Luonnonvoimia ja mystiikkaa – Pertti Saloheimo: Meren ja tulivuoren välissä

 

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2022. 183 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Pertti Saloheimon Meren ja tulivuoren välissä on avaukseni tämänvuotiseen Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen. Kirja päätyi lukupinooni täysin nimen perusteella, joten luvassa oli yllättymistä pienoisromaanin verran.

Päähenkilö on biologi, joka matkustaa syrjäiseen kaupunkiin tekemään tutkimusta. Kaupunki on hankalasti vain lentoveneellä saavutettavissa, koska se sijaitsee kirjan nimen mukaisesti rakentunut meren ja tulivuoren välimaastoon. 

Mies tekee tutkimusmatkoja läheiseen viidakkoon ja kiinnostuu myös salaperäisistä luostarin raunioista. Hän kerää laboratorioonsa lajitelman eläimiä koekäyttöön ja tarkkailtaviksi ja raportoi työstään Akatemialle. Paikallinen opaspoika auttaa miestä, ja talon miehelle vuokrannut Martha pitää talon siistinä. Varhain vanhempansa menettänyt Maria alkaa viihtyä miehen seurassa.

Mies keskittyy maaeläimiin, sillä meri ei kuulu hänen toimeksiantoonsa, mutta meri pilkahtelee tekstissä siellä täällä. Ultramariininsinisenä ja toisinaan levästä punaisena välkkyvä meri houkuttelee, eritoten sen rannalla makaava rahtilaivan hylky:

Joskus öisellä rannalla kulkiessani kimaltava meri vetää minua vastustamattomasti puoleensa, ja vasta polvieni kastuessa huomaan kahlanneeni mereen. Silloin olen ollut näkevinäni laivanhylyn komentosillalta valoa, mutta se lienee vain kuun heijastusta – –

Realistinen, päiväkirjamuotoon puettu kerronta ottaa maagisia loikkia, kun mukaan saadaan mekaanisia kuoriaisia ja puhuva paviaani sekä viinin voimalla vieraalla kielellä puheliaaksi heittäytyvä munkki. Kun tapahtuu onnettomuuksia, miehen sivullisuus yhteisössä korostuu. Naakkojen parvi on epäilyttävän kiinnostunut miehen liikkeistä. 

Kaupungin sijainti avaa väyliä tulkinnoille. Kahden luonnonmahdin puristuksissa maaginen ja realistinen kohtaavat, samoin luonnontiede ja yliluonnollinen miehen elämässä. Luonnontieteilijämiehen mieleen hiipii epäilys: onko kaikki sittenkään tieteellä selitettävissä? Lukijan mielessä myllertää niin ikään: mikä on kuumehourailua, mikä unta, entä minkälainen olisi vain olemiseen keskittyvä iankaikkisuus? 

Enpä tosiaan arvannut, mitä Saloheimon pienoisromaanin kansien välistä löytyykään: aivan kuin Murakami kohtaisi Haahtelan! Mystistä, vähän vinksahtanutta, kiehtovaa –  ja runollisen napakassa muodossa.

Helmet 2022: 34. Kirjailijan nimessä on luontosana.

Erlend Loe: L (1999)

Alkuteos: L.

Suomentaja: Outi Menna (2000).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 365.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi:

Tutustuin Loeen ensi kerran noin kymmenen vuotta sitten kaverini suosittelemana. Luin L:n ihanana kesänä, kun olimme kahden kaverini kanssa mökkikiertueella. Kiersimme kaikkien vanhempien mökit Kustavista Iniöön ja Kangasniemelle. Luin L:ää pitkänmatkan bussissa, auringonpaahteessa laiturilla ja ennen nukahtamista vierasmökissä. Kiertueen aikana kaikki ehtivät lukea tämän maagisen kirjan, joka jätti ainakin minuun syviä muistijälkiä.

Vuosien varrella olen palannut L:n pariin yhä uudelleen. Ostin kirjan jokunen kesä sitten omaksi kirjaston poistomyynnistä, ja kappaleeni on nuhjuisen luettu. Hiirenkorvia on ylä- ja alareunoissa merkkaamassa tärkeitä kohtia. Olen lukenut kirjan myös Kirjakimaran aikana, mutta aiemmin siitä ei ole syntynyt tekstiä. Jotenkin olen halunnut pitää kirjan itselläni, lukukokemusta ei ole tehnyt mieli jakaa.

L on eräänlainen ajatusleikki, aikuisten satu. Erlend on 29-vuotias norjalainen nuori mies, jota painaa kovasti se, ettei hän ole rakentanut elämässään mitään, paitsi yhden väliseinän asuntoonsa. Korjatakseen tilanteen hän keksii teorian maailman asuttamisesta ja ryhtyy puuhaamaan tutkimusmatkaa pienelle Tyynenmeren saarelle Thor Heyerdahlin hengessä todistaakseen teoriansa. Erlend saa kuin saakin projektilleen rahoitusta ja kokoon joukon matkasta kiinnostuneita norjalaismiehiä.

Matkan suunnittelu ja oleskelu saarella ovat täynnä huvittavia ja absurdeja tapahtumia ja ajatuksia. Ventovieraiden rekrytointi miehistöön, nukkumisennätyksen yrittäminen, tyttöjen jaksollinen järjestelmä ja monet muut jutut ovat niin loemaisen pähkähulluja, ettei niille voi kuin hymistellä.

Tällä kertaa luin L:n lukupiiriä varten. On pienoinen riski valita lukupiirin luettavaksi itselle tärkeä kirja, koska kirjaan kohdistuva kritiikki tuntuu silloin henkilökohtaiselta. Jos muut eivät ymmärrä kirjaa, niin he eivät ymmärrä minua. Ja niinhän siinä kävi: lukupiirimme ei kirjalle juuri lämmennyt. Moni koki kirjan tylsäksi, eivätkä henkilöhahmot erottuneet lukupiiriläisten mielestä tarpeeksi toisistaan. Kirja kuitenkin herätti ajatuksia ja huvitti — sillä lukupiirissämme ei ole koskaan naurettu niin paljon kuin L:stä keskusteltaessa.

Edellisestä lukukerrasta oli kulunut riittävästi aikaa, ja luin L:ää taas innostuen, oivaltaen ja nauraen. Loen naiivi ja yksityiskohtainen kerronta jaksaa viihdyttää edelleen. Kirjassa parasta on sen omaperäisyys, faktan ja fiktion sekoittuminen ja arkimaailmasta pois vievä hulluttelu.