Rakastetun kirjasarjan kolmas lukukierros – Pirkko Saisio: Helsinki-trilogia

Kannet: Tiina Makkonen.

Joulun välipäivinä toteutin koko vuoden hauduttelemani lukuhaaveen: luin uudelleen Pirkko Saision Helsinki-trilogian.

Vahingossa olin ajassa kiinni. Olin edennyt kolmanteen osaan eli Punaiseen erokirjaan yön pikkutunteina, kun seuraavana aamuna luin Hesarista, että se on valittu 2000-luvun parhaaksi kirjaksi.

Niin rakastan tällaisia sattumia, kun järjetön maailmamme vinkkaa silmää!

Vuosi vaihtui tiiviisti Saision seurassa, kun Hesari tarjoili kirjailijapuheenvuoron ja Yle tv-haastattelun (löytyy Areenasta!).

Muistaakseni tämä oli kolmas kerta, kun luin autofiktiivisen trilogian. Ensimmäisen kerran luin kirjat suurin piirtein ilmestymistensä aikoihin; Pienin yhteinen jaettava julkaistiin 1998, Vastavalo 2000 ja Punainen erokirja 2003. Toiselle kierrokselle kolmikko pääsi kokonaisuutena 2009. Sittemmin olen lukenut kirjoista palasia, mutta läpiluvussa oli taukoa 15 vuotta.

Elin jälleen päähenkilö Pirkon rinnalla lapsuudenkodin tunnelmat, ensirakkauden sekä kirjoittajaksi ja äidiksi kasvamisen. Vaelsin Helsingin kaduilla, lorvin Vanhan kuppilassa ja maanalaisissa bileissä.

Pienin yhteinen jaettava nosti mieleeni lukumuiston. Palasin mustaan säkkituoliin lapsuudenkotini huoneeseen, missä retkotin hiostavalla tuolilla, lattialla pino kirjastolainoja. Luin kirjan kannesta kanteen. Yläasteikäinen minä hämmästeli ja ihasteli. Ai näinkin voi kirjoittaa? Seuraavalla kirjastoreissulla lainasin lisää Saisiota.

Vastavalo oli jossakin vaiheessa vastaukseni, kun minulta tiedusteltiin lempikirjaani. Tällä hetkellä Punainen erokirja nousee trilogian suosikiksi.

Saisio oli pitkään kirjailijaidolini, myöhemmin hänestä on tullut myös kirjoittajaidolini. Uudistuva, rohkea, tuottelias. Lauseissa ei ole tyhjäkäyntiä, vaan Saisio osaa tiivistää sanottavansa aforistisen harkittuun muotoon.

Kappaleeksi voi riittää yksi virke.

Trilogian kirjat ovat minulle niitä läheisiä lukukokemuksia, joita en osaa enkä ehkä haluakaan perata sen tarkemmin. Niissä on niin paljon sävyjä, ulottuvuuksia, historiaa ja mitä vielä, että pintaraapaisu jääköön tekemättä. Jos kaipaat syväanalyysia, vinkkaan Päivi Koiviston väitöskirjaa Elämästä autofiktioksi.

Lisään alkaneen vuoden lukulistalle Passion ja Sulikon.


Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava (1998), Vastavalo (2000), Punainen erokirja (2003). WSOY. Ostin käytettyinä.

Runsautta ja rytmiä – Reetta Aalto: Musta aukko

Kannen perusteella en olisi osannut tarttua Reetta Aallon toiseen romaaniin Musta aukko, sen voin myöntää. Onneksi etälukupiirissä virisi ajatus tämän uutuuden lukemisesta ja pääsin jälleen laajentamaan lukureviiriäni.

Romaani jakautuu kahteen jaksoon, vuosiin 2019 ja 2022. Ensimmäisen jakso alkaa hurjalla kuvauksella: päähenkilönainen herää tuntemattoman miehen vierestä eikä muista, miten on päätynyt tämän luokse tai mitä yöllä on tapahtunut. Lattialla on rikkinäinen kondomi.

Nainen on 42-vuotias elokuvaohjaaja, jolla on mies ja kaksi lasta. Holtiton juominen on ennenkin vienyt jalat alta, mutta tästä illasta tulee vedenjakaja. Nainen alkaa pohtia riippuvuuttaan, raitistuukin.

Työpaineiden ja henkilökohtaisen elämän myllerrysten rinnalla päähenkilö suree menettämäänsä Venäjää. Hän on asunut ja opiskellut Pietarissa, ja sodan myötä hän joutuu miettimään suhteensa maahan ja sen kulttuuriin uusiksi.

Miten se menikin niin pilalle, että se on leikattava irti kuin pahojaan tehnyt raaja.

Alkoholismin, seksuaalisen väkivallan ja suostumuksen lisäksi teemoiksi nousevat ystävyys, avioliitto, me too, sota Ukrainassa, elokuva-alan valtarakenteet.

Kirjan nimi kokoaa kaiken runsauden yhteen. Musta aukko voi viitata lapsen avaruusinnostukseen, muistinmenetykseen, addiktioon, hampaanpoistoon, sotaan, aviokriisiin... Monissa näistä on kyse jonkin menettämisestä ja siitä, että vanhaa totuttua asetelmaa ei enää ole.

Lukupiirille tässä riitti perattavaa. Kiittelimme esimerkiksi kirjan totutusta poikkeavaa alkoholismikuvausta. Juomista ja remuamista ei romantisoida, mutta sillä ei myöskään mässäillä.

Viehätyin Aallon taitavasti etenevistä dialogeista ja muutenkin tekstin rytmistä. Esikoisteos Vadim menee varaukseen.

Helmet 2024: 46. Kirjan kannen pääväri on musta tai kirjan nimessä on sana musta.

Reetta Aalto: Musta aukko. S&S 2024. 317 s. Lainasin kirjastosta.

Yhteisöasumista ilmaston vuoksi – Jenni Räinä: Suo muistaa

Kansi: Jenni Noponen.

 

Nämä suot olivat aidointa, mitä täällä oli. Suo hänen edessään oli niellyt sekunteja, viikkoja, vuosia, tuhansia vuosia. Siihen verrattuna ihminen oli mitätön.

Juho haluaa tehdä osansa ilmastonmuutoksen torjunnassa ja perustaa ekoyhteisön pohjoiseen soiden keskelle. Tarkoituksena on elää omavaraisesti ja ennallistaa ojitettuja soita. Yksin työ on mahdotonta, mutta kunhan tilalle saadaan kerättyä joukko asialle omistautuneita henkilöitä, tavoitteet alkavat tuntua saavutettavilta.

Keskeinen teema kirjassa on ihmisen ja luonnon suhde. Ihmisellä on tarve suitsia luontoa sekä luontokappaleita, mikä tulee hyvin esiin paitsi soiden ojituksissa, myös yhteisön hevosen kohtalossa ja läheisen suurpetokeskuksen kuvauksissa.

Etälukupiirimme tarttui Räinän ensimmäiseen romaaniin ja pääsi lukumatkalle suomaastoon, yhteisöelämään ja tyhjenevälle maaseudulle. Lukupiireissä parasta on lukukokemuksen syveneminen monella tapaa. Tällä kertaa eräs lukupiiristämme kertoi omakohtaisia kokemuksia suo-ojien täyttämisestä ja keskusteluun saatiin aivan uusi taso.

Minulle kirjan mehukkainta antia olivat kuvaukset yhteisöasumisesta, siihen kun mahtuu iloja ja ongelmia. Räinä kuvaa hyvin henkilökemioita ja monenlaisten mieltymysten vaikutusta tunnelmaan.

Pieni rasittava piirre tekstissä oli toisto. Kovin usein henkilöt ”paaluttavat” ajatuksiaan ja monet kulkuväylät ovat ”sorastettuja”.

Suo muistaa jättää miettimään, miten pelkkä hyvä tahto ja oikeutettu päämäärä eivät riitä. Täytyy olla myös osaamista, taitoja ja rehellisyyttä.

Ehkä suo ei tarvinnut ihmistä. Ehkä se palaisi, kun sen olisi aika palata. Ehkä ajalle vain piti antaa mahdollisuus.


Helmet 2024: 33. Kirjassa muutetaan maalle.

Jenni Räinä: Suo muistaa. Gummerus 2022. 261 s. Sain lahjaksi.

Kirjailijan muiston vaalija – Hans Colliander: Kesäpoika

Kansi: Markku Yli-Erkkilä.

Kesäpoika on nostalginen tuulahdus menneisyyden saaristokesistä.

Hans Colliander oli yksi kesälapsista, joita Anni Blomqvist otti hoidettavakseen, kun hän oli taloudellisesti tiukoilla miehensä ja vanhemman poikansa kuoleman jälkeen 1960-luvulla.

Colliander vietti lapsena Simskälan saarella Ahvenanmaalla monia kesiä, ja yhteys sittemmin kuuluisaksi nousseeseen kirjailijaan säilyi vuosikymmeniä kirjeenvaihdon vuoksi.

Kesäpoika-teos koostuu Collianderin muisteluista ja kirjeotteista. Nyt jo eläköitynyt kesälapsi suuntaa muisteluissaan sanansa Blomqvistille, siis Anni-tädille, mikä luo napakkaan muistelmaan intiimin vireen.

Colliander ja Blomqvist keskustelivat kirjeissään muun muassa saaristoluonnon tapahtumista, yhteisistä tuttavista ja Maija-kirjojen tuomasta julkisuudesta. Ja myös kirjoittamisesta, sillä opettajantyönsä ohella Colliander on julkaissut muutaman kirjan.

”Kerroit, kuinka sinun oli pakko antaa kynäsi lentää, kun aikaa kirjoittamiseen ei ollut tuhlattavaksi. Saman ohjeen annoit minullekin: anna kynäsi lentää.”

En ole vieläkään lukenut Myrskyluodon Maijaa, jonka Blomqvist kirjoitti ”keittiönpäydän ääressä puusohvalla istuen kynällä paperille”. Ehkä tuon suurteoksen aika on ensi kesänä?

Kesäpoika osuu hyvin Kirjoja ulapalta -haasteeseen, joka on auki vielä syyskuun ajan!

Helmet 2024: 4. Kirjassa on presidentti. (Sekä Kekkonen että Koivisto vierailevat Simskälassa Myrskyluodon Maijan menestyksen myötä.)

Hans Colliander: Kesäpoika. Warelia 2023. 104 s. Lainasin kirjastosta.

Äidin elämän äärellä – Peter Handke: Riisuttu epäonni

Kansi: Kim Söderström. Kannen kuva: Rax Rinnekangas.

Handke on hankala. Handkessa on jotakin hämärää.

Näissä mietteissä aloin lukea Riisuttua epäonnea ja valmistautua kirjaston Peter Handke -lukupiirin ensimmäiseen tapaamiseen. 

Menin lukupiiriin entiselle työpaikalleni ensimmäistä kertaa sitten kirjastonhoitajana lopettamisen. Reilu vuosi oli riittävä varoaika, suurin suru on ehtinyt hälvetä. On mieletöntä, että vuosia sitten Joycen Ulysseksen lukemisen ympärille koottu piiri elää edelleen; teema ja osin ihmisetkin vaihtuvat vuosittain, mutta ydin on säilynyt.

Handke kirjoittaa vuonna 1972 ilmestyneessä pienoisromaanissa äitinsä itsemurhasta ja siihen johtaneista vaiheista. Teos on eräänlainen yritys ymmärtää äidin elämää ja ratkaisuja.

On köyhyyttä, kapeat koulutusmahdollisuudet. Tulee sota ja avioliitto saksalaisen sotilaan kanssa, kun hän jo odottaa toisen miehen lasta. Äiti ei kuitenkaan tunne katolisessa ympäristössä tuttua maailmantuskaa, vaan uskoo sattumanvaraiseen, maanpäälliseen onneen – ”hänellä itsellään oli ollut sattumalta vain huono tuuri.”

Olin lukenut kirjan yli puolivälin, kun aloin merkata sitä Goodreadsiin. Siis mitä: olen lukenut tämän aiemmin? Ja löytyipä täältä blogistakin pieni juttu 11 vuoden takaa. Muistikuvia ei ollut sitten minkäänlaisia. Miten tämä on mahdollista?

Handke kirjoittaa raskaasta ja koskettavasta aiheesta raportoivaan tyyliin. Äidin elämässä on monia surullisia käänteitä, mutta tunteissa ei vellota. Jos kirjan vain ”lukaisee”, siitä ei välttämättä jää vuosikymmeniä kestäviä muistijälkiä. Puheliaassa lukupiirissä kirja perattiin niin tiheällä kammalla, että jos en seuraavienkaan kymmenen vuoden päästä muista itse kirjaa, niin lukupiirin kyllä. 

Toinen lukukerta ei hälventänyt Handken hankalaa tuntua, sillä pitkät virkkeet ja mutkikkaat lauserakenteet vaativat lukijalta paljon. Toteava tyyli jättää paljon rivien väliin.

Tällä lukukerralla minulle kiinnostavimpia olivat kirjoittamista koskevat huomiot:

Yleensä kirjoittaessani lähden liikkeelle itsestäni ja omista jutuistani, irtaudun kirjoittamisen edetessä yhä enemmän siitä ja lopulta irtaudun itsestäni ja jutuistani, työntuotteesta ja tavaratarjouksesta, mutta tällä kertaa, koska olen vain kuvailija enkä voi ottaa kuvailtavan roolia, ei minulta onnistu etäisyyden ottaminen. Vain itsestäni voin ottaa etäisyyttä; äidistäni ei tule millään, kuten muulloin itselleni käy, liikuteltavaa ja itse liikkuvaa, yhä lisääntyvässä määrin iloista roolihahmoa. 

Handken hämäriin puoliin pääsemme lukupiirissä käsiksi myöhemmin.

Helmet 2024: 20. Kirjan on julkaissut pieni kustantamo.

Peter Handke: Riisuttu epäonni. Lurra 2003/2009 (2.p.). Alkuteos: Wunschloses Unglück (1972). Suom. Arja Rinnekangas. Kansi: Kim Söderström.

Saariston erakon salaisuudet – Henning Mankell: Italialaiset kengät

Kannen kuva: Terje Rakke.

Kirjoja ulapalta -lukuhaastetta on vielä noin kuukauden päivät jäljellä! Syyskuun loppuun asti ehdit osallistua merikirjahaasteeseen, jossa pääset loppuarvontaan mukaan jo yhdellä luetulla kirjalla. Tarkemmat ohjeet ja lukuvinkkejä löydät haastepostauksestani. 

* * *

Henning Mankellin saaristoromaani Italialaiset kengät on odottanut lukemistaan hyllyssäni kauan. Hintalapun mukaan olen sen jostakin napannut mukaani kahdella eurolla.

Päähenkilö Fredrik elää erakkona Ruotsin ulkosaaristossa:

Saarilla asuvat ihmiset ovat harvoin kovaäänisiä tai puheliaita. Horisontti on siihen ihan liian suuri.

Keskeisin ihmiskontakti on äreä postimies, joka tulee useamman kerran viikossa veneellä tai hydrokopterilla miehen laituriin. Postia ei ole, mutta miehellä riittää luulosairauksia ja oireita esiteltäviksi. Frederik on nimittäin entinen lääkäri.

Talvella jäälle saaren eteen saapuu hahmo, erakon entinen rakastettu Harriet. Rollaattorin kanssa. Nainen vaatii erakkoa lunastamaan lupauksensa eli viemään hänet eräälle metsälammelle.

Kuudenkymmenenkuuden vuoden iässä kaikki, mitä olin pitänyt varmana ja ratkaistuna, alkoi yhtäkkiä muuttua.

Ja niinhän siinä käy, että Norlannin metsistä löytyy paljon muutakin kuin jäinen lampi.

Italialaiset kengät on koukuttava ja inhimillinen romaani vanhenemisesta, rakkaudesta ja ystävyydestä. Jännitteitä ja vastattavia kysymyksiä riittää. Mikä oli se käänne, joka sai menestyvän kirurgin erakoitumaan? Miksi nuoruudenrakkaus ilmestyy jäälle?

Kaapeissa on luurankoja eli vierashuoneessa suuri muurahaiskeko. Se vain kasvaa vuosi vuodelta.

Nainen tuo erakolle kuoleman mutta myös elämän. Mitä tämä kryptinen lause tarkoittaa, selviää lukemalla!


Helmet 2024: 35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa.


Henning Mankell: Italialaiset kengät. Otava 2007. 411 s. Alkuteos: Italienska skor 2006. Suom. Laura Jänisniemi.

Arkista taiteilijaelämää – Leena Lehtolainen: Korkean paikan lumo

Kansi: Markko Taina.

Ukkospiilo sohvannurkassa ja sujuvasti etenevä kirja. Niistä oli Mintun ja minun sadepäivä tehty. 

Leena Lehtolaisen uutuus Korkean paikan lumo on musiikillisesti lahjakkaan Riikan kasvutarina lapsuudesta keski-ikään. Lapsitähti kulkee parrasvaloista perheenäidiksi, laulujen sanoittajaksi ja museotyöntekijäksi. Läpi elämän naista kiehtovat korkeat paikat, kuten Puijon ja Eiffelin tornit sekä hotelli Tornin Ateljee-baari.

Lapsuuden ja nuoruuden Riika viettää 1970- ja 80-lukujen Arpikylässä Kuopion lähellä, josta muuten on kotoisin myös Lehtolaisen romaanihenkilö Maria Kallio. Sieltä tie vie Helsinkiin opiskelemaan. Oman perheensä kanssa hän sittemmin asettuu Kirkkonummen metsäisiin maisemiin ja päästään jo pandemia-aikaan.

Riikan elämässä käänteitä riittää, mutta monet niistä juostaan läpi. Vauhti ja jonkinlainen kepeys häiritsivät lukukokemustani. Jossakin vaiheessa kurkistelin kirjaston sivuille, onko tämä luokiteltu nuortenromaaniksi – ei ole. Loppupuolella käväistään syvemmissäkin tunnoissa, kunnes on kiire solmia langat yhteen.

Kustantaja kuvailee romaania taiteilijaromaaniksi. Riikan taiteilijuus on arkista, perhe-elämän rinnalla toteutuva ura, vaikka saa hänkin maistiaisia glamourista. Sanoittajan työn kuvaus oli minulle kirjan kiinnostavin kerros. Riika ammentaa teksteihinsä ohimennen kuulluista keskustelunpätkistä, havainnoistaan arjessa, omista ja läheistensä tunteista. Tekstityöläisellä muistikirja on aina mukana.

Lehtolaisen dekkareista tuttua on Arpikylän lisäksi jouheva kerronta. Jotakin rosoa olisin tähän kaivannut, nyt juju on vaihtelu hän- ja minäkertojien välillä.

Entisenä kirjastonhoitajana kohottelin kulmiani, kun eräs hahmo jää kirjastoon töihin sivarin jälkeen ”ensin palkkatuella työskenteleväksi hyllyttäjäksi ja sitten oppisopimuskoulutukseen. Työ ei ollut liian kuormittavaa ja sitä sai tehdä yksin.” Ehkä hänellä on jokin poikkeusjärjestely, koska kirjastotyö on ensisijaisesti asiakaspalvelutyötä.

Helmet 2024: 7. Kirjassa rakastutaan.

Leena Lehtolainen: Korkean paikan lumo. Tammi 2024. 327 s. BookBeat.

Nannan VII lukumaraton: Kirjasomettajien kesälukumaraton

Viime viikonloppuna osallistuin kirjasomettajien yhteiseen lukumaratoniin. Blogiarkistoni kertoo, että tämä oli seitsemäs lukumaratonini ja että edellisestä on kahdeksan vuotta aikaa. Jonkinlaista ikä- tai bloggauskriisiä voisi tästä kehitellä, mutta ohitan nämä numerofaktat tyynesti ja vähän naureskellen.

Tätä maratonia emännöi Kirjan jos toisenkin -blogin Jane. Ilmoittautuneita oli kourallinen, joten paljon on muuttunut siitä, kun lähtöviivalla oli 80 lukijaa.

Kesäkuiselle viikonlopulle 14.–16.6. ajoitetun yhteismaratonin säännöt olivat tällaiset:

• Lukuaikaa on maratonille varattu 24 tuntia, mutta kukaan ei estä lukemasta vaikka koko viikonloppua.
• Taukojen pitäminen on lämpimästi suositeltua, mutta ne sisältyvät kokonaisaikaan. Muista siis syödä, nukkua, ulkoilla ja lepuuttaa silmiä riittävästi, jotta lukuinto säilyy!
• Voit valita itsellesi sopivan 12, 24, 48 tai vaikka 72 tunnin ajanjakson, jonka aikana luet ja kirjaat ylös lukemiesi kirjojen sivumäärän tai kuunnellut tunnit ja pidät listaa luetuista teoksista.
• Osallistua voi bloggaajana tai muilla somealustoilla, tai ellet käytä mitään näistä, voit jättää kommentin maratonin koosteeseen ja kertoa siinä mitä luit / kuuntelit.
• Somessa voi julkaista etukäteen lukupinon esittelyä tai fiilistellä menemään maratonin aikana.
• Kaikki kirjallisuus lasketaan mukaan, niin paperisena kuin ääni- ja e-aineistonakin.
• Maratonin lopuksi on suositeltavaa julkaista koontipostaus, josta käy ilmi luettu sivumäärä tai kuunneltu aika, sekä kirjat.
• Halutessasi voit seurata muiden lukumaratonia ja tämä on toki erittäin suositeltua.
• Somessa aihetunnisteena käytössä ovat #lukumaraton ja #kesälukumaraton2024.

Epäilin etukäteen, että maratonkuntoni voi olla vähän mitä sattuu, mutta eihän tämän lukuintoa pursuilevan haasteen tarkoitus olekaan kilpailla. Päivää ennen koitosta keräsin inspiraatiopinon omasta hyllystä:

Takavuosien kokemus sai kokoamaan pinoon lyhyehköjä ja oikeasti todella kiinnostavia kirjoja. Pino oli reilu, joten valinnanvaraa jäi. Kaikkea ei ollut tarkoituskaan lukea. Tärkeintä oli, että annoin itselleni vuorokaudeksi luvan vain lukea.

Raportoin maratonini etenemistä Instagramissa tarinoissa. Inspiraatiopinosta luettavaksi päätyi viisi kirjaa. Tässä niistä jokaisesta lyhyesti:

Eeva Kilpi: Unta vain 

WSOY 2007. 192 s.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Kirsikka Mänty.

Kuuntelen paraikaa Anna-Riikka Carlsonin kirjaa Eeva Kilvestä, joten halusin Kilpeä maratonpinooni. Unta vain on kuvaus 78-vuotiaan Anna Marian itsenäisestä kesästä mökillä. Hän vähän huijaa kaikkia läheisiään ja rakastajiaan, ja hämäys onnistuu niin, että kukaan ei kesäkuukausina tule kolkuttelemaan mökin ovelle. 

Kesä on Anna Marialle luonnon havainnointia, unien ja muistojen läpikäymistä, elämän kertaamista. Anna Marian tarinassa on paljon yhtymäkohtia Eeva Kilven omaan elämään, joten väkisinkin luin sitä omaelämäkerrallisena. Kilpi on evakkotaustaisena kirjoittanut kodin jättämisestä ja Hiitolaan ikävöinnistä, nyt myös Anna Marian kokemuksena "ikävöinti uursi railoja minun sieluuni ja koversi siihen hiidenkirnuja." 

Onneksi kirja on omani, voin palata lukuisiin timanttisiin ajatuksiin ja lauseisiin uudelleen.

Helmet 2024: 30. Kirja, jossa ei ole nimettyjä tai numeroituja lukuja.

* * *

Kristina Carlson: Maan ääreen

Otava 1999. 192 s.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Leena Majaniemi.

Finlandia-voittaja reilun parinkymmenen vuoden takaa vei 1800-luvun Siperiaan. "Minut murhattiin, ja minä elän." Carlsonin napakat lauseet ja värikäs kuvailu vievät omintakeista murhamysteeriä eteenpäin niin, että en malttanut taukoja pitää. Mitä kaikkea Siperia onkaan, ei vain vankeuslaitoksia.

Kesän ensimmäiset mansikat olivat aika mauttomia ja vetisiä, onneksi kirjavalinnat ovat tähän mennessä osuneet parempaan!

Helmet 2024: 11. Kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä (ilma, vesi, maa tai tuli)

* * *

Mikko Räty: Borealia

Tammi 2022. 78 s.

Mistä minulle: sain lahjaksi.

Kansi: Laura Lyytinen. 

Rädyn esikoiskokoelman sivuilla pääsee vaeltamaan läpi luonnontieteellisen museon. Neuvonnasta hyöntessaliin, lintusaliin ja niin edespäin. Runoissa on paljon osuvaa ja tunnistettavaa, kuten lapsuuden tuulilasiin liiskautuneet hyönteiset; jostakin syystä minäkin muistan ne ja ajattelin niitä lapsuuden automatkoilla paljon. Jotakin valuu myös ohitseni, mutta ei runon kuulukaan aueta kertalukemalla. 

Runoissa on välillä jänniä typografisia tehokeinoja, sanat on aseteltu esimerkiksi perhosen muotoon. Monet runot tekee mieli lukea ääneen, kuten hyönteissalissa liihottava runo, joka alkaa näin:

Työpöytäsi laveudessa lasket heteitä ja emiä, kasvojen ilmeitä 

katsot vanamonkukan lävitse siivilöityvää valoa 

ängelmällä ääneti elävää kyynelyökköstoukkaa kuin ängelmää itse

Lieveteksti kertoo, että Rädyllä on lavarunotausta. Se kuuluu runoissa. Onneksi Borealiakin on oman hyllyni aarre!

Helmet 2024: 5. Kirjailijan nimikirjaimia ei esiinny omassa nimessäsi.

* * *

Ian McEwan: Rannalla

Otava 2007. 191 s.

Alkuteos: On Chesil Beach. Suom. Juhani Lindholm.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kannen kuva: Chris Fraser Smith.

Iltasella aloitin Ian McEwanin Rannalla ja epäilin, miten lukeminen mahtaa enää maittaa neljännen kirjan kohdalla. Jos alkaisi tökkiä, kävisin suosiolla ajoissa nukkumaan. Mitä vielä! McEwan rakentaa taidokkaasti jännitettä 1960-luvulle sijoittuvaan tarinaan: hotkaisen koko kirjan ennen kuin sammutan valot. 

Florencen ja Edwardin rakkaustarina on saamassa täyttymyksensä, kun heidät vihitään avioliittoon ja koittaa hääyö. Molemmilla on epäilyksiä ja pelkoja edessä olevasta yöstä, joka ei suju millään muotoa käsikirjoituksen mukaan. Tarina on mainio ajankuva lähihistoriasta, jolloin seksuaalisuudesta ei puhuttu ja ensimmäinen kerta kuului avioliittoon. Pidin myös tarkkanäköisyydestä, miten molempien päähenkilöiden mielenliikkeitä on kuvattu.

Helmet 2024: 29. Kirjassa valehdellaan

* * *

Hanna Weselius: Alma!

WSOY 2016. 210 s.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Martti Ruokonen.

Kahden aikakauden naisten tarinat limittyvät Weseliuksen esikoisromaanissa, joka voitti ilmestymisvuonnaan HS:n esikoiskirjapalkinnon. 

Nykyajassa Aino on kuvataiteilija, kahden lapsen lähivanhempi, jonka oma arki jää sivuseikaksi, kun hän kiinnostuu kaapattujen nigerialaistyttöjen ja sattumalta kohtaamiensa tyttöjen kohtaloista. 1800- ja 1900-lukujen taitteessa säveltäjämiehensä varjossa elää vaimo Alma Mahler, muusikko itsekin. Eräänlaisena linkkinä eri aikojen taiteilijoiden välissä on lakimies, muusikko-Alman ihailija, joidenkin pelastaja. On myös pulun näkökulma, mikä tuo keitokseen ajattomuutta ja perspektiiviä.

Weselius ei selitä puhki, vaan jättää lukijalle löydettävä ja oivallettavaa. Kommentoiva kertoja muistuttaa, että tarinat ovat rakennelmia, valinnan tulos eivätkä koskaan täydellisiä: "Emme näe, mitä nyt varsinaisesti tapahtuu." 

Alma! toimii loistavasti kertarykäisyllä luettuna – jotenkin luulen, että moniin lukuhetkiin tauotettuna olisin eksynyt kerroksiin.

Helmet 2024: 38. Kirjan kannessa tai nimessä on käsi tai kädet.

* * *

24 tunnin lukemisen jälkeen ylitin maaliviivan! Luettuja sivuja kertyi yhteensä 863. 

En asettanut sivumäärätavoitteita, ajatukseni oli ainoastaan nauttia rauhassa kirjojen seurasta. Tavoite täyttyi, sillä missään vaiheessa lukeminen ei maistunut suorittamiselta. Maratonvuorokauteeni mahtui pelkän lukemisen lisäksi ruokataukoja, kasvihuoneen tomaattien sidontaa, koiralenkkejä ja kunnon yöunet. 

Keskittyminen syveni, mitä pidempään antauduin lukemiselle. Löysin lukumaratonin taian vuosien tauon jälkeen. Kiitos vielä Janelle maratonin järjestämisestä!

Taiteella ja rakkaudella väkivaltaa vastaan – Salman Rushdie: Veitsi

27 sekuntia voi muuttaa elämän, päättää elämän. Niin kauan kesti veitsihyökkäys, jonka kohteeksi kirjailija Salman Rushdie joutui elokuussa 2022 New Yorkin osavaltiossa sijaitsevassa Chautauquassa.

Rushdie oli elänyt uhan alla kauan. 1989 Iranin uskonnollinen johtaja langetti hänelle fatwan ja lupasi rahaa murhasta. Syynä oli romaani Saatanalliset säkeet ja sen islaminvastainen tulkinta. Kirjailija eli vuosia piileskellen Englannissa, mutta ei ollut enää vuosituhannen vaihteen ja Yhdysvaltoihin muuton jälkeen kulkenut varjoissa.

Kaikki meni hyvin, kunnes koitti elokuu 2022 ja julkinen esiintyminen. Hyökkääjä ehti silpoa Rushdien kasvoja ja ruhjoa muutakin vartaloa.

Veitsessä Rushdie kuvaa iskua ja elämäänsä toipilaana. Kehoa tutkitaan, piikitetään ja tyhjennetään. Hengitysputken poisto tuntuu siltä kuin vyötiäisen häntää kiskottaisiin kurkusta.

Tunteet vaihtelevat uupumuksesta hämmästykseen ja tokkuraisuuteen. Vihaa hän ei muista tunteneensa. Suurta kiitollisuutta ja syvää rakkautta huokuvat kirjailijan kuvaukset vaimostaan Elizasta, joka rientää miehensä vierelle tapahtuneen jälkeen.

Kirjassa Rushdie kutsuu hyökkääjää A:ksi, ja kirjailija käy hänen kanssaan kuvitteellisia keskusteluja. Hän ei anna A:lle anteeksi, koska ei halua antaa tälle mitään.

Pöyristyttävää on lukea, että A ei edes ole lukenut Saatanallisia säkeitä paria sivua enempää, vaan oli innoittunut iskuun nettivideoista.

Veitsi ei pelkisty kuntoutusraportiksi, vaan kirjallaan Rushdie käy väkivaltaa vastaan taiteen keinoin. Hänen sanansa ovat veitsenteräviä.

     Taide ei ole ylellisyyttä. Se on ihmisyytemme ytimessä, eikä se vaadi mitään erityistä suojelua, vain oikeuden olla olemassa.
     Se ottaa vastaan vastaväitteet, kritiikin, jopa kieltämisen. Väkivaltaa se ei hyväksy.

Rushdie aikoo jatkaa rakkauden täyteistä elämäänsä, kirjoittaakin, toinen silmä sokeutuneena ja toinen käsi vammautuneena.

76-vuotiaalla Rushdiella on seuraavankin romaanin aihio jo mielessään, mutta sitä ennen hänen oli pakko kirjoittaa pois alta Veitsi eli kaikki mikä hyökkäykseen liittyy.

Kiinnostavien kirjojen listani paisui Veistä lukiessani. Nobelisti Naquib Mahfouz, Martin Amis…Ja onhan noita Paul Austereitakin vielä lukematta, tuorein suomennos ilmestyi juuri. Rushdien Saatanalliset säkeet ja Keskiyön lapset löytyvät omasta hyllystä, ehkä kesällä olisi ainakin toisen vuoro? Piilossa eletyistä vuosistaan Rushdie raportoi muistelmassaa Joseph Anton, joka sekin houkuttaisi kovasti.

Ja ensi syksynä ilmestyy Rushdien Voiton kaupunki, jonka kirjailija sai valmiiksi juuri ennen hyökkäystä. Luettava ei siis lopu!

Helmet 2024: 36. Kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja.

Salman Rushdie: Veitsi: Mietteitä murhayrityksen jälkeen. Alkuteos Knife: Meditations After an Attempted Murder. 266 s. WSOY 2024. Suom. Maria Lyytinen.

Tunteella ruoasta ja syömisestä – Karolina Ramqvist: Leipää ja maitoa

Kansi: Sara R. Acedo.

Karolina Ramqvistin Karhunainen oli kirjallinen iloni joulunaikaan, ja nyt kevään tehdessä tuloaan nautiskelin reilut parisataa sivua Leipää ja maitoa. Se on helppolukuinen, rehelliseltä maistuva kuvaus niin arkisesta ja samalla monelle niin vaikeasta aiheesta, ruoasta ja syömisestä.

Kirja on kirjastossa luokiteltu romaaniksi, mutta kustantajan luettelossa kirjailijan omaan elämään pohjautuva teos löytyy tietokirjoista. Muistelmaksi tämän lukiessani koko ajan mielsin. 

Minäkertoja on kirjailijanainen, joka ruotii omaa ruokasuhdettaan aina lapsuudesta nuoruuteen ja edelleen yksinhuoltajaksi ja sitten monilapsisen perheen äidiksi. Kertojalla on läpi elämänsä ollut ambivalentti suhde ruokaan ja syömiseen. Ja mitä kaikkea ruoka onkaan? Se on paitsi ravitsemusta, se on huolenpitoa, se on sosiaalisten suhteiden hoitoa, estetiikkaa, nautinto, opettelua. Ruoka voi olla rakkaudenosoitus, ja romaani alkaakin virkkeellä "Ruoka on rakkautta."

Ruoan rinnalla toinen vahva teema on äiti-lapsisuhde. Ensin kertoja on ollut suhteessa lapsiosapuoli, sittemmin äiti. Yksinhuoltajan ainokaisena kertoja oli lapsena paljon yksin, ja noihin yksinolon hetkiin littyi usein syöminen. Hän sulatti mummon pakastimeen varaamaa pullaa tai valmisti hyvin nuorena toimeliaasti itse aterioita. Lettupino lohdutti, kun äiti oli poissa.

Lapsuudessa pitkät kesät isovanhempien hoteissa jättivät monia ruokamuistoja, joista keskeisin liittyy riisivanukkaaseen. Mutta miten käy, kun kertoja valmistaa perinneherkkua lapselleen? Maistuuko se omassakaan suussa enää samalta kuin mummon valmistama?

Ramqvist kirjoittaa elävästi lapsen näkökulmasta, kehollisista tuntemuksista. Nälkään ja syömiseen kiertyy vaikeita tunteita ja kokemuksia. Mikä on tarpeeksi, milloin on syönyt liikaa? Lukija ei ylläty, että kertojan ruokamuistoista ja tunteiden vuoristoradasta seuraa syömishäiriökäyttäytymistä. 

Kertojan kokemuksissa on paljon samastuttavaa. Hankalia ja tunteikkaita ruokamuistoja on varmasti lähes jokaisella, ainakin omaan mieleeni alkoi piirtyä muistoja lapsuudesta ja myöhemmistä vaiheista. 

Merkitsin muistiin virkkeen, joka on kuin oman päättyvän talveni kuvaus:

Ryhdyin usein leipomaan, kun en saanut mitään aikaiseksi tai kun sisimpäni valtasi tyhjyys, jonka halusin saada täytettyä.

Kun elämässä myllertää, taikinan kohoamisessa ja käsillä muovaamisessa on jotakin tuttua ja turvallista. Työnhaun tulos on täynnä tyhjää, mutta taikinaterapian seurauksena pakastin on täynnä pullaa. 

Helmet 2024: 44. Tietokirja, jonka on kirjoittanut nainen.

Karolina Ramqvist: Leipää ja maitoa. Alkuteos: Bröd och mjölk. (2022). Suom. Laura Kulmala. Gummeurs 2024. 267 s. 

Kolmesti perhesuhteista ja vanhemmuudesta – Salmenniemi, Nutti & Hashemzadeh Bonde

Alkuvuoden luetuista kirjoista hahmottui tämä perhesuhteisiin ja vanhemmuuteen sukeltava kolmikko.

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä

Harvoin itken kirjan äärellä, mutta Harry Salmenniemen Sydänhämärää lukiessa hanat aukesivat sivulla 35 ja aika monta kertaa sen jälkeenkin. Niinpä sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita.

Sydänhämärä jatkaa samoilla kerrontakeinoilla kuin viime vuonna ilmestynyt Varjotajunta. Autofiktiivisen romaanin päähenkilö on kirjailijan kaltainen mies, joka raportoi lakonisesti omaa elämäänsä. Kertoja on välillä minä, mutta vaihtuu tuon tuosta häneksi.

Siinä missä Varjotajunta kommentoi kirjailijan työtä ja siihen kuuluvaa esillä oloa, Sydänhämärä vie aivan toisenlaiseen aiheistoon kotiin ja perheen piiriin. Päähenkilö ei juuri ehdi kirjoittaa, sillä hänen kaikki aikansa ja energiansa menevät lapsen sairastumiseen.

 
Perheen taapero Joel sairastuu diabetekseen, ja edessä ovat raskaat viikot sairaalassa. Isä roijaa reppujaan päivystyksestä shokkihuoneeseen, sitten lastenosastolle. Hän yrittää pitää itsensä koossa ja langat käsissään, sillä vaimo Marian laskettu aika on käsillä. Kriisin keskelle olisi syntymässä vielä toinen lapsi. 

Elämänpiiri kapenee, keskiössä ovat vain läheisten ihmisten selviäminen ja paraneminen. On sairaala ja on koti. Väsymys ja huoli aiheuttavat paitsi fyysistä pahaa oloa, myös mieli ja ajatukset hämärtyvät, siitä varmasti juontuu kirjan nimi Sydänhämärä.

Salmenniemeä lukiessa mieleeni nousee lukumuistoja. Muistelen, että Juha Itkosen Ihmettä kaikki ja Knausgårdin Kevät kuvaavat kirjailijaisän huolta perheestään ja lapsistaan, sairastumisista ja syntymistä samankaltaisesti. Vaikka kirjat ovat fiktiota, ne pohjaavat oman elämän tositapahtumiin jollakin tavalla.

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä. Siltala 2024. 215 s. Lainasin kirjastosta. Graafinen suunnittelu: Mikko Branders.

* * *

Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana

Ella-Maria Nutin esikoisteoksesta Pohjoisessa kahvi on juotu mustana vahvimpana mieleen jää painostava tunnelma. Kirjassa kuvataan äidin ja tyttären suhdetta ja kohtaamista yhden viikon aikana. Äiti Agneta on sairastunut vakavasti, eikä saa kerrottua sitä tyttärelleen Tildalle, joka rakentaa elämäänsä eteläisessä kaupungissa.

Äiti ajattelee, että kun ei puhelimessa saa asiaansa kerrottua, hän matkustaa Tildan luo. Tildan pienessä opiskelukämpässä äiti sitten salailee lääkkeitään ja huonoa oloa. Lukija saa jännittää koko pitkän viikon kuvauksen ajan, miten tilanne purkautuu. Saako Tilda tietää? Jos totuus paljastuu, miten se tapahtuu?

Nutti rakentaa taitavasti tunnelmaa ja jännitettä. Äidin ja tyttären suhteessa hiertää, mutta eroja on myös pohjoisen ja etelän elämän välillä. Nutin sanoma tuntuu olevan, että teot eivät heijastele sitä, mitä ajattelee. Ja koska toisen ihmisen päähän ei voi nähdä, pitää puhua. Puhukaa ihmiset, Nutti tuntuu alleviivaavan, eikä ole huonon sanoman kanssa aloittamassa kirjailijanuraansa.

Helmet 2024: 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä.

Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana. Alkuteos: Kaffe med mjölk. Suom. Jaana Nikula. Johnny Kniga 2023. 206 s. Kansi: Sara R. Acedo.

* * *

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös

Yhden illan lukukokemus jättää pitkän jäljen. Pari vuotta sitten luin Golnaz Hashemzadeh Bonden edellisen suomennoksen Olimme kerran, ja tämä uutuus peittoaa edeltäjänsä väkevyydellään, jos mahdollista.

Kun Lily saa oman lapsen, hän ei voi enää paeta vaikeaa äitisuhdettaan. Hän on kertonut kaikille, että hänen äitinsä on kuollut kauan sitten, mutta totuus on toinen.

Vuoroluvuissa seurataan Lilyn ensimmäisiä hetkiä äitinä ja palataan Lilyn turvattomaan lapsuuteen.
Molemmat kerrokset ovat vahvoja. Lapsuuden kuvauksesta minulle tulee lukijana todella paha olo. Äiti jättää pienen Lilyn selviämään yksin ja syyllistää tätä työssä käynnistään. Pieni tyttö on yksinäinen, hän kokee liikaa, näkee liikaa. Ja lähes aina ilman turvallista aikuista.

Nykyhetken Lily puolestaan yrittää pakonomaisesti pitää huolta vastasyntyneestä. Jopa vaunut ovat liikaa, rintarepussa vauva on tarpeeksi lähellä. Puoliso Michael on jotenkin avuton tilanteessa, anoppi sen sijaan saa muuria murrettua. 

Turvattoman lapsuuden jälkeen Lilyn käyttäytyminen on luontaista. Ihmiselle ja muille eläimille luontainen käytös ei aina ole kaunista, jälkikasvua tukevaa tai rakastavaa.

 
Helmet 2024: 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä.

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös. Alkuteos: Naturliga beteenden (2022). Suom. Jaana Nikula. Otava 2024. 168 s. Lainasin kirjastosta.

Vastakohtien sukusaaga jatkuu – Leila Slimani: Katsokaa kun tanssimme

Kansi: Martti Ruokonen.

Etälukupiirimme vaikuttui Leila Slimanin Toisten maa -romaanista helmikuussa niin, että päätimme jatkaa heti maaliskuussa trilogian toiseen osaan. Katsokaa kun tanssimme ilmestyi viime vuonna Sampsa Peltosen suomentamana ja keskustelimme siitä eilen. Postauksen kuvassa loikoilee lukupiiriä iltanokosten lomassa salakuunnellut Minttu. 

Tuttujen henkilöhahmojen eli Belhajin perheenjäsenten seuraan Marokon Meknesiin oli luontevaa palata. Kirjan alun henkilöluettelosta olisi saanut apua, jos tauko osien lukemisen välillä olisi ollut pidempi.

Alussa ollaan vuodessa 1968, ja Marokon itsenäistyminen on lähihistoriaa. Poliittinen kuohunta ulottuu myös perheen elämään. 

Ykkösosasta tutulla kerrontatekniikallaan Slimani vaihtaa näkökulmahenkilöä tuon tuosta. Elsassista kotoisin oleva äiti Mathilde jatkaa terveyssisarena paikallisten auttamista ja saa pihalleen kauan haaveilemansa uima-altaan. Isä Amine kehittää perheen maatilaa sinnikkäästi, palkollisia on iso liuta. Hän yrittää vakuuttaa itselleen, että on saavuttanut rikkaudet omalla kovalla työllään, mutta ei pysty pakenemaan totuutta:

Amine ei voisi koskaan olla onnellinen, koska oli tullut varastaneeksi onnen toisilta. - - Hän oli myrkyn syövyttämä, poroporvarillisen omahyväisyyden pöhöttämä. Hän tunsi olevansa kuin veltoksi mehustunut hedelmä.

Mathilde ja Amine jäävät hieman sivuun, sillä huomio on heidän aikuistuvissa lapsissaan. Perheen poika Selim tuntee ulkopuolisuutta eikä koe hänelle pedattua tulevaisuutta omakseen. Hän ajautuu ensin hakemaan rakkautta kielletyltä taholta ja karkaa lopulta hippien luo Essaouiran kaupunkiin ja vielä kauemmas. 

Kiinnostavimmaksi nousevat mielestäni Aichan vaiheet, niistä olisin voinut lukea enemmänkin. Älykkötytär opiskelee lääkäriksi Strasbourgissa ja palaa kotiseudulleen valmistumisen jälkeen. Kulttuurista toiseen hyppääminen ei käy kivuttomasti. Nainen lääkärinä, vieläpä gynekologina on ennenkuulumatonta Marokossa.

Belhajien sukutarinassa syntyy jännitteitä monien vastinparien vuoksi. On islamilainen kulttuuri ja kristinusko, on köyhä maalaisväestö ja rikas eliitti, naisten ja miesten roolit, Eurooppa ja Afrikka. On se puoli elämästä, mikä näytetään ulospäin ja kulissien takaiset tapahtumat. On salaisuuksia ja yhteisesti kerrottuja tarinoita, joiden todenperäisyys on mitä on.

Jotenkin tämän kakkososan lukeminen oli takkuisempaa kuin Toisten maan. Pienessä lukupiirissämme olimme tästä yksimielisiä ja arvelimme vahvan poliittisuuden vaikuttaneen lukukokemukseen. Silti haluamme lukea trilogian päätösosan, kunhan Slimani sen julkaisee ja se suomennetaan. Slimani viljelee kirjan loppupuolella sellaisia täkyjä, ettei tätä trilogiaa keskenkään voi jättää!


Leila Slimani: Katsokaa kun tanssimme. Toisten maa 2. WSOY 2023. 335 s. Suom. Sampsa Peltonen. Alkuteos: Regardez-nous danser (2022). 

Helmet 2024: 9. Kirjassa joku karkaa.

Täyteläinen sukutarinan avaus – Leila Slimani: Toisten maa

Kansi: Martti Ruokonen.

Leila Slimanin Toisten maa aloittaa samannimisen trilogian ja perustuu löyhästi kirjailijan isovanhempien tarinaan. Tämän ensimmäisen osan alaotsikko on Sotaa, sotaa, sotaa.

Kiinnostuin tästä 1940- ja 1950-lukujen Marokkoon sijoittuvasta kirjasta muutama vuosi sitten, kun suomennos ilmestyi, mutta kirjan hengästyttävä alku ei tuolloin innostanut jatkamaan paria sivua pidemmälle. Tiesin, että vielä joskus haluan tähän uppoutua, ja nyt vihdoin oli oikea aika. Valitsimme kirjan etälukupiirimme helmikuun kirjaksi, mikä lisäsi lukuhalujani entisestään.

Päähenkilöksi hahmottuu ranskalaisnainen Mathilde, joka avioituu marokkolaisen Aminen kanssa 19-vuotiaana toisen maailmansodan loppuvaiheissa. Pariskunta muuttaa miehen isältä peritylle maatilalle Marokon Meknesiin.

Pian Marokkoon muuton jälkeen Mathildelle selviävät uuden kotimaan tavat ja mikä hänen asemansa perheessä ja yhteiskunnassa naisena on. 

Sillä hetkellä hän ymmärsi olevansa muukalainen, vaimo, puoliso, olento muiden armoilla. Amine oli nyt omalla maaperällä, hän saneli säännöt, selitti toimintatavat, piirsi siveyden, häpeän ja soveliaisuuden rajat.

Pettymys on suuri, ja Mathilde ikävöi kotiseuduilleen Elsassiin. Sisarelleen hän sepittää kirjeissään ja vieraillessaan kotiseuduillaan, että Amide on moderni mies ja nerokas maanviljelijä. 

Slimani kuvaa vallankäyttöä raadollisesti. Mies alistaa vaimoaan ja sisartaan, perhe taloudenhoitajaansa. Kertoja valottaa vuorotellen kaikkien henkilöiden ajatuksia ja tunteita. Eräs lukupiiriläisemme oivallisesti summasi, että tämä kerrontaratkaisu tekee kaikista hahmoista ihmisiä.

Toisten maata lukiessa herää väistämättä monenlaisia tunteita ärtymyksestä turhautumiseen ja jännitykseen. Nauraakin saa.  Kuin varkain opin lukiessani lisää Marokon historiasta ja kolonialismista. Uutta tietoa minulle oli esimerkiksi se, että kaupungissa on eurooppalainen kaupunginosa ja vanhaa kaupunkia kutsutaan medinaksi. Medina-niminen kaupunki oli Mekan tavoin tuttu ennestään, mutta yleisnimeksi en sitä aiemmin ollut yhdistänyt.

Toisten maa on runsas ja täyteläinen perhetarinan avaus. Lukupiirimme päätti yksissä tuumin jatkaa maaliskuussa kakkososan Katsokaa kun tanssimme parissa, koska haluamme tietää, miten henkilöiden elämäntarinat jatkuvat. Minkälaisen polun kulkee perheen viisas tytär Aicha, jota perhetaustansa vuoksi kiusataan koulussa? Jatkaako Mathilde terveyssisaren hommiaan maaseudun naisten ja lasten eduksi? Entä mikä on Aminen sisaren Selman kohtalo?

Jos leppoisa ja lukukokemusta syventävä kirjakeskustelu kiinnostaa, tule mukaan etälukupiiriimme! Helmikuun treffeillä meitä aktiivisia oli mukana neljä, joten joukkoon mahtuu hyvin. Laita minulle viestiä, jos kiinnostuit! Tapaamme kolmen viikon kuluttua, joten lukuaikaa on vielä hyvin.

Helmet 2024: 17. Kirjassa on ärsyttävä henkilöhahmo.

Leila Slimani: Toisten maa. WSOY 2021. 325 s. Alkuteos: Le pays des autres. Suom. Lotta Toivanen.

Matkalla manan mailla – Juha Ruusuvuori: Keskusteluja vainajien kanssa

Kansi: Martti Ruokonen.

 

Kun vaimo kuolee yllättäen, miehen elämä seisahtuu. Hän istuu kaksi vuotta terassillaan ja miettii, millaista vainajien puolella on. Arvoitus ei istumalla ja pohtimalla ratkea, vaan on tartuttava toimeen, otettava selvää.

Minun on lopultakin päästävä selville, mitä kuolleet yrittävät minulle kertoa.

Alkaa romaanihenkilö Juha Ruusuvuoren matka tuonpuoleiseen, menneille vuosikymmenille ja -sadoille. Matkakumppaniksi Ruusuvuoren suvun historiaan lähtee Reino, kirjan edetessä puheliaaksi käyvä koira. 

Alun pohdiskelevamman jakson jälkeen tarina ottaa vauhtia ja kierroksia. Lukija kiiruhtaa miehen perässä historiallisesta Helsingistä Hattulaan ja Pohjanmaalle sekä muihin Ruusuvuoren sukuhistorialle merkityksellisiin paikkoihin.

Mies houkuttelee vainajia juttusille ruoalla.

Ei liene nälkäistä vainajaa, jota tirisevä läskisoosi ei saisi alba hulmuten liikkeelle. Kaikki rakastavat hyvää ruokaa, sen himo ja energiaa ylläpitävä voima on niin vahva, että syömisen halun täytyy seurata ihmistä haudan taakse.

Mies tuppautuu tupiin, kämppiin ja koteihin. Niissä hän kohtaa köyhyyttä, nälkää, sukusalaisuuksia, sotatraumoja. Aina välillä jostakin nenään eksyy isän tupakan haju. Kertoja yrittää pitää tarinansa langat käsissään, mutta se ei ole helppoa. Välillä ei-toivotut henkilöt yrittävät puheille. Hauska tyylikeino, joka tuo tarinaan farssin piirteitä. Jotenkin näen tämän näyttämöllä, kun väärän aikakauden haamuja tuupitaan sivuun.

Tähän alkuvuoteen on luettavakseni sattunut useita kirjoja, joissa on keskeisenä ollut koirahahmo. Aino Huilajan Arska ja Sigrid Nunezin Apollo saavat kolmanneksi koplaansa Juha Ruusuvuoren Reinon, tarkkanäköisen kommentoijan, jota nartut välillä vievät sivupoluille.

Keskusteluja vainajien kanssa yhdistelee veijarihengessä autofiktiota, maagista realismia ja sukukronikkaa. Alun pohdiskelevampi ote oli enemmän mieleeni kuin rymyäminen pitkin maata ja kyläteitä haamujen perässä. 

Kirja haastoi minua lukijana: huomasin tuskastuvani lukuisiin otteisiin tilikirjoista, kirjeistä, päiväkirjoista ynnä muista aikalaismateriaaleista. Onko minusta tullut kärsimätön lukija? Ehkä tuntemus on ensioire tästä, tai sitten historiallisia dokumentteja vain oli mukana liikaa. Makukysymys. Niin on myös se, jääkö historiasukelluksesta tarinalla ravittu vai läkähtynyt olo.

Helmet 2024: 49. Kirja on julkaistu vuonna 2024.

Juha Ruusuvuori. Keskusteluja vainajien kanssa. 237 s. WSOY 2024. Lainasin kirjastosta. 

Surun yhdistämät – Sigrid Nunez: Paras ystävä

Alkuun pieni ajatusleikki. Hyppää hetkeksi sellaisen henkilön nahkoihin, joka ajattelee olevansa täysin kissaihminen. Sitten mentorisi ja läheinen ystäväsi tekee itsemurhan ja kuulet, että hän on testamentannut sinulle koiran. Eikä minkä tahansa pikkukoiran, vaan tanskandogin. Asuntoosi ei saa tuoda koiria, siitä voi seurata häätö. 

Mitä teet? 

Tietenkin haluat kunnioittaa ystäväsi toivetta ja otat jättiläisen kotiisi.

Tämä on alkuasetelma Sigrid Nunezin kirjassa Paras ystävä. 

Päähenkilö ja minäkertoja on nimettömäksi jäävä nainen, joka osoittaa sanansa kuolleelle ystävälleen. Hän muistelee yhteisiä aikoja ja kuolleen miehen naisseikkailuja, pohtii nykyistä tilannettaan, jota värittävät suru ja kommellukset koiran kanssa. Nainen on kirjailija ja kirjoittamisen opettaja, niin oli myös kuollut ystävä.

Toinen keskeinen hahmo on koira nimeltä Apollo, jonka ulkonäöstä kansikuva antaa osviittaa. Apollon nimi on ainoa, joka kirjassa mainitaan. Siinä missä nainen suree ystäväänsä, koira ikävöi entistä omistajaansa. Hiljalleen kiintymys kahden surijan välille alkaa kuitenkin rakentua, ja ihmisen ja eläimen suhde nousee keskeiseksi teemaksi surun ja ystävyyden rinnalle.

Mukana on myös huumoria tanskandogin mitalla. Apollo on niin iso, että kun nainen istuu tuolilla, koiran ja hänen päänsä ovat samalla korkeudella. Vaikka häädön uhan vuoksi koiraa pitäisi piilotella, ei jättimäistä koiraa voi oikein pitää salassa. Päinvastoin: Apollo ja nainen herättävät huomiota aina kun ovat lenkillä.

Paras ystävä oli minulle alkuvuoden suurin yllättäjä. Aloin lukea sitä vähän epäillen, mutta Nunez voitti minut nopeasti puolelleen. Romaaniksi kirjassa on esseemäinen ja pohdiskeleva ote, ja kertojanääni on samalla viihdyttävä ja viisas. Arkinen, koiramainen tilannekomiikka puree minuun. 

Tarinaan on nivottu luontevasti kirjallisuusviitteitä Woolfista Knausgårdiin ja Wittgensteiniin. Coetzeen Häpeäpaalun kirjasin tämän vuoden luettavien listalleni. Apollostakin paljastuu kirjallinen puoli: 

     On ollut aika, jolloin olisin nykyhetkeä varmemmin osannut sanoa, onko Rilken kirjeiden lukeminen ääneen koiralle merkki henkistä epätasapainosta. 

     Päätän, että ääneen lukemisesta tulee osa vakituista päiväjärjestystämme. Koska tiedän mitä muut siitä ajattelisivat, en kerro asiasta kenellekään. Tosin näillä sivuilla on paljon muutakin, mitä en ole kertonut kenellekään.

     Merkillistä kuinka kirjoittamisen akti johtaa tunnustuksiin.

     Toisaalta se johtaa usein myös siihen, että valehtelee silmät päästään.

Kertoja siis liioittelee, valehtelee ja avautuu. Se tekee tästä osin omaelämäkerrallisesta teoksesta romaanin. 

Paras ystävä on toistaiseksi ainoa Nunezilta suomennettu teos. Kirja toi hänelle 2018 National Book Awardin, ja se oli myös New York Timesin bestseller-listalla.

Suosittelen Parasta ystävää kaikille esseitä ja kirjallisuusviitteitä janoaville, kirjoittajille, ystävyydestä ja surusta kiinnostuneille sekä luonnollisesti koiraihmisille. Ja toki kissojen ja muidenkin tassuttelijoiden ystävät voivat löytää Apollon tarinasta tunnistettavaa.

Helmet 2024: 10. Kymmenes kirja, jonka luet tänä vuonna.

Sigrid Nunez: Paras ystävä. Alkuteos: The Friend (2018). Suom. Kristiina Drews. Aula 2024. 215 s. Lainasin kirjastosta.

Sattumuksia reissun päällä – Aino Huilaja: Paluumatkalla

Kansi: Jerry Ylkänen.

Lapin hangilta Sardinian aurinkoon ja saksalaiselle leirintäalueelle. Lukija pääsee reissaamaan ympäri Eurooppaa Aino Huilajan sujuvan matkakertomuksen sivuilla. 

Matkaseurana Huilajalla ovat hänen puolisonsa Jerry Ylkänen ja pariskunnan koira Arska. Yksi keskeinen hahmo on myös oranssi, asumiskäyttöön rempattu paku nimeltä Ranssi. Kaikki ovat tuttuja Huilajan esikoisteoksesta Pakumatkalla, jossa hän kertoi irtiotostaan Maikkarin uutisankkurin työstä ja van lifen eli pakuelämän alkukilometreistä.

Aino Huilajan elämänseikkailu ja omannäköisen arjen rakentaminen siis jatkuvat. Tulkitsen, että elämä Ranssissa ei ole tulossa päätökseen, vaikka kirjan nimi Paluumatkalla voisi siihen viitata. Huilaja ei palaa maitojunalla takaisin kellokorttiarkeen, vaan puhuu sen puolesta, että pakustakin käsin voi tehdä töitä. Aivan yhtä oikeita kuin konttorissakin. Huilaja ja Ylkänen työllistävät itseään esimerkiksi ideoimalla tv-sarjan elämäntavastaan. Kun Yle ostaa sen, on juhlan paikka.

Pidän Huilajan tavasta rakentaa reissusattumuksista tuokiokuvia. Kaikki ei ole pelkkää hehkutusta, vaan mukaan mahtuu myös epäonnisia sattumuksia, haavereita ja virhearvioita. 

Normeista poikkeava elämäntapa ja Huilajan letkeä kirjoitustyyli esikoisteoksessa jättivät positiivisia muistijälkiä, ja viihdyin mainiosti myös tämän jatko-osan äärellä. Kuuntelin sen äänikirjana, jonka Huilaja lukee itse. Sitten lainasin kirjan vielä kirjastosta, koska halusin nähdä kuvat.

Huilajan kirjan jälkimainingeissa olen seikkaillut erinäisillä somen van life -tileillä ja katselulistalla on Huilajan ja Ylkäsen Van Life -sarjan kakkoskausi Yle Areenassa.

En varsinaisesti haaveile pakuelämästä tai -matkailusta ainakaan tässä elämänvaiheessa, mutta siitä on tullut yksi vaihtoehto tulevaan. Näinkin voi elää.

Helmet 2024: 16. Kirjassa on valokuvia.

Aino Huilaja: Paluumatkalla. Otava 2023. 157 s. Kansi: Jerry Ylkänen. Lainasin kirjastosta / Bookbeat.

Välähdyksiä ja hengästyttävää sykettä – Zadie Smith: Risteymiä

Tuttavuuteni Zadie Smithin kanssa on edennyt kangerrellen. Kaikki alkoi melko lupaavasti Swing timen kanssa. Siitä parhaiten on jäänyt mieleen ystävyyden kuvaus, samoin venytetty pituus.

Kompastellen sain luettua Kauneudesta muutama vuosi sitten kirjaston lukupiiriä varten, mutta se ei ollut minun kirjani. En kirjoittanut siitä postausta, ja muistiinpanot ovat hävinneet, mutta muistelen, että jokin ärsytti. Ehkä nokkeluus? Olisin halunnut tykätä, mutta en siinä onnistunut.

Suhtaudun Smithiin edelleen kiinnostuneesti, sillä olin mukana valitsemassa tätä Risteymiä-romaania etälukupiirimme ensimmäiseksi kirjaksi. Luoteis-Lontoon hyörinään sijoittuva romaani leikittelee tyyleillä ja kerrontaratkaisuilla. Nyt ei ärsyttänyt kikkailu, vaan levottomuus. En oikein saanut kiinni mistään.

Voisi varmaan sanoa, että Smith onnistuu vangitsemaan värikkään kaupunginosan sykkeen ja urbaanin tunnelman kirjan sivuille? Hektisyys hengästyttää. Lukija joutuu haukkomaan henkeään.

En luultavasti olisi lukenut kirjaa loppuun saakka ilman lukupiiriä. Tästä päästäänkin siihen, miten lukupiiri saa laajentamaan lukemistoa. Kirjasta ei tarvitse tykätä, että syntyisi kiinnostava keskustelu. Myös tuska ja avoimeksi jääneet kysymykset on kiva päästä jakamaan. Ja oma kanta voi hyvin muuttua lukupiirin aikana.

Idea etälukupiiristä syntyi Instagramissa viime vuoden lopulla. Olemme ehtineet tavata tosiammw vasta kerran, ja alkukiinnostuksen jälkeen meitä aktiivisia lukupiiriin osallistujia on aika vähän. Kaipaisimme joukkoomme vielä muutamia lukemisesta ja kirjoista juttelemisesta kiinnostuneita, jotka olisivat valmiita kohtaamaan verkossa noin kerran kuussa. 

Valitsemme kirjat yhdessä, seuraavalla kerralla tiistaina 13.2. juttelemme Leila Slimanin romaanista Toisten maa. Haluaisitko tulla mukaan? Jos kiinnostuit, laita minulle viestiä, niin kerron lisää. Vielä olisi pari viikkoa aikaa lukea kirja. 

Helmet 2024: 24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin.

Zadie Smith: Risteymiä. Alkuteos: NW (2012). Suom. Irmeli Ruuska. WSOY 2013. 349 s. Lainasin kirjastosta.

Ei ihan tavallinen vapaapäivä – Ian McEwan: Lauantai

Päällyksen kuva: Chris Frazer Smith.

On helmikuinen lauantai vuonna 2003 Lontoossa. Neurokirurgi Henry Perowne herää varhain aamulla, oikeastaan aamuyöstä, ja näkee makuuhuoneen ikkunastaan liekehtivän lentokoneen. Syyskuun 11. päivän terroriteot New Yorkissa ovat tuoreessa muistissa, joten uhkakuvia alkaa piirtyä keski-ikäisen perheellisen miehen mieleen.

Lentokone ja sen uutisointi kuitenkin tippuvat nopeasti uutisvirrassa sivuseikoiksi, kun Henryn päivä etenee. Vapaapäivän ohjelmaan kuuluu squashia kaverin kanssa sekä vierailut muistisairaan äidin luona ja kitaristipojan bänditreeneissä. Illalla koko perhe kokoontuisi illalliselle, tytärkin tulisi pitkästä aikaa kotiin.

Lontoon kaduilla jylisee historiallisen suuri sodanvastainen mielenosoitus, ja Henry kohtaa sattumalta pikkurikollisen matkallaan squash-hallille. Tuo kohtaaminen vaikuttaa koko loppupäivän kulkuun, mutta juonesta ei parane enempää paljastaa.

McEwan on tehnyt paljon taustatyötä, jotta osaisi kuvata kirurgipäähenkilönsä työtä uskottavasti. Lukija pääseekin leikkaussaliin Henryn muistoissa ja myös tuona vaiheikkaana vapaapäivänä. Mielenkiintoista on lukea, miten huippukirurgille kirjat tuottavat ongelmia:

Hän ei useinkaan jaksa lukea kirjoja loppuun. Keskittymiskykyä riittää vain työhön, vapaa-aikana hän on liian lyhytjännitteinen. On ällistyttävää, mitä kaikkea ihmiset väittävät ehtivänsä tehdä vapaa-aikoinaan, vaikka heidän täytyy katsojatilastojen katteeksi istua neljä, viisi tuntia päivässä television ääressä. 

Keskittymiskyvyn puute vaivasi siis jo parikymmentä vuotta sitten, kun älypuhelinta ei vielä voinut syyttää. 

McEwanin yhdenpäivänromaani on vetävä lukukokemus. Juonessa riittää yllätyksellisyyttä juuri sopivasti – kunhan jätät lukematta suomennoksen lievetekstit, jotka paljastavat aivan liikaa. Suurimman käänteen paljastuminen ei kuitenkaan pilaa lukukokemusta, koska Lauantai on paljon enemmän kuin juonensa. Se piirtää ajankuvaa, pohtii elämän merkitystä ja onnellisuuden aineksia sekä näyttää sattuman oikut. Mieleen jää, miten runous kukistaa väkivallan kekseliäällä tavalla.

Lauantai houkuttelee lukemaan lisää McEwania, jonka tuotannossa riittää kahlaamista, sillä suomennoksia on melkein parikymmentä. Omassa hyllyssäni polttelee joukko kirpparilöytöjä, joista seuraavaksi vuoroon pääsee joko Rannalla tai Polte. Aiemmin olen lukenut kirjailijalta romaanit Lapsen oikeus, Sovitus ja Pähkinänkuori. 

Lauantailla osallistun Hus, hyllynlämmittäjät -lukuhaasteeseen, ja täytän sillä Helmet 2024 -haasteessa kohdan 14. Kirjassa harrastetaan.

Ian McEwan: Lauantai. Alkuteos: Saturday (2005). Suom. Juhani Lindholm. Otava 2006. 390 s. Ostin käytettynä. 

Suhteen ruumiinavaus – Märta Tikkanen: Kaksi: Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta

Päällys: Anders Carpelan.

Instagramissa innostuin Janitan (@tyonaisenvaimo) Märta Tikkanen -lukuhaasteesta nimeltä Puolen vuoden rakkaustarina. Kesäkuun loppuun asti on aikaa lukea Märtaa. Haasteen aloittamiseen oli minulla matala kynnys, sillä muun muassa tämä Kaksi löytyi omasta hyllystäni. 

Elämäkerran alaotsikko Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta sai odottamaan kahden kirjailijan liiton ruotimista ja Märtan muutamia kirjoja lukeneena suoraa puhetta. Välillä teksti on jaarittelevaa ja tekojen selostamista, mutta kyllä sinne suoruuteen ja ruotimiseenkin päästään.

Märtan ja Henrikin rakkaustarina alkaa 1960-luvun alussa, kun molemmat ovat vielä tahoillaan naimisissa. He työskentelevät Hbl:llä ja alku on salatapaamisia myös kesken työpäivien. Sydämiä särkyy.

Märtalla on tytär aiemmasta liitosta, ja hän saa Henrikin kanssa kolme yhteistä lasta. Uusperhe asettuu Haukilahteen rivitaloon. 

Henrik on kolumnisti, kirjailija ja myös tuottelias piirtäjä. Märta hoitaa lapset, äidinkielenopettajan työnsä ja sittemmin Arbiksen eli Helsingin ruotsinkielisen rehtorin toimen. Siinä ohella hän kirjoittaa. Öisin punaisella sohvalla tai Arbiksen kellarissa.

Märtan kuvauksen mukaan rakkaus liekehti alussa pitkälti siksi, että he molemmat olivat kirjoittajia. Oli tarkoitus perustaa tasa-arvoinen kirjoittajaliitto. Toisin kävi. Henrik vähättelee, latistaa ja huijaa vaimoaan. Esimerkiksi kun Märta luulee, että lehtihaastattelu tehtäisiin heidän molempien kirjoista, hänen roolikseen jää hymistelevän statistivaimon rooli.

Kirjoittava vaimo tuntuu olevan Henrikille uhka, vaikka juuri kirjoittaminen oli alkuun se yhdistävä tekijä. Mitä pahemmaksi Henrikin alkoholismi äityy, sitä hurjempia ovat myös harhat. Märta haukkoo henkeä miehensä oikkujen, neljän lapsen ja vähättelevien asenteiden puristuksissa. 

Kun Henrik kuolee leukemiaan, päättyy myös kirja. Märta toteaa: 

Kaipaan häntä usein. Hetkeäkään en ole toivonut häntä takaisin.

Ajattelin alkavana kirjavuotena lukea Henrikin osoitesarjaa, josta olen aiemmin lukenut aloitusosan, mutta taidankin keskittyä Märtaan. Ainakin Sofian omaan kirjaan ja Punahilkkaan heräsi kiinnostus. Ehkä uusintalukuun pääsevän mainiot Vuosisadan rakkaustarinan ja Miestä ei voi raiskata. Katsotaan, jos jää Tikkas-kiintiötä vielä osoitteisiin.

Kaksi tuo minulle osumat myös Hus, hyllynlämmittäjät -lukuhaasteeseen ja Helmet 2024 -haasteeseen (42. Kirjan nimessä on alaotsikko).

Märta Tikkanen: Kaksi. Alkuteos: Två – Scener ur ett kontnärsäktenskap. Tammi 2004. 350 s. Ostin käytettynä.