August Strindberg: Neiti Julie (1888)

Alkuteos: Fröken Julie. Ett naturalistiskt sorgespel.

Suomentaja: Helena Anhava (1988).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 127.

Oma arvio: 2/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Oi ja voi, blogitauko venähti sitten ihan kuukauden mittaiseksi, ja sekös harmittaa. Iso gee on vienyt voimani kirjoittaa tai lukea mitään muuta kuin graduun liittyvää. Viimeiset teoriaväännöt ovat nyt paperilla ja reilun viikon päästä tuo ihanan kamala projekti vihdoin valmis. Tiedossa on varmasti vielä unettomia öitä ja viime hetken paniikki, mutta juuri tällä hetkellä olo on jokseenkin luottavainen: valmista tulee ja vieläpä ajallaan.

Blogihiljaisuus on nyt siis onnekseni rikottu! Palaan porisemaan lukemisistani kirjoituksella Strindbergin näytelmästä Neiti Julie, jolla osallistun myös Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen. Näytelmän koko nimi on Neiti Julie: naturalistinen murhenäytelmä ja sen on suomentanut Helena Anhava.

Kuva: www.bookcrossing.com

Näytelmän tapahtumat sijoittuvat juhannusyöhön, kreivin kartanon keittiöön. Henkilöitä on kolme: kreivin tuleva perillinen Julie ja palvelijat Kristin ja Jean, jotka ovat pari. Juhannusta juhlitaan tanssien ja juoden, ja vire on hersyvän iloinen ja toiveikas. Julie on vastikään purkanut kihlauksensa ja alkaa juhannusyön kuplivassa tunnelmassa flirttailla Jeanin kanssa. Kristinin väsähdettyä Julie ja Jean jatkavat illanviettoa, vaikka se ei olekaan soveliasta. Yöttömän yön hurmassa tapahtuu jotakin, minkä voisi tulkita näytelmän käännekohdaksi.

Näytelmä kommentoi erilaisia rooleja ja valta-asetelmia. Yhtäältä on kahtiajako herrasväkeen ja palvelijoihin, toisaalta naisiin ja miehiin. Siinä, miten herrasväki käyttää määräysvaltaansa palvelijoitaan kohtaan, ei ole mitään ihmeellistä, kuten ei myöskään siinä, että miehen sana on näytelmän maailmassa selvästi painokkaampi kuin naisen. Mielenkiintoiseksi valtakysymykset tulevatkin sitten, kun osat vaihtuvat.

Öisten tapahtumien jälkeen Julie ei enää olekaan Jeanin yläpuolella, vaan roolit ovat päinvastaiset. Julien kunnia katoaa siveyden ja puhtauden mukana; hänestä tulee langennut nainen. Rakkaus vaihtuu vihaan ja inhoon, ylemmyys alemmuuteen. Nämä suuret kontrastit ja muutokset ylikorostuvat väistämättä, sillä näytelmän puitteet ovat niin suppeat (keittiö, yksi yö, kolme henkilöä). Valtapeli päättyy loppuratkaisuun, joka on naturalistisen rappiollinen. 

Neiti Julie ei uponnut minuun lainkaan. Vaikka kuinka yritin pitää mielessäni näytelmän iän, niin minua vaivasi jatkuvasti epäusko. Kaikki henkilöt olivat toinen toistaan ärsyttävämpiä enkä oikein saanut mistään henkilöhahmosta otetta. Suomennoksen kieli sen sijaan oli paikoin erittäin kekseliästä ja osuvaa. Siitä yksi lisäpiste.

Minna Canth: Anna Liisa (1895)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 76.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Ensipainoksen kansi. Kuva: SKS.

Anna Liisan lukeminen muistutti osuvasti siitä, miksi päätin perustaa blogini: olen toivottoman huono muistamaan lukemistani kirjoista jonkin ajan kuluttua yhtikäs mitään. Esimerkiksi tämän Canthin näytelmän olen lukenut muistaakseni (!!) ainakin kahdesti aiemmin, mutta tarina on painunut unohduksiin. Muistelin, että jotakin todella traagista ja surullista näytelmässä tapahtui, mutta siihen se jäi…

Traaginen Anna Liisa tosiaan on. Tai pikemminkin näytelmän tapahtumien taustalla on traagisia tapahtumia: Anna Liisan ja Mikko-rengin epäsopiva suhde, salattu raskaus, Mikon pakeneminen, Anna Liisan yksinäinen metsäsynnytys ja lapsenmurha. Näytelmän tapahtumat keskittyvät noiden tapahtumien jälkipyykkiin. Mikko nimittäin on palannut vaatimaan Anna Liisaa itselleen juuri, kun tämän pitäisi mennä naimisiin Johanneksen kanssa. Näytelmän tunnelma on painostava ja odottava heti alusta pitäen, sillä on selvää, että tilanne räjähtää jossakin vaiheessa.

Mikon hahmoa ja erityisesti motiivia minun on vaikea ymmärtää. Miten kukaan voi kuvitella, että uhkailemalla ja kiristämällä syntyisi onnellinen avioliitto? Ja Mikko vielä kiristää Anna Liisaa asialla, johon hän itse on osasyyllinen ja jonka hän on aikoinaan jättänyt kokonaan vain Anna Liisan harteille.

Mikko: En! Minä en anna sinua Johannekselle enkä kenellekään. Hyvällä tai pahalla – mutta minulle sinun pitää tulla!

Mielestäni Anna Liisan rohkeus on ihailtavaa: hän tekee Mikolle selväksi tunteensa Johannesta kohtaan, vaikka toinen vaihtoehto olisi suostua Mikolle ja saada hänet sillä hiljaiseksi. Anna Liisa ei kuitenkaan suostu toisten ehdottamiin ratkaisuihin, vaan tekee päätöksensä itse, vaikka tietää seuraamukset.

Loppuvaiheilla Anna Liisan yltiöpäinen rohkeus jopa hämmästyttää, enkä aluksi ollut kovin vakuuttunut sen uskottavuudesta. Aiemmin Anna Liisa ei uskalla sanoa juuri mitään useamman ihmisen läsnä ollessa ja sitten tunnustaa kaiken kuuliaisvieraiden edessä. Tarkemmin ajatellen rohkeus selittynee aiemmin ilmenneillä tahdonvoimalla ja omantunnon tuskilla. Ja lisäksi Anna Liisa kokee uskonnollisen heräämisen juuri ratkaisevalla hetkellä. Se oli minusta kyllä ärsyttävää, koska olisi Anna Liisasta ollut tunnustukseen muutenkin.

Anna Liisan voi helposti tulkita Canthin kommentiksi ajan moraalikäsityksiä vastaan. Sama tuli jo Pakkalan Elsaa lukiessa esille: epäsopivista suhteista rangaistaan ja paheksutaan naista, mutta miesten puuhia ei tuomitse kukaan.

Yleisesti ottaen olen pitänyt näytelmien lukemista jotenkin raskaana, varsinkin jos henkilöiden sijaintia ja liikettä kuvataan hyvin tarkasti. Kokoajan täytyy pitää mielessä, että ai niin, nyt x seisoo y:n takana ja z sanoo sitten niin ja näin. Mutta Anna Liisassa tällainen ei häiritse, sillä näyttämöohjeet ovat hyvin minimaalisia. En oikeastaan erityisemmin edes ajatellut lukevani näytelmää.

Kaikki kolme lähiaikoina lukemaani Canthin teosta ovat olleet lyhyitä, mutta teemoiltaan raskaita. Canth on tarttunut aikansa polttaviin yhteiskunnallisiin aiheisiin, kuten köyhyyteen, eriarvoisuuteen ja lapsenmurhaan. Canth kuvailee nyt lukemissani teoksissa ongelmia erityisesti naisnäkökulmasta. Nämä aiheet ja niiden ympärille rakennetut tarinat ovat (ikävä kyllä) sovellettavissa nykypäiväänkin. Esimerkiksi Lukupiirissä on ollut vilkasta keskustelua Anna Liisan tarinan ajankohtaisuudesta tänäkin päivänä. 

Ensipainos näytelmästä löytyy digitoituna täältä, ja wikiaineistona sen voi lukea tämän linkin takaa. Blogeissa Anna Liisasta on kirjoittanut ainakin Amma, ja kirjavinkki on luettavissa täältä.

Anna Liisan luin Köyhää kansaa -pienoisromaanin tapaan Canthin Valituista teoksista. Päädyin käyttämään tässä tekstissäni päähenkilön nimeä muodossa Anna Liisa ensipainoksen mukaisesti. En tiedä, miksi ihmeessä Valituissa teoksissa nimi on kirjoitettu Anna-Liisa. Jestas, eihän tuollaisia asioita voi mennä muuttelemaan!