Pirkko Saisio: Sisarukset (1976)

Kansi: Kosti Antikainen. 

Kustantaja: Kirjayhtymä.

Sivumäärä: 211.

Oma arvioni: 3/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Vuonna 1976 ilmestynyt Sisarukset on Pirkko Saision toinen romaani. Kirja kertoo kolmesta sisaruksesta, Kertusta, Hiljasta ja Vilhosta. Tarina sijoittuu Helsinkiin 1930- ja 1940-luvuille eli aikaan juuri ennen sotia ja sota-aikaan. Sisarukset ovat kotoisin Tampereelta, ja he kaikki vuorottelevat kertojan roolissa. Kerrontaa värittää sisarusten Tampereen murre.

Vilho on perustanut perheen Helsinkiin: hänellä on vaimo ja kaksi lasta. Kerttu asuu Vilhon perheen luona alivuokralaisena, ja sisaruksista nuorin Hilja seuraa perässä. Siskokset työskentelevät pesulassa. Kotona on ahdasta ja arki työntäyteistä. Vilho kutsutaan rintamalle, ruoka menee kortille ja puute alkaa rasittaa elämää. Lapset sairastelevat. Kerttu on mukana kommunistisessa liikkeessä ja hänellä on suhde naimisissa olevaan Olaviin.

Realismia edustava Sisarukset on Saision tuotannossa vähemmän tunnettu teos. Se edustaa työläiskirjallisuutta, toisin kuin Saision myöhemmät teokset. Tyyli poikkeaa nyky-Saisiosta melkoisesti, mutta on tällaiselle realistisesta kerronnasta nauttivalle lukijalle mieluisaa luettavaa. Pienten ihmisten elämänvaiheet nivoutuvat osaksi suuria historiallisia myllerryksiä. Ajankuvana sisarusten tarina on loistava; kirja vie aikamatkalle historialliseen Helsinkiin.

Antti Tuuri: Ikitie (2011)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 431.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Hannu Taina.

Ikitie on seitsemäs osa Antti Tuurin Äitini suku -sarjassa. Kesällä kuuntelin äänikirjana sarjaan kuuluvan kirjan Taivaanraapijat, joka on osa numero viisi. Taivaanraapijat kertoi suomalaisen Jussi Ketolan vaiheista New Yorkin pilvenpiirtäjien työmailla 1900-luvun alussa, kun taas Ikitien tarina alkaa vuodesta 1930. Näiden teosten välissä on ilmestynyt Kylmien kyytimies, joka keskittyy vuoden 1918 tapahtumiin. Kaikki nämä kolme romaania kertovat samasta päähenkilöstä, Jussi Ketolasta. Teokset voi mainiosti lukea irrallisina kirjoina.

Ikitien alussa eletään vuotta 1930. Ketola asuu vaimonsa ja lastensa kanssa Pohjanmaalla, kun hänet eräänä yönä pakotetaan mustan auton kyytiin ja muilutetaan Lapuan liikkeen toimesta Suomen halki aina Neuvostoliiton rajalle. Tuosta reitistä kirja on saanut nimensä. Rajalla Ketola ottaa jalat alleen ja päätyy Neuvosto-Karjalaan, jossa hän elää seuraavat kahdeksan vuotta.

Kirjoitin Taivaanraapijat kuunneltuani, että Tuuri kuvaa miespäähenkilön eli Ketolan ajatusmaailmaa kiinnostavasti. Nyt täytyy kyllä hieman ottaa sanoja takaisin, sillä Ikitietä lukiessani huomasin, miten olemattomasti Ketolan mielenliikkeitä ja ajatuksia avataan. Ajatusmaailma käy toki ilmi teoista ja heijastuu esimerkiksi puheeseen, mutta Ketolan pään sisään Tuuri ei lukijaa päästä.

Tunteeton tämä jäyhä työmies ei kuitenkaan ole. Ketolan tunteet tulevat esille esimerkiksi kohtauksessa, jossa hän on yksin metsässä ja reuhtoo sammalikkoa ja puun juuria puukolla. Tunnekuohuitta tuskin kukaan voisi Ketolan vaiheita elää, mutta niihin ei missään vaiheessa jäädä vellomaan: metsässäkin tilanne on nopeasti ohi, käteen tullut haava sidottu ja matka jatkuu. Jussi Ketolan järkähtämättömyys ja sinnikkyys kumpuavat syvältä sisimmästä.

Kirjan nimen perusteella voisi kuvitella, että ikitie pysyisi tarinan näyttämönä alusta loppuun. Muilutus on kuitenkin vain lyhyehkö osio tarinan alussa, mitä seuraa pidempi jakso rajantakaisessa Karjalassa. Ketola asuu vuosia Hopea-nimisessä kolhoosissa, kunnes Stalinin vainot alkavat. Kirjan alku ja loppu ovat vauhdikkaita, dynaamisia jaksoja, keskiosan kolhoosielämän kuvaus tavallaan suvantovaihe tarinassa.

Tuuri ei repostele tai vyörytä, vaan antaa pelkistetyn kerronnan tehdä tehtävänsä. Tuurin kerrontaa voisi kutsua myös lakoniseksi. Ainakin minuun tämä vähemmän on enemmän -metodi puree: vatsasta väänsi ja sykekin nousi välillä Ketolan vaiheita lukiessani. Alun muilutuksen väkivalta ja loppupuolen puhdistusten teloitukset vaativat hengähdystaukoja ja sulattelua.

Olen päässyt Tuurin kirjojen matkassa tutustumaan sellaisiin historian vaiheisiin, joista en aiemmin ole pahemmin tiennyt. Ihailen aina vain Tuuri varmaa, jouhevasti etenevää, vähäeleistä kerrontaa. Ikitien on lukenut Blogistaniassa esimerkiksi Amma, jonka mielestä Kylmien kyytimies on näistä Ketola-romaaneista paras. Minulla on hyvää Tuuria siis vielä lukematta.