Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 383.
Silmäilin Nummen Karkkipäivää
kirjakaupassa vajaat pari vuotta sitten, kun vuoden 2010
Finlandia-palkintoehdokkaat oli julkistettu. Nimi ja kansi jäivät jo tuolloin mieleeni,
mutta luin kirjan vasta tovi sitten loppukesän lämmössä mökillä Kuusi kovaa kotimaista -haasteen innoittamana. Nummi kirjoittaa niin taidokkaasti raskaasta aiheesta, että aurinkoisesta
ilmasta huolimatta iho nousi lukiessa usein kananlihalle.
Karkkipäivä
pureutuu aina vain valitettavan ajankohtaiseen aiheeseen: lasten
huonovointisuuteen yhteiskunnassamme. Tänäkin syksynä on puitu erästä käsittämättömän surullista tapausta julkisuudessa. Mieleeni tulee aiheeseen liittyen palasia yleisönosastoilla käydyistä keskusteluista. Ensin joku kirjoitti, että
jokaiselle lapselle paras hoitaja on oma vanhempi ja huostaanotto on
kyseenalainen apukeino. Siihen tuli hyvin pian vastaus, että ihan näin yksioikoinen totuus ei ole, sillä väkivaltaisessa perheessä elävän lapsen tilanne
voi parantua huostaanotolla, mutta se on edelleen vain yksi hoitokeino
tilanteen parantamiseksi. Tilanteita on niin monenlaisia, että yhtä kaikille sopivaa ratkaisua on mahdoton määritellä.
Selvää lienee se, että silloin kun lapsella on hätä, yhteiskunnan tulee puuttua asiaan. Tärkeintä ja vaikeinta on kuitenkin havaita lapsen hätä ja tunnustaa se. Totuus voi olla piilossa kulissien takana, eikä lapsi välttämättä itse enää edes tiedä, että voisi pyytää apua. Tämä
on asian laita myös Karkkipäivässä. Tarinan myötä aloin ymmärtää sosiaalityöntekijöiden taakkaa ja vastuuta. Arki on huolta, raskaita päätöksiä, raportteja ja ilmoituksia. Jos ei huomaa tiettyjä merkkejä ajoissa, seuraukset voivat olla kammottavat. Toisaalta väärin uhkaavaksi päätelty tilanne voi loukata aivan "tavallisen" perheen kunniaa.
Karkkipäivässä kirjailija Ari joutuu tahtomattaan osalliseksi pienen Tomin elämään. Tomi on neuvokas poika, jonka oma elämä ei ole aivan
mallillaan, mutta silti hän käyttää kaiken aikansa ja energiansa toisen lapsen pelastamiseen. Hän kokee olevansa sankari Tok, joka voi auttaa hädässä olevaa prinsessaa.
Sessa prinsessa. Vielki oot vanki. Miks oot?
Ootas vaan. Konstit on Tokil. Monet on.
Vaik tulis kaikki pahat. Koopranoitsu. Mutanttipaska. Koko örkkijengi.
Mä sanon Mira-Mira-bella. Ja fiu.
Kuud pai.
Surullisinta on, että pieni lapsi joutuu kokemaan elämän hyvien ja pahojen taisteluareenana. Lapsen maailmassa todellisuus ja fiktio sekoittuvat, joten aikuisten on vaikea hahmottaa, mikä tilanne on oikeasti. Onko joku hädässä, vai leikitäänkö tässä jotakin?
Kirjaa lukiessani pohdin toistuvasti kohtuullisuutta: sitä
vaaditaan jatkuvasti lapsilta, mutta entäs aikuiset? Tilanhallintasuunnittelija Paula saa kenties kauppojen hyllyt vaadittuun järjestykseen, mutta oma elämä ei ole enää lainkaan hallinnassa. Työ vie kaiken ajan, ruoaksi kahmaistaan muutama suklaapatukka, lapsesta huolehtiminen jää taka-alalle...
Henkilöhahmot onnistuvat raivostuttamaan ja ihastuttamaan. Hukassa oleva kirjailija, holtiton äiti, mielikuvituksekas pikkupoika ja stressaantunut sosiaalityöntekijä tuovat tapahtumiin jokainen oman näkökulmansa.
Haltioiduin ja järkytyin Karkkipäivän
lauseista, henkilöistä ja juonesta niin, että kirjan ahmimisesta oli kohtuus
kaukana. Siitä seurasi ähky. Karkkipäivä on nopealukuinen, mutta tarinasta on kepeys kaukana. Luettua piti sulatella melkeinpä kuukausi ennen
kuin pystyin kirjoittamaan kirjasta.
Oivaltavia kirjoituksia Karkkipäivästä löytyy monia, kannattaa kurkata ainakin Jennin, Valkoisen Kirahvin, Linnean ja Zephyrin.
