Helmet-lukuhaasteen 2020 loppukiri

Helmet-lukuhaaste ensi vuodelle on jo julkaistu, ja mieleni jo eksyy suunnittelemaan haastekohtiin sopivaa luettavaa. Kuinka monta osumaa saisin oman hyllyni kirjoilla? Entä mihin kohtiin eniten odottamani kevään uutuudet mahtaisivat sopia?

Vielä ennen kuin syvennyn vuoden 2021 haasteeseen otin loppukirin tämän vuoden haasteen kanssa ja sain kuin sainkin kaikki 50 haastekohtaa täyteen ihan loppumetreillä. 

Alla on muutaman virkkeen esittelyt vielä toistaiseksi bloggaamattomista haastekirjoista. Kaikki kirjat eivät näy yllä olevassa kuvassa, koska osan olen jo palauttanut kirjastoon enkä oikein osaa kuvata e-kirjoja. Halusin kirjata muistiin näitä yllättäviäkin lukukokemuksia, vaikka sitten lyhyesti ja vähin kuvin.

2. Iloinen kirja: Jarmo Lehtinen: Keskusteluja Gottfried-koiran kanssa

Maagis-realistinen ajatusleikki tuo hymyn huulille. Gottfried-koira päättää ottaa itselleen ihmisen ja löytääkin sopivan miehen puiston penkiltä. Gottfried kysyy ja kyseenalaistaa ja saa miehen katsomaan elämäänsä ja maailmaa eri kulmista. Keskustelua syntyy niin snookerista kuin perhosvaikutuksesta. Harmi vain, ettei Gottfried näyttäydy kuin miehelle.

5. Saamelaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Niillas Holmberg: Jalkapohja

Kauniisti ja omaleimaisesti taitettu runokokoelma muistuttaa runojen lukemisen ihanuudesta ja vaikeudesta. Luonto ja vuodenajat ovat läsnä, kai, tuntuvat jalkapohjan alla, ehkä. Ajatukseni eivät pysyneet kasassa, mutta aloin odottaa Holmbergin alkuvuodesta ilmestyvää esikoisromaania. 

10. Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa: Steinunn Sigurðardóttir: Heida: lammaspaimen maailman laidalta

Islantilainen Heida on entinen malli, joka teki täydellisen elämänmuutoksen ja ryhtyi jatkamaan sukunsa lammasfarmia. Arki eläintilalla on täynnä sattumuksia, ja lisäksi nainen ehtii häärimään kunnallispolitiikassa. Heidan elämästä kirjoittanut kirjailija on islantilainen runoilija ja toimittaja, joka on pyrkinyt vangitsemaan tekstiinsä kohteensa eli Heidan äänen. En aivan pitänyt töksähtelevästä ja lapsekkaasta tyylistä, vaikka Heidan tarina onkin inspiroiva.

14. Urheiluun liittyvä kirja: Jean Echenoz: Pitkä juoksu

Nopealukuisessa kirjassa päähenkilönä on todellinen historiallinen juoksija, Emil Zátopek. Moninkertaisen olympiavoittajan vaiheisiin kietoutuu hänen kotimaansa Tšekkoslovakian historia. Miehen harjoittelutahti on ennennäkemätön – ennätyksiä rikkoutuu ja vauhti kiihtyy, kunnes on aika antaa tilaa seuraaville juoksijasukupolville. 

18. Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja: Kristina Carlson: Eunukki

Eletään 1100-luvun Kiinassa, missä Wang Wein vanhemmat ovat myyneet poikansa 9-vuotiaana hoviin eunukiksi. Nyt virkavuodet ovat takana ja hänellä on aikaa perata ajatuksiaan, kaikkea sitä, mitä näki ja koki palveluksen aikana. Vuoden 1986 Finlandia-voittajalta en ole aiemmin lukenut mitään, mutta jatkan ehdottomasti Carlsonin pienoisromaaneihin tutustumista.

19. Kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa: Miten kirjani ovat syntyneet 4

Kirjoittamisen perusopinnoissa tutustuin tähän viehättävään kirjasarjaan, jossa tunnetut kirjailijat kertovat teostensa taustoista. Erityisesti faktan ja fiktion vuoropuheluun keskittyvällä kurssilla luimme tätä kirjaa ja pohdimme eri tapoja yhdistää faktan ja fiktion keinoja. Tutuimpia kirjailijoita tässä kokoelmassa minulle ovat Pirkko Saisio ja Anja Snellman, joten heidän pohdinnoistaan sain eniten irti. 

21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta: Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä

Tässä hieman venytän haastekohdan kuvausta, sillä en varsinaisesti voi sanoa pitäneeni kirjan ensimmäisestä lauseesta, mutta se mykisti ja vangitsi minut: 12-vuotias päähenkilö Giovanna kuulee isänsä luonnehtivan tytärtään rumaksi. (Tarkkaa sitaattia en saanut talteen, koska äänikirja.) Alkaa irtaantuminen vanhempien taikapiiristä ja aikuisten valheelliseen maailmaan tutustuminen. Mukana on paljon Napoli-sarjasta tuttua luokkaerojen, tyttöjen ystävyyden ja seksuaalisuuden etsimisen kuvausta. 

23. Kirja on julkaistu myös selkokielellä: Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa

Hullunkuriseen satumaailmaan sukeltaminen oli vapauttavaa melko raskaan joulukuun lukemiston keskellä. Nonsensen klassikko pyörittää sanoja ja etenee omalla logiikallaan. Kaninkolosta ihmemaahan putoavan Liisan tarina on tuttu ainakin elokuvasta, mutta en muistaakseni ole lukenut kirjaa aiemmin. 

26. Kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö: Gösta Ågren: Tämä elämä

Vuoden 1988 voittaja Gösta Ågren on toinen Finlandia-palkittu, johon tutustuin ensimmäistä kertaa tämän haasteen myötä. Ågren tunnetaan erityisesti runoilijana, satuin nappaamaan kirjastosta esseenkaltaisia tekstejä sisältävän kokoelman. Kirjoituskokoelma osittain viehätti, osittain vieraannutti. Eniten kiinnostuin Ågrenin omia koulu- ja kirjoitusmuistoja käsittelevistä osioista, tieteenfilosofiset mietinnöt puuduttivat. Ehkä seuraavaksi Ågrenilta niitä palkittuja runoja?

28. Tulevaisuudesta kertova kirja: Jan-Christer Wahlbeck: Ihmiskunnan tulevaisuus

Isoon aiheeseen tarttuvan runokokoelman runot tuovat esille esimerkiksi sen, miten eri tavoin eri-ikäiset ihmiset hahmottavat kolmijaon menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Jotta voi ymmärtää tulevaa, täytyy olla käsitys menneestä. Ajasta ei kuitenkaan saa kiinni, ja jo vuonna 2017 kirjoitettu esipuhe edustaa menneisyyttä. Kaksikielinen runokokoelma innostaa vertailemaan, tunnistamaan käännösratkaisuja ja oppimaan uusia sanoja.

32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa: Jhumpa Lahiri: Missä milloinkin

Pienoisromaani on suunnanmuutos Lahirin kirjailijanuralla, enää hän ei kirjoita intialaistaustaisten maahanmuuttajien elämästä ja kirjoituskielikin on vaihtunut englannista italiaan. Uusin teos käsittelee naiseutta ja itsenäisyyttä sirpaleproosan keinoin. Lyhyet tuokiokuvat kuljettavat lukijaa nimettömäksi jäävän päähenkilönaisen rinnalla pitkin italialaisen kaupungin katuja ja kahviloita. Tyyli on riisuttu, mutta miljööt ja tunnelmat välittyvät runsaina.

40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja: Toni Morrison: Toiseuden synty

Rotua, rajoja ja kirjallisuutta pohtiva esseekokoelma saa janoamaan lisää Morrisonin romaaneja. Harvard-luentoihin perustuvat tekstit näyttävät, miten toiseutta luodaan ja pidetään yllä niin kirjallisuudessa kuin yhteiskunnassa muutenkin. 

41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan: Jhumpa Lahiri: Kaima

Lahirin esikoisromaani kertoo intialaistaustaisten maahanmuuttajien elämästä Yhdysvalloissa. Minkälaista on ikävöidä, yrittää sopeutua, tuntea vierautta. Ja miten tarkkaan vaalitut perinteet haalistuvat vuosien varrella. Gangulin perheen tarina on värikylläinen, runsas, koskettava.

48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet: Claire Dederer: Elämäni asennot

Joyce Carol Oatesin Elämäni rottana sai samankaltaisen nimen vuoksi haasteparikseen Claire Dedererin omaelämäkerrallisen Elämäni asennot. Dederer kirjoittaa vetävästi, ja kirja on erityisen osuvaa luettavaa joogaa harrastavalle. Claire käy läpi omaa joogapolkuaan asanoiden kautta, samalla tulee ruodittua perheenäidin osaa, parisuhdetta ja epävarmoja kirjoittajan töitä. Loppukolmannes kertoo perheen irtiotosta, kun he pakkaavat omaisuutensa pakettiautoon ja muuttavat vuorille. 

* * *

Osallistun Helmet-haasteeseen ensi vuonnakin, koska haaste saa etsimään luettavaa uudella tavalla ja lukeminen monipuolistuu. Tänäkin vuonna haaste innoitti tarttumaan kirjoihin uusin kriteerein, eksymään kirjastossa hyllyille, joille muuten harvemmin tulee mentyä. Haastekirjojen etsiminen on osa hauskuutta.

Joulutervehdys kera ajankohtaisen joulukirjan – Adam Kay: Kolme yövuoroa jouluun on

Kansi: Samppa Ranta.

Art House 2020. 130 s.

Alkuteos: ´Twas The Nightshift Before Christmas.

Suom. Ari Jaatinen.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Vuosi sitten luin Adam Kayn esikoiskirjan Kohta voi vähän kirpaista. Sujuvasanainen Kay kirjoitti sairaalaelämän arjesta ja nurjasta puolesta niin hauskasti, että hänen tuore suomennoksensa Kolme yövuoroa jouluun on oli varattava kirjastosta joulunajan kirjaksi. 

Joulukirjassaan Kay jatkaa esikoisesta tutulla tyylillään. Hän kuvailee synnytyslääkärin työtä raivorehellisesti ja humoristisesti. Nyt keskiöön pääsevät joulunaikaan sijoittuvat sattumukset, ja Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa. 

Brittiläinen sairaanhoitojärjestelmä on tiukan hierarkkinen, ja nuorella lääkärillä vuorotyö vie ison osan elämästä. Se on raskasta, se rasittaa parisuhdetta ja sosiaalista elämää – etenkin jouluna. Lääkärit ja muu sairaalan henkilökunta ovat univelkaisina elämän ja kuoleman kysymysten äärellä, kun muut viettävät vapaitaan.

Ennen kuin Kay vaihtoi ammattia lääkäristä kirjoittavaksi koomikoksi, hän ehti työskennellä seitsemän vuotta lääkärinä. Seitsemän vuoden aikana hän oli kuutena jouluna töissä. Tilannetta selittää miehen vaihtuvat työpaikat: hän ei voinut vedota olleensa juuri viime joulun töissä, koska joka vuosi työpaikka ja kollegat olivat toiset. 

Monet asiat yhteiskunnassa hiljenevät joulunpyhiksi, myös sairaaloissa. Mutta synnytykset eivät odota, tietenkään. Kay kuvaa menoa sairaalassa vauhdikkaasti. Verta ja muita eritteitä suihkuaa niin, etteivät minkäänlaiset työvaatteet suojaa tarpeeksi.

On kiireisiä vuoroja, erittäin kiireisiä vuoroja ja sitten on apokalyptisen täyttä höyryä eteneviä vuoroja, joina mieluusti vaihtaisi paikkaa kalkkunan kanssa, joka hikoilee uunissa kahdessasadassa asteessa.

Synnytysten lisäksi Kay työskentelee naistentautien parissa. Joulunaikaankin ihmiset työntävät ruumiinaukkoihinsa mitä erikoisempia esineitä ja ovat vähän liian luovia siinä, millä keksivät korvata kondomin. Kokeiluista seuraa sairaalareissu. Ja hauska tarina lääkärin muistelmiin.

Viihdyin kirjan äärellä, koska Kaylla on sana hallussa. Hän näkee tilanteiden koomisuuden ja osaa välittää sen lukijalle. Pitkät päivystysvuorot, sairaalan naurettavat käytännöt ja hupsusti käyttäytyvät potilaat kirvoittavat mehevää tekstiä. Potilaita tuskin on monikaan kirjaan päätynyt tilanne naurattanut. 

 

Alkuteos on kirjoitettu ennen kuin koronasta oli tietoakaan, mutta meneillään oleva pandemia tekee kirjasta entistä ajankohtaisemman. Kayn kirja on mustaksikin kääntyvän huumorin ilotulitusta, mutta se on myös puheenvuoro hoitohenkilökunnan arvostuksen puolesta. Hoitohenkilökunta on kovilla pitkien työvuorojen ja riskialttiin työn vuoksi. Aina jotkut heistä ovat töissä, jotta meitä voitaisiin hoitaa, jos jotakin sattuu.

 

Kayn kirjan myötä toivotan kaikille rauhallista ja levollista joulunaikaa! 🌲

Syksyn esikoisia: Kokkonen, Soudakova, Rautiainen

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittaja selviää tänään illalla kello 18 alkavassa tilaisuudessa. Esikoiskirjapalkinnosta kisaa kymmenen finalistia, joista olen lukenut neljä. Milja Sarkolan Pääomani luin ja bloggasin keväällä, tähän blogijuttuun kokosin lyhytarviot kolmesta muusta ehdokkaasta. Moni kiinnostava finalisti pääsee luettavakseni varmasti myöhemmin. 

Terhi Kokkonen: Rajamaa

Otava 2020. 192 s. 

Lainasin kirjastosta.

Kansi: Joel Melasniemi.

Keski-ikäiset Karo ja Risto joutuvat auto-onnettomuuteen, kun he ovat paluumatkalla lomalta pohjoisesta. Lääkärin määräyksestä pariskunta jää toipumaan lumen saartamaan lomakeskukseen, jossa yksi yö maksaa 700 euroa ja josta on kaikkialle pitkä matka.

Karon ja Riston tilanteessa on monia epäilyttäviä asioita. Heidän keskinäinen suhteensa on yksi kysymysmerkki, Karon suhde jo aikuiseen poikaansa Johannekseen toinen. Entä mikä aiheutti onnettomuuden, mitä oikeastaan tapahtui talvisella tiellä? Karo muistaa lava-auton, mutta Riston mukaan sellaista ei ollut. 

Romaani pitää lukijaa otteessaan, ja mielenkiintoisesti tunnelma kiristyy ja synkkenee loppua kohden, vaikka kaiken päätepiste kerrotaan jo ensimmäisellä sivulla. Kokonaisuus hahmottuu lukijalle samalla kuin Karolle, jonka muistia ja mielenterveyttä kyseenalaistetaan koko ajan. Välillä lukija epäilee itseään ja kaikkea Karon tavoin, kunnes pikkuhiljaa palaset alkavat loksahdella paikoilleen. 

Helmet 2020: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja.

* * *

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät

Atena 2020. 300 s.

BookBeat.

Kansi: Laura Noponen.

Runollisen kauniisti nimetty esikoisromaani kätkee sisälleen sukutarinan, johon mahtuu traagisia vaiheita. Sukupolvien ketju ulottuu vuosikymmenistä aina seuraaviin, ja keskeiseksi nousee, miten Juri tähän ketjuun asettuu. 1930-luvulla Juri on leningradilainen pikkupoika, joka menettää vanhempansa Stalinin vainoissa. Juri ja Maria-sisko päätyvät isovanhempien hoiviin ja viettämään lapsuutta Uzbekistanissa. Vanhempien kohtalo isänmaan pettureina jarruttaa Jurin elämää, mutta sinnikkäästi hän opiskelee ja pääsee eteenpäin. 

Vuodet vierivät, Juri perustaa perheen ja tulee itsekin isoisäksi. Juri lähtee vaimonsa kanssa lastensa perheen perässä maahanmuuttajiksi Suomeen, turkulaiseen lähiöön. Suomi näyttäytyy ihmemaana, jossa marjametsä alkaa takapihalta eikä kaupoissa tarvitse jonottaa. Yliopistouralle Juri saa heittää hyvästit, sillä Dosentti muuttui hetkessä kielitaidottomaksi maahanmuuttajaksi ilman työllistymispotentiaalia. Uudessa maassa on aikaa keskittyä perheeseen. Neuvostoarki ahtaine asuntoineen jää taakse, mutta menneisyyden varjot joukkohautoineen eivät jätä rauhaan.

Soudakova kuvaa rinnan neuvostojärjestelmän mielettömyyttä ja sukulaisuussuhteiden lämpöä. Samalla tutustuin moneen minulle vieraaseen käsitteeseen, kun vietetään kesiä datšalla ja kuullaan vanhempien rehabilitoinnista. Jurin tarinan äärellä saa kokea suuria tunteita, sillä epäoikeudenmukaisuus riipaisee ja yhdessäolon hetket luovat uskoa tulevaan ja liikuttavat.

Helmet 2020: 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana.

* * *

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa

Otava 2020. 298 s.

Lainasin kirjastosta.

Kansi: Tuomo Parikka.

Rautiaisen romaanissa on kaksi aikatasoa ja tapahtumapaikkaa, Inari vuonna 1944 ja Enontekiö vuonna 1947. Kahden aikatason lisäksi romaanissa on vahvoja aiheitakin kaksi: natsien vankileirit Lapissa ja saamelaisten suomalaistaminen. 

Inarin aika kertoo vankileiristä, sen epäinhimillisistä olosuhteista. Ihmisiä lajitellaan rodun mukaan, vankeja kuormataan kuin karjaa, he ulostavat pahimmillaan suolensa. Taudeitta eivät selviä vanginvartijatkaan. Tätä aikaa kirjaa ylös päiväkirjamuodossa Väinö Remes, leirillä tulkkina ja vartijana työskentelevä mies. Hänen lisäkseen leirillä on muutamia muitakin suomalaisia.

Enontekiö-osio puolestaan kertoo toimittajaksi Lappiin tulevasta Inkeristä kolme vuotta myöhemmin. Inkeri kirjoittaa ja valokuvaa lehteen, ja päätyy myös taideaineiden opettajaksi paikalliseen kouluun. Oikeastaan hän on tullut pohjoiseen selvitelläkseen sodassa kadonneen miehensä kohtaloa. Inkerin apulaisena ja oppilaana valokuvauksessa toimii Bigga-Marja, asuntolassa koulun vuoksi asuva saamelaistyttö. Inkerin kanssa samassa talossa asuu Olavi, yksi leirillä työskennelleistä suomalaisista. Vähitellen pienet ja suuret salaisuudet alkavat paljastua.

Rautiaisen kirja sulatti uutuussyksyn aiheuttamia lukujumeja. Luin kirjaa kuin jännäriä ja opin samalla paljon uutta vankileireistä ja saamelaisten historiasta. Molemmista aiheista tekisi mieli lukea lisää. Kirjassa kuvataan kauheuksia, mutta tyyli antaa lukijalle armoa. 

Rautiainen on väitöskirjaa kirjoittava historiantutkija, joten Helmet-haasteessa kuittaan kirjalla kohdan 17. Tutkijan kirjoittama kirja.

* * *

Minulle näistä esikoisista parhaimmaksi nousi Petra Rautiaisen Tuhkaan piirretty maa. Jokaisella kirjalla on omat vahvuutensa, nyt vain nämä aiheet ja käsittelytapa sykähdyttivät eniten. Toivotan tasapuolisesti onnea kaikille, illalla nähdään osuuko voitto tähän kolmikkoon!

Jalkapatikassa halki poltetun Lapin – Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2020. 351 s.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: BookBeat.

Tommi Kinnusen tuorein romaani Ei kertonut katuvansa on vaellusromaani, jossa eletään kesäksi kääntyvää kevättä 1945. Sodan päättyminen lähestyy. Saksalaisten joukot vetäytyvät Pohjois-Norjasta, eikä laivoissa enää ole tilaa apuna olleille suomalaisnaisille. Edessä on kuljetus vankileirille Hankoon, kun muutaman onnistuu paeta kuljetuksessa. He aloittavat matkan kohti kotia.

Matkaa Pohjois-Norjasta kohti Rovaniemeä ja edelleen Kuusamoa taittaa viisi naista, jotka eivät ennestään tunne toisiaan. Naisten päät on ajeltu häpeän merkiksi, mukanaan heillä on vain muutamia tavaroita. Määränpäänä heillä on koti, josta kukaan ei tiedä, onko sitä enää olemassa ja missä kunnossa se on. 

Naiset ovat palaamassa sodasta, johon osallistumista ei heidän kohdallaan katsota hyvällä. Miehillä on taustalla turvanaan komentoketju, ja he palaavat rintamalta sotasankareina. 

Sodassa miehistä oli aina joku vastuussa, mutta nainen oli kaikille saalis.

Vapaaehtoisina Suomen liittolaisten matkaan lähteneet naiset on leimattu saksalaisten huoriksi, vaikka useimmat heistä työskentelivät toisenlaisissa töissä, kuten konttoreissa ja kanttiineissa. 

Aikanaan Irene, Veera, Aili, Katri ja Siiri ovat jokainen tehneet lähtöpäätöksensä omista syistään. 

Olipa heidät johtanut pohjoisen meren rannalle velvollisuudentunne, aate, rakkaus tai mahdollisuus työhön, olivat ihanteet kuolleet jo ensimmäisten viikkojen aikana. Vaikka naisten ruumiisiin ei sota ollut iskenyt haavaa, olivat mielet silti niin riekaleina, että he häpesivät sitä. 

Viiden naisen joukko hitsautuu yhteen karulla taipaleella, mutta he eivät ystävysty – vähäpuheiset naiset keskittyvät matkan etenemiseen. Kukaan naisista ei ole selkeästi päähenkilö, vaikka Ireneen lukija pääsee tutustumaan parhaiten. Loputtomalta tuntuvan jalkapatikan aikana jokainen viisikosta kantaa mukanaan sodan muistoja.

Tuntuu, että vihaan naisia kohtaan tiivistyvät kaikki sotavuosina kerääntyneet kaunat. Naisia pyritään hallitsemaan pelolla ja kauhutarinoilla. Myös hurja satojen kilometrien vaellus on vaaroja täynnä: on miinoja, rajavartijoita, naisiin penseästi suhtautuvia siiviilejä. Mutta on myös heitä, jotka lämmittävät ohikulkijoille saunan. 

En keskittynyt siihen, onko naisten taivaltama matka realistinen tai miten siitä oli vähäisillä ruokavarannoilla mahdollista selvitä. Kinnunen on ymmärtääkseni rakentanut fiktionsa taustatyön avulla, eivätkä uskottavuusseikat noussseet minulle merkitykselliseksi. Saatoin vain todeta, että poikkeustilanteet saavat ihmisen venymään uskomattomiin suorituksiin ja vaelsin mukana.

Tärkeimmäksi nousee askel askeleelta etenevän vaellusromaanin tunnelma. Se imaisee mukaansa. Naisten matka on kaikkea muuta kuin helppo, mutta kerronta etenee vaivatta. Vieläpä kun Kinnunen kertoo väkevän tarinansa tarkalla, hiotulla, mutta elävällä kielellä, niin lukeminen on pelkkää nautintoa.

Kinnusen aiemmat kirjat Neljäntienristeys, Lopotti ja Pintti ovat kaikki olleet taidokkaita teoksia, mutta nyt minusta tuntuu, että luin hänen parhaan kirjansa. Toivotan kirjalle menestystä Finlandia-mittelössä.

Helmet 2020 -lukuhaasteessa kirja osuu esimerkiksi kohtaan 46. Kirjassa on sauna. 

Retki kirjalliseen seikkailupuistoon – Antti Tuomainen: Jäniskerroin

Kansi: Elina Warsta.

Otava 2020. 343 s.
Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.

Vakuutusmatemaatikko Henri on koko tähänastisen elämänsä luottanut matematiikan tuomaan turvaan. Vakaan elämän perustat alkavat heilua, kun työt vakuutusyhtiössä päättyvät ja Henrin veli kuolee. Yllättäen Henri perii veljeltään SunMunFun-nimisen seikkailupuiston. Se ei siis ole huvipuisto, vaan nimenomaan seikkailupuisto: paikka, jossa kävijät itse tuottavat elämykset itselleen eri vempaimissa.

Pian Henri huomaa perineensä veljeltään paljon muutakin kuin vain seikkailupuiston. Puisto kärsii taloudellisista vaikeuksista, ja niskaan hönkivät alamaailman gangsterit, jotka perivät veljen vanhoja velkoja. Henkilökunnan kanssa on epäselvyyksiä, on toiveita ylenemisestä ja toistuvia sairauslomia.

Totinen ja todennäköisyyslaskentaan turvaava mies on uuden edessä. Yhtäkkiä hän on usean ihmisen pomo, jonka pitäisi osata johtaa alaisiaan ja seikkailupuistoa. Enää ei auta uskoa pelkkään matematiikkaan, sillä ihmissuhteiden yhtälöihin ei miehellä ole ratkaisua.

Asperger-piirteinen Henri tokaisee usein asiat sen kummemmin kaunistelematta, koska niinhän ne ovat. Toden puhuminen on hänen käsityksensä mukaan 90-prosenttisesti kannattavaa. Ihmissuhteissa tämä aiheuttaa luonnollisesti ongelmia, joskin useat vain hymyilevät vienosti Henrin möläytyksille. 

Henri on tavallaan surullinen hahmo, joka tarinan edetessä uskaltaa jo heittäytyä. Hän ei enää antaudu toisten pompoteltavaksi, vaan ottaa kohtalon omiin käsiinsä. Paljon hurjista tilanteista selviämisessä auttaa toki sattuma – mutta hei, tarvitaanhan sitäkin, Henri tuumaa.

Tuomaisen Jäniskerroin on kutkuttava yhdistelmä jännitystä, farssia ja mustaa huumoria. Tuomainen yhdistelee hupia ja vakavuutta yllättävästi ja omalaatuisesti.

Tuomaisen kirja oli minulle kirjallinen seikkailupuisto, johon sain pääsylipun pyytämättä (kustantajalle kiitos kirjasta!). Heittäydyin varaanijunan kyytiin ja annoin liukumäen vauhdin tuntua vatsanpohjassa. Mielikuvitusta ruokkiva tarina tuli luettavakseni juuri oikeaan aikaan, kun arki on ollut hieman raskasta.

Helmet 2020: 8. Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi.

Elämän palasista – Jenny Offill: Ilmastoja

 

Kansi: gray 318.

Gummerus 2020. 203 s. 
Alkuteos: Weather (2020).
Suom. Marja Luoma.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Jenny Offillin Ilmastoja on riemastuttava lukukokemus. Kirjassa yhdistyvät valloittavalla tavalla hauska ja vakava. Komiikkaa syntyy muun muassa maailmaa syleilevien ongelmien ja arkisten huolien rinnastumisesta. 

Päähenkilö Lizzie työskentelee yliopiston kirjastossa Brooklynissa ja ajautuu kirjoittamaan sivutyökseen sähköpostivastauksia ilmastopodcastin kuuntelijoille. Lizzie yrittää luoda vastauksissaan toivoa, vaikka samalla hänelle itselleen huolta aiheuttavat paitsi lähipiirin ihmiset, myös ilmastokriisi ja Yhdysvaltojen poliittinen tilanne. Tarina sijoittuu neljän vuoden taakse, Yhdysvaltojen edellisten vaalien aikaan. 

Tyyliltään kirja on samankaltainen kuin edellinen Offill-suomennos Syvien pohdintojen jaosto: fragmentaarinen ja nopeasti luettava ajatuskudelma, jonka tekstikatkelmista hahmottuu yhtenäinen tarina. Mukana on kaikenlaista tilkettä ja sivuhuomautuksia – eihän elämäkään ole yhteneväinen tarina, vaikka mielellämme kerromme sen niin.

Kirjastonhoitaja-lukijaan luonnollisesti vetoaa päähenkilön ammatti. Tämänvuotisessa Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta. Aamulla sisään tulee tuttu asiakas, erittäin valaistunut nainen. Aloitusvirke vie kirjaston verkkaisiin aamuihin ja kertoo hauskasti arkisesta tilanteesta: kirjaston ovesta voi tulla sisään kuka tahansa ja hänellä voi olla ties minkälaisia ominaisuuksia ja kysymyksiä.

Offillin kirja kommentoi osuvasti aikaamme. Lizzien veli on toipuva huumeaddikti, joka on perustamassa perhettä. Perheenlisäys tarkoittaa vauvatarvikkeiden hankintaa ja materialismi kukoistaa. Lizzien aviomies puolestaan työskentelee koodarina – hänen oli kouluttauduttava uudelleen, koska filologille ei ollut töitä. Lisääntynyt vihapuhe näkyy kirjaston ilmoitustaululla.

Ilmastoja on nopealukuinen ja tarkkanäköinen kirjallinen karkki, joka jättää lukijan suuhun kirpeän, mutta nopeasti haihtuvan jälkimaun. Edellisestä Offill-kokemuksesta viisastuneena luin kirjan tällä kertaa painettuna; viimeksi napsuttelin e-kirjan sivuja eteenpäin sellaista ahmimistahtia, etten jälkikäteen muistanut kirjasta juuri mitään. Jotenkin epäilen, että tälläkin kertaa hotkaisemalla luetulle kirjalle käy samoin, vaikka painettuna luinkin.

Rämelikan selviytymistarina – Delia Owens: Suon villi laulu

Alkuperäisen kannen suunnittelu: Na Kim.

Alkuteos: Where the Crawdads Sing (2018).
Suom. Maria Lyytinen.
WSOY 2020. 416 s.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Tartuin Delia Owensin bestselleriin, koska se kuuluu kirjamaailman "tapauksiin", ja niistä on aina kiva olla perillä. Kirjaa markkinoidaan Reese Witherspoonin ja Oprah Winfreyn kaltaisilla julkkiksilla, ja kirjaa on myyty miljoonittain. Mihin Owens-mania oikein perustuu?

Suon villi laulu tutustuttaa lukijan Yhdysvaltojen Pohjois-Carolinan rannikon suoalueisiin ja siellä asuvaan tyttöön nimeltä Kya. Rämelikaksi kutsutun Kyan eli Catharine Clarkin elämäntarina on selviytymistarina rankimmasta päästä. 

Tarina alkaa vuodesta 1952. Kyan sisarukset yksi toisensa perään lähtevät kotoa väkivaltaisen isän vuoksi – lopulta äitikin on poissa. Kya on isän kanssa kahden, kunnes tämäkin jättää tulematta takaisin ryyppyreissultaan. Nuori tyttö jää asumaan yksin melko alkukantaiseen kotiin. Kya onnistuu hankkimaan itselleen syötävää ja pientä elantoa, apuna on huoltamonpitäjä Jumpin.

Suoluonto on kuin yksi kirjan henkilöhahmoista, se henkäilee kosteaa ilmaa ja kätkee salaisuuksia. Kyalle marskimaa on intohimo, ja hänen mökkiinsä kertyy vuosien saatossa mittava kokoelma linnunsulkia ja muuta suolta löytynyttä. Hän tallettaa näkemäänsä myös piirroksiin.

Marskimaan kuvaukset ovat satumaisia. Kya liukuu veneellään jättimäisten puiden ali, laguuneissa, kaislikko vain suhisee. Hän tuntee rämeikön salareitit, eikä jää kiinni kouluviranomaisille tai muille häntä etsiville, jos ei itse halua. Paitsi yhden kerran, joka onkin lähes kohtalokas moka. 

Kya varttuu tytöstä nuoreksi naiseksi ja luo suhteita harvoihin ihmisiin. Hän tuntee suon kasveineen ja eläimineen, mutta ihminen on hänelle arvoitus. Kehen voi luottaa? Tämä ei ole mikään ihme, koska niin monet ovat hänet hylänneet: perheenjäsenet, kyläläiset, ensirakkaus... 

Romaani on paitsi kasvukertomus, selviytymistarina ja ihmissuhdekuvaus, myös murhamysteeri. Tarinan toinen aikataso on vuosi 1969, jolloin kylän suosikkipoika Chase Andrews löytyy suolta kuolleena. Syyttävät sormet osoittavat Rämelikkaa. Alkaa piinaava oikeustaisto, jonka aikana Kyan koko elämä repostellaan auki.

Luin Owensin romaania vaihtelevissa tunnelmissa. Monen genren sekoitus oli välillä vetävää luettavaa, toisin paikoin minua vaivasi tarinan ja kerronnan naiivius. Kiinnostuin kyllä Kyan kohtalosta ja nautin suoluonnon kuvauksista, murhamysteerikin kutkutti, mutta ärsyynnyin toistuvasti kertojan opettavaisesta sävystä. 

Suureen lukevaan yleisöön vetoavat varmasti kirjan maalaukselliset luontokuvaukset ja taianomainen selviytymistarina, jossa köyhälistön tyttörukka näyttää epäilijöilleen. Nokkeluus palkitaan ja hyvän ja pahan taistossa saadaan palkitseva ratkaisu. 

Helmet 2020: 20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja. 

Varovaisesti laitan kirjan myös Kirjoja ulapalta -haasteeseen, sillä pohjoiscarolinan marskimaat sijaitsevat rannikolla, ja suuri, arvaamaton meri on jatkuvasti Kyan elämässä ja miljöökuvauksessa läsnä, vaikka siellä ei tarinassa juuri käydäkään.

Kesän kirkkain lukumuisto: Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

Kansi: Fennopress/Photonica/Knauser/Johnston.

Tammi 2004. 851 s. 
Alkuteos: The Way the Crow Flies (2003). 

Suom. Kaijamari Sivill.
Oma arvioni: 5/5

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Alkusyksy on ollut Kirjakimarassa hiljaiseloa. Tauko blogikirjoittamisesta venähti huomaamatta kuukausiksi, vaikka lukeminen on jatkunut entiseen malliin. Ennen kuin tuon syksyn kirjasatoa blogiin, haluan vielä hetkeksi palata menneen kesän lukutunnelmiin.

Kesäkuun aurinko paahtoi, kun lähdin Ann-Marie MacDonaldin matkassa 1960-luvun Kanadaan. Kirja kulki mukanani reilun viikon: siihen oli tartuttava valoisien kesäöiden unettomina tunteina, juhannuksen vieton keskellä ja heti ensimmäisenä aamusta. Vaikka lukuaikaa ei olisi ollut paljon, niin koko ajan janosin kirjan pariin edes hetkeksi.

Keskiössä on nelihenkinen McCarthyn perhe, joka muuttaa Centralian varuskunta-alueelle isän uuden komennuksen vuoksi. Tarinan alussa isoveli Mike on 12-vuotias, Madeleine kahdeksan. Isä Jack on everstiluutnantti, jonka työssä on jotakin salaista, äiti Mimi puolestaan pitää kodin puhtaana ja ruoantuoksuisena. Sodanjälkeinen aika on uudelleenrakennuksen aikaa, ja kaikki halutaan tehdä oikein. Niin haluavat myös Mimi ja Jack. 

Isän työn vuoksi perhe on muuttanut usein, ja läpi kirjan toistuvat pohdinnot johonkin kuulumisesta:

Kuulua johonkin ja olla kuulumatta. Olla sisällä ja ulkopuolella samaan aikaan. Madeleinelle se on yhtä luonnollista ja huomaamatonta kuin hengittäminen. Ja se, että varttuisi keskellä omaa menneisyyttään – keskellä ihmisiä, jotka ovat tunteneet sinut koko ikäsi ja luulevat tietävänsä, mistä puusta sinut on veistetty, mihin sinä pystyt – on jo ajatuksena tukahduttava. 

– – –

Jos muuttaa vähän väliä, ei voi osoittaa kartalta, mistä on kotoisin. Kaikki paikat, joissa on asunut, ovat vain paikkoja. Ei niistä ole kotoisin, on kotoisin tapahtumista. Ja ne ovat muistin kartalla. Sattumanvaraisia, kallisarvoisia tapahtumia vailla paikan kaapua, joka tukahduttaisi tiedon siitä, miten epätodennäköistä on olla olemassa. Syntymä on pienestä kiinni.

Tiiliskivenpaksuisessa kirjassa riittää tasoja ja koukkuja. Erityisesti tempauduin ajankuvaan, mutta taiten on toteutettu myös Madeleinen kasvutarina, Mimin ja Jackin avioliittokuvaus sekä jännitteinen murhamysteeri. Kylmän sodan jäätävät tuulahdukset tuntuvat myös Centraliassa ja mukaan saadaan vakoilukuvio, Kuuban ohjuskriisi ja ensimmäinen kuulento.

MacDonald kuljettaa tarinaa vuoroin eri perheenjäsenten vinkkelistä, ja näistä keskeisimmäksi hahmottuu Madeleinen näkökulma. Haaveiluun taipuvainen tyttö vaipuu usein ajatuksiinsa oppitunneilla, mitä opettaja herra March ei suvaitse. Madeleine ja muut kurittomat pienet tytöt joutuvat jäämään koulun jälkeen luokkaan jälki-istuntoon herra Marchin kanssa. Kuulostaa pahaenteiseltä ja niin se onkin.

Moni asia romaanissa siis toimii, mutta jo yksin Madeleine on syy tarttua kirjaan. Lapsen arki, sen huiput ja pettymykset sekä hämmennys aikuisten asioiden äärellä koskettavat. Linnuntietä on rikas, täyteläinen ja todentuntuinen, täydellisesti uppoutuvaan lukemiseen sopiva romaani.

Helmet 2020: 4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä.

Klassikkohaaste #11 – Mika Waltari: Lähdin Istanbuliin

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2008. 274 s.
Luin kolmannen painoksen, ensimmäinen ilmestyi 1948.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Tänään on jälleen se päivä, kun kirjablogit täyttyvät klassikkojutuista. Puolivuosittain järjestettävää haastetta emännöi tällä kertaa Jane Kirjan jos toisenkin -blogista, mistä löytyy löytyy linkkejä lukuisiin klassikkojuttuihin. Haastekirjakseni valitsin Mika Waltarin matkakirjan vuodelta 1948, jonka koko nimi on Lähdin Istanbuliin: totta ja tarua Euroopasta 1947.

Waltarilla on takanaan tiivis työrupeama, kun hän alkaa haaveilla matkasta Istanbuliin. Matkalla voisi pysähdellä useassa eurooppalaisessa kaupungissa – samalla reissulla voisi kerätä materiaalia tulevia teoksia varten ja katsastaa, mitä sodanjälkeiselle Euroopalle kuuluu. Vihdoin kun passit, matkustusluvat ja valuutat ovat kunnossa, hän lähtee vaimonsa kanssa matkaan. Vaimo saattaa miehensä Pariisin ohitse, ettei mies jäisi sinne olemaan; edellisistä matkoista on siis otettu opiksi.

Waltari kuvailee tuntemuksiaan elävästi läpi matkan. Alkumatka taittuu rahtilaivalla, ja merellä haikeus valtaa kirjailijan mielen:

Lähdön hermostuttava kiire viipyy mielessä, meren vihreänharmaa, laineikas ulappa väsyttää, tuntuu vaikealta uskoa, että tosiaan on päässyt livahtamaan lukemattomien asioiden ja järjestelyjen rysänsilmästä, puhelimen pärinästä, ovikellon soitoista ja vastattavista kirjeistä täydelliseen vapauteen. Tällainen vapaus on vuosien jälkeen jotakin niin täysin uskomatonta, että sitä kiertelee lievästi muristen ja niskakarvat pystyssä kuin koira outoa luuta. 

Matkalla Helsingistä Kielin kanavan kautta Amsterdamiin laiva kohtaa myrskyn ja sumu hidastaa matkantekoa. Seuraavana kulkupelinä toimii juna, jolla matka jatkuu Pariisiin.
Siellä vastassa ovat liikenteen halvaannuttanut metrolakko ja avosydäminen Madame, jonka hotellissa Waltari on aiemmillakin matkoillaan yöpynyt. Vaimo jatkaa mukana vielä Zürichiin, sitten hän palaa Suomeen. Kirjailija suuntaa yksin Venetsiaan ja lentää lopulta Roomasta Istanbuliin.

Waltarin matkassa on ilo reissata ympäri Eurooppaa. Nyt kun muunlainen ulkomaanmatkailu on tauolla, niin mikä olisikaan nautittavampi tapa tehdä nojatuolimatkaa kuin taitavan kirjailijan olkapäällä. Kirjailijan silmä poimii tarkkoja havaintoja kaupungeista, ihmisistä, ihmisyydestä. Hän kohtaa erilaisuutta ja vieraita asioita, innostuu ja hämmästelee. Historiallisiin romaaneihin erikoistunut kirjailija tekee löytöretkiä erityisesti museoissa.

Kirjailija etsii materiaalia kokonaan toisella tavalla kuin tiedemies. Hän hakee kaiken takaa ihmistä, poikkeusta, oikkua, kun taas tiedemiehen pyrkimyksenä yleensä on yleispätevyys, periaate, johtava ajatus. Mutta historiallinen tutkimus on upottava meri, jokainen selvinnyt kysymys aukaisee lukemattoman määrän uusia kysymyksiä, ja tahtoen tai tahtomattaan joutuu penkomaan paljon sellaista, mitä ei koskaan myöhemmin joudu käyttämään.

Matkallaan Waltari kohtaa niin ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta kuin myös huijausyrityksiä. Hän tapaa vanhoja tuttavia ja saa kutsuja tilaisuuksiin kirjailijastatuksensa vuoksi. Waltaria kestittävät konsulit ja muut kaupunkien silmäätekevät. Usein häneltä tiedustellaan oloja Suomessa näin sodan päättymisen jälkeen. Hullumminkin voisi olla, kuuluu lakonisuuteen taipuvan kynäniekan vastaus.

Raha on ongelma läpi reissun. Koko ajan se meinaa loppua ja valtioiden rajoilla valuuttoja pitää selvitellä. Tilanne on välillä melkein katastrofaalinen, eikä sitä auta hurvittelu venetsialaisessa kasinossa. Myös kotona odottavalle perheen mäyräkoira Petterille pitää ostaa tuliaisiksi talvitakki, joka verottaa budjettia melkoisesti. Tuurilla matka kuitenkin aina vain jatkuu, ja nopeasti matkaaja oppii amerikkalaisten savukkeiden tehon tullimiesten voitelussa.

Tammikuussa kirjoitin Waltarin toisesta, varhaisemmasta matkakirjasta nimeltä Yksinäisen miehen juna. Luin kirjaa, kun tein pitkää junamatkaa Euroopassa ja pystyin samastumaan moniin kirjailijan havaintoihin. Yksinäisen miehen juna kertoo juuri yliopistosta valmistuneen nuoren miehen matkasta, mutta nyt käsillä oleva Lähdin Istanbuliin on jo Sinuhen julkaisseen tunnetun kirjailijan teos. Matkaan lähtee tällä kertaa 39-vuotias perheenisä.

Jos matkaaja on lähes parissakymmenessä vuodessa muuttunut, niin on myös määränpää. Kaupungin nimi on vaihtunut Konstantinopolista Istanbuliksi, ja ilmapiiri on kirjailijan havaintojen mukaan turkkilaistunut. Vieraiden kielten taito on paikallisilla romahtanut, ranskalla on vaikea tulla toimeen. Kovaa vauhtia eurooppalaistumassa olevassa kaupungissa itämaisuus ja länsimaalaisuus sekä menneisyys ja nykyaika ovat jatkuvasti läsnä.

Viihdyin keski-ikäistyvän Waltarin matkassa vielä paremmin kuin parikymmentä vuotta nuoremman. Pöyhkeily on vähäisempää. Ilonpitokin on maltillisempaa, vaikka toisinaan "kohteliaisuus" naisia kohtaan on sitä luokkaa, että vaimolla on varmaan ollut matkakertomuksessa sulateltavaa. Matkaajasta piirtyy kuitenkin sympaattinen ja sanavalmis kuva, eikä sillä lopulta ole väliä, mikä on totta ja mikä tarua.

Viehättävien matkakirjojen jälkeen voisikin olla aika lukea historiallinen romaani Waltarilta, kenties vaikka Johannes Angelos, johon kirjailija tällä matkallaan keräsi aineksia.

Helmet-lukuhaaste: 1. Kirja on vanhempi kuin sinä.

Kirjailijasisaren jalanjäljillä – Ritva Hellsten: Raija

Aviador 2020. 265 s.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Punaisen sävyissä hehkuva kansi kiinnitti huomioni kustantajan katalogissa alkuvuodesta. Voisiko romaanin nimihenkilö tarkoittaa sitä Raijaa? Esittelyteksti paljasti, että kyllä vain, Raija Siekkisen elämänvaiheet ja traaginen kuolema ovat jälleen inspiroineet kehittelemään elämästä fiktiota. Tällä kertaa asialla on kirjailijan sisko, Ritva Hellsten. Vuosi sitten kesällä luin Joel Haahtelan Siekkis-romaanin Katoamispiste.

Kirjailija Raija Siekkinen (1953–2004) oli ennen kaikkea novellisti, jonka tuotanto kattaa kahdeksan novellikokoelmaa, kolme romaania sekä lastenkirjoja ja näytelmiä. Kirjailija kuoli oman kotinsa tulipalossa Kotkassa.

Nokeentuneesta kerrostaloasunnosta saa alkunsa myös tämä Hellstenin romaani. Kaikki tietävät, miten Siekkisen elämä päättyi, joten kiinnostavaa onkin, mitä sitä ennen tapahtui. Minkälaista oli kirjailijan elämä, ihmissuhteet? Miten hän päätyi novellistiksi?

Hellsten sukeltaa sisarensa nahkoihin ja tekee tästä romaaninsa näkökulmahenkilön. Lukija pääsee seuraamaan kirjailijan arkea, johon mahtuu muun muassa kritiikkien odotusta, rahahuolia, heikkoa ruokahalua ja paljon tupakkaa. Myös tyhjän paperin syndroomaa kuvataan. Teosten synty on työn ja tuskan takana, luomisprosessissa ei ole mitään mystistä.

Syksyllä ilmestyvä novellikokoelma olisi hänen neljästoista teoksensa. Neljätoista kirjaa neljännesvuosisadassa: jollekulle se saattoi olla vähän, hänelle määrä oli suuri. Neljätoista luomistyötä, kuin synnytystä, kriisien kautta ja kivulla. Lapsikseen hän joskus niitä sanoikin. 

Kirjoittajalle keskeistä on katsoa ja havainnoida maailmaa mielenkiintoisella tavalla. Romaanihenkilö-Raija toimii kuten tosielämän kirjailija Siekkinen eli hyödyntää teoksissaan omaa elämäänsä fiktion materiaalina. Moni arkielämässä nähty, kuultu ja koettu päätyy muodossa tai toisessa teosten sivuille. Sitä ei läheisten ole aina helppo sulattaa.

Kuinka yksinäistä työtä se oli, sitä hän ei nuorena ollut aavistanut. Yksinäisyyteen pakottavaa, yksinäisyydestä täyttyvää. Se oli työtä, joka maksoi hänelle ihmissuhteita mutta myös toi niitä; toi niistä parhaat.

Kirjailija kaipaa eristäytymistä. Raijan sielunmaisema löytyy eräästä saaresta, jonka hän saa tuttavalta käyttöönsä:

Voiko olla olemassa tällainen paikka, hän ajatteli istuessaan rantakivellä, katse horisontissa. Paikka jossa saa olla irti kaikesta, jossa kuuluvat vain luonnon äänet: lokin, tiiran, aaltojen. Ei postia, ei puhelinta, ei liikennettä. Ei ihmisiä.

Saaristomiljöön innoittamana hän alkaa työstää novellikokoelmaa, mutta siitä syntyykin pienoisromaani Saari.

Hänen maisemansa häiriö oli kesämökki meren rannalla: paikka joka pelkällä olemassaolollaan muistutti pahasta, joka hänelle siellä oli tehty. Sen hävittämistä hän oli kuvitellut valveilla ja unissaan. Nyt hän tiesi miten tekisi sen. Kirjoittaisi sen pois itsestään ja elämästään, tuhoaisi tarinassa paikan jossa hänen elämänsä oli ollut lähellä tuhoutua.

 – – 

Työpöytä ikkunan edessä, kirjoituskone siinä, valo joka rajasi kaiken muun pois, hämärän peittoon: hänen paikkansa maailmassa.

Hellsten käsittelee sisartaan romaanihenkilönä arvokkaasti. Tietyt sisaren elämän faktat on selvästi haluttu ujuttaa proosaan mukaan, ja välillä upotukset ovat hieman kömpelöitä. Tekstissä on luonnollisesti paljon viittauksia Siekkisen tuotantoon, selkeitä ja rivien väleihin piilotettuja. Nämä houkuttelevat tutustumaan kirjailijan vielä lukemattomiin teoksiin ja palaamaan jo luettujen äärelle.

Raija-romaanin imussa klikkailin nettiantikvariaatin ostoskoriin useita Siekkisen teoksia. Jossakin vaiheessa on aika tehdä syväsukellus Siekkisen novelleihin ja pienoisromaaneihin, sillä Taide pysyy vaikka ihmiset katoavat.

Helmet-haaste: 15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö.

Eräästä murhasta ja sen seurauksista – Maggie Nelson: Jane / Punaiset osat

Kustantamo S&S 2020. 415 s.

Alkuteokset: Jane – a murder (2005) & The Red Parts (2007).

Suom. Kaijamari Sivill.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: BookBeat.

Kirjailija Maggie Nelsonin täti Jane Mixer murhattiin vuonna 1969, kun tämä oli 23-vuotias. Samoihin aikoihin murhattiin useita muitakin nuoria naisia, ja tapauksista käytettiin yhteisnimitystä Michiganin murhat. Murhien sarjasta tuomittiin John Collins -niminen mies, mutta Nelsonin tädin tapaus jäi auki. Nelson oli tuolloin 4-vuotias.

Tädin väkivaltainen ja ratkaisematta jäänyt kohtalo on varjostanut Nelsonin elämää aina. Lopulta hän alkoi työstää tädistä kirjaa, ja pitkän taustatyön tuloksena syntyi Jane. 

Tädin nimeä kantavassa runokokoelmassa Nelson yhdistelee tädin päiväkirjamerkintöjä ja muita kirjallisia lähteitä omiin runoihinsa. Hahmottuu Nelsonin versio tädin vaiheista ennen tragediaa. Oikeustieteen opiskelijan päiväkirjakatkelmat kertovat haaveista, ihastumisista, tulevaisuudensuunnitelmista. Elämänilo pirskahtelee, ja maailma on avoinna ja täynnä mahdollisuuksia. Sitten Jane löytää ilmoitustaululta kyyti-ilmoituksen ja koittaa kohtalokas automatka, jonka seurauksena Janesta tulee uhri numero kolme.

Kun Janen kirjoittaminen oli loppusuoralla, Nelson sai kuulla, että tädin murhatapaus avataan uudelleen. Oli löytynyt uusia dna-todisteita. Löydökset tarkoittivat uutta miestä syytetyn penkillä, piinaavaa oikeudenkäyntiä ja paluuta yli 30 vuoden takaisiin tapahtumiin.

Oikeudenkäyntikokemuksista syntyi niin ikään kirja, Punaiset osat. Alkujaan muutaman vuoden välein ilmestyneet kirjat on nyt suomennettu teosparina, mikä on varsin toimiva ratkaisu, sillä kirjat tukevat ja täydentävät toisiaan.

Punaiset osat on esseenomainen raportti siitä, miten väkivaltarikos ja oikeudenkäynti vaikuttavat uhrin läheisiin. Rikoksen ja väkivallan uhka on aina väijynyt perheen naisten yllä, pelko on periytynyt. He ovat eläneet vuosikymmeniä rikoksen seurausten kanssa, ja lopulta perhe joutuu vielä kestämään piinaavan oikeudenkäynnin. Amerikkalainen oikeudenkäyntiprosessi valamiehistöineen ja livelähetyksineen on suomalaisillekin tuttu televisio-ohjelmien ja elokuvien kautta. Nelson näyttää, miltä se tuntuu omaisen näkökulmasta.

Halusin ajoittaa bloggauksen tästä aiemmin kesällä lukemastani Nelsonin uutuussuomennoksesta näin naistenviikolle, koska teospari valottaa oivallisesti (amerikkalaista) väkivaltakulttuuria, jonka keskiössä on naisuhri. Kun sarjamurhaaja on kauniiden, nuorten naisten perässä, media saa materiaalia näyttäviin juttuihin. Uhreja repostellaan ensin mediassa, sitten oikeudenkäynneissä, jotka niin ikään ovat median tarkasti raportoimia. Väkivallan uhka ja pelko ovat osa naisten elämää, kun rikoksen uhriksi joutumiseksi riittää sukupuoli.

Helmet 2020-lukuhaasteessa sijoitan Janen kohtaan 27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani, Punaisille osille ei haasteessani ole enää sopivaa kohtaa vapaana.

Naisia sodan varjossa – Sarah Waters: Yövartio

Kansi: Tuula Kuusela.

Tammi 2007. 509 s.
Alkuteos: The Night Watch (2006).
Suom. Helene Bützow.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.


Naistenviikko-lukuhaaste jatkuu! Yksi tapa osallistua teemaviikkoon on postata kirjasta, jonka kirjailija tai henkilöhahmo on kyseisen päivän nimipäiväsankari. Tänään nimipäiväänsä viettävät Sari, Saara, Sara, Salla, Salli ja Sarita – joten hieman venyttäen kytken päivään brittiläisen Sarah Watersin.

Yövartio lähtee liikkeelle vuodesta 1947. Toinen maailmansota on päättynyt ja Lontoossa eletään kiivasta jälleenrakennuksen aikaa. Waters tutustuttaa lukijansa joukkoon nuoria aikuisia, jotka yrittävät selvitä sodan jälkimainingeissa.

Helen ja Viv ovat töissä avioliittotoimistossa, Vivin veli Duncan työskentelee tehtaassa. Helen asuu yhdessä puolisonsa Julian kanssa ja on epäileväinen tämän liikkeistä. Mickey on töissä huoltoasemalla, koska se on yksi harvoista työpaikoista, missä nainen saa pukeutua housuihin. Vivillä on salainen suhde naimisissa olevaan mieheen, kun taas Kay huomaa jääneensä yksin.

Waters kertoo henkilöistään arvoituksellisesti ja säästellen, niin että lukijan mielenkiinto ja uteliaisuus taatusti heräävät. Erityisesti Duncanin asumisjärjestely mystisen herra Mundyn luona herättää kysymyksiä, samoin työpaikka. Miksi mies tyytyy tehdastyöhön, mikä on hänen suhteensa herra Mundyyn? Entä kuka on kuollut Alec, mitä on tapahtunut? Miksi Helen on sairaalloisen mustasukkainen kirjailijapuolisostaan?

Yllättävää kyllä, seuraava aikataso vie vuoteen 1944 ja viimeinen sodan alkuvaiheisiin 1941. Vastauksia ihmissuhteiden kiemuroihin ja henkilöhahmojen käytökseen haetaan menneisyydestä.

Kirjan nimi Yövartio viittaa ainakin siihen, miten Kay ja Mickey työskentelevät sodan aikana öisin ambulanssisisarina. He menevät ensimmäisinä paikan päälle, kun ilmahyökkäys on osunut rakennukseen. Öiset ilmahyökkäykset muuttavat Lontoon painekattilaksi, ja naisilla on usein vastassaan lohdutonta tuhoa ja kärsimystä. Kun pommikoneet ovat jo kaikonneet, jäljelle jää tuhkaa ja tomua, romahtaneita rakennuksia ja paljon surua. Erityisen viheliäisiä ovat palopommit, jotka porautuvat kattojen läpi asuntoihin.

Waters tuo tarinaansa sota-ajan lieveilmiöitä. Tupakka palaa aina ja kaikkialla. Laittomat abortit ovat hengenvaarallisia, itsemurha on rikos, samoin aseista kieltäytyminen. Sodan päättymisen jälkeen avioliittotoimistot yrittävät yhdistää nuoria.

Waters kirjoittaa kuvailevasti, ja Lontoon kadut tulevat eläväksi, samoin naisten arki ja näkökulma sodassa. Sodan vaikutukset ympäristöön ja yhteiskuntaan ovat konkreettisia ja selkeitä verrattuna siihen, miten sota vaikuttaa nuoriin ihmisiin. Miten järkyttävistä tapahtumista voi selvitä?

Romaanin aikarakenne on mielenkiintoinen, enkä saa mieleeni toista vastaavalla tavalla etenevää kirjaa. Ensimmäistä aikajaksoa lukiessani hieman ihmettelin, mahtavatko auki jäävät kysymykset saada vastauksen. Näin ilokseni kävi, sillä Waters palkitsee lukijansa: selitykset löytyvät menneisyydestä.

Helmet-lukuhaaste 2020: 25. Kirjassa ollaan saarella.

Muotimaailman hohto ja synkkyys – Pihla Hintikka: Hetken Pariisi on meidän

Kansi: République Studio. Kannen kuva: Paul Rousteau.

Otava 2020. 317 s.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.

Hyvää naistenviikkoa! Tänään alkavalla teemaviikolla monissa kirjablogeissa ilmestyy juttuja naisiin jollakin tapaa linkittyvistä teoksista, kiitos Tuijata-blogin Tuijan käynnistämän, jo perinteeksi muodostuneen Naistenviikko-haasteen. Avaan naistenviikon haastekirjojen esittelyn omalta osaltani Pihla Hintikan Pariisiin ja muotimaailmaan sijoittuvalla esikoisromaanilla Hetken Pariisi on meidän.

Kirja istuu teemaviikkoon, sillä se käsittelee kolmen eri-ikäisen naisen elämää Pariisissa, heidän asemaansa työmarkkinoilla ja sosiaalisessa verkostossa. Kolmen näkökulmahenkilön tarinoita kerrotaan vuoroluvuissa. Muoti- ja taidemaailmaa hieman eri kulmista katsovien naisten tarinat lähenevät toisiaan pikkuhiljaa, kun niihin ilmestyy aina vain lisää yhdistäviä tekijöitä. Pariisi on suuri, mutta muotialalla piirit ovat kuitenkin melko pienet.

Alma on Pariisissa uraansa aloitteleva suomalainen parikymppinen malli. Hailuodosta kotoisin oleva nuori nainen edustaa pohjoista vaaleutta, josta tulee hänen valttikorttinsa. Ines taas on kolmikymppinen juorulehden toimittaja, joka alkaa kipeän eron jälkeen kiinnostua feministisen liikkeen toiminnasta.  Elena puolestaan on pariisitar, joka pyörittää menestyvää taidegalleriaa. Kotona huolta aiheuttaa sairas mies, ja samalla nelikymppisen naisen biologinen kello tikittää yhä vaativammin. 

Pariisilaisen elämäntyylin kuvaukset ovat tunnistettavan oloisia, vaikka oma Pariisi-kokemukseni rajoittuu yhteen visiittiin:

Huolitellun näköiset pariisittaret ja eksyneen oloiset turistit etsivät istumapaikkoja rue de Bretagnen lukuisilta lämmitetyiltä terasseilta. Suurin osa oli pukeutunut mustaan, joka toinen poltti tupakkaa, ja joka kolmas joi viiniä. Vaatemerkkien pahviset kassit roikkuivat käsivarsilla ja nököttivät maassa rottinkituolien välissä. Vaihdettiin poskisuudelmia.

Kirja ei kuitenkaan ole pelkkää pintaliitoa ja glamouria – kauneuden ympärillä pyörivän alan kääntöpuoli on synkkä ja raadollinen. Tähtihetki ja suosio voivat jäädä lyhyiksi, ja aina joku haluaa menestyjän nosteesta oman osansa. Muodin sykkeen rinnalla naisten tarinoissa on paljon yleismaailmallista ihmissuhteista, omista rajoista ja itsensä kunnioittamisesta.

Toimittajana ja mallina työskennellyt Pihla Hintikka on varmasti nivonut kaikkiin naisiin jotakin itsestään ja omista kokemuksistaan, mutta omaelämäkerrallinen tämä esikoinen ei kuulemma ole. Esikoiselle tyypilliseen tapaan kirjaan on kyllä ladattu aiheita useammankin romaanin verran: muotiala, seksuaalinen häirintä, terrori-isku, huumekauppa, turvapaikanhakijat, seksibisnes. Kolmen naisen tarinaan nämä saadaan toki ujutettua luontevasti, mutta kenties vähemmänkin olisi riittänyt. 

Hintikan kirja kiinnitti huomioni ensiksi miljöönsä vuoksi: onhan Pariisi aina kiehtova! Muotimaailma taas on minulle vieras, joten hieman epäilin, miten kirja minua vie. Sain yllättyä positiivisesti, sillä Hetken Pariisi on meidän on vetävää luettavaa myös muotia muutoin karttavalle lukijalle. Kiinnostuin kaikkien kolmen naisen tarinoista ja vakuutuin Hintikan lahjoista kirjoittajana. 

Helmet-lukuhaaste 2020: 49. Vuonna 2020 julkaistu kirja.

Lauantain lyhärit: Keväinen käännösviisikko

Alkuvuoden uutuuskirjojen joukosta olen onnistunut poimimaan toinen toistaan vetävämpiä käännöskirjoja. Kokosin tähän juttuun viiden käännösuutuuden lyhytarviot, olkaa hyvät!

Jenny Erpenbeck: Päivien loppu 

Alkuteos: Aller Tage Abend. Suom. Jukka-Pekka Pajunen.

Tammi 2020. 314 s. Ostin uutena.

Kansi: Laura Lyytinen.

Saksalaisen Jenny Erpenbeckin edellinen kirja Mennä, meni, mennyt vei minut mukanaan viime kesänä niin, että muistin lukukokemuksen elävästi vielä kevättalvella, kun osallistuin Blogistanian parhaiden kirjojen äänestykseen. Niinpä riensin kirjakauppaan heti tämän Päivien lopun ilmestyttyä.

Päivien loppu sukeltaa 1900-luvun historiaan vaihtoehtotarinan keinoin. Miten erilaisia elämänkaaria juutalaisella naisella voikaan olla vuosisadalla, jolla oli useita Eurooppaa ja maailmaa pirstovia sotia, holokausti, jakautunut Saksa ja Neuvostoliitto. Erpenbeck kehittelee päähenkilölleen viisi mahdollista elämänpolkua: lyhyimmässä versiossa tämä kuolee vauvana, pisimmillään elämä kantaa vanhainkotiin saakka. Kaikissa versioissa on mukana synkkyyttä ja syvälle politiikan kiemuroihin meneviä kuvauksia.

Kirjan kannessa versoo elämänpuu tai sukupuu, joka kuvastaa hyvin kirjan henkeä. On valinnoista, päätöksistä ja sattumista kiinni, miten laajalle puu versoo. Nuorena kuolleen oksa jää tyngäksi, kun taas pitkän elämän eläneellä perheellisellä sukupuun haara on tuuhea. Romaanin idea tuo vahvasti mieleen Kate Atkinsonin Elämä elämältä, jossa seurataan brittiläisen Toddin perheen vaihtoehtoisia elämänvaiheita 1900-luvun alkupuoliskolla.

Helmet 2020: 11. Vaihtoehtohistoria.

* * *

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua

Alkuteos: Notes to Self. Suom. Karoliina Timonen.

Atena 2020. 207 s. BookBeat.

Kansi: Anna Makkonen.

Irlantilaisen Emilie Pinen esseekokoelma on ollut minulle yksi tämän kevään ahmimiskirjoista. Kyseessä ei ole aivan perinteinen ahmimiskirja, sillä autofiktiivisten tekstien aiheet eivät päästä lukijaa helpolla, eivätkä varmasti ole päästäneet kirjoittajaakaan. Pinen suoruus ja tarkkanäköisyys saavat janoamaan tekstiä lisää ja lisää.

Alkuteoksen nimi Notes to Self kuvastaa hyvin esseiden henkilökohtaisuutta. Aiheista, kuten läheisen alkoholismista, lapsettomuudesta tai teini-iän sekoiluista, on suomennoksen nimen mukaisesti vaikea puhua, mutta Pine tekee sen taiten. Mikään huomionhakuinen paljastuskirja esseekokoelma ei ole, mutta kyllä se kirjoittajastaan paljon näyttää.

Vaikka lukijalla ei olisi kokemusta juuri samoista asioista, joista Pine kirjoittaa, moniin havaintoihin on helppo samastua. Kuten siihen, miten vaivaannuttavia, hankalia ja silti niin yleisiä tiedustelut naisen lapsiluvusta ovat.

Helmet 2020: 13. Kirjassa eksytään.

* * *

Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä

Alkuteos: Normal People. Suom. Kaijamari Sivill.

Otava 2020. 264 s. BookBeat.

Kansi: Jonny Davies.

Päähenkilöt Connell ja Marianne tutustuvat lukiossa, vaikka sosiaalisen koodiston mukaisesti suositun jalkapalloilijan ja syrjään vetäytyvän tytön ei niin kuuluisi tehdä. Ystävyys kehittyy välillä rakkaudeksi, mutta tämä ei ole mikään siirappinen rakkaustarina. Ystävykset lähenevät toisiaan ja erkanevat jälleen. Elämän edetessä myös sosiaaliset asetelmat vaihtuvat.

Sally Rooney kirjoittaa nuorten ystävyydestä ja rakkaudesta elämänmakuisesti. Connellin ja Mariannen tarinassa näkyy hyvin, miten mielivaltaisesti nuorten parissa määräytyy se, kuka on suosittu, kuka kiusattu, kuka haluttu. Kerronnassa käytetyt aikahypyt mahdollistavat sen, että lukijalle näytetään vain keskeiset, merkittävät tapahtumat. Nopealukuinen kirja sopii mainiosti luettavaksi myös nuorille aikuisille.

Rooneyn romaani nousi Barack Obaman vuosittaisella suosittelulistalla viime vuonna vuoden parhaiden kirjojen joukkoon. Niinpä sijoitan sen Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 36. Tunnetun henkilön suosittelema kirja.

* * *

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen

Alkuteos: Konbini ningen. Suom. Raisa Porrasmaa.

Gummerus 2020. 126 s. BookBeat.

Kansi: Luke Bird.

Tokiolainen Keiko on 36-vuotias yksin asuva nainen, joka on työskennellyt puolet elämästään samassa lähikaupassa. Myyjän työ on yleensä väliaikaista, joten ympäristö ei tahdo sulattaa sitä, ettei Keiko kaipaa muuta. Lähipiiri lataa odotuksia perheen perustamiseen ja haastavamman työn löytämiseen, mutta nainen pitää päänsä.

Keikon tarina heijastelee japanilaisia perhenormeja ja työelämän hierarkkisuutta. Lähikaupan nainen on mielenkiintoinen kurkistus kulttuuriin, joka on minulle melko vieras. Mukana on kuitenkin paljon tunnistettavaa esimerkiksi sosiaalisista tilanteista ja oman paikan etsimisestä. Keikon tapa katsoa maailmaa on paljastava ja samalla kiehtova.

Helmet 2020: 29. Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva.

* * *

Rachel Cusk: Kunnia

Alkuteos: Kudos. Suom. Kaisa Kattelus.

Kustantamo S & S. 203 s. BookBeat.

Kansi: Jussi Karjalainen.

Pari vuotta sitten suomennettu Ääriviivat aloitti Rachel Cuskin samannimisen trilogian Fayesta, keski-ikäisestä kirjailijasta. Ensimmäisessä osassa Faye muun muassa matkustaa Ateenaan vetämään kirjoittajaryhmää. Seuraava osa Siirtymä sijoittuu myöhempään aikaan, kun Faye on muuttanut poikiensa kanssa Lontooseen, alkaa remontoida asuntoa ja jatkaa samalla työtään luovan kirjoittamisen opettajana. 

Trilogian päättävä Kunnia jatkaa aiemmista romaaneista tuttua kerrontatapaa. Lukija saa tietää Fayesta vähän, sillä keskiössä ovat toisten ihmisten tarinat. Faye on päähenkilönä vain kohtaamiensa henkilöiden keskustelukumppani, eräänlainen peili. Kunniassa Faye matkustaa jälleen, tällä kertaa kirjallisuusfestivaaleille esiintymään. Jo matkalla ja sitten festivaaliympäristössä hän pääsee, tai joutuu, kuuntelemaan mitä erilaisempia elämäntarinoita. Mukana on nasevaa kritiikkiä kirjallisuus- ja kulttuuripiirejä kohtaan.

Cuskin trilogia ja eritoten tämä päätösosa ovat saaneet kiittelevän vastaanoton, ja Cuskia on ylistetty kerrontataiteen uudistajaksi. Tunnistan Cuskin ansiot, mutta silti minulla on Cuskia lukiessa koko ajan sellainen olo, että en aivan näe sitä, mitä niin monet muut näkevät. Luulen, että palaan trilogian pariin vielä joskus myöhemmin uudelleen –  ja ymmärrän sen hienouden ja terävyyden paremmin.

Helmet 2020: 39. Kirjassa lennetään.

Dekkariviikon vinkki – Elizabeth Kay: Seitsemän valhetta

Otava 2020. 367 s.
Alkuteos: Seven Lies (2020).
Suom. Pirkko Biström.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Paraikaa vietetään vuotuista dekkariviikkoa. Osallistun teemaviikkoon bloggaamalla englantilaisen Elizabeth Kayn vastikään ilmestyneestä esikoisdekkarista Seitsemän valhetta. Laajemmin kirjabloggaajien jännärivinkkejä voi käydä poimimassa Luetut.net -kirjablogista.

Kertojana toimii Jane, jolle paras ystävä Marnie on kaikki kaikessa. Nyt kolmikymppiset naiset tutustuivat 11-vuotiaina koululaisina, eikä heidän väliinsä ole tullut kukaan. Paitsi nyt. Marnie alkaa seurustella Charlesin kanssa, eikä Jane voi sietää miestä.

Janella ei kuitenkaan ole pokkaa sanoa mielipidettään ystävälleen, vaan hän tulee kuin varkain kertoneeksi ensimmäisen valheen: mies tuntuu sopivan Marnielle. Ensimmäinen vale on viaton, valkoinen valhe, jonka kuka vain voisi sanoa, koska ei halua pahoittaa toisen mieltä. Janen valheet käyvät tarinan edetessä aina vain vakavammiksi, ja lopulta Janen ja Marnien väliin niitä tulee seitsemän.

Alusta asti on selvää, että jotakin pahaa on tapahtunut, ja valhepaljastusten myötä lukijalle alkaa hahmottua tapahtumien kulku: kuka on tehnyt ja mitä ja kenelle. Pikkuhiljaa lukijalle piirtyy pakkomielteisen, jopa sairaan naisen mielenmaisema. Jane vannoo lukijalle kertovansa koko totuuden, mutta kannattaako häneen luottaa?

Tämä siis on minun totuuteni. Ehkä turhan dramaattisesti sanottu, mutta minusta ansaitset kuulla tämän tarinan. Taidan ajatella, että sinun pitää kuulla tämä tarina. Se on yhtä paljon sinun kuin minunkin.

Epäluotettavan kertojan matkassa on pitkään epäselvää myös, kenelle hän tarinan osoittaa. Aikanaan kaikki kyllä ratkeaa.

Janen ystävänrakkaus Marnieta kohtaan kääntyy pakkomielteeksi. Taustalla hänellä on oman miehen menetys ja haasteita niin äidin kuin siskonkin kanssa. Jane jaksaa toistella, että hän tekee kaiken rakkauden vuoksi, mutta hänellä on ilmeisen vääristynyt mielikuva siitä, mitä kaikkea ystävyyden nimissä voi ja saa tehdä.

Kunhan olin päässyt tarinaan sisään, halusin selvittää kaikki valheet ja nähdä, mihin pakkomielteinen mieli pystyy. Ajoittain kieltämättä väsyin Kayn runsassanaisuuteen – tarinassa olisi ollut varaa karsia rönsyjä. Ja ehkä päähenkilöllä olisi voinut olla vivahteikkaampi nimi kuin Jane Black? Kaiken kaikkiaan Seitsemän valhetta on mainio kesädekkari psykologisen jännityksen ystäville.

Helmet 2020 -lukuhaasteessa ruksaan kirjalla kohdan 3. Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti. Kun sain kirjan kustantajalta ja luin sen kuvauksen, oli ensimmäinen ajatukseni, ettei tämä mitenkään voisi olla minun kirjani. Sitten eräänä sateisena päivänä annoin kirjalle mahdollisuuden – ja päädyin ahmimaan piinaavaa tarinaa pikkutunneille. Näin saivat ennakkoluulot taas kyytiä.

Kayn esikoisesta on blogannut myös Tuija.

Synkkyyden keskellä toivo – Colson Whitehead: Nickelin pojat

Kansi: Oliver Munday.

Otava 2020. 222 s.
Alkuteos: The Nickel Boys (2019).
Suom. Markku Päkkilä.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Kun salainen hautausmaa löytyy entisen Nickelin poikakodin tiluksilta Floridassa, herää monia kysymyksiä. Keiden ruumiit koulun maille on haudattu? Mitä koulussa oikeastaan tapahtui? Uutinen koulukodin hautausmaalöydöstä leviää, ja yksi sen entinen asukki Elwood Curtis päättää palata kauhujen keskipisteeseen. Löytö sysää 1960-luvulle kurottavan tarinan liikkeelle.

1960-luvulla Elwood on Martin Luther Kingiä ihannoiva nuori musta poika, joka rakastaa kirjoja ja haaveilee opinnoista. Epäonnisen sattuman vuoksi hän kuitenkin joutuu Nickelin kasvatuslaitokseen, joka on synkkä paikka sinne joutuville nuorille.

Nickelissä pojat jaotellaan mustiin ja valkoisiin, latinoita pompotellaan puolelta toiselle. Arki täyttyy raskaasta työstä ja väkivallan uhasta. On solvaamista, alistamista, kuritushuone ja tallin taus, josta kukaan ei palaa. Nickelistä pelastavat kuolema, onnekas oikeuden tuomio tai pako. Onnistuneista paoista kerrotaan legendoja, mutta yrityksiin nähden onnistumisia on vähän.

Oli hullua paeta ja aivan yhtä hullua olla pakenematta. Saattoiko kukaan on katselematta koulun rajojen taakse, olla näkemättä vapaan maailman elämää ja olla suunnittelematta pakoyritystä? Tilaisuutta kirjoittaa tarinansa vihdoin itse. Pakoajatusten kieltäminen, pienenkin mielihalun tukahduttaminen oli yhtä kuin ihmisyyden itsemurha.

Toki myös aika armahtaa, jos sattuu kestämään oloja vaaditut vuodet. Viimeistään täysi-ikäisenä ovet avautuvat.

Nickelissä Elwood ystävystyy Turnerin kanssa. Poikien keskinäinen solidaarisuus maustaa synkän tarinan toivolla. Alusta lähtien 1960-luvun tapahtumat ja nykyaika lomittuvat – lukijaa lohduttaa, että Elwood on nykyajassa hengissä. Miten Elwood selvisi, miten kävi Turnerin? Jännite kantaa viimeisille sivuille saakka.

Nickelin pojat näyttää rasismin ja rotusorron arjen ja seuraukset. Miten epäonninen sattuma voi ajaa elämän umpikujaan, sadististen vallankäyttäjien armoille. Epäoikeudenmukaisuus ja silmittömyys kouraisevat.

60-luku ja rotuerottelu tuntuivat lukiessa kaukaiselta, mutta viimeaikaiset tapahtumat Yhdysvalloissa ovat osoittaneet, ettei välimatka olekaan kummoinen. Minneapolisissa tapahtunut George Floydin kuolema poliisin käsittelyssä on nostanut Black lives matter -liikkeen otsikoihin. Mielenilmauksia järjestetään ympäri maailmaa, myös Suomessa.

Whiteheadin kertoma tarina perustuu todellisen Floridassa sijainneen Dozierin koulukodin historiaan, mutta henkilöhahmot ovat kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Kirja tuo mieleen Peter Høegin Rajatapaukset, jossa myös kuvataan nuorten elämää kasvatuslaitoksessa uhkailun, pelottelun ja rangaistusten keskellä.

Nickelin pojat ilmestyi kevättalvella Otavan kirjastossa, joka on kustantamon julkaisusarja käännetylle nykykirjallisuudelle. Helmet-lukuhaasteessa sijoitankin kirjan kohtaan 43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja. Olen usein löytänyt sarjasta mielenkiintoista luettavaa, joten monet sen uutukaiset päätyvät lukukokeiluun – näin löysin myös Whiteheadin ääreen.

Viimeisen kuukauden aikana kirja on ollut paljon esillä mediassa ja blogeissa, sillä sille myönnettiin  kaunokirjallisuuden Pulitzer-palkinto. Whiteheadille palkinto oli jo toinen Pulitzer, ensimmäinen tuli vuonna 2017 ainakin toistaiseksi suomentamattomalla teoksella The Underground Railroad.