Kuukauden nobelisti: Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta

Otava 2000. 155 s.
Alkuteos: Irisches Tagebuch (1957).
Suom. Kai Kaila (1975).
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Heinrich Böll (1917‒1985) on Kirjakimaran maaliskuun nobelisti. Böll on kuulostanut aina jotenkin vaikeasti lähestyttävältä, joten päätin aloittaa hänen tuotantoonsa tutustumisen "helpommasta päästä" eli matkakirjasta. Päiväkirja vihreältä saarelta ilmestyi alkukielellä vuonna 1957, ja ensimmäinen suomennos vuonna 1975, kolme vuotta Böllin Nobel-palkinnon jälkeen. Luin Seitsentähdet-sarjassa vuonna 2000 ilmestyneen painoksen, johon Jyrki Vainonen on kirjoittanut saatesanat.

Päiväkirja vihreältä saarelta on saksalaisen kirjailijan rakkaudentunnustus Irlannille, Swiftin, Yeatsin ja Joycen kotimaalle. Läpi kirjan Böll puhuu maasta ja sen kansalaisista lämpimästi ja kunnioittavasti, vaikka ei aina ihan ymmärtäisikään paikallisia käytäntöjä ja tapoja. Kirjassa Böll raportoi päiväkirjamaisesti perheensä matkasta Irlannissa ja sommittelee väliin tarinoita paikallisista ihmisistä.

Böll tekee huomioita muun muassa irlantilaisten luonteenlaadusta. Saksalainen säntillisyys joutuu kohtaamaan irlantilaisten aikakäsityksen. Irlantilainen sananlasku "Kun Jumala loi ajan, hän teki sitä tarpeeksi" kuvastaa hyvin paikallista suhtautumista vaikkapa sovittuihin aikatauluihin. Böll pohtii myös paikallisia sääilmiöitä, kansantarinoita, uskomuksia ja sananlaskuja. Kaikkeen hän suhtautuu positiivisessa hengessä. Junan ikkunasta hän havainnoi paljon saaren luontoa, jolle tyypillistä ovat kumpuilevat nummet ja hohtavanvihreä sammal.

Böllin matka vie ainakin Dubliniin, Limerickiin, Athloneen ja Mayoon. Matkan edetessä hän saa huomata, että hylätyt kylät ovat kansallismaisemaa. Irlanti on nimittäin lähtijöiden ja jo lähteneiden maa: esimerkiksi kuuden lapsen äiti kertoo vain kahden lapsistaan jääneen kotimaahansa, muut neljä lähtivät työn ja paremman elintason perässä Englantiin ja Yhdysvaltoihin. Suhdeluku lähteneiden ja jääneiden välillä tarkoittaa sitä, että maailmalla on miljoonia irlantilaisia ja heidän jälkeläisiään.

Saatesanoissa Jyrki Vainonen varoittelee, ettei Böllin kirjaa kannata pitää todenmukaisena matkaoppaana, sillä se on varsin romantisoitu esitys vihreästä saaresta. Lisäksi se on jo melkoisen vanha, joten maa on muuttunut Böllin ajoista melkoisesti. Ainakin vehreät maisemat ja kansalaisten perusluonne ovat varmasti vielä nykymatkaajan saavutettavissa.

Huomasin ilokseni kirjaston kirjan kiertäneen monen lukijan käsissä, sillä käsissäni oleva nide pysyy vain hädin tuskin kasassa. Ymmärrän kiinnostuksen, sillä kirja on sujuvasanainen ja mielenkiintoinen ajankuva 1950-luvun Irlannista ja kirjailijan tarkkoja havaintoja on aina antoisa lukea. Kirjailijoiden matkapäiväkirjat ovat muutenkin mielestäni kiehtovaa luettavaa. Bölliä ennen olen reissannut ainakin Antti Tuurin matkassa eri puolilla Eurooppaa usean kirjan verran ja Juha Itkosen kanssa Amerikassa. Tänä vuonna ilmestynyt Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät ja juuri uusintapainoksena ilmestynyt Ulla-Lena Lundbergin Linnunsiivin Siperiaan pääsevät jossakin vaiheessa lukuun.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo.

Böllin kirjasta ovat bloganneet ainakin Luettua elämää -blogin Elina ja Tarukirjan Margit, joka on myös lukenut kirjan osana Kuukauden nobelisti -sarjaansa.

Lidia Tšukovskaja: Vajoaminen (1957 & 1940)

Alkuteos: Lidia Tšukovskaja. Sofia Petrovna. Spusk pod vodu.

Suomentaja: Kirsti Era (2012).

Kustantaja: Into.

Sivumäärä: 274.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Elina Salonen.

Lidia Tšukovskaja (1907–1996) oli venäläinen kirjailija ja toisinajattelija. Vajoaminen sisältää kaksi pienoisromaania, jotka hän kirjoitti vuosina 1940 ja 1957. Molemmat tekstit ilmestyivät lännessä reilut kymmenen vuotta niiden kirjoittamisen jälkeen ja Neuvostoliitossa vasta 1980-luvulla.

Ensimmäisenä kirjassa on nimikertomus 'Vajoaminen'. Siinä kirjailija Nina Sergejevna saapuu viettämään usean viikon ajanjaksoa kirjailijoiden parantolaan. Sanatoriossa hän työskentelee käännöstyön parissa ja tekee päivittäin kävelyretkiä ympäröivään luontoon välillä yksin, välillä muiden asukkaiden kanssa. Kirjailijan tavoitteena on vajota eli uppoutua eräänlaiseen flow-tilaan.

Sergejevnan mieltä painaa kotiin jääneen tyttären vointi ja miehen katoaminen. Sanatoriossa hän saa lopulta kuulla, mikä hänen miehensä kohtalo oli. Päiväkirjamainen kertomus pohjaa Tšukovskajan omaan elämään: hänen toinen aviomiehensä menehtyi Stalinin vainoissa.

'Sofia Petrovna' on vavisuttava kertomus Stalinin vainojen vaikutuksista yhden yksilön elämään. Tarinan nimihenkilö menettää läheisen toisensa jälkeen, heidät vain viedään. Ainoa keino selvittää omaisten kohtaloa on jonottaa virastojen loputtomissa jonoissa. Kun oma vuoro luukulla koittaa, ei vastauksia juuri heru.

Vainojen mielettömyys nostattaa lukijassakin vihaa ja surua: yksi ihminen on kovin pieni systeemin rinnalla. Kaiken huipuksi myös vangittujen perheenjäsenet menettävät työnsä ja joutuvat karkotetuiksi. Syynä saattaa olla esimerkiksi perätön ilmianto, sillä kidutettuina vangitut tunnustavat ja kantelevat olemattomia. Uskomattominta ja minulle vaikeinta käsittää on se, että oman vangitun sukulaisen syyttömyyteen uskotaan vilpittömästi, mutta kaikki muut jonoissa nähdään rikollisten sukulaisina.

Kirjan lopussa on mielenkiintoiset jälkisanat, joissa kerrataan Tšukovskajan elämänvaiheet.  Erityisen mielenkiintoinen juonne kirjailijan elämässä oli ystävyys runoilija Anna Ahmatovan kanssa. Naisia yhdistivät läheisten menetykset Stalinin vainoissa ja vaiennetun taiteilijan elämä. Ahmatova ei pystynyt julkaisemaan mitään, ei edes kirjoittamaan, joten Tšukovskaja ja muut runoilijan ystävät painoivat muistiin Ahmatovan runoja. Myöhemmin runot kirjoitettiin ylös ja näin syntyi runokokoelma Requiem.

Vajoaminen ei ollut helppo lukukokemus, mutta antoisa kylläkin. Kieli soljuu ja teksti etenee, mutta aiheet ja tunnelmat ovat tummia, mikä tekee lukemisesta raskasta. Vastapainona synkkyydelle toimivat esimerkiksi Vajoaminen-kertomuksen värikkäät ja aistikkaat luontokuvaukset. Kirja herättää mielenkiintoa kiellettyjä ja vainottuja venäläiskirjailijoita kohtaan. Luin Vajoamisen rinnalla Ahmatovan runoja ja hänestä kertovan teoksen Anna Ahmatova Fontankan talossa (Aaltonen, Hämäläinen Seppo; Into 2012), joista en tällä erää bloggaa. Joseph Brodsky ja Aleksandr Solženitsyn päätyvät lukulistalle.