Jonathan Franzen: Vapaus (2010)

Alkuteos: Freedom.

Suomentaja: Raimo Salminen (2012).

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 634.

Oma arvio: 2/5.

Kansi: Harvey Macaulay / Imperiet.

Tarinan keskiössä on Berglundin perhe. Vanhemmat ovat ex-koripalloilija-äiti Patty ja ympäristötietoinen uraisä Walter. Lapset Jessica ja Joey ovat teini-iässä. Keskiluokkainen idylli ja avioliitto alkavat kuitenkin rakoilla. Avioliittoa hiertää muun muassa se, että Patty on alun perin ollut kiinnostunut Walterin kaverista Richardista, kun taas Richard eiole mitään muuta halunnut kuin Pattyn. Kolmiodraama kytee, vaikka Richard on saanut Pattyn. Yhtäkkiä perheen poika Joey muuttaa naapuriin, jonka tytär Connie on pojan rakastettu. Äiti ja isä nyrjähtävät entisistä rooleistaan: äiti ei enää olekaan kiiltokuvamainen itsensä ja isäkin kääntää kelkkansa ympäristöasioissa.

Vapaudessa yhden perheen kautta tarkastellaan muun muassa amerikkalaisuutta, sen ydintä ja sen uhkia. Tarina näyttää, että vapauden käsite voi asettaa vastakkain yksilön vapauden ja yhteiskunnan tai koko ihmiskunnan edun. Vapautta tarkastellaan tarinassa niin yksilön, amerikkalaisen, lapsen, puolison kuin eläintenkin näkökulmasta. Kirjan nimi voisi johdatella lukijan pitkällisiinkin analyyseihin.

Jonathan Franzen on sanonut haastatteluissaan, että haluaa kirjoittaa suuria romaaneja, jotka eivät tarjoa vain yhden illan hupia. Tässä hän ainakin Vapauden kanssa onnistuu, sillä käsillä on fyysisesti iso kirja. Vapaudessa on yli 600 sivua ja sen sivut ovat keskivertoromaania suuremmat. Melkoinen möhkäle, jota tuskin kukaan voi yhdessä illassa selättää.

Kirjan vastaanotto ja yleinen arvostus niin ikään kertovat siitä, että Franzenin Vapaus on suuri romaani. Se on kahminut lukuisia kirjallisuuspalkintoja ja se myös nosti tekijänsä Time-lehden kanteen, ensimmäisenä kirjailijana kymmeneen vuoteen. Se oli tekijälleen uran "todellinen jättipotti" ja antoi yhdysvaltojen valkoiselle keskiluokalle äänen, kuten Jukka Petäjä asiaa luonnehtii (HS 9.10.2011). Kirja on arvioitu esimerkiksi kirjallisuuspalvelu Goodreadsissa reippaasti yli satatuhatta kertaa, ja lukijoiden arvioi lähentelee neljää tähteä viidestä (3,71). Suuri lukijakunta on siis vaikuttunut.

Aloin lukea kirjaa kaikki edellä mainittu mielessäni ja olin kummissani. Henkilöhahmot jäivät etäisiksi, vaikka niiden epämiellyttävyys oli mielenkiintoista. Tapahtumat eivät kiinnostaneet, teksti maistui jaarittelulta. Kirjan parasta antia minulle oli Pattyn päiväkirjamuotoinen jakso, mutta sen jälkeen lukeminen oli pakkopullaa.

Kesken en halunnut enkä voinut kirjaa jättää, sillä Vapaus oli yhden vetämäni lukupiirin kuukauden kirja. Lukupiirissä Vapautta tönittiin viihdekirjallisuuden suuntaan ja se nähtiin ihmissuhdekiemuroita täynnä olevana saippuana, joka on suunnattu yleisölle, joka muistuttaa kirjan henkilöhahmoja. Kirjan henkilögalleria oli kyllä joillekin lukupiiriläisille analysoinnin aarreaitta; heidän mielestään Franzen onnistuu tehtävässään kuvata nykyamerikkalaisia. 

Luin Vapauden reilusti yli kuukausi sitten, mutta en ole saanut tekstiä aikaiseksi, koska en oikein halua myöntää edes itselleni, etten pitänyt tästä. Olin valtavan pettynyt kirjan äärellä. Jonathan Franzen nimittäin on kirjailija, jonka romaaneja kohtaan odotukseni ovat olleet jopa epäreilun korkealla. Ennen Franzenin romaanituotantoon tutustumista olin lukenut häneltä satunnaisia esseitä ja muistelmateoksen Epämukavuusalue, joiden perusteella olin alkanut mielikuviani rakennella. Edellä mainitut kehuvat arviot ja bestseller-kirjailijan asema ovat myös olleet odotusteni rakennusaineita.

Mutta pakko se on vain myöntää: en syty Franzenin proosasta. Purity jäi kesken aiemmin tänä vuonna, tämän Vapauden kahlasin läpi, koska se oli lukupiirikirja. Muuten olisin luultavasti jättänyt kesken, armotta. Yritän sulatella pettymystäni ja lohduttautua ajatuksella, että voin nauttia Franzenin kirjoittamisesta esseiden muodossa.

Jonathan Franzen: Epämukavuusalue. Henkilökohtainen historia (2006)

Alkuteos: The discomfort zone.

Suom. Tero Valkonen (2012).

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 245.

Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Matti Berg.

Kiinnostukseni Jonathan Franzenia kohtaan on kasvanut muutaman viime vuoden aikana, mutta vieläkään en ole tullut lukeneeksi häneltä yhtään romaania. Luin muutamia esseitä tästä kokoelmasta ensimmäistä kertaa jo pari vuotta sitten ja lukaisin myös Vapaa ja yksin -kokoelmasta jokusen tekstin. Blogiin asti nämä lukukokemukset eivät päätyneet, mutta kiinnostus virisi. Kehuttu Franzen on jälleen ajankohtainen, sillä tuore suomennos Purity-romaanista ilmestyi hiljattain. Jonotan järkälemäistä kirjaa kirjastosta ja virittäydyn nyt Franzen-taajuudelle lukemalla esseekokoelman alusta loppuun. 

Epämukavuusalue tutustuttaa lukijan nuoreen Jonathan Franzeniin: epävarmaan, pelokkaaseen ja hintelään nuoreen poikaan, joka varttuu Yhdysvaltojen Keskilännessä 1960- ja 70-luvuilla. Lukija pääsee Jonathanin matkassa muun muassa vapaakirkon tukeman Veljeskunnan kokoontumisiin ja leirille sekä seuraamaan poikaporukan uhkarohkeita kolttosia. Kielellisesti lahjakas poika rakastaa Schultzin Tenavat-sarjakuvaa ja päätyy opiskelemaan saksalaista kirjallisuutta Müncheniin. 

Franzen kuvaa elävästi nuoren miehen kasvukipuja ja oman paikan etsintää. Kaverisuhteiden muodostaminen on haastavaa, eivätkä sosiaaliset suhteet muutenkaan ole ongelmattomia.

Sosiaalinen kuolemani oli koko alemman high schoolin kolmen vuoden ajan säälimättömän ennaltamäärätty. Minulla oli laaja sanavarasto, huvittavan kimakka ääni, sarvisankalasit, hintelät käsivoimat, liian ilmeinen opettajien suosio, vastustamaton halu hihkua epähauskoja sanaleikkejä, melkein täydelliset tiedot J. R. R. Tolkienin tuotannosta, suuri kemianlaboratorio kellarissani, taipimus loukata jokaista vierasta tyttöä joka oli kyllin hölmö puhumaan minulle ja niin edespäin. Mutta minä olin sitä mieltä, että kuoleman todellinen syy oli se, ettei äiti antanut minun käyttää farkkuja koulussa.

Franzen kuvaa kasvuiän häpeäkohtia välillä jopa knausgårdmaisen rehellisesti. Koskettavaa on myös lukea Jonathanin kirjeenvaihtoa vanhempiensa kanssa, kun vanhemmat haluaisivat pojan opiskelevan kirjallisuuden sijaan jotakin "markkinointikelpoisempaa".

Kokoelman esseet ovat sujuvia ja miellyttäviä lukea ja niissä on liuta näppäriä huomioita, mutta mitään järisyttävää en tekstien äärellä kokenut. Franzenin kirjoitustyyli kuitenkin vetoaa minuun siinä määrin, että odotan innolla pääseväni tutustumaan häneen myös romaanikirjailijana.