Kun elämä siirtyy Espanjaan – Chris Stewart: Andalusialaiset sitruunat

Kansi: Kirsikka Mänty.

Vein Chris Stewartin Andalusialaiset sitruunat samaan maailmankolkkaan, josta kirjan viitisen vuotta sitten ostin ja johon sen tapahtumat sijoittuvat. 🇪🇸 🍋

Edellisellä ulkomaanmatkallani tammikuussa 2020 tieni vei muun muassa pieneen kirjadivariin Aurinkorannikolla. Siellä oli kapoinen suomenkielisten kirjojen osasto, tai oikeastaan hylly, mistä Stewartin kirjan löysin. Kävelin rannalle ja aloin lukea.

Nyt kun keräsin kotihyllystä luettavaa marraskuiselle Espanjan-matkalleni, katseeni pysähtyi Stewartin kohdalle. Minkälaista olisi lukea sama kirja uudelleen lähes samassa ympäristössä?

Kirja kertoo siitä, miten englantilainen Chris Stewart ostaa Andalusian vuoristosta El Valero -nimisen tilan ja muuttaa sinne Ana-vaimonsa kanssa. He viljelevät maata, hankkivat kotieläimiä, syntyy tytär.

Olosuhteet ovat alkeelliset, talolle on vaikea kulkea eikä paikalliseen yhteisöön osaksi pääseminen käy silmänräpäyksessä. Mutta kun ystävyys viriää, apukäsiä on aina saatavilla.

Tällä lukukerralla kirja tulee lähemmäs. Tunnistan vaikeakulkuisen vuoristomaiseman, loputtomilta tuntuvat oliivilehdot, puista putoilevat granaattiomenat. Ihmeköynnökset ja pelargoniat.

Ensimmäisellä kerralla luin kirjaa kuin toisen maailman kuvausta, sillä vaikka olin Andalusiassa, todistin aivan toisenlaista miljöötä. Luulin, että vuosikymmenet olivat muuttaneet asioita, mutta avain olikin sijaintini. Kyse on kymmenistä kilometreistä, mutta ero on valtava. Nyt en asunut kaakeloidussa turistikaupungissa, vaan vuorilla, missä vuohet pysäyttävät liikenteen, sitruksia kasvaa joka pihalla ja oman espanjan taitoni alkeellisuus saa kaipaamaan kielikurssille.

Kirja avaa Stewartin muistelmatrilogian, jonka kahta muuta osaa ei ole suomennettu. Ajattelin jatkaa Stewartin leikkisän kerronnan parissa englanniksi, joka onneksi taittuu espanjaa paremmin.

Chris Stewart: Andalusialaiset sitruunat. Alkuteos: Driving over Lemons. Suom. Leena Nivala. WSOY 2000. 233 s. Ostin käytettynä.

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt

Kansi: Laura Lyytinen.

Tammi 2019. 415 s.
Alkuteos: Gehen, ging, gegangen (2015).
Suom. Jukka-Pekka Pajunen.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Saksalaisen Jenny Erpenbeckin keväällä Tammen Keltaisessa kirjastossa ilmestynyt romaani Mennä, meni, mennyt on kolmas kirjailijalta suomennettu teos ja ensimmäinen kirja Keltaisessa kirjastossa. Aiemmat suomennokset Vanhan lapsen tarina ja Kodin ikävä ilmestyivät vuonna 2011. Erpenbeckin kirjat ovat kiinnostaneet minua jo pidempään ja ostin jopa nyt käsillä olevan romaanin alkukielellä Turun kirjamessuilta muutama vuosi sitten. Intoni ei ihan riittänyt teoksen selättämiseen saksaksi, joten vasta suomennoksen myötä pääsin tutustumaan tähän tarinaan.

Euroopan pakolaiskriisistä on puhuttu viime vuosina paljon, mutta harvemmin ääneen ovat päässeet turvapaikanhakijat. Otsikoihin nousevat tyypillisesti lieveilmiöt, kustannukset ja muut negatiiviset asiat. Erpenbeckin romaanissa tarinansa kertovat pakolaiskriisin uhrit, jotka ovat tehneet usein hengenvaarallisen matkan esimerkiksi sisällissodan jaloista Saksaan saadakseen kiinni paremmasta elämästä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Berliiniin, missä hiljattain eläköitynyt professori Richard tuntee itsensä tarpeettomaksi. Työlleen vuosikymmenet omistautunut leskimies tutustuu kaupungin keskustaan leiriytyneisiin turvapaikanhakijoihin ja löytää heidän tarinoiden kuuntelemisesta uutta sisältöä elämäänsä. 

Itsepintaisesti Richard käy tapaamassa eri Afrikan maista kotoisin olevia miehiä, vaikka kaikki eivät niin auliisti haluaisi jakaa tarinaansa. Pikkuhiljaa miesten kertomukset vievät Richardin mennessään. Richard ystävystyy monien miesten kanssa ja on mukana näiden iloissa ja suruissa. Richard ei suhtaudu pakolaisiin mitenkään ylimielisesti, vaan hän hämmentyy, järkyttyy ja ilahtuu tarinoiden äärellä. Kohtaamisissa heijastuvat pakolaiskriisin eri puolet: kulttuurierot, kielimuurit, läheisten kaipuu, polte saada työskennellä ja elämän merkitykselliseksi kokemisen haasteet. 

Richardille miehiin ja heidän tarinoihinsa tutustuminen toimii sysäyksenä pohtia omia elämänvaiheitaan, hyviä ja huonoja aikoja. Vaikka voisi kuvitella, että turvattua keskiluokkaista elämää viettävä koulutettu eläkeläinen on valovuosien päässä paperittomien turvapaikanhakijoiden kokemusmaailmasta, niin yhteistäkin on. 

Hänelle on ilmeisesti helpointa puhua ajan olemuksesta niiden kanssa, jotka ovat pudonneet ulos ajan rattaista. Tai jotka on teljetty aikaan, jos asiaa niin haluaa ajatella.

Richardinkin identiteetti eläkeläisenä, leskenä ja entisen DDR:n kansalaisena pohjautuu johonkin, jota ei enää ole. Hänen omat ulkopuolisuuden kokemuksensa ja eksyksissä oleminen rinnastuvat miesten kokemaan.

Kirjan nimessä Mennä meni, mennyt – Gehen, ging, gegangen on epäsäännöllisesti taipuvan mennä-verbin taivustusmuodot. Tämän ja monen muun keskeisen verbin muotoja miehet toistelevat saksantunneilla. Näiltä rimpsuilta ei saksan kielen opiskelija voi välttyä, sillä koko joukko verbejä taipuu epäsäännöllisesti, ja verbimuodot on opeteltava ulkoa. Miesten kielenopiskelu toi mieleen muistoja omista saksanopinnoista ja siitä, miten vieraalla kielellä usein joutuu tyytymään ilmaisemaan sen, mihin kielitaito riittää, kun ei vielä osaa sanoa sitä, mitä haluaisi.

Ravistelevan ajankohtainen romaani etenee sujuvasti ja pitää otteessaan viimeiselle sivulle asti. Keltainen kirjasto on tarjonnut tänä kesänä melkoisia lukunautintoja! En voinut antaa tälle kirjalle vähempää tähtiä kuin viisi, samoin kävi Pamukin Punatukkaisen naisen kanssa aiemmin heinäkuussa.

Helmet-lukuhaaste: 44. Kirja kertoo Berliinistä.

Leif GW Persson: Pommimies ja hänen naisensa

Kansi: Marina Mattson

Otava 2016. 495 s.
Alkuteos: Bombmakaren och hans kvinna (2015).
Suom. Kari Koski.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Pommimies ja hänen naisensa on ruotsalaisen Leif GW Perssonin yhdestoista romaani. Persson tunnetaan kotimaassaan myös tv-persoonana ja urastaan kriminologina, ja lisäksi hän on toiminut oikeusministeriön neuvonantajana ja opettajana poliisiammattikorkeakoulussa.

Keskustelimme Pommimiehestä kirjaston lukupiirissä, ja tuota tapaamista varten tutustuin Perssonin taustaan ja tuotantoon hieman tarkemmin. Luin muun muassa siitä, että Perssonin esikoisteos Possujuhla perustuu tositapahtumiin eli siihen, miten Persson oli mukana paljastamassa oikeusministerin yhteyksiä prostituutiorinkiin. Opin myös, että pari vuotta sitten Helsinki Litissä kuuntelemani Malin Persson Giolito on hänen tyttärensä.

Pommimiehen tarina lähtee liikkeelle siitä, että Ruotsin poliisi on saanut vihjeen, että muslimiterroristit aikovat iskeä kansallispäivänä Skansenille, jossa vietetään juhlapäivää perinteisin menoin. Paikalle on tulossa kuningasperhe, valtionjohtoa ja suuri yleisö.

Turvallisuuspoliisissa Lisa Mattei johtaa tutkintaryhmää, jonka tarkoituksena on selvittää uhkan todenperäisyys, epäillyn taustat ja ennen kaikkea estää mahdollinen isku. Kirja kuvailee Ruotsin turvallisuuspoliisin työtä terrori-iskun uhan alla: miten poliisi hankkii tietoja epäiltyjen liikkeistä, toimintatavoista, räjähteistä ja muusta iskuun liittyvästä. Samalla tutkinnanjohtaja Lisa Mattei kipuilee uran ja perhe-elämän yhteensovittamisessa.

Kirja on oivallista luettavaa sellaisille lukijoille, jotka eivät halua dekkarilta väkivaltaa ja raakuuksia, vaan ovat kiinnostuneet poliisityöstä. On kuvaavaa, että sivulla 322 on virke "Ja vasta silloin alkoi lopultakin tapahtua." Vaikka väkivallalla ei mässäillä, tarinassa on kuitenkin roimasti jännitystä ja juonessa käänteitä. Saavatko poliisit iskun estettyä? Onko poliisissa myyrä ja jos on, niin kuka se on?

Pidän Perssonin kirjoitustyylistä ja selvästi asiantuntevasta otteesta, mutta aivan nurisematta en Pommimiehestä päässyt nauttimaan. Paljon rikossarjoja ja -elokuvia nähneenä olen kyllästynyt siihen, että poliisien yksityiselämä sotketaan mukaan rikoksen ratkaisuun, samoin myyräepäily poliisissa on kulunut juonikuvio. Näistä jupinoista huolimatta aion lukea Perssonia lisää, kenties jo ensi kesänä, sillä jokin hänen tavassaan kirjoittaa ja yhdistellä faktaa ja fiktiota kiehtoo minua.

Muistelen lukeneeni Perssonia edellisen kerran opiskeluaikoina, kun olin töissä kirjakaupassa. Ostin tuolloin töistä kaksi ensimmäistä osaa Välfärdsstatens fall -trilogiasta eli dekkarit Kesän kaipuusta hyiseen viimaan ja Toinen aika, toinen elämä. Kolmatta osaa (Putoaa vapaasti kuin unessa) ei ollut tuolloin vielä suomennettu. En muista, mihin nuo kirjat ovat joutuneet, joten hankin nyt nettidivarista mökin dekkarihyllyyn koko trilogian ‒ vaikka olen sittemmin nähnyt kirjojen pohjalta tehdyn tv-sarjan Pyhiinvaeltajan kuolema, haluan palata Palme-tutkintaan kirjan muodossa.

Helmet 2019: 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt.

Antti Tuuri: Uusi Jerusalem

Kansi: Hannu Taina. 

Otava 1988. 362 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Tänään vietetään kansallisrunoilijamme J. L. Runebergin päivää. Kirjallinen juhlapäivä on oivallinen ajankohta aloittaa Antti Tuurin Pohjanmaa-sarjan esittely täällä blogissa. Kuusiosainen sarja kertoo pohjanmaalaisen Hakalan suvun vaiheista sekä Suomessa että siirtolaisina Amerikassa. Suvun jäsenten elämää seurataan 1920-luvulta aina 1990-luvulle asti.

Kaavailen lukevani Pohjanmaa-sarjan tämän vuoden aikana. Luen sarjan kronologisessa järjestyksessä, eli nyt ensimmäisenä luin romaanin Uusi Jerusalem. Se olisi ilmestymisjärjestyksessä vasta sarjan neljäs osa. Mikäli suunnitelmani pitävät, Kirjakimarassa ilmestyy tämän vuoden aikana arviot sarjan muistakin viidestä osasta, jotka ovat Maan avaruus, Talvisota, Pohjanmaa, Ameriikan raitti ja Lakeuden kutsu. Päätösosasta Tuuri sai Finlandia-palkinnon.

Uusi Jerusalem kuvaa Johannes Hakalan matkaa Suomesta Kanadan kautta Yhdysvaltoihin, ja miehen oman paikan etsimistä siirtolaisena. Eletään 1920-luvun loppua, ja joukko suomalaisia miehiä on lähtenyt meren yli uuteen maahan työn perässä. Jo Halifaxiin päättyvä laivamatka koettelee matkalaisia, eikä heitä määränpäässä otetakaan vastaan avosylin, kuten he ovat luulleet. Atlantin tuolla puolen maata koettelee depressio eli lama, joka on johtanut työväen vähentämiseen, lakkoihin ja levottomuuksiin.

Johannes Hakala kertoo itse omaa tarinaansa. Minäkertojan silmin koetaan mainarin arki syvällä kaivoksessa, täiden kutina asuntolan pedissä ja kielitaidottoman siirtolaisen ulkopuolisuus uudessä ympäristössä. Johannes on englanninkielisessä ympäristössä täysi ummikko ‒ kielitaitoa ei ole. Pian hän oppii muutamia yksittäisiä sanoja, mutta esimerkiksi kaivoksella tarvittavat keskustelut käydään elekielellä. Paikallisia kutsutaan kielisiksi ja finglish värittää tekstiä. Hakala lähtee miesjoukon mukaan ampumaan muuseja, ja mainarit asuvat poorttihausissa. Sudburyn kaupunki vääntyy pohjalaisessa suussa Supperiksi. Hakalan toveri Mäen Kalle on uudessa maassa Charles McKay.

Tuuri ei juuri päästä lukijaa Johanneksen pään sisälle, vaan antaa tekojen puhua. Hakala pitää puolensa, tekee määrätyt työt, muttei ala pokkuroimaan. Viina maistuu, muttei yhtä ahnaasti kuin muille mainareille. Omapäinen Hakala seuraa hieman epäillen myös siirtolaispastorin ajamaa Uusi Jerusalem -hanketta, jonka myötä olisi tarkoitus perustaa yhteiskunta preerialle. Miehen taustasta saamme tietää vain vähän: Suomeen talollinen mies on jättänyt kaiken, kokonaisen elämän vaimoineen ja lapsineen, eikä aietta paluusta ole.

Uusi Jerusalem oli lupaava avaus Pohjanmaa-sarjalle. Minäkertojan matkassa pääsin sukeltamaan mainarin elämään ja siirtolaisen asemaan. Romaanista välittyy kirjailijan kerronnan riemu ja helppous: tarina luistaa, eikä Tuurin tunnistettava lause petä. Finglish-ilmaisut ovat hauska lisä. Seuraavilta osilta odotan tarinan etenemisen lisäksi lisävalotusta Johannes Hakalan taustaan. Toivottavasti myös suvun naiset ja muutenkin naiset saavat isomman roolin tulevissa kirjoissa. Uusi Jerusalem on nimittäin melkoinen äijä-kirja, jossa naiset ovat lähinnä piikoja poorttihauseissa tai ilotyttöjä koiratorpissa eli bordelleissa.

Miksi sitten aloin lukea Tuuri kirjasarjaa? Idean taisin saada kanssabloggaajalta: Lukijatar on lukenut Pohjanmaa-sarjaa viime aikoina. Hän on edennyt projektissaan jo viidenteen eli toiseksi viimeiseen osaan. Lukijattaren arvion tästä ensimmäisestä osasta, Uudesta Jerusalemista, voi lukea täältä.

Toki kiinnostukseeni vaikuttaa myös se, että pidän Tuurista kirjailijana. Olen aiemmissa Tuuri-postauksissani nimittänyt Tuuria kirjalliseksi tukipilarikseni. Bloggaavana lukijana tulee luettua monenlaisia teoksia, mutta Tuuri on yksi niistä, joiden luokse voin aina palata, kun kaipaan jotakin tuttua ja turvallista. Tuurin teksti tuntuu yhtä lämpimän kotoisalta kuin takkatulen loimu.

Rakkauteni Tuurin teksteihin on kehittynyt pikkuhiljaa. Kirjallisuudenopiskelijana hymistelin, kun luennoitsija hehkutti Tuuria maasta taivaisiin, mutta sympatiseerasin kurssilla vieraillutta kirjailijaa. Vielä vuonna 2013 olen kirjoittanut Taivaanraapijoiden arvioon, ettei Tuuri lukeudu omiin suosikkeihini, mutta niin vain on mieli vuosien varrella muuttunut. En toki vieläkään aina lumoudu hänen kaikista teoksistaan, mutta se ei ole este kirjalliselle faniudelle.

Palaan Tuurin pariin siis Maan avaruuden merkeissä lähikuukausina!

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 3. Kirja aloittaa sarjan. Se on myös ensimmäinen luettu Hyllynlämmittäjä.

Muita Antti Tuurin kirjoja Kirjakimarassa:

Bospor Express
Matkoilla Euroopassa
Ikitie
Taivaanraapijat
Tammikuu 18
Tenoa soutamassa

Seita Vuorela: Lumi (2016)

Kustantaja: WSOY.
Sivumäärä: 240.
Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Terhi Ekebom.

Kirjailija Seita Vuorela menehtyi keväällä 2015, ja häneltä jäi viimeistelyä vaille kesken nuortenromaani Lumi. Kustantajan ehdotuksesta Vuorelan ystävä, kirjailija Vilja-Tuulia Huotarinen saattoi kirjan painokuntoon, ja teos ilmestyi tänä syksynä. Postuumisti ilmestynyt teos nousi myös tämän vuoden lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaaksi. 

15-vuotias Siamak elää itäisessä kaupunginosassa jääkiekkoa harrastavan teinin elämää. On bileitä, treenejä, koulupäiviä. Hän ei haluaisi muistaa kotimaataan Irania, eikä hän kutsu kavereita persialaisittain sisustettuun kotiinsa. Siamakin perhe tuli Suomeen, kun poika oli 6-vuotias, joten Siamakille Suomi on koti. Muistot Teheranin-vuosista pulpahtelevat pintaan, kun Siamakin perhe ottaa kotiinsa Iranista paenneen naapurintytöt, Atishan. Atisha on kirjoittanut suorapuheista blogia, minkä vuoksi hänen ainoa mahdollisuutensa oli lähteä maanpakoon. Atishan tulo muuttaa Siamakin elämän.

Siamakin ja Atishan tarina on tarina ystävyydestä, perheestä, hyväksymisestä ja kulttuurieroista. Rinnalla kulkee koko ajan satu Lumikuningattaresta, ja muutenkin lumi, pohjoisen maan erikoisuus, on keskeinen elementti kirjassa. Kirjassa on surumielinen pohjavire, ja se sopii luettavaksi yhtä hyvin aikuisille kuin nuorillekin. 

Päädyin lainaamaan ja lukemaan kirjan sen syntyhistorian vuoksi. Kuulin radiosta Vilja-Tuulia Huotarisen haastattelun, jossa hän kertoi ajatuksiaan ystävän kirjan viimeistelemisestä. Kuvio on jokseenkin poikkeuksellinen, ja mielenkiintoni heräsi. Luen harvoin nuortenkirjoja, mutta Lumi on hyvä esimerkki siitä, että voisin useamminkin piipahtaa nuorille aikuisille suunnatun hyllyn luona kirjastossa. Vuorelan teos on todella ajankohtainen, mielenkiintoinen ja taidokkaasti kirjoitettu. Koin kirjan rakenteen ajoittain rasittavaksi enkä liioin innostunut satujaksoista, mutta muuten nautin lukemastani.

Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet (2010)

Tammen äänikirja.

Kesto: 11 t 11 min.

Lukija: Henna Hyttinen.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Minne tytöt kadonneet on Leena Lehtolaisen 11. Maria Kallio -dekkari. Espoon Kilossa sijaitseva  Maria Kallion poliisiyksikkö alkaa selvittää kadonneiden maahanmuuttajatyttöjen tapausta. Yksi kadonneista tytöistä löytyy kuolleena, joten huoli muidenkin kohtalosta kasvaa. Kaikki kadonneet tytöt ovat käyneet joskus Tapiolassa sijaitsevassa Tyttökerhossa, jota rahoittaa varakas tapiolalainen rouva Sandelin. Liittyvätkö tyttöjen tapaukset toisiinsa? Vai onko kaikki vain onnetonta sattumaa?

Kirjassa käsitellään kulttuurieroja ja  maahanmuuttajien kotoutumista yhteiskuntaan tyttöjen tarinoiden avulla.  Kirja on aiheeltaan varsin ajankohtainen: viimeisen vuoden aikana turvapaikanhakijoiden määrä eri puolilla Eurooppaa on kasvanut huimasti, ja maahanmuuttajakeskustelu käy kiivaana. Onko maahanmuuttajatytön kuoleman takana rasistinen motiivi? Vai onko kyse perheen sisäisistä erimielisyyksistä?

Tapauksen selvittämisen aikaan Mariaa painaa edelleen Afganistanissa sattunut tapaus, jossa hän menetti saksalaisen kollegan ja ystävän. He olivat perustamassa myös naisia kouluttavaa poliisikoulua, kun heidän autosaattueensa joutui tienvarsipommin yllättämäksi.

Lehtolainen kuvailee rikosjutun selvittämisen ohella myös komisario Kallion kotielämää, suhdetta mieheensä Anttiin ja heidän kahteen lapseensa. Tarinassa on tällä kertaa vahvasti mukana myös Marian isä, joka on tullut perheen kotikonnuilta Arpikylästä etelään luokkakokoukseen ja majoittuu sen aikaa tyttärensä luona. 

Välillä tuntuu, että olen kuunnellut jo kaikki kirjaston mielenkiintoisilta vaikuttavat äänikirjat. No, eihän asia ihan näin ole, vaan onneksi välillä mukaan tarttuu helmi. Taas kerran puhisin turhautuneena äänikirjahyllyllä etsien viihdykettä työmatkoille, kun silmiini osui tämä Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet. Miten olinkaan unohtanut Lehtolaisen!

Aloin kuunnella äänikirjaa työmatkoilla ja eräänä perjantaina otin viimeiset levyt autosta kotiin kuunneltaviksi, sillä en malttanut odottaa loppuratkaisua viikonlopun yli. Lehtolainen punoo arvoituksellisen juonen ja kuljettaa dialogia luontevasti. Kieli on hiottua. Siinä on myös jotakin kiehtovaa, kun tarina sijoittuu omille kotikulmille. Kerran kävi jopa niin, että ajoin äänikirjaa kuunnellessani samaa tietä, jolla tarinassa liikuttiin.

Olen kirjoittanut blogissa aiemmin vain uusimmasta Maria Kallio -kirjasta Surunpotku (2015) ja ennen blogia olen lukenut muutaman sarjan alkupään kirjan. Nyt alankin metsästää muita osia äänikirjoina. Mielenkiintoista kuunneltavaa riittää, sillä osia on kymmenkunta.

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista (2015)

Alkuteos: Allt jag inte minns.

Suomentaja: Tarja Lipponen (2016).

Kustantaja: Johnny Kniga.

Sivumäärä: 292.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Jonas Hassen Khemirin vastikään suomennettu teos Kaikki se mitä en muista sai Ruotsin merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon, loppuvuodesta 2015. Kirja on mysteeriromaani, jossa mielenkiintoisen näkökulmatekniikan avulla valotetaan erään katoamisen mysteeriä ja siinä samalla aikamme ilmiöitä.

Samuel-niminen nuori mies on kuollut, ja kirjassa setvitään kuolemaa edeltäneitä tapahtumia.
Ääneen pääsee useita henkilöitä, joita puhuttaa nimettömäksi jäävä kirjailija. Muistikuvista kootaan Samuelin tarinaa kuin tilkkutäkkiä. Palasista kootussa tarinassa mielenkiintoisinta on, miten erilaisista kuvauksista Samuelin henkilökuva lopulta rakentuu.

Samuelin äiti on ruotsalainen ja isä afrikkalainen, ja monet muutkin kirjan henkilöt ovat maahanmuuttajataustaisia. Tapahtumat sijoittuvat Ruotsiin, mutta yhtä lailla kirjassa voitaisiin kuvata suomalaista yhteiskuntaa. Viimeaikaiset uutiset nousevat mieleen, kun Samuel majoittaa siirtolaisperheitä isoäidin tyhjentyneeseen kotiin.

Luin Samuelin tarinaa kuin jännityskertomusta, sillä kuoleman mysteeri nousee kirjassa keskeiseksi. Mysteerin lisäksi kirjasta tekee mielenkiintoisen se, miten se on kerrottu. Moniäänisyys on Khemirin kirjassa ehkä nopeatempoisinta, mihin olen koskaan törmännyt: näkökulmat vaihtelevat kappaleittain. Rakenne pitää lukijan valppaana.

Luin kirjaa aluksi innoissani, mutta jouduin välillä jättämään sen tauolle ja lukemaan yhden lukupiirikirjan välissä. Niinpä alussa tuntemani imu hieman lässähti loppua kohden. Suosittelenkin lukemaan tätä kirjaa pidemmissä pätkissä kerrallaan. Khemirin omalaatuinen kerronta on niin erilaista, että siihen totuttelu vie aina lukutauon jälkeen aikansa. Siksi lukutapani ei ehkä tehnyt kirjalle oikeutta.

Kirja herätti kiinnostuksen tutustua myös Khemirin aiemmin suomennettuun tuotantoon eli Ajatussulttaaniin tai Montecoreen. Kaikki se mitä en muista on ollut hyvin esillä mediassa ja myös kirjabloggaajat ovat löytäneet kirjan. Siitä ovat kirjoittaneet ainakin Krista, Lumiomenan Katja  ja Leena Lumi.

Monica Ali: Brick Lane (2003)

Alkuteos: Brick Lane.

Suomentaja: Sari Karhulahti (2005).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 574.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Rachel Lockwood.

Nazneen syntyi ja vietti lapsuutensa Bangladeshissa. 18-vuotiaana hänet naitetaan 40-vuotiaalle Chanulle, sammakonnäköiselle miehelle, jonka perässä hänen on muutettava Lontooseen. Bengalia äidinkielenään puhuva Nazneen osaa Englantiin muuttaessaan vain kaksi sanaa englantia: 'kiitos' ja 'anteeksi'.

Lontoossa on vilkas bangladeshiläisyhteisö, jonka jäseneksi Nazneen solahtaa. Uudessa kotimaassa omankielinen porukka on etenkin naisille yhtäältä turvaverkko, sillä naisten juorutuokiot ovat tärkeä hengähdystauko arjen askareiden välissä. Toisaalta tiivis yhteisö on myös hidaste sopeutumisessa länsimaiseen yhteiskuntaan. Yhteisössä ei katsota hyvällä naisten työssäkäyntiä ja kieltenopiskelua, joten monet naiset viettävät elämänsä lähestulkoon neljän seinän sisällä.

Aviomies Chanu on kirjaviisas, yliopiston käynyt mies, mutta uskomattoman saamaton. Hänen projektinsa kuihtuvat kasaan, eivätkä työssäkäynti ja myöhemmin uudelleentyöllistyminen tahdo oikein onnistua. Chanu on luonteeltaan mikä on, mutta hän on samalla surullinen esimerkki maahanmuuttajien todellisuudesta: yliopistokoulutuksen asiantuntija kelpaa juuri vain taksikuskiksi.

Kirja on Nazneenin kehityskertomus, sillä Lontooseen saapuva Nazneen on nöyrä ja alistuvainen, jonka uhma ja rohkeus kasvavat pikkuhiljaa. Hän alkaa työskennellä kotoa käsin ompelijana ja ryhtyy jopa suhteeseen tavarantoimittaja-Karimin kanssa.

Nazneenin elämä Lontoossa vertautuu hänen sisarensa Hasiman elämään Bangladeshissa. Nazneenin kohtalona oli järjestetty avioliitto, mutta sisar valitsi toisin: hän karkasi rakkausavioliiton perässä perheen piiristä. Rakkaudesta solmittu liitto ei ole onnen tae, vaan elämä todella riepottelee Hasimaa.

Nazneen ja Hasina pitävät yhteyttä kirjeitse läpi vuosikymmenten. Sisarusten erot tulevat hyvin esiin kirjoittamistyylissä. Nazneen hioo lauseitaan tarkkaan ja miettii, mitä kertoo sisarelleen. Hasinan kirjeet taas ovat välillä aivan ajatustenvirtaa ja aina täynnä kirjoitus- ja kielioppivirheitä. Kirjeiden kieliasu on toteutettu suomennoksessa mainiosti, mistä erityismaininta Sari Karhulahdelle!

Brick Lane on Monica Alin esikoisteos. Kirja oli Booker-palkintoehdokkaana, ja sen pohjalta on tehty elokuva. Siinä missä kriitikot ylistivät kirjaa, Lontoon East Endin bangladeshilaisyhteisö ei ottanut sitä vastaan suopeasti. Vastustuksen vuoksi kirjaan pohjautuvaa elokuvaa ei voitu filmata oikealla Brick Lanella. Ali on julkaissut esikoisen jälkeen kaksi kirjaa, mutta niitä ei ole suomennettu.

Brick Lane oli kuukauden kirjana toisessa vetämässäni lukupiirissä. Kirjan vastaanotto oli pääosin positiivinen, mutta sen sivumäärä sai vähän kritiikkiä: tarinassa olisi ollut tiivistämisen varaa. Chanu syylineen aiheutti puistatuksia, ja useampi oli sitä mieltä, että Nazneenin ja Karimin suhde ei ollut aivan uskottava. Kirjan aihe johti rönsyilevään keskusteluun maahanmuutosta ja kotoutumisesta. Aihehan on varsin ajankohtainen meillä Suomessa juuri nyt.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia (2014)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 286.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Luin Pajtim Statovcin esikoisteoksen pari kuukautta sitten. Kissani Jugoslavia oli minulle niin loistokas lukukokemus, että siitä kirjoittaminen tuntuu mahdottomalta. Pakko kuitenkin yrittää, koska en halua vaieta kirjasta, vaan toivoisin mahdollisimman monen lukevan sen.

Bekim on parikymppinen filosofian opiskelija, jonka perhe on kotoisin Kosovosta. Sota pakotti perheen lähtemään, mutta isä Bajram elättelee aina vain toiveita paluusta. Lapset ovat kuitenkin eläneet pienestä asti Suomessa: heillä on uusi kieli ja uudet mahdollisuudet. Isän periaatteet ja toiveet tuntuvat vierailta.

Kirja on moniulotteinen kokonaisuus. Kertojia ja aikatasoja on kaksi. Bekim elää nuoruuttaan nyt ja täällä, kun taas toisena kertojana toimiva Bekimin äiti Emine kertoo tarinaansa aloittaen 1980-luvun Kosovosta. Eminen osuudet valottavat perheen taustoja ja konkretisoivat kulttuurieroja. Eminestä tulee avioliittoon astumisen jälkeen miehensä omaisuutta, ja elämänpiiri kutistuu kodin kokoiseksi. 

Identiteettiin liittyvät kysymykset ovat koko ajan läsnä Bekimin elämässä. Bekim ei halua olla isänsä kaltainen eikä todellinen paluu Kosovoon ole vaihtoehto. Samaan aikaan hänen on vaikea löytää paikkaansa opiskelijayhteisöstä. Bekim eristäytyy, vaikenee.  Hän kamppailee odotuksia ja ennakkoluuloja vastaan niin maahanmuuttajan, pojan, opiskelijan kuin rakastetunkin rooleissa. 

Satunnaiset kohtaamiset chat-tuttavuuksien kanssa alkavat maistua väljähtyneiltä, ja Bekim hankkii lemmikiksi kuningasboan.  

Ja vihdoin se kiertyi auki kerältään ja tuli jalkojeni juureen, nuuhki varpaitani ja lopulta pujottautui jalkojeni ympärille. Sitten se kohotti päänsä syliini, työnsi sen lopulta haarojeni väliin, kainaloni alle ja selkäni taakse, kaikkialle. 

Tartuin siihen kaksin käsin ja kiedoin sen kaulani ympärille, ja kun se kosketti paljasta ihani suomuisella nahallaan ja tunnusteli niskaani kielenkärjillään, ihoni puhkesi kananlihalle. Sen hidas eteneminen paljaalla ihollani tuntui pitkältä ja lämpimältä nuolaisulta.

Antautuessaan käärmeelle Bekim kohtaa ja voittaa pelkonsa. Käärme tarjoaa läheisyyttä ja jonkun, josta pitää huolta. Läheisyys kuristajakäärmeen kanssa tuo mukana aina silti vaaran. Eräältä baarireissultaan Bekimin matkaan tarttuu kissa, pörröinen, täydellinen, mustavalkoinen kissa. Kissa ja käärme mahtuvat kuitenkin huonosti samaan huoneistoon.

Kirja on melkoinen teemojen kokoelma! Maahanmuutto, rakkaus ja rakastamisen vaikeus, identiteettikysymykset, naisen asema, seksuaalisuus ja mitä vielä. Kissa ja käärme tuovat tarinaan symboliikkaa, ja ne työntävät kirjan pois perinteisen realismin kehikosta. 

Kirja iski minuun monesta syystä. Pidin sen harkitusta rakenteesta, henkilöhahmojen syvyydestä ja kutkuttavista jännitteistä. Lukukokemus muuttuu entistä tärkeämmäksi, jos opin lukiessani jotakin: Kissani Jugoslavia avaa Kosovon albaanien taustoja ja mahdollisia kohtaloita. Kirjassa on runsaasti kaikkea, mutta se ei ole tukkoinen.

Kirja on luettu ja blogattu lukuisissa kirjablogeissa, joita en nyt lähde listaamaan. Google vie muihin arvioihin.

Pajtim Statovci on helsinkiläinen kirjallisuudenopiskelija, joka on kotoisin Kosovosta. Niinpä Kissani Jugoslavian myötä käväisin Kosovossa, mutta: ensimmäistä kertaa kirjallisella maailmanmatkallani vastaan tulee maa, jota kartallani ei ole.

Merkitsen luetut maat julistekartalle, jonka ostin marketista ja jonka pingotin ilmoitustaulun päälle. Kaikki maailman maat eivät ole tunnustaneet Kosovon itsenäisyyttä, vaan pitävät Kosovoa yhtenä Serbian maakuntana, ja käyttämäni kartta edustaa sellaista näkemystä. Suomi on tunnustanut Kosovon itsenäisyyden, joten lasken sen yhdeksi valtioksi matkallani ja tökkäsin neulan Montenegron, Serbian, Makedonian ja Albanian väliselle alueelle, missä Kosovon tasavalta sijaitsee.

Kosovo sijaitsee mustan neulan tietämillä.
Kartallani sitä ei ole merkitty omaksi valtiokseen.

Chris Cleave: Little Been tarina (2008)

Alkuteos: The Other Hand.

Suomennos: Irmeli Ruuska (2011).

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 375.

Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

Teoksen etuliepeessä kiusoitellaan lukijaa: Emme halua kertoa sinulle liikaa tämän romaanin tapahtumista. Tarina on niin hieno, että juonen paljastaminen voisi pilata lukukokemuksesi. ­Teksti jatkuu ohjeistaen: Kun olet lukenut kirjan, haluat toivottavasti kertoa siitä ystävillesi. Älä kuitenkaan kerro heille kirjan juonta – tarinan taika on sen lukemisessa. 

On kyllä sinänsä tehokasta ”piilotella” juonta ja herätellä näin lukijan mielenkiintoa. Mutta tuo neuvominen on suunnattoman ärsyttävää: kyllähän kaikki tajuavat muutenkin, että tarinan taika on sen lukemisessa! Tähän jäävätkin moitteet, sillä muuten minulla on Little Been tarinasta vain hyvää sanottavaa. 

Nigerialaisen Little Been tarinaa kursitaan kasaan hänen omasta ja brittiläisen Sarahin näkökulmasta. Näiden kahden sisukkaan naisen elämäntarinat ovat alkaneet nivoutua yhteen eräällä nigerialaisella rannalla pari vuotta sitten. Nykyhetkessä Little Bee ilmaantuu Sarahin luo Englantiin kuin tyhjästä. He kumpikaan eivät voi unohtaa rantaepisodia eivätkä sen jälkeisiä kahta vuotta, jotka ovat muuttaneet heidän elämiensä suunnan. Tulevaisuus on suuri kysymysmerkki laittomalle pakolaiselle Little Beelle, mutta yhtälailla kriisissä on myös Sarahin elämä.

Little Been elämä on ollut useasti vain yhden sormen varassa - joskus kirjaimellisesti, joskus kuvaannollisesti. Teini-ikäinen Little Bee on joutunut kohtaamaan elämässään kosolti kauhua, väkivaltaa ja kuolemaa, mutta tarinassa on mukava myös ripaus neuvokkuutta ja onnea, sillä onhan hän hengissä.

Little Been tarinaa voi lukea kritiikkinä eurooppalaiselle maahanmuuttopolitiikalle. Pakolaiset voivat olla päätöksentekijöille vain mustetta paperilla, mutta todellisuudessa jokaista nimeä kantaa tunteva, kokeva ja muistava ihminen. Suuret lupaukset auttamisesta ja turvapaikan tarjoamisesta voivat jäädä vain kaukaisiksi korulauseiksi. Little Bee on hyvin tietoinen pakolaisuudestaan ja asemastaan:

Meillä ajelehtijoilla ei todellakaan ole omaa lippua. Meitä on miljoonia, mutta emme ole kansakunta. Emme voi pysyä yhdessä. Ehkä keräännymme jonnekin yksittäin tai kaksittain päiväksi, kuukaudeksi tai jopa vuodeksi, mutta sitten tuuli kääntyy ja vie toivon mennessään.

Cleave ja eritoten suomentaja Ruuska saavat tarinan henkilöt eläviksi värikkäällä dialogilla. Little Bee puhuu ”kuningattaren kieltä”, joksi hän kutsuu lehdistä opeteltua eli kirjoitetun mallin mukaista englantiaan, huonommin kieltä osaavat pakolaiset taas jutustelevat arkisempaan tyyliin. Teoksen lopussa Cleave kirjoittaakin paneutuneensa eritoten uskottavan oloiseen puheen jäljittelyyn.

Enempää en Little Been tarinan vaiheista halua kertoa, en kustantajan toivetta noudattaakseni, vaan siksi, että en halua epähuomiossa pilata kenenkään lukukokemusta. Omani oli mieleenpainuva ja lämminhenkisen toiveikas, mikä kertoo Cleaven taidokkuudesta käsitellä näinkin raskaita aiheita.

Little Been tarina on melkeinpä puhkiarvioitu kirjablogeissa. Syväluotaavan tekstin kirjasta on kirjoittanut esimerkiksi Katja, kun taas Amman tekstistä löytyy läjäpäin linkkejä toisiin arvioihin.

Osallistun Little Been tarinalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.