Roxane Gay: Hunger: A Memoir of (My) Body (2017)

Kirjailijan lukema äänikirja.

Kustantaja: HarperCollins.

Kesto: 5 t 58 min.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Roxane Gay on yhdysvaltalainen feministi, professori ja kirjailija, jonka esseekokoelmasta Bad feminist bloggasin pari päivää sitten. Vaikutuin esseitä lukiessani Gayn kirjoitustyylistä ja innostuin, kun huomasin tämän uusimman teoksen olevan saatavilla äänikirjana ja vielä kirjailijan itsensä lukemana. Niinpä aloin kuunnella Hunger: a memoir of my body -teosta heti sopivan hetken tullen. 

Ensimmäisistä minuuteista lähtien Gay sai vangittua huomioni täysin. Jo Bad feminist -kokoelman esseissään Gay kertoi paljon itsestään, mutta Hunger menee henkilökohtaisuudessa syvemmälle. Tässä muistelmassaan kirjailija kertoo kokemuksista ylipainoisena mustana naisena Yhdysvalloissa. Gay on painoindeksillä mitattuna sairaalloisen lihava: hän painaa niin paljon, että useimmissa vaaoissa ei asteikko riitä. Hän kertoo kehonsa historian, sen kokemat raakuudet ja rääkit. Gay kirjoittaa niin suoraan ja niin kipeistä asioista, että kuuntelin pala kurkussa.

Paikoittain Gayn elämäntarina on todella karua kuunneltavaa. Hän oli 12-vuotias, kun hänen silloinen poikakaverinsa ja joukko poikia raiskasivat hänet autiotalossa metsässä. Joukkoraiskaus muutti nuoren tytön elämän, ja nyt Gay kertookin, että hänen elämänsä jakautuu kahteen ajanjaksoon, aikaan ennen raiskausta ja aikaan sen jälkeen. Tuolloin hän ei pystynyt sanallistamaan tapahtunutta tai ymmärtämään, että hän on uhri. Niinpä hän ei kertonut tapahtuneesta kenellekään. Hän kantoi salaisuuttaan vuosikausia yksin.

Teini-ikäinen Roxane yritti ratkaista tilanteen syömällä. Hän alkoi syödä aina vain enemmän ja enemmän ja luonnollisesti lihoa sen seurauksena. Näin hän tunsi olevansa turvassa: miehet jättävät lihavat naiset rauhaan. Vuosien kuluessa hän rakensi kehostaan linnakkeen, turvamuurin. Perhe ja yhteiskunta ovat ajan myötä painostaneet häntä laihduttamaan, mutta painon laskiessa turvattomuus on aina kasvanut. Pelon ja turvattomuuden tunteet ovat jälleen kaikonneet, kun paino on lähtenyt nousuun.

Lihottuaan Gay tunsi olevansa turvassa, kun hän vapautui olemasta seksuaalisen katseen kohde. Hän ei kuitenkaan vapautunut muiden huomiosta, vaan päinvastoin. Lihavan ihmisen keho ja vaakalukema kirvoittavat monenlaisia kommentteja: ystävällisiä neuvoja, ilkeämielisiä nimityksiä ja huolestuneita ohjeita. Lapsuuden traumaattinen kokemus on vaikuttanut hänen kehonsa lisäksi esimerkiksi hänen myöhempiin ihmissuhteisiinsa ja omanarvontuntoonsa.

Ylipainoon liittyy paljon häpeää, ja vallalla olevat kauneusihanteet vieroksuvat lihavuutta. Gay kertoo, minkälaista on olla ihminen, jota ei haluttaisi nähdä, mutta jota ei osata olla tuijottamatta. Gay ei kuitenkaan suostu jäämään varjoihin, vaikka joskus hänelläkin on päiviä, jolloin hän ei pysty poistumaan kotoa. Kirjailijana, feministinä ja yliopisto-opettajana hän esiintyy ja tuo mielipiteitään julki aktiivisesti.

Hunger on äärimmäisen suorapuheinen ja koskettava. Kuuntelin äänikirjaa lumottuna lähes yhteen kyytiin alusta loppuun, yöunet maltoin kyllä puolivälissä nukkua. Tekstiä oli helppo seurata kompaktien lauseiden ja lyhyiden lukujen ansiosta. Äänikirjan loputtua oloni oli pakahtunut. Kirjailijan itsensä lukemana muistot, kokemukset ja havainnot tulevat todella lähelle.

Hungerista ovat kirjoittaneet ainakin Omppu, Marjatta ja Sirri, ja myös viimeisimmässä Sivumennen-kirjapodcastissa puhutaan kirjasta.

Roxane Gay: Bad feminist (2014)

Alkuteos: Bad Feminist.
Suomentaja: Koko Hubara ja Anu Partanen (2017).
Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 331.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: Arvostelukappale.

Roxane Gay on yhdysvaltalainen kirjailija, mielipidevaikuttaja ja professori, jonka feministinen esseekokoelma nousi myyntimenestykseksi kirjailijan kotimaassa. Kirjaa on myös käännetty ahkerasti. Esseekokoelmassaan Gay ruotii paitsi feminismiä myös rotua, seksuaalisuutta, sukupuolta ja popkulttuuria. Monesti Gayn tarkastelussa nämä linkittyvät yhteen. Kirja on jaoteltu osioihin aiheittain: kokoavina otsikoina ovat "Minä", "Sukupuoli ja seksuaalisuus", "Rotu ja viihde" ja "Politiikka, sukupuoli ja rotu" ja "Takaisin minuun".

Gay kutsuu itseään huonoksi feministiksi, koska hänen suhtautumisensa feministiliikkeeseen on hänen omien sanojensa mukaan epäjohdonmukaista:

Otan vastaan huonon feministin leiman koska olen ihminen. Olen ristiriitainen. En yritä toimia esimerkkinä. En yritä olla täydellinen. En väitä, että minulla olisi vastaus kaikkeen. En yritä väittää olevani oikeassa. - - Olen huono feministi, koska en halua ikinä tulla nostetuksi Feminismin jalustalle. Jalustalle nostettujen ihmisten odotetaan poseeraavan täydellisinä, ja kun he sitten munaavat, heidät tönäistään alas. Minä munaan koko ajan. Minuun kannattaakin suhtautua jo valmiiksi jalustalta suistettuna.

Feminismillään ja kirjoittamisellaan Gay haluaa kiinnittää huomion tasa-arvoon liittyviin ongelmiin ja nostaa epäkohtia keskusteluun. Gayn luupin alle pääsevät niin raiskaushuumori, naisten lisääntymisoikeudet kuin homovihan ilmentymät nyky-Amerikassa.

Gay kirjoittaa persoonallisella tyylillä ja tuo teksteihin myös paljon omakohtaisia kokemuksiaan mustana, naisena, maahanmuuttajien lapsena, queerina, feministinä ja ylipainoisena. Gay on samaan aikaan suora, räväkkä ja pohjattoman kärsivällinen.

Gay käsittelee aihepiiriään usein monimuotoisten pop-kulttuurista poimittujen esimerkkien avulla. Silloin kun esimerkkien kulttuurituotteet ovat lukijalle tuttuja, saa lukija kirjoittajan ajatuksista enemmän irti. Pysyn ajatuskuluissa hyvin mukana, kun Gay kirjoittaa esimerkiksi Sweet Valley High -teinikirjasarjasta, joka alleviivaa ahtaita kauneusihanteita ja pitää yllä illuusiota periamerikkalaisesta ihanneyhteiskunnasta. Enpä ollut pitkään aikaan muistellut Jessicaa, Elizabethia ja cheerleader-elämää! Minäkin ahmin kirjoja esiteininä, vaikka niiden epäaitouden tunnisti lapsikin.

Läheskään kaikki populaarikulttuuriviittaukset eivät minulle aivan auenneet, koska en ole seurannut Girlsiä tai nähnyt Gayn mainitsemia elokuvia 12 Years a Slave, Django Unchained ja Piiat. Mikään suuri ongelma tämä ei ollut, sillä Gay selostaa aina analyysinsa kohdetta. Erityisen silmiä avaavaa oli lukea Gayn ajatuksia Kathryn Stockettin Piiat-kirjasta ja siitä tehdystä elokuvasta, vaikka ne eivät olekaan minulle tuttuja. Piiat-romaani kertoo mustista piioista, ja sen on kirjoittanut valkoinen kirjailija - ja elokuvan kirjasta on ohjannut valkoinen ohjaaja. Gay perustelee, miksi tämä yhtälö ei toimi, vaan lopputulos on rasistinen ja stereotypioita pönkittävä, paikoin jopa loukkaava. Erilaisuudesta voi Gaynkin mukaan toki kirjoittaa, mutta se pitää tehdä taiten.

Gayn kirja on hyvä muistutus siitä, että ei ole olemassa vain yhdenlaista feminismiä tai yhdenlaista oikeaa tapaa olla feministi. Epätäydelliset ihmiset voivat ajaa feminismin asiaa. Ei ole väliä, ajeleeko karvojaan tai mikä on kenenkin lempiväri, sillä kaikkien panosta tarvitaan tasa-arvon eteen työskentelyyn.

Kirjan luettuani jäin pohtimaan, miksi kirjan nimeä ei ole suomennettu. Varmaan alkuteoksen nimen säilyttämistä on perusteltu sillä, että "bad feminist" on käsite ja raflaavan kuuloinen. Tai enhän voi tietää, mutta yritän ymmärtää kummallista ratkaisua. Sillä mitään vikaa ei mielestäni olisi nimessä "Huono feministi". Pikaisen Goodreads-vilkaisun perusteella eri maissa on tehty erilaisia ratkaisuja: esimerkiksi Ruotsissa nimi on säilytetty englanninkielisenä, Espanjassa nimi on käännetty ("Mala feminista").

Kirjan teksteissä käsite on kuitenkin suomennettu: esseissä puhutaan huonosta feminististä. Olen sitä mieltä, että suomea pitäisi käyttää aina kun voidaan. Tässä olisi ollut tuhannen taalan paikka tehdä termityötä, kääntää mahdollisesti elämään jäävä käsite suomeksi. Erikoista on myös se, ettei englanninkielistä nimeä perustella esipuheessa, jossa suomentajat kyllä perustelevat muita tekemiään suomennosvalintoja. Toinen nurinan kohteeni on kirjan kieliasu. Gayn tyyli on toki jutusteleva, mutta silti kaipasin pilkkuja ja hiotumpia lauserakenteita.

Sivumennen-podcastia on kiittäminen siitä, että löysin Roxane Gayn. Tietyt kirjailijat toistuvat kirjallisuusohjelmassa jaksosta toiseen, ja yksi usein mainituista kirjailijoista on Roxane Gay, josta on puhuttu todella mielenkiintoisesti. Eikä tämä teksti jää Kirjakimarankaan ainoaksi Gay-maininnaksi, sillä Bad feministin lukemisen jälkeen olen kuunnellut Gayn tuoreen muistelman Hunger, josta kirjoitan lähiaikoina.

Bad feminististä ovat hienosti kirjoittaneet Erja Kirjamuistikirjassaan ja Omppu.

Han Kang: Vegetaristi (2007)

Kansi: Christopher Brand.

Suom. Sari Karhulahti (2017).
Alkuteos: The Vegetarian.
Kustantaja: Gummerus.
Sivumäärä: 230.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Oma arvioni: 3/5.

Viime vuoden Booker-voittaja Vegetaristi herätti huomioni aiheensa ja saamiensa arvioiden vuoksi. Aloin lukea teosta viime syksynä englanniksi, mutta jätin urakan kesken, kun huomasin, että kirja ilmestyy suomeksi tänä keväänä. Sari Karhulahti on suomentanut eteläkorealaisen Han Kangin romaanin englanninnoksesta.

Vegetaristi kertoo korealaisesta naisesta nimeltä Yeong-hye, joka päättää ahdistavien painajaisten vuoksi luopua lihan syömisestä. Liha on niin keskeinen osa korealaista keittiötä, että läheiset eivät voi käsittää Yeong-hyen päätöstä. Eihän ilman lihaa voi elää?

Kirja ei ole kertomus kasvissyönnistä, vaikka päähenkilö luopuu kaikesta eläinperäisestä ruokavaliossaan. Vegetarismia keskeisemmäksi nousee naisen oikeus omaan ruumiiseensa ja mielenterveyden horjuminen. Yeong-hye alkaa muistuttaa kasvia ja luulee lopulta selviävänsä pelkällä vedellä kasvien tavoin.

Vaikka Yeong-hye pitää päänsä ympäristön painostuksesta ja hurjista seuraamuksista huolimatta, hän ei itse pääse kertomaan vaiheistaan. Kirja koostuu kolmesta osasta, joissa jokaisessa eri kertoja valottaa suhdettaan Yeong-hyeen. Äänessä ovat vuorollaan aviomies, lanko ja sisar. Perheenjäsenten silmissä radikaali päätös vaikuttaa heidänkin elämään, jokaisen tavallaan.

Tunnelmaltaan romaani on tummanpuhuva. Jotkin kohtaukset ovat inhorealistisia: Han Kang kuvaa esimerkiksi pakkosyöttämistä, raiskauksen ja itsemurhayrityksen. Jouduin pitämään lukutaukoa jo ensimmäisen osan luettuani, koska lukeminen ahdisti. Mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä enemmän hämmennyin, sillä Han Kang vie tarinaa koko ajan oudommaksi. Hämmennyksen lisäksi Vegetaristi kiehtoo omalaatuisuudellaan ja hurmaa kielellään. Se on hyvin ruumiillinen ja paikoin maalauksellinen.

Vegetaristista lisää esimerkiksi näissä blogeissa: Lumiomena, Tuijata, Yöpöydän kirjat, Kirsin Book Club, Luettua elämää.

Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (2012)

Kansi: ?

Alkuteos: We Should All Be Feminists.
Suomentaja: Sari Karhulahti (2017).
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 45.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Nimesin nigerialaisen Chimamanda Ngozi Adichien kirjan Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä yhdeksi tämän kevään kiinnostavimmista uutuuksista alkuvuodesta. Kirja kiinnostaa useasta syystä: Adichien aiemmin lukemani romaanit Puolikas keltaista aurinkoa ja Purppuranpunainen hibiskus tekivät suuren vaikutuksen. Toisaalta kiinnostuin feminismistä viime syksynä ja olen pikkuhiljaa lukenut aiheeseen liittyviä kirjoja. Lähdin pikaisesti kirjastoon, kun kotikaupunkini kirjasto ilmoitti varauksen saapuneen.

Kirja on saanut ulkokirjallista huomiota jo ennen ilmestymistään, koska se annetaan jokaiselle yhdeksäsluokkalaiselle lähiaikoina. Tempaukseen on otettu mallia Ruotsista, missä sama kirja jaettiin koululaisille joululahjana reilu vuosi sitten. Jo nyt jotkut opettajat ovat ilmoittaneet, etteivät aio kirjaa jakaa. Odotettavissa on kohua ja porua.

Kirja on melko ohut ja se sisältää Adichien vuonna 2012 TEDxEustonissa eli Afrikka-konferenssissa pitämän puheen. Puheessaan Adichie perustelee feminismin tärkeyttä omakohtaisesti ja asiallisesti. Adichiesta on tullut feministi ikään kuin vahingossa. Hän on luontaisesti kiinnittänyt huomiota naisten ja miesten eriarvoiseen kohteluun. Adichie kertoo huomioistaan omassa elämässään. Esimerkiksi, kun hän antoi tippiä auton pysäköijälle, mies kiitti tipistä Adichien seuralaista. Oletus on, että naisen rahat ovat kuitenkin mieheltä peräisin. Pikkutyttönä hänestä ei voinut tulla koulussa luokan järjestäjää sukupuolensa vuoksi.

Adichie ei syytä yksilöitä, sillä ongelmat kumpuavat rakenteista. Niitä muuttaaksemme sukupuolta pitää ajatella ja asioista tulee keskustella. Ongelmat eivät ratkea, jos niitä ei tunnusteta.

Adichie haluaa tuoda epäkohdat keskusteluun, mikä ei aina kaikkia miellytä. Häntä on kehotettu olemaan nimittämättä itseään feministiseksi ja hän on saanut huomata, että feministi-käsitteeseen on ladattu paljon negatiivista painolastia. Ennakkoluuloja ja värittyneitä mielikuvia riittää:

Feministi vihaa miehiä, rintaliivejä ja afrikkalaista kulttuuria, feministin mielestä naisilla pitäisi aina olla yliote suhteessa miehiin, feministi ei käytä meikkiä eikä deodoranttia, feministi ei poista ihokarvoja, feministi on huumorintajuton ja jatkuvasti pahalla päällä.

Monille käsitteeseen sisältyy uhkaavia sävyjä, vaikka Adichienkin sanojen mukaan ”feministi on kuka tahansa, joka myöntää, että sukupuoli aiheuttaa ongelmia ja että meidän on löydettävä niihin ratkaisu, pystyttävä parempaan”. Miehet ja naiset ovat esimerkiksi monilta biologisilta ominaisuuksiltaan erilaisia, mutta sukupuoli ei vaikuta yksilön älykkyyteen, innovatiivisuuteen tai luovuuteen.

Sukupuolella on merkitystä kaikkialla. Haluankin ehdottaa, että alamme haaveilla erilaisesta maailmasta ja suunnitella sitä. Suunnitella entistä oikeudenmukaisempaa maailmaa. Entistä onnellisempien ja entistä menestyksekkäämmin itseään toteuttavien miesten ja naisten maailmaa. Jotta pääsemme alkuun, meidän täytyy kasvattaa tyttäremme eri tavalla kuin ennen. Ja myös poikamme.

Todella toivon, että kirjan käteensä saavat ysiluokkalaiset lukevat sen.

Peppe Öhman: Livet & patriarkatet (2016)

Kustantaja: Schildts & Söderströms.

Sivumäärä: 181.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Olen pikkuhiljaa uskaltautunut lukemaan kirjoja myös ruotsiksi. Kesällä luin Sara Stridsbergin kirjan Drömfakulteten alkukielellä, ja lukukokemus oli huikea. Olen huomannut, että kun aihe kiinnostaa ja motivaatio on kohdillaan, on ruotsiksi lukeminen palkitsevaa, vaikkakin hitaampaa kuin suomeksi lukeminen. Muutama vuosi sitten aloitin Peppe Öhmanin esikoiskirjan Livet & barnet, mutta en päässyt kovin pitkälle, koska aihe ei kiinnostanut tarpeeksi. Uusimmassa kirjassaan Öhman käsittelee patriarkaattia Suomessa ja koska feministinen ajattelu on alkanut kiinnostaa minua viime aikoina, luin kirjaa suurella innolla. 

Vaikka Suomi on näennäisesti tasa-arvoinen maa, mainitaanhan tasa-arvo jopa hallitusohjelmassa, on yhteiskunnassamme vielä paljon rakenteita ja ajatusmalleja, jotka pitävät miehiä hallitsevassa asemassa. Usein mies on normi ja naisen sukupuoli mainitaan erikseen: on naiskirjailijoita, naisjohtajia, naispappeja. Patriarkaatissa on kyse muun muassa siitä, että miehisiä ominaisuuksia arvostetaan enemmän.

Öhman kirjoittaa, että naiset usein niputetaan yhdeksi: yhden naisen tekemiset nostetaan koskemaan koko ryhmää. Miehet saavat edustaa vain itseään. Jos yksi feministi sanoo vihaavansa miehiä, yleistetään kaikkien feministien olevan miestenvihaajia. Tässä Öhman viittaa äärifeministi Valerie Solanasiin: Solanasin aggressiivinen miesviha usein tulkitaan kaikkien feministien mielipiteeksi. (Tänä vuonna lukemani kirjat linkittyvät mielenkiintoisesti, sillä Stridsbergin Drömfakulteten kertoo juuri Solanasista, vaikka onkin fiktiota.)

Feminismistä käytävässä keskustelussa, kuten missä tahansa keskustelussa, faktat pitää osata erottaa yksilön kokemuksista tai vaikkapa kaveripiirin kokemuksista. Faktat ja tilastot ovat selviä: miehet tienaavat enemmän kuin naiset, raiskaajat ovat useimmiten miehiä eikä miesten tarvitse pelätä naisten tekemää väkivaltaa yhtä paljon kuin toisinpäin.

Öhman kirjoittaa selkeästi ja perustelee asiansa johdonmukaisesti. Kirjan lukijalle tulee selväksi, että feminismi on tasa-arvon asialla. Usein kuvitellaan, että feminismi ajaa vain naisten oikeuksia, mutta Öhman toteaa painokkaasti, että feministien tavoite on tasa-arvoinen yhteiskunta, ei matriarkaatti. Olen itsekin hieman vierastanut feminismiä aiemmin, mutta Talvitien kirja Miten helvetissä minusta tuli feministi? ja tämä Öhmanin kirja ovat muuttaneet mieleni.

Virginie Despentes: King Kong -tyttö (2006)

Alkuteos: King Kong théorie.

Suomentaja: Lotta Toivanen.

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 155.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Eliza Karmasalo.

Päädyin lukemaan ranskalaisen Virginie Despentesin kirjan King Kong -tyttö, kun syynäsin Eveliina Talvitien Miten helvetissä minusta tuli feministi? -kirjan lähdeluetteloa. Ranskalainen Despentes on feministi ja kirjailija ja taustaltaan vasemmistopunkkari. Hänen esikoisteoksensa Pane mua ja siitä tehty elokuva kohahduttivat 1990-luvulla. Elokuvaa sensuroitiin monissa maissa ja olen kuullut, että kirja jätettiin aluksi hankkimatta joihinkin kirjastoihin sen suorasukaisen nimen vuoksi. 

Kieltämättä hieman hätkähdin King Kong -tytön kansikuvaa, kun hain kirjan kirjastosta. Raju kansi sopii rujolla tavalla tälle Despentesin teokselle, joka on suorapuheinen ja provokatiivinen kirja feminismistä. Kirjassaan Despentes esittää feministisen teoriansa, eräänlaisen omakohtaisiin kokemuksiin pohjaavan manifestin. Paitsi räväkkä, Despentes on myös rohkea, sillä hän kertoo muun muassa nuorena kokemastaan joukkoraiskauksesta ja työstään prostituoituna. 

Despentes pyrkii ravistelemaan perinteisiä tapoja suhtautua prostituutioon, pornoon ja raiskauksiin. Mitä jos prostituoitu kokee ammatinvalinnan tuovan vapautta? Miksi porno nähdään lähes aina negatiivisessa valossa? Despentes kyseenalaistaa myös avioliittoinstituution mielekkyyden ja perinteiset moraalikäsitykset.

Aivan kaikkia Despentesin ajatuksia en pystynyt seuraamaan. Joissakin miehen ja naisen asemien välisiä eroja käsittelevissä huomioissa näkyi se, että Ranskan ja Suomen välillä tuntuu olevan kulttuurieroja. En myöskään voi sanoa olevani samaa mieltä kirjailijan kanssa kaikista hänen ajatuksistaan, mutta niin tuskin on tarkoituskaan: tulkitsen jotkin ääri-ilmaisut provokaatioksi. Lukijaa ärsytetään miettimään, ja niin kävi myös minulle.

Aloin mielessäni väittää vastaan esimerkiksi silloin, kun Despentes kirjoittaa, että hänen mielestään porno korostaa naisten valtaa mieheen ja miehet ovat elokuvissa vain toisarvoisia suorittajia. Voihan joissakin tapauksissa olla näinkin, mutta asialla on vahvasti myös toinen, nurjempi puoli.

Monille huomioille pystyin kuitenkin nyökyttämään. Despentes kirjoittaa osuvasti esimerkiksi länsimaisen kulttuurin kaksinaismoralismista. Pornon esittämistä ja sen sisältöjä rajoitetaan samalla, kun mainokset ovat avoimen seksuaalisia. Katukuva on täynnä seksuaalisia vihjeitä, ja pop-kulttuuri on monesti seksuaalisesti virittynyttä.

Antoisimpia pohdintoja Despentes tarjosi minulle kirjoittaessaan naisesta eräänlaisena julkisena omaisuutena ja katseen kohteena. Varmasti useimmilla naisilla on kokemusta katseen kohteena olemisesta, hyvässä ja pahassa.

Voin suositella kirjaa feminismistä kiinnostuneille lukijoille, jotka eivät arastele lukea paikoin alatyylistä tekstiä. Kirja antaa kimmokkeita pohtimaan naisen asemaa ja kyseenalaistamaan urautuneita ajatusmalleja. Se rohkaisee tyttöjä ja naisia kulkemaan omaa polkuaan välittämättä odotuksista tai muiden suhteutumisesta.

Eveliina Talvitie: Miten helvetissä minusta tuli feministi? (2016)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 216.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kannen kuva: Aki Roukala.
Graafinen suunnittelu: Mika Tuominen.

Eveliina Talvitie on toimittaja, kirjailija ja feministi, jonka muistelmateos Miten helvetissä minusta tuli feministi? on nopealukuinen ja ajatuksia herättävä. Jo kirjan nimi ennakoi suorapuheista ja räväkkää teosta, ja sellaiseksi voisin tätä uutuuskirjaa kuvailla. Talvitiellä on sujuva kynä ja terävä kieli.

Talvitie käy läpi elämäänsä lapsuudesta tähän päivään feministisestä näkökulmasta. Kirja on jaettu kolmeen osaan otsikoilla Tyttö, Nainen ja Riivinrauta. Talvitie varttui porilaisessa lähiössä yksihuoltajaäidin ainokaisena. Rahat olivat vähissä, mutta jotenkin pärjättiin. Opiskelemaan Talvitie halusi kauas kotikonnuilta, ja hän pääsikin Helsingin yliopistoon. Muun muassa naistutkimuksen opiskelu johdatteli hänet kyseenalaistamaan ja tiedostamaan.

Kirja ei ole varsinainen feminismin opas. Kirjassa feminismi on toki alusta loppuun kantava teema, mutta se on vahvasti omaelämäkerrallinen. Ehkä feministinen muistelma voisi olla osuvin luonnehdinta kirjasta. Se johdattaa lukijaa pohtimaan ajatusmallejaan ja yhteiskunnan rakenteita. 

Talvitie painottaa, että tasa-arvon eteen on vielä työtä tehtävänä. Se ei riitä, että hallitusohjelmassa lukee, että Suomi on tasa-arvoinen maa. Kirjan lukeminen on kohdistanut huomiotani tasa-arvoasiaan ja pistin merkille, että viikonloppuna Hesarissakin luki kahdessa eri jutussa, että Suomi on ”tasa-arvon mallimaa”. Tällaista kun toistellaan, niin herkästi tuudittautuu ajattelemaan, että näinhän se on.

Tosiasiassa epäkohtia on esimerkiksi naisten ja miesten palkoissa ja johtavilla paikoilla istuvien sukupuolijakaumassa. On myös hyvä pitää mielessä, että feminismi ei ole miesvastainen liike: liian tasa-arvoinen maailma on ajatuksena paradoksi.

Talvitie kirjoittaa rempseästi. Välillä havainnoissa ja analyyseissa on itseironiaakin. Pipo on kireällä, mutta huumoria löytyy. Ainoastaan jotkin liian näppärät kielikuvat ja vertaukset vähän rasittavat lukemista.

Lukukokemus oli sen verran hersyvä ja ajatuksia ruokkiva, että pistän lukulistalle Talvitien aiemmat naisen asemaa käsittelevät kirjat Keitäs tyttö kahvia – Naisia politiikan portailla (2013) ja Hieno vai huono? Nainen jolla on maine (2015). Luettavien listalle päätyy myös useita teoksia Talvitien lähdeluettelosta.