Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli (1996)

Alkuteos: Angela’s ashes.

Suomentaja: Juhani Lindholm (1997).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 398.

Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Näin jälkeenpäin ajatellen tuntuu ihmeeltä, että ylimalkaan jäin henkiin. Lapsuuteni oli, kuten arvata saattaa, täynnä kurjuutta – tuskinpa onnellisesta lapsuudesta kannattaisi kirjoittaakaan. Mutta vielä pahempi kuin tavallinen kurja lapsuus on kurja irlantilainen lapsuus, ja vielä sitäkin pahempi on kurja irlantilainen katolinen lapsuus.

Kertojana on Francis eli Frank, McCourtien perheen vanhin lapsi. Frank syntyi Amerikassa, mutta perhe muutti takaisin vanhempien kotikonnuille Irlantiin Frankin ollessa alle kouluikäinen.

Lapsia perheessä piisaa, sillä enkeli tuo niitä aina vain lisää. Nälkä viiltää vatsoja. Kaikki kärsivät pula-ajan kurjuudesta, eikä apuja heltiä paljoa edes sukulaisilta. Perheen ainoa toimeentulo on isän viikoittain saama työttömyysavustus, joka sekin useimmiten kuluu jo saman päivän iltana pubissa mustaan juomaan, jota kutsutaan tuopiksi.

Nälän, likaisuuden ja isän juomisen lisäksi perheen kurjuutta syventävät lasten kuolemat. Kylmät, kosteat ja epähygieeniset asuinolot ja kehno ravinto johtavat siihen, että lapset ovat heikkoja. Esimerkiksi Frankin kaksospikkuveljetkin saavat syödäkseen lähinnä sokerivettä, kuumetta parannetaan pippuroidulla sipulimaidolla.

Jumalanpelko ja syntien välttely ja sovittaminen tuovat tarinaan välillä jopa tragikoomisia piirteitä. Tarina yltää Frankin nuoruusvuosiin. 19-vuotiaana Frank pääsee vihdoin takaisin synnyinmaahansa Amerikkaan, täynnä toivoa. McCourtin tarina jatkuu kirjoissa Amerikan ihmemaa ja Liitupölyä.

Tarinassa surkeus ja koomisuus siis kulkevat rinnakkain. Myös lukukokemuksessani oli kontrastia melkoisesti: tummaakin tummempi tarina, ja luin sitä vuoden ensimmäisenä hellepäivänä mökillä. Seitsemännen portaan enkeli on viimeinen kirja, jonka ehdin lukea Lukudiplomi-haastetta varten. Diplomi jää kesken, mikä hieman harmittaa. Haaste oli kuitenkin osallistumisen arvoinen: se kannusti tarttumaan moniin kirjoihin, jotka muuten olisivat jääneet lukematta.

George Orwell: Eläinten vallankumous (1945)

Alkuteos: Animal Farm.

Suomentaja: Panu Pekkanen (1969).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 126.

Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: wsoy.fi 

Eläinten vallankumous kertoo eläintilasta, jolla eläimet ottavat vallan. Ihmiset ajetaan pois ja eläimet järjestäytyvät organisoiduksi pienoisyhteiskunnaksi. Johtoa pitävät siat koirien avustuksella. Aluksi kaikki sujuu mallikkaasti, mutta kuinka ollakaan eläinten tasa-arvoisuus painuu unholaan sikojen päästyä vallan makuun.

Kaikki eläimet ovat keskenään tasa-arvoisia, mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

Tämä lienee kirjan tunnetuin lainaus. Aluksi ihanneyhteiskunnassa on seitsemän sääntöä, jotka takaavat kaikille samanarvoisen ja reilun elämän. Vähitellen johtajat muokkaavat sääntöjä itselleen sopivammaksi – ja tällainen paradoksaalinen ohje on lopputulos.

Valta-aseman väärinkäyttö ja epäoikeudenmukaisuus saavat kihisemään. Kirjan äärellä saa kuitenkin myös hymistellä: eläinten luonteenpiirteet peilaavat oivaltavan terävästi ihmisluonnetta. Sioilla, koirilla, kanoilla, hevosilla ja lampailla on kaikilla omat ominaisuutensa. Esimerkiksi uutterin työhevonen, Apila nimeltään, on sitkeyden ja peräänantamattomuuden mallityyppi.

Orwellin klassikko on tunnettu ja paljon luettu yhteiskuntasatiiri. Luin kirjan vasta nyt ensi kertaa. Ihmettelen kovasti, miksen ole lukenut tätä koulussa. Tämä olisi hyvin voinut kuulua vaikkapa yhteiskuntaopin opetukseen, ehkäpä se joissakin kouluissa kuuluukin.

Näin viime hetkillä yritän saada Lukudiplomia varten luettuja kirjoja blogiin asti. Haaste päättyy huomenna. Niinpä kirjoitukseni jää rääpäisyksi – tarkempaa analyysia kannattaa lukaista esimerkiksi Hannan tai Jennin blogeista.

Leena Krohn: Tainaron (1985)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 126.

Oma arvio: 2/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Luin Tainaronin osana Lukudiplomi-haastetta. Haasteen vuoksi luin kirjan loppuun saakka, muuten se olisi saattanut jäädä kesken. Oma ymmärtämättömyyteni nimittäin ärsytti alusta lähtien.

Kirjan koko nimi on Tainaron: postia toisesta kaupungista. Kirja kirjeistä, joissa melko epämääräiseksi jäävä päähenkilö kuvailee elämäänsä uudessa asuinpaikassaan, Tainaronissa. Kirjeissä hämmästellään kaupungin tapoja ja asukkaita, joissa on piirteitä hyönteisistä ja ihmisistä. Kirjeitä on yhteensä 28, eikä kirjoittaja saa niihin koskaan vastausta.

Todellakin minun on sanottava, että Tainaronin asukkailla on mitä eriskummallisimpia tapoja ainakin näin kaukaa tulleen silmin. Tässä aivan lähellä, samassa korttelissa, asuu eräskin herra, pitkä ja soukka, jolla on tapana riipuskella parvekkeeltaan pää alaspäin useita tunteja päivittäin.

Kaikenlainen outo ja eriskummallinen hämmentää myös lukijaa: mistä ihmeestä tässä on kysymys? Ajattelin jo, että lukemisen vaikeus ja ymmärtämättömyys johtuvat vain minusta, mutta ah, löysin hyvin samankaltaisia ajatuksia esimerkiksi Morrelta. En olekaan ainoa, jolle tämä ei avaudu.

Lukukokemus oli takkuileva, enkä missään vaiheessa oikein päässyt sisälle tarinaan. Ymmärsin toki, että tarina sijoittuu jonkinlaiseen rinnakkaistodellisuuteen, ja filosofiset pohdinnot olivat kiintoisia. Niistä pitäminen ei onnistunut, sillä kaikki peittyi kummallisuuteen. Nyt todella tiedän, mitä tarkoittaa se, että teksti hylkii lukijaa. Ymmärsin, en sittenkään, en todellakaan, vaiko sittenkin jotakin?

Hyvääkin Tainaronista silti löysin: kieli on hiottua, mehevää ja omaperäistä. Vau. Tästä saisi poimittua sitaatteja vaikka kuinka. Vaikka Tainaron onkin pienoisromaani, niin tätä ei noin vain suupalana hotkaise. Runollinen kieli vie aikansa. Kielen vuoksi voisin ajatella palaavani Tainaronin pariin vielä joskus, paremmalla asenteella.

Maaliskuussa luettua

Tässä kuussa luin aika lailla saman verran kuin edellisessä. Osasta kirjoja sain blogitekstin aikaiseksi, mutta muutamasta tekstiä ei taaskaan tahtonut syntyä. Siksi on kiva koostaa kuukauden luetut aina näin kuun lopussa, jotta luetut kirjat eivät jää roikkumaan. Mitä pidempi aika lukemisesta kuluu, sitä vaikeammaksi kirjoittamisen aloittaminen tuntuu muuttuvan. Nyt huomaan, että Adichiesta ja Kyröstä olisi helpostikin voinut kirjoittaa oman bloggauksen, mutta menkööt nyt näin lyhykäisinä Schulzen kanssa:

Bloggaamattomat

Ingo Schulze: Adam ja Evelyn (2008) (335 s.)

Alkuteos: Adam und Evelyn. Suom. Jukka-Pekka Pajunen (2011).

Mistä minulle: ostin uutena.

Luin tämän joitakin viikkoja sitten lievissä kuumehöyryissä. Kirja ei ollut erityisen mieleenpainuva lukukokemus, mikä saattaa selittyä silloisella olotilalla. Näin jälkikäteen siitä on siis melko vaikea kirjoittaakaan. Muistiini palautuu eritasoisia käännekohtia, epävarmuutta, automatkailua. Paljon dialogia, paljon. Sietämättömän ärsyttävä Adam ja ilmapiiri kylmän sodan loppumetreillä: kuka on ilmiantaja, voiko ystäviinsäkään luottaa? 

Kirja jätti jälkeensä lähinnä vahvistuneen Berliini-ikävän.

* * *

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus (2003) (334 s.)

Alkuteos: Purple hibiskus. Suom. Kristiina Savikurki (2010).

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kuva: otava.fi

Aiemmin olen lukenut Adichielta Puolikas keltaista aurinkoa, joka oli ainutkertainen lukukokemus. Tämä Adichien esikoinen ei ollut minusta aivan yhtä loistokas, vaikka koskettava ja vavisuttava olikin. Dialogia elävöitetään igbonkielisillä sanoilla ja lausahduksilla, mistä pidin jo edellisessä lukemassani Adichiessa.

Tarinan päähenkilö ja kertoja on 15-vuotias nigerialainen tyttö Kambili, joka veljensä Jajan kanssa yrittää parhaansa mukaan elää isän asettamia sääntöjä noudattaen. Päivät kuluvat isän tekemää lukujärjestystä noudattaen pelon ilmapiirissä. Pelko on täysin aiheellista, sillä virheistä rangaistaan julmasti. 

Nigeriaa repivät poliittiset ristiriidat, ja kansalla on pulaa kaikesta. Kambilin perhe kuuluu hyväosaisiin, heiltä ei materiaa puutu. Vapautta heillä ei kuitenkaan ole, sillä isä tyrannisoi uskonnon varjolla perheen elämää. Vierailu Ifeoma-tädin luona on keskeinen käännekohta sisarusten elämässä, sillä siellä he pääsevät vapauden makuun. 

* * *

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja (2010) (3 t 4 min)

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: wsoy.fi

Päähenkilö on kahdeksankymppinen mies, joka päättää alkaa päästää koko elämän aikana kertyneitä höyryjä ulos. Kimmokkeena tälle on se, että lääkäri kehotti syömään terveellisemmin ja hyötyliikkumaan, etteivät suonet tukkeudu ja sydän petä. Mies on varma, että kaikenlaiset tukkeumat ovat seurausta siitä, että hän on aiemmin vaiennut mielipiteistään. Niinpä hän ryhtyy purkamaan mielipahaansa yleisönosastokirjoituksiin, joista kirja koostuu. Kyllä paranevat arvot.

Mieli mustuu pankkiautomaatilla kuppaajien hitaudesta, uutisten loppukevennyksistä, halaamisesta ja 37 muusta asiasta. Ennen kaikki oli paremmin, ihmiset rehdimpiä ja asiat hoituivat sutjakammin. Nykyään kaikilla on kaikkea. Nykyihminen saa perustarpeensa tyydytetyksi niin vähällä vaivalla, että aikaa jää kaikenmaailman hömpötyksiin.

Änkyräjäärä hahmo ei ole mitenkään tuulesta temmattu: tällaisia vastarannankiiskiä löytyy varmasti monen sukulaisista tai tuttavista. Kyrön kehuttu kirja jaksoi naurattaa ehkä puoliväliin saakka. Sitten päähenkilön toinen puoli alkoi hahmottua. Kyseessä ei olekaan vain hersyvä huumorikirja, vaan myös kuvaus raakaan työntekoon tottuneen miehen yksinäisyydestä. Vaimo on vuodeosastolla, poika käy harvoin.

Lukija Antti Litja sopi rooliinsa mitä parhaiten. Litjan rouhean nariseva ääni korosti mielipahaa entisestään. Luin äsken WSOY:n sivuilta, että Mielensäpahoittaja onkin alkujaan kuunnelmasarja, ja tekstit on vasta myöhemmin koottu kirjaksi. Kustantajan sivuilla täällä pääsee kuuntelemaan näytteen kirjasta.

Blogatut

Sergei Dovlatov: Meikäläiset (1983). 154 s.

Augusten Burroughs: Juoksee saksien kanssa (2002). 260 s.

Anu Juvonen: Lähiöoksennus (2013). 225 s.

Håkan Nesser: Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä (1998). 262 s.

Pirkko Saisio: Lokikirja (2010). 4 h.

Maaliskuussa sivuja kertyi 1570 ja äänikirja-aikaa 7 tuntia 4 minuuttia. Tässä kuussa tuli tahkottua myös vihonviimeinen informaatiotutkimuksen tentti (tai siis tentit), joten jatkossa vapaaehtoiselle lukemiselle jäänee enemmän aikaa.

Haasteet edistyivät mukavasti. Avasin Venäjää valloittamaan -haasteen Dovlatovin Meikäläisillä. Teemamaana Saksa -haasteen kirjat karttuivat Schulzen myötä yhdellä. Lukudiplomiin luin Nesserin ja Adichien, joten ehkä sittenkin saan haasteen ajoissa kasaan. Se tosin edellyttää loppukiriä! Omasta hyllystä löytyivät kuukauden luetuista Adichie ja Schulze, joten Kirjavuori-haastekin otti askeleen eteenpäin.

Håkan Nesser: Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä (1998)

Alkuteos:  Kim Novak badade aldrig i Genesarets sjö.

Suomentaja: Saara Villa (2005).

Sivumäärä: 262.

Kustantaja: Tammi.

Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Timo Mänttäri.

14-vuotiaan Erikin kesästä on tulossa hyvin erilainen kuin aiemmista. Äiti on syöpähoidoissa sairaalassa, isä töissä koko kesän ja Erikin on tarkoitus viettää loma mökillä parikymppisen Henry-veljen huomassa. Isän mukaan kesästä saattaa tulla rankka, mutta Erikistä tilanne ei ole niinkään synkkä, sillä mökille tulee kesäksi myös Erikin koulukaveri Edmund. Henry antaa poikien mennä omia menojaan, koska hänellä on suuri projekti meneillään: hän kirjoittaa romaania.

Teini-iän kynnyksellä olevat pojat viettävät loputtoman tuntuisia kesäpäiviä soudellen, elämää pohtien ja lukien. Tärkeää on hetki ja ystävyys. Huoletonta hetkessä elämistä varjostavat myös tummemmat sävyt. Molempien perheessä myllertää, ja tapahtumat heijastuvat poikien ajatuksiin ja keskuteluihin. Aikuisten maailmassa on vielä lukuisia asioita, jotka eivät oikein aukea. Erikiä arveluttaa erityisesti sanojen Syöpä-Treblinka-Rakkaus-Nussia-Kuolema todellinen merkitys. Ne palaavat Erikin mieleen aina, kun jokin hämmentää, sillä ne sisältävät jotakin pelottavaa, käsittämätöntä, mutta kiinnostavaa.

Valitsin kirjan Lukudiplomi-haasteessa luettavaksi sen kiehtovan nimen perusteella. Genesaret on Erikin perheen kesämökin nimi, ja sen järvessä pojat paitsi soutavat, myös uivat paljon. Etenkin silloin, kun tunteita täytyy hieman tasata. Kim Novak taas on kuuluisa amerikkalainen näyttelijä, jonka kuuluisuus oli kuumimmillaan juuri 1960-luvun tienoilla. Poikien mielestä Henryn tyttöystävä Ewa Kaludis on kuin ilmetty Kim Novak – ja siten heidän salattujen haaveittensa kohde.

Isän ennustus käy lopulta toteen, kun tapahtuu Se Kamala. Se on paitsi tuon helteisen kesän käännekohta, se jakaa myös kaikkien elämän aikaan ennen ja jälkeen. Loppua kohden Erikin elämässä harpotaan suurin askelin eteenpäin. Ja Se Kamala seuraa aina mukana.

Nesserin romaani oli lämmin ja sympaattinen lukukokemus. Varsinkin kirjan alkupuoli piti minut tiiviisti otteessaan, nuoruudenkuvaus oli kirjan parasta antia. Pitkään olin jopa sitä mieltä, että luen täyden viiden pisteen kirjaa. Loppua kohden aloin tylsistyä, tunnelma lässähti. Jopa ärsyynnyin siitä, miten Erikin elämä lopulta meni. ”Loppuratkaisu” kyllä tosin pelasti paljon.

Håkan Nesser on ruotsalainen kirjailija, joka on tunnettu erityisesti dekkareistaan. Hän on kirjoittanut tämän kirjan lisäksi joitakin muitakin ei-dekkareita, täytyypä tutustua! Jos sattuisi dekkari-kärpänen puraisemaan, niin Nesserin kirjat pääsisivät lukuun ensimmäisten joukossa.

Bloggaajista tästä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Kirjavan Kammarin Karoliina, Lumiomenan Katja, Sara, Jokke ja Luetut, lukemattomat -blogin Liisa.

Nannan puolikas lukumaraton: nuortenkirjat

Viime vuoden kesäkuussa vietin unohtumattoman vuorokauden kirjojen parissa, kun tahkosin Nannan lukumaratonia. Luin vuorokauden yhteen putkeen – tosin hieman huijasin, sillä nukuin yöllä kuutisen tuntia. Lukumaraton oli minusta ehdottomasti kokeilemisen arvoinen, ja suunnittelen jo innoissani ensi kesälle vuorokauden mittaista lukusessiota.

Onnistuakseen projektissaan maratoonari tarvitsee aikaa, lukurauhan ja kasan inspiroivia kirjoja. Niinpä syväsukellus tarinamaailmaan kannattaa ajoittaa lomalle. Näin ei-lomakaudella päätin hyödyntää arkivapaan ja kokeilla lukumaratonista hieman kevennettyä versiota eli puolimaratonia, joka kestäisi puolet kokonaisesta, 12 tuntia.

Päätin jo ensimmäisen maratonini jälkeen, että seuraavalla lukumaratonillani olisi jokin teema. Olen rohmunnut töistä lainaan pikkuhiljaa pienoisen kasan nuortenkirjoja, joten teema oli helppo keksiä. Kaikenlaisia variaatioita teemalukemisesta ja lukusessioista on blogeissa kokeiltu; esimerkiksi Kirjainten virrassa -blogin Hanna on viettänyt sarjakuvapäivää.

Tässä inspiraatiopinoni, josta poimin päivän luettavat kirjat:

• Alexis Kouros: Gondwanan lapset (1997). 120 s. Lasten Keskus.
• Aleksi Delikouras: Nörtti: new game (2012). 206 s. Otava.
• John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa (2006). Alkuteos: The Boy in the Striped Pyjamas. Suom. Laura Beck 2008. 206 s. Bazar.
• Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa (2011). 175 s. Karisto.
• Henning Mankell: Tulen salaisuus (1995). Alkuteos: Eldens hemlighet. Suom. Marja Kyrö 2008. 198 s. WSOY.
• Kirsti Ellilä: Majavakevät (2012). Karisto. 187 s.
• Johanna Thydell: Katon kokoinen tähtitaivas (2003). Alkuteos: I taket lyser stjärnorna. Suom. Nora Schuurman 2004. 239 s. Otava.

Kirjoja on reilusti, jotta voisin valita luettavaa fiiliksen mukaan. Kesän maratoniin olin tehnyt tiukemman lukusuunnitelman, mutta nyt kokeilen hieman toista taktiikkaa. Tämä siksi, etten yhtään tiedä, kauan näiden lukemisessa menee. Aikuisten proosaa luen yleensä 60 sivua tunnissa, mutta olettaisin lukevani nuortenkirjoja ripeämmin.

Tervetuloa seuraamaan, miten puolikas lukumaraton taittuu! Starttaan kymmeneltä aamulla ja maali häämöttää iltakymmeneltä. Päivitän tätä tekstiä päivän mittaan.

* * *

Alexis Kouros: Gondwanan lapset (1997). Kuvitus: Alexander Reichstein. Lasten Keskus.

Luettuja sivuja: 120.

Aikaa kulunut: 1 tunti 40 minuuttia

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Gondwanan lapset on Finlandia Junior -palkinnon voittaja vuodelta 1997. Se on Iranista kotoisin olevan Kouroksen esikoisteos, ja valokuvia ja grafiikkaa yhdistävä kuvitus on venäläisen Reichsteinin käsialaa.

Kirja kertoo pienestä linnunpoikasesta, joka yrittää ymmärtää maailmaa ja paikkaansa siellä. Lintu syntyy Gondwanan alkumantereella ja huomaa pian olevansa yksin, emo ja sisar ovat poissa. Utelias poikanen lähtee etsimään emoaan ja kohtaa reissullaan erilaisia olentoja. Lintu kohtaa muun muassa viisaan muurahaisen, mutakylpyjä rakastavan sammakon, yskivän Kanarialinnun ja munia merkkaavan ihmisen.

Tarina käsittelee lämpimästi erilaisuutta ja oman itsensä etsimistä. Lintu oppii jokaiselta kohtaamaltaan olennolta jotakin ja alkaa rakentaa maailmankuvaansa. Tämä on mielestäni mahtava kirja! Löysin sieltä kymmeniä mainioita ajatuksia ja lausahduksia, jotka täytyy kirjoittaa muistiin paremmalla ajalla.

Lukemisen puolimaraton alkoi varsin lupaavasti, tästä jatkan ilolla eteenpäin!

* * *

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa (2011). Karisto.

Luettuja sivuja yhteensä: 295.

Aikaa kulunut 5 h.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Talvinen lukusessioni jatkuu toisella Finlandia Junior -palkitulla nuortenkirjalla: Huotarisen Valoa valoa valoa sai tunnustuksen vuonna 2011.

Tykästyin kertojan tyyliin heti alussa:

Kuuluisa venäläinen kirjailija Anton Tšehov käski repiä tarinan ensimmäisen sivun. Kuuluisan venäläisen kirjailijan mielestä tarinoiden alut ovat luonnonkuvausta kauheimmillaan.

                      No niin.

                      Repikää vain. Tämä on teidän kirjanne!

                      Tai kirjaston. Kirjastonhoitajat ovat kuitenkin ymmärtäväisiä tällaisissa tapauksissa.

Tarinaa kertoo Mariia, 14-vuotias tyttö, joka kommentoi tarinaa ja opastaa lukijaa pitkin kirjaa. Eletään vuotta 1986, jolloin Tšernobylissä räjähti. Mariian kotona ollaan hiljaa eikä jaksettaisi mitään ylimääräistä. Siksi Mariia tapaa Mimiä salaa, Mimiä, joka on hänelle avain rakkauteen. 

Mimin silmissä palaa suru, ja hän on Mariian Salainen Sisar. Rakkaus, yhteinen kevät ja kesä, jaetut salaisuudet – ne ovat täynnä hallitsemattomia räjähdyksiä, jotka tuovat valoa valoa valoa. Mutta kukaan ei voi selvittää Mimin suruja, ei edes Mariia.

Valoa valoa valoa oli melkoinen lukukokemus: kaunis kuvaus rakkaudesta, mutta silti melkoisen raskas. Iloisten hetkien päällä roikkuu jatkuvasti suru, kaiken loppumista ennakoidaan jatkuvasti.

Lukeminen maistuu vielä! Tästä kirjasta jäi ahdistunut jälkimaku, saa nähdä, leimaako se seuraavien kirjojen lukemista.

* * *

Kirsti Ellilä: Majavakevät (2012). Karisto.

Luettuja sivuja yhteensä: 482.

Aikaa kulunut yhteensä: 7 tuntia 45 minuuttia.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Majavakevät kertoo 12-vuotiaasta Hillasta, joka on adoptoitu leikki-ikäisenä Kolumbiasta. Hänen rakkain harrastuksensa on tarkkailla kodin lähellä sijaitsevan lammen majavia. Tummemman ihonvärinsä vuoksi häntä kiusataan ja syrjitään koulussa. Vanhemmat yrittävät itsepintaisesti saada tyttärensä kiinnostumaan muista harrastuksista ja hankkimaan ystäviä. Majavat ovat kuitenkin Hillalle tärkeintä maailmassa, ja hän viettää niiden parissa kaiken aikansa.

Majavat oli tuotu Kanadasta. Kukaan ei ollut kysynyt halusivatko ne tänne. Hillan tilanne oli samanlainen. Hänet oli tuotu Kolumbiasta, eikä kukaan kysynyt halusiko hän asua tässä kylmässä pohjoisessa maassa.

Lammella Hilla tutustuu poikaan, joka kuvaa majavista elokuvaa koulua varten. Hankaluuksia syntyy, kun naapuri haluaisi tuhota majavien pesäpadon niiden aiheuttamien puutuhojen vuoksi.

Majavakevät oli ihan mielenkiintoinen tarina, tosin paljon lapsellisempi kuin aiemmat kaksi tänään lukemaani. Teemoiltaan se on ajankohtainen, sillä siinä on ei-syntyperäisen suomalaisnuoren näkökulma ja se käsittelee nuorten ja luonnon suhdetta. Se on selkeästi suunnattu nuoremmille kuin esimerkiksi Valoa valoa valoa, ovathan päähenkilötkin pari vuotta nuorempia. Ja pari vuotta on tuossa vaiheessa ilmeisen merkittävä ero.

Majavakevään kaikkitietävä kertoja pääsi ärsyttämään minua, vaikutti nimittäin paikotellen siltä kuin keski-ikäinen yrittäisi kuvata nuorten maailmaa siinä ihan onnistumatta.

Tämä kirja oli sopivasti hieman kevyempi kuin Huotarinen. Nyt raapaisen kokoon hieman välipalaa ja sitten valitsen seuraavan kirjan. Enää nelisen tuntia aikaa, päivä on kulunut hurauksessa!

* * *

Henning Mankell: Tulen salaisuus (1995). Alkuteos: Eldens hemlighet. Suom. Marja Kyrö 2008. WSOY.

Luettuja sivuja yhteensä: 680.

Aikaa kulunut: 10 tuntia.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Sofia on 12-vuotias mosambikilainen tyttö, jonka elämää varjostavat sisällissodan kauhut. Osa perheestä menehtyy kotikylään tehdyssä iskussa, ja Sofia pääsee pakenemaan Maria-siskon, äidin ja pikkuveljen kanssa. Työlään jalkapatikkamatkan päätteeksi he asettuvat toiselle seudulle, löytävät uuden kotikylän. Sielläkään ei ole täysin turvallista, sillä maasto on täynnä maamiinoja. Muutama sivuaskel polulta, ja Sofian elämä pirstoutuu palasiksi.

Tarina on rankka selviytymiskertomus, jossa sodan kauhut ja mielettömyys mullistavat viattomien elämän. Sofia on 12-vuotiaaksi neuvokas ja sisukas. Vaikka hänet kaadettaisiin maahan, hän on päättänyt selvitä. Lohdun hän saa tuijottamalla tulta, josta voi löytää niin menneisyyden muistoineen kuin tulevaisuudenkin. Päähenkilön iästä huolimatta sanoisin kirjan olevan suunnattu hieman vanhemmille, sen verran rajuja asioita siinä käsitellään. 

Huh, seuraavaksi on sitten tämän puolimaratonin viimeisen kirjan aika. Ankkuriksi valikoitui Delikouraksen Nörtti. Siinä on parisataa sivua ja aikaa vain pari tuntia – katsotaan, kuinka pitkälle pääsen.

* * *

Aleksi Delikouras: Nörtti: new game (2012). Otava.

Luettuja sivuja yhteensä: 886.

Aikaa kulunut: 12 tuntia.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Sain kuin sainkin viimeisen kirjan luettua loppuun juuri viisi vaille kymmenen. Nörtti : new game on nopealukuinen, sillä kaikki sivut eivät ole täynnä tekstiä.

Nörtti on tietokonepeleihin addiktoituneen yläkoululaispojan päiväkirja. DragonSlayer666:n eli Dragon elämässä tärkeintä ovat Battlefield-peli ja kylmä Pepsi höystettynä Pantteri-karkeilla. Peliaikaa rajoittava mutsi on diktaattori ja aikuisten puuhat muutenkin aikamoista perseilyä. Pojan mielestä koulu ja mutsin valitus vain estävät hänen kehittymistä parhaaksi pelaajaksi. Kunnes kuvioihin astuu punatukkainen tyttö, jonka selittämätön käytös sekoittaa jopa peleihin keskittymistä.

Dragon teiniarki tuntuu olevan jatkuvaa törmäyskurssilla oloa. Pelaamisen lisäksi hän ajautuu kahnauksiin mutsin, koulukavereiden ja poliisienkin kanssa jääräpäisyytensä ja jatkuvien väärinymmärrysten vuoksi. 

Ja tähän loppuun vielä pientä summausta kirjavasta perjantaistani. Kouroksen ja Mankellin kirjat luin osana lukudiplomi-haastetta. Olin varannut puolimaratonille tarkoituksella reilusti kirjoja, jotta voisin valita luettavaa fiilispohjalta. Lukematta jäivät Thydellin Katon kokoinen tähtitaivas ja Boynen Poika raidallisessa pyjamassa. Niiden vuoro tulee vielä jokin päivä, sen verran ne kiinnostavat.

Ihan koko maratonaika ei kulunut lukemalla. Kävin koiran kanssa reippaalla lenkillä, torkahdin vartiksi sohvalle ja laitoin pari kertaa ruokaa. Mies kävi pari kertaa kotona, jolloin jäin juttelemaan hänen kanssaan pidemmäksi toviksi. Myös kirjoittaminen vei enemmän aikaa kuin viimeksi, enkä viitsinyt erityisemmin kiirehtiä tekstien kanssa.

Teemalukeminen on mielenkiintoista. Kirjoja pystyy paremmin vertailemaan, kun niillä on edes jokin yhdistävä tekijä. Jos ja siis kun seuraavan kerran tähän urakkaan ryhdyn, koostan lukupinkan jonkin teeman mukaan. Hyväksi ratkaisuksi osoittautui sekin, että kirjoja on reilusti, niistä voi sitten päivän mittaan valita.

Suurin ero edelliseen lukusessiooni on lukuympäristössä. Nyt luin sisällä joko ruokapöydän ääressä tai sohvalla istuen tai maaten. Kesällä mökillä lekottelin laiturilla ja vaihtelin usein lukupaikkaa, valinnanvaraa kun oli. Molemmat kokeilut ovat olleet omasta mielestäni onnistuneita. Erilaisia, mutta inspiroivia: lukemishimo sen kuin yltyy!

Kerran puolessa vuodessa on juuri sopiva aikaväli heittäytyä tähän hieman kaheliin lukupuuhaan!