Surun yhdistämät – Sigrid Nunez: Paras ystävä

Alkuun pieni ajatusleikki. Hyppää hetkeksi sellaisen henkilön nahkoihin, joka ajattelee olevansa täysin kissaihminen. Sitten mentorisi ja läheinen ystäväsi tekee itsemurhan ja kuulet, että hän on testamentannut sinulle koiran. Eikä minkä tahansa pikkukoiran, vaan tanskandogin. Asuntoosi ei saa tuoda koiria, siitä voi seurata häätö. 

Mitä teet? 

Tietenkin haluat kunnioittaa ystäväsi toivetta ja otat jättiläisen kotiisi.

Tämä on alkuasetelma Sigrid Nunezin kirjassa Paras ystävä. 

Päähenkilö ja minäkertoja on nimettömäksi jäävä nainen, joka osoittaa sanansa kuolleelle ystävälleen. Hän muistelee yhteisiä aikoja ja kuolleen miehen naisseikkailuja, pohtii nykyistä tilannettaan, jota värittävät suru ja kommellukset koiran kanssa. Nainen on kirjailija ja kirjoittamisen opettaja, niin oli myös kuollut ystävä.

Toinen keskeinen hahmo on koira nimeltä Apollo, jonka ulkonäöstä kansikuva antaa osviittaa. Apollon nimi on ainoa, joka kirjassa mainitaan. Siinä missä nainen suree ystäväänsä, koira ikävöi entistä omistajaansa. Hiljalleen kiintymys kahden surijan välille alkaa kuitenkin rakentua, ja ihmisen ja eläimen suhde nousee keskeiseksi teemaksi surun ja ystävyyden rinnalle.

Mukana on myös huumoria tanskandogin mitalla. Apollo on niin iso, että kun nainen istuu tuolilla, koiran ja hänen päänsä ovat samalla korkeudella. Vaikka häädön uhan vuoksi koiraa pitäisi piilotella, ei jättimäistä koiraa voi oikein pitää salassa. Päinvastoin: Apollo ja nainen herättävät huomiota aina kun ovat lenkillä.

Paras ystävä oli minulle alkuvuoden suurin yllättäjä. Aloin lukea sitä vähän epäillen, mutta Nunez voitti minut nopeasti puolelleen. Romaaniksi kirjassa on esseemäinen ja pohdiskeleva ote, ja kertojanääni on samalla viihdyttävä ja viisas. Arkinen, koiramainen tilannekomiikka puree minuun. 

Tarinaan on nivottu luontevasti kirjallisuusviitteitä Woolfista Knausgårdiin ja Wittgensteiniin. Coetzeen Häpeäpaalun kirjasin tämän vuoden luettavien listalleni. Apollostakin paljastuu kirjallinen puoli: 

     On ollut aika, jolloin olisin nykyhetkeä varmemmin osannut sanoa, onko Rilken kirjeiden lukeminen ääneen koiralle merkki henkistä epätasapainosta. 

     Päätän, että ääneen lukemisesta tulee osa vakituista päiväjärjestystämme. Koska tiedän mitä muut siitä ajattelisivat, en kerro asiasta kenellekään. Tosin näillä sivuilla on paljon muutakin, mitä en ole kertonut kenellekään.

     Merkillistä kuinka kirjoittamisen akti johtaa tunnustuksiin.

     Toisaalta se johtaa usein myös siihen, että valehtelee silmät päästään.

Kertoja siis liioittelee, valehtelee ja avautuu. Se tekee tästä osin omaelämäkerrallisesta teoksesta romaanin. 

Paras ystävä on toistaiseksi ainoa Nunezilta suomennettu teos. Kirja toi hänelle 2018 National Book Awardin, ja se oli myös New York Timesin bestseller-listalla.

Suosittelen Parasta ystävää kaikille esseitä ja kirjallisuusviitteitä janoaville, kirjoittajille, ystävyydestä ja surusta kiinnostuneille sekä luonnollisesti koiraihmisille. Ja toki kissojen ja muidenkin tassuttelijoiden ystävät voivat löytää Apollon tarinasta tunnistettavaa.

Helmet 2024: 10. Kymmenes kirja, jonka luet tänä vuonna.

Sigrid Nunez: Paras ystävä. Alkuteos: The Friend (2018). Suom. Kristiina Drews. Aula 2024. 215 s. Lainasin kirjastosta.

Klassikkohaaste #17 – Yrjö Kokko: Laulujoutsen: Ultima Thulen lintu

Yhdistän Yrjö Kokon nimen satuklassikko Pessi ja Illusiaan, mutta miehen kynästä on peräisin myös tämä Suomen luonnon vaiheisiin tuntuvasti vaikuttanut eräromaani. Usein sanotaan, että kirjallisuus voi muuttaa maailmaa tai elämän, mutta harvoin tulee vastaan näin konkreettisia vaikutuksia: vuonna 1950 ilmestynyt Laulujoutsen: Ultima Thulen lintu nosti laulujoutsenen sukupuuton partaalta elinvoimaiseksi kansallislinnuksi.

Eläinlääkäri ja kirjailija Kokko kuvaa kirjassa kamppailuaan löytää harvinaiseksi käyneen laulujoutsenen, joukhaisen, pesä ja päästä valokuvaamaan sitä. Takana on jo viisi epäonnista kevättä ja satoja kilometrejä Lapin erämaissa. Kokko, kirjassa Tiiti, ja etsintäkaveri Niuniu ovat kolunneet vetoporojen ja Molli-koiran kanssa lukuisia lompoloita eli lampia tuloksetta. Kuudentena keväänä he tekevät läpimurron: he löytävät joutsenlammen ja sieltä pesivän parin.

Miehet nimeävät joutsenet Marskiksi ja Hannaksi. Uros on suuri kuin marsalkka, laulava naaras saa nimensä laulaja Hanna Granfeltiltä. Joutsenten kotilampi puolestaan saa nimekseen Ihannelampi – eihän todellista paikkaa parane paljastaa.

Miehet pykäävät pystyyn poroksi naamioidun liikkuvan kuvauskojun puukehikosta ja porontaljoista. Sillekin annetaan nimi, Petrus. Raskaan ja vaikeasti liikuteltavan Petruksen kanssa meno on välillä yhtä ähellystä, jopa koomista, mutta vihdoin vaiva palkitaan. Tiiti pääsee Petruksen kanssa lähelle Hannaa, joka hautoo mättäällä sijaitsevalla pesällä. Kuvia alkaa tallentua filminauhalle.

Hanna on kuin ilmestys, joka on noussut pimeydestä valoon. Ylhäällä pesällä käy kova tuuli ja takaapäin puhaltaen se pörhöttää Hannan höyheniä, nostaen kuin silkkinauhaiset solmukkeet sen valkoisen tahrattoman yöpaidan olkapäille.

Kokko kirjoittaa värikkäästi, ja teksti vilisee murresanoja. Mukana on elävää dialogia ja valokuvaliitteitä.

Kokko kuvailee lintujen tapoja ja elinympäristöä sekä sitä, miten ihminen on vainoamalla ajanut linnut melkein sukupuuttoon. Tiitin ja Niuniun asumuksena tunturissa toimii tiipii, ja miehet kehittävät filmejä puron rannalla. Oma peseytyminen jää viikoiksi.

Petruksen uumenissa aika välillä katoaa. Tiiti tähtäilee lintuja kameran objektiivilla ja tuntee yhteyttä lintuihin:

Sehän on minua vanhempi, tuumii Tiiti. Varmasti se on minua vanhempi. Se on nähnyt vielä enemmän elämää kuin minä! Se on elänyt kuten minäkin jo monta historiallista aikakautta, sillä elämä ei ole ollenkaan samaa kuin se oli silloin, kun me synnyimme tähän maailmaan. Silloinhan laulujoutsenta pidettiin Karjalassa vielä pyhän lintuna, ei ollut autoja, ei lentokoneita, ei kauaskantavia pyssyjä jokaisen kädessä. Minä olen nähnyt neljä sotaa. Marskin elämä on ollut yhtä ja samaa sodassa olemista. Se on ollut kuin ainaista vihollispartioitten uhkan alaisena elämistä. Marskin on pitänyt aina välttää joutumasta pyssyn maalitauluksi, ja siksi se tuntee nytkin olevansa uhattuna. Mutta miten arvokkaasti se käyttäytyykään. Käyttäytyisinkö minä noin?

Lintujen etsinnästä ja kuvaamisesta tulee todellinen seikkailu. Milloin kevät tahtoo edetä liikaa, kun odotellaan ulkomailta tilattua kameran osaa, milloin vauhdikas rekiajelu uhkaa hienoa kameraa – ja melkein henkeä. Hyviä valokuvia ei saa pitkän matkan päästä, mutta liian lähelle pesää ei ole asiaa, koska vaarana on, että joutsenet hylkäävät sen. Menevätkö Tiiti ja Niuniu kuitenkin liian pitkälle? Entä miten kohtaamiset joutsenlammella muuttavat Tiitiä?

Kun kirja ilmestyi, Suomessa pesi arviolta 15 laulujoutsenparia. Kokon kirja auttoi muuttamaan asenteita: pesistä ei enää ryövätty munia eikä joutsenia metsästetty entiseen tapaan. Kansallislinnuksi laulujoutsen äänestettiin vuonna 1981. Nykyisin arvioidaan, että Suomessa pesii yli 10 000 paria.

Osallistun Yrjö Kokona kirjalla kirjabloggaajien Klassikkohaasteeseen, jonka vetäjänä toimii tällä kertaa Oksan hyllyltä -blogi. Koontipostauksessa täällä on joukko linkkejä bloggaajien klassikkojuttuihin. 

Helmet 2023: 39. Kirja, josta sait vinkin mediasta tai sosiaalisesta mediasta.

Yrjö Kokko: Laulujoutsen. Ultima Thulen lintu. WSOY 1950. 273 s. Lainasin kirjastosta.

Lapin taikaa ja kirouksia – Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

Kannen kuva: Arla Kanerva. Graafinen suunnittelu: Safa Hovinen.

Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys on mielikuvituksen juhlaa. Karila ammentaa tarinaansa aineksia kansanperinteestä, mytologiasta ja legendoista. Melkoinen soppa siitä syntyykin. Reaalimaailman lait eivät päde, tai ainakin niitä taivutellaan vahvasti fantasian ja maagisen realismin keinoin.

Asiat ovat sellaisella tolalla, että Lappiin menijöitä vastassa ovat puomit ja rajatarkastus. Eteenpäin ei kannattaisi jatkaa. Se, joka uskaltautuu rajan tuolle puolen, kohtaa melkoisen joukkion omituisia otuksia, kuten näkin, hattaran ja peijoonin. Metelit mellastavat, mutta raitajalat ovat käyneet harvinaisiksi. Ilmassa on henkiä, kirouksia – ja tietenkin sääskiä.

Joka kesä Elina palaa kotiseudulleen pohjoiseen. Lapissa häntä odottavat hauki lammessa ja nuoruudenrakastettu, jota hän ei tosin välittäisi nähdä. Tällä kertaa perinteinen hauen kalastus saa entistä maanisempia piirteitä ja polkaisee käyntiin kutkuttavan tapahtumasarjan. Rikosjuonnekin saadaan juoneen mukaan, sillä Elinalla on perässään poliisi.

Murteella höystetty dialogi pulppuaa letkeää huumoria:

– Tiesikkö, että sulla on peijooni takapenkillä?

– Tiedän.

– Mennään sitte.

Karilan haukiseikkailu vaatii lukijalta heittäytymistä eikä sitä voi totiselle lukijalle suositella. Tähän päädyimme kirjaston lukupiirissä, jossa keskustelimme kirjasta kuluneella viikolla. Lukupiirissä kirja jakoi mielipiteitä: enemmistö ihastui, mutta kaikkiin kirjan huumori ja runsaus eivät uponneet. Yhden mielestä siinä oli aivan liikaa kaikkea, toinen taas ei olisi ottanut siitä mitään pois. Keskustelumme osoitti elävästi, miten eri tavoin kirjan voi kokea.

Minuun Karilan mielikuvituksellinen maailma ja sujuva tarinaniskentä tekivät vaikutuksen. Ja mitä dialogia! Ehkä jotakin olisi ollut varaa karsia, mutta hyvin romaani toimi näinkin.

Pienen hauen pyydystys on toimittajana tunnetun Karilan ensimmäinen romaani, aiemmin häneltä on julkaistu kaksi novellikokoelmaa. Seuraava romaani on ilmeisesti jo työn alla: tämä tiedonmurunen ilahduttaa monia lukupiiriläisiä sekä työkaveriani ja minua, lukupiirin vetäjiä. Pohjoiseen teemoittuvan keväämme aloitti Kerttu Vuolabin Valon airut, seuraavaksi tutustumme Pekka Juntin Lapissa juoksevaan Villikoiraan.

Helmet 2023: 38. Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan.

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys. 280 s. Siltala 2019. Lainasin kirjastosta.

Vanhan metsästäjän tilinteko – Kerstin Ekman: Suden jälki

Se tuli metsästä vielä hiukan kauempaa kuin missä minun latuni kulki. Asettui suonlaitaan, katajapuskan ja pienen männynkäppyrän väliin. Tähyili tarkkaavasti suon pikkuista lumilakeutta, käänsi sitten päätään niin että näin profiilin: ylvään kuonon, jyrkän otsanharjanteen, pystyt korvat.

Miehen ja suden kohtaaminen on lyhyt, mutta se muuttaa kaiken.

Kerstin Ekmanin Suden jälki kertoo Ulfista, kokeneesta metsästäjästä, joka on johtanut hirvijahteja vuosikaudet. On miehen 70-vuotispäivä, kun hän tarkentaa kiikarinsa Pitkäkoipeen.

Seudulla kiertelevät sudet herättävät yleisesti pelkoa ja vihaa, mutta kohtaaminen saa Ulfin kyseenalaistamaan koko metsästyksen. Sen, miten ihminen käyttää valtaansa eläimiin ja saaliita joskus jopa oman egonsa pönkittämiseen.

Identiteetti, jota Ulf on rakentanut koko elämänsä, tuntuu murenevan.

Rinnalla vaimo Inga puuhaa ja hösää, Ulfia uuvuttaa angina pectoris. Kun perheen Zenta-koiran voimat vähenevät, Ulf joutuu lemmikinomistajalle tuttujen kysymysten äärelle: mikä on armoa, mikä julmuutta?

Luonto- ja eläinsuhteen kuvauksen lisäksi Suden jälki on ajatuksia herättelevä kertomus ikääntymisestä, identiteetistä ja avioliitosta. Ja niin soljuvasti kirjoitettu ja taitavasti suomennettu, että lukijalla on viimeisen sivun jälkeen sanoilla ravittu olo.

Muutama kesä sitten luin Ekmanilta Sudentalja-trilogian väkevän avausosan Herran armo. Vielä en ole saanut kahta jatko-osaa luettua, koska ne minulla on omassa kirjahyllyssä ja kirjaston kirjat tuntuvat kiilaavan aina ohi lukujonossa. Myös Tapahtui veden äärellä kiinnostaa kovin, koska niin moni työkaveri on sitä vuosien saatossa suositellut.


Kerstin Ekman: Suden jälki. Tammi 2022. 176 s. Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. Alkuteos: Löpa varg (2021). Lainasin kirjastosta.

Koirankokoinen kirja – Jari ja Kati Tervo: Ukko

Kansi: Tuuli Juusela.

Otava 2022. 238 s.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Koiraihminen ei voinut ohittaa syksyn uutuuksissa Jari ja Kati Tervon Ukko-kirjaa. Ja onneksi en niin tehnyt, sillä Ukko on juuri niin sydämeenkäypä ja elämänmakuinen kuvaus koiran vaikutuksista perheeseen kuin vain kahden ammattikirjailijan kynästä voi syntyä. Värikästä kerrontaa ja napakoita lauseita on nautinnollista lukea.

Oltiin keväässä 2020, kun borderterrieri Ukko syntyi ja muutti Tervojen perheeseen, mutta hän ei ole koronakoira. Nimenomaan ”hän”, näin Tervot ovat linjanneet. Perheenlisäystä oli harkittu ennen kulkutautia, sillä Kalle-poika oli muuttamassa pois kotoa. Nyt olisi tilaa ja aikaa uudelle tulokkaalle.

Ukon oli tarkoitus olla lähinnä Katin koira, mutta elämä meni toisin. Katilla diagnosoitiin selkäydinkasvain pian Ukon saapumisen jälkeen, ja hän ei kahdeksaan kuukauteen päässyt ulkoiluttamaan Ukkoa. Vastuu koiranhoidosta jäi alkuun Jarille.

Kirja etenee pariskunnan vuoroin kirjoittamin luvuin. Se kuvaa nelijalkaisen perheenjäsenen mukanaan tuomia muutoksia ja iloja, myös huolta. Minkälaista oli kettinki? Mitä Ukko nappasi suuhunsa?

Ukosta ei voi kirjoittaa kirjoittamatta muusta elämästä. Katin sairastumisesta ja kuntoutumisesta, Jarin kirjoittamisesta, kesistä Teiskossa. Paljon on puhetta avioliitosta, ja Ukrainan sota tulee lähelle Kallen tyttöystävän kautta.

Ukko näyttää, miten jokainen koira on persoona. Omalla tahdillaan oppiva, ilmeikäs, yllätyksiä täynnä. Mikä ilo se on, kun luottamus rakentuu ja eloon löytyy yhteinen rytmi.

Ukko upposi minuun, löysin paljon samastuttavaa. Pentuaikaa en ole koskaan elänyt, koska minulle koirat ovat tulleet aikuisina kodinvaihtajina. Kuvassa Ukon kanssa poseeraa 5-vuotias Minttu, joka muutti meille toukokuussa. Tutustumisvaihetta elämme mekin, toisenlaista vain.

Jos Ukko on sotilasarvoltaan kersantti, Minttu kuuluu tiedustelujoukkoihin. Aina kuono maassa, nuuskimassa ja maistamassa eteen tulevaa maailmaa. Peuranpeestä ja Hussen nahkatohveleista on meillä tehty viime aikoina tarkempia analyyseja.

Lehmien kanssa evakkomatkalla – Rosa Liksom: Väylä

Like 2021. 266 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Eletään syyskuuta 1944, ja sota ajaa ihmisiä kodeistaan evakkoon. Suuntana on turvaa lupaava länsi, jonne päästäkseen on ylitettävä lautalla suuri joki, kirjan nimeksikin päätynyt väylä. Paikkoja ei nimetä, mutta kyse on Lapin sodasta ja Tornionjokilaakson asukkaiden matkasta kohti Ruotsia. 

Päähenkilö on 13-vuotias tyttö, joka lähtee matkaan ilman vanhempiaan: isä on sotimassa, veljet jääneet rintamalle, raskaana oleva äiti ehkä jo jossakin siellä, mihin matkaa tehdään. Matka on tytölle evakkomatka, mutta yhtä tärkeää kuin päästä sodan jaloista, on löytää äiti.

Läheskään aina kirjan luomisprosessi ei ala ensimmäisestä virkkeestä, mutta Väylän kanssa Rosa Liksomille kävi niin – tämän kuulin kirjan Facebook-julkistustilaisuudessa pari viikkoa sitten. Näin alkaa kirja:

Ko mie ja Katri olima koalla urakalla saahneet kyörättyä karjan maantiele, taivas peitty syksysseen utuharssoon ja kohta alko tihuutahmaan jäähilheistä vettä.

On siis syksy, kun kertoja on lähdössä karjan ja Katrin kanssa matkaan. Jatko esittelee muut matkakumppanit:

Kaikki muut lehmät paitti Ilona pölästyit teräviä hiutahleita ja haijaannuit. Sisko, Pirkko ja Liina rynnit ojjaa pitkin, Kerttu reistasi paeta methään, Siskon eeliskuussa synnyttämä Sokkeri-vasikka tanssi paikahlaan, Soma kiipesi Kielon sölkhään ja molemat rääyit.

Liksom nostaa lehmät romaanihenkilöiksi ihmisten rinnalle. Lehmillä on nimet, niiden luonteet ja tavat tulevat lukijalle tutuiksi, samoin niiden kivut, tuskat, riemut. Poikimiset, sairastumiset ja uudelleen kohtaamiset. Lukija jännittää lehmien selviytymistä evakkomatkasta yhtä lailla kuin ihmisten. Helmet-lukuhaasteessa kirja sopiikin kohtaan 40. Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista.

Tyttö ja muut kyläläiset kulkevat karjan kanssa pitkän ja raskaan matkan. Vaellusromaanin lisäksi Väylä on tytön kasvukertomus ja kuvaus pakolaisleiristä, joka perillä odottaa. Kuvattuun vuoteen mahtuu paljon surua, huolta ja vastuuta sodan vuoksi, mutta myös filosofisia pohdintoja maailmasta ja elämästä. Pohdintoihin nousevat esimerkiksi avaruus, toiset mantereet, ihmisen historia. Arki pakolaisleirillä on kylmiä parakkeja, kuolemaa ja epätietoisuutta. 

Väylä näyttää, miten sota vaikuttaa siviiliväestöön, aivan tavallisiin ihmisiin. Kirjan julkistustilaisuudessa Liksom painotti sitä, miten sota aina yllättää siviilit. Väylä nojaa todellisiin Lapin sodan aikaisiin tapahtumiin, ja silloinkin lähtökäsky tuli nopeasti: mukaan saattoi ottaa vain tärkeimmän omaisuuden eli lehmät, lähestulkoon kaikki muu karja piti teurastaa. 

Samaisessa tilaisuudessa Liksom totesi, että evakkous erityisesti Karjalasta muualle Suomeen on tunnettu ilmiö, mutta suomalaisten pako Ruotsiin päin on vähemmän käsitelty aihe. Suomesta lähti evakkoon Ruotsiin lähes 60 000 ihmistä, lehmiä tuplamäärä. Väylä kertoo fiktiivisestä evakkomatkasta, joka sijoittuu tiettyyn hetkeen Suomen historiassa, mutta samalla tarinassa on jotakin paikasta ja ajasta riippumatonta. Evakkous on ihmiskunnan historiaa, nykyaikaa ja valitettavan todennäköisesti myös tulevaisuutta.

Väylä on kirjoitettu tornionjokilaakson murteella eli meänkielellä, kuten Liksomin edellinen romaani Everstinna. Kieli on rehevää ja elävää, ja se vaatii murteeseen tottumattomalta lukijalta aluksi hieman makustelua. Voisi ajatella, että kokonaisen romaanin lukeminen murteella olisi raskasta, mutta ainakaan minua Liksom ei saa väsytettyä, vaan päinvastoin Väylää lukiessani janosin sivu sivulta lisää. 

Eläinmysteerin jäljillä – Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti

Kansi: Lars Sjööblom.

Tammi 2020. 272 s.
Alkuteos: Ålevangeliet.
Suom. Maija Kauhanen.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Ruotsalaisen Patrik Svenssonin August-palkittu Ankeriaan testamentti: pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisimmasta kalasta on jouhevasti etenevä tarinallinen tietokirja, joka yhdistää taidokkaasti faktatiedon ja kirjoittajan intohimoisen suhteen aiheeseen. Kuten alaotsikko kertoo, mukana on myös oman isäsuhteen pohdintaa.

Svenssonin ankeriaskirja solahtaa luontevasti viime vuosina ilmestyneiden henkilövetoisten, luontoaiheisten tietokirjojen joukkon. Mieleen nousevat ainakin Bea Uusman Naparetki, Helen Macdonaldin H niin kuin haukka ja Morten A. Strøksnesin Merikirja. Mainioita lukukokemuksia kaikki!

Svensson herättelee onnistuneesti lukijan mielenkiinnon ankeriasta kohtaan. Aloittaessani kirjaa en tiennyt käärmemäisestä kalasta juuri mitään, mutta kirjan myötä tietomäärä kasvoi – ja tiedonjano siinä samalla.

Svenssonille ankerias tuo vahvasti mieleen lapsuuden kalastusreissut isän kanssa. Oma kiinnostus ja muistot ovat kuitenkin vain yksi taso, sillä kirjassa käsitellään paljon ankeriaan historiaa, niihin liittyviä uskomuksia ja faktatietoa. Mystisen, limaisen otuksen elämänkaari on nimittäin kiehtonut tutkijoita jo vuosisatojen ajan. Eri alojen ihmiset aina Aristoteleesta Freudiin ovat pyrkineet selvittämään ankeriaan elämänkaarta, lisääntymistapoja ja vaellusreittejä. Monesti laihoin tuloksin.

Pikkuhiljaa tieto ankeriaasta on kuitenkin karttunut. Nykyisin tiedetään tai voidaan vahvasti olettaa, että ankerias lisääntyy Sargassomerellä luoteisella Atlantilla. Poikaset kulkeutuvat merivirtojen avulla Euroopan jokiin, missä ne elävät pääosan elämästään. Kala käy läpi muodonmuutoksia elämänsä aikana toukasta lasiakeriaaksi ja edelleen kelta-ankeriaaksi ja hopea-ankeriaaksi. Kun lisääntymisen aika tulee, ne lähtevät vaeltamaan takaisin kohti synnyinseutujaan, Sargassomerta.

Ankerias tuntuu aina olevan pyrstön heilautuksen verran edellä tutkijoita. Se ei lisäänny vankeudessa, vaikka voi elää jopa satavuotiaaksi. Kaloihin kiinnitetyt seurantalaitteet irtoavat ennen kuin ne pääsevät määränpäähänsä – ja kalat häviävät mittauslaitteiden ulottumattomiin. Yksikään ihminen ei ole nähnyt aikuista ankeriasta Sargassomerellä.

Svensson kirjoittaa elävästi ja saa ankeriaan tuntumaan velmulta tyypiltä. Juuri kun aloin hieman ärtyä eläimen inhimillistämiseen, Svensson taklasi harmini ja otti inhimillistämisen käsittelyyn. Svensson on ovela kuten kohteensa ja osaa hyödyntää erilaisia kerronnallisia ratkaisuja. Lukija koukuttuu, viihtyy, oppii. Miten mielikuvitusta kutkuttavaa onkaan, että vielä on näinkin tunnettu eläin, josta oikeasti tiedetään niin vähän!

Helmet-lukuhaaasteessa on useita kohtia, joihin tämän kirjan voisi sijoittaa. Ankeriaan ja Svenssonin kirjan olemusta kuvaa ehkä parhaiten 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos, joten siihen kohtaan tämä lukukokemus päätyy.

Ankeriaan testamentti on tämän vuoden ensimmäinen osumani Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen.

Keskiviikkoklassikko: Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

Kansi: Martti Mykkänen.

Tammi 1958. 130 s.
Alkuteos: The Old Man and the Sea (1952).
Suom. Tauno Tainio.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Vanhan kuubalaisen kalastajan epäonninen kalareissu on monille tuttu tarina. Ernest Hemingwayn vuonna 1952 julkaistu Vanhus ja meri on paitsi tarina eriskummallisia käänteitä saava kalastuskertomus, myös kuvaus sinnikkyydestä, yksinäisyydestä ja ihmisen ja luonnon suhteesta.

Hemingway tutustuttaa lukijan Santiago-nimiseen kalastajavanhukseen. Santiago tietää jo olevansa elämänsä ehtoopuolella. Hän elelee rauhaisaa kalastajan elämää ja  lähinnä uneksii Kanarian saarten satamista ja rannoilla leikkivistä leijonista. Miehellä on ollut pitkään huono kalaonni, mutta toiveikkaana hän lähtee jälleen yksinäiselle kalareissulleen kauas ulapalle. Aiemmin hänellä oli silloin tällöin kaverinaan Manolin, nuori poika, jonka vanhemmat haluavat poikansa nyt kulkevan parempaa saalista saavien kalastajien matkassa.

Vihdoin Santiagolla tärppää, eikä koukkuun tartu aivan tavallinen kala, vaan niin kookas miekkakala, että sen lihojen rahoilla mies elättäisi itsensä koko talven. Nyt vain pitäisi saada kala väsytettyä ja hinattua rantaan. Seuraa vaiheikas voimainkoetus, useita vuorokausia kestävä väsytystaistelu ‒ kumpi antaa ensin periksi: kala vai mies? Vanhus kärsii nälästä ja janosta johtuvasta heikotuksesta. Siima pureutuu käsien lihaan, mutta Santiago ei taivu. Dialogi on lähinnä yksinpuhelua, jolla Santiago yrittää kannustaa itseään mahdottoman tilanteen pitkittyessä. Kalakaverista olisi suunnaton apu kamppailussa jättimäistä vonkaletta vastaan, mutta vanhus joutuu kohtaamaan luontokappaleiden, ensin suuren kalan ja sitten haiden, voimat yksin.

Heti kun päätin käynnistää Kirjoja ulapalta -lukuhaasteen, oli minulle selvää, että tämä Hemingwayn kirja pääsisi uusintalukuun haasteen aikana. Luin Vanhuksen ja meren ensimmäisen kerran reilu kymmenen vuotta sitten enkä ollut järin innoissani siitä. Muistan ajatelleeni, etteihän siinä tapahdu mitään. Jokin klassikossa jäi kuitenkin kaivelemaan, ja nyt minulla oli vahva usko siihen, että suhtautuisin Hemingwayn tekstiin hieman toisin kuin vähän nuorempana. Halusin selvittää, miltä Santiagon kalastusreissu näyttäisi mielestäni nyt. Olisinko edelleen sitä mieltä, että Hemingwayn klassikko on vain kahden tähden arvoinen? (Näin olin arvioinut kirjan Goodreadsissa aiemmin.)

Takakannessa Hemingway (1899‒1961) näyttää
itsekin meren ahavoittamalta kalastajalta. 

Ensinnäkin hämmästyin, miten muistini petti jo siinä, että kirjassa ei muka tapahtuisi mitään. Siinähän tapahtuu vaikka mitä! Santiagon reissu syksyisellä merellä on vaiheita täynnä. Viehätyin tällä lukukerralla myös Hemingwayn selkeistä lauseista, tekstin vähäeleisyydestä sekä luonnon kuvauksesta.

Tämän lukukerran jälkeen luonnehtisin Vanhusta ja merta sympaattiseksi, surulliseksi, helppolukuiseksi ja aikaa kestäväksi klassikoksi. Lyhyt tarina pitää otteessaan alusta loppuun saakka ja herättää halun tutustua Hemingway novelleihin, joista häntä usein kiitellään. Hemingwaytä on suomennettu paljon, ja joitakin teoksia löytyy myös omasta kirjahyllystäni, joten tutustumista on helppo jatkaa.

Vanhus ja meri edustaa myöhäistä osaa Nobel-palkitun Hemingwayn tuotannossa, ja sille myönnettiin Pulitzer-palkinto vuonna 1953. Sijoitankin sen Yhdysvallat-lukuhaasteessa kohtaan 7. Pulitzer-palkittu teos. Helmet-haasteessa kirja sopii kohtaan 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt. Saan kirjasta myös yhden osuman Kirjoja ulapalta -haasteessani.

Kirjaa on luettu Blogistaniassa paljon. Lukuisista arvioista linkitän tällä kertaa vain Kirja vieköön! -blogin Riitan postauksen, koska Riitalle kävi päinvastoin kuin minulle: uudelleen luettuna kirja oli kadottanut osan lumostaan. Myönnän, että minunkin viehätystäni hieman söi vanha suomennos. Suhtauduin kirjaan myötämielisesti varmasti myös merellisen lukuhaasteeni vuoksi. Hetki ja tunnelma olivat juuri oikeat tälle kirjalle.

Eveliina Lundqvist: Salainen päiväkirja eläintiloilta (2014)

Kansi: Ninni Kairisalo.
Kuvassa soijamaidosta tehty cappuccino ja kirjaston kirja. Myöhemmin ostin kirjan omaksi.

Kustantaja: Into.
Sivumäärä: 274.
Mistä minulle: ostin uutena.
Oma arvioni: 4½/5.


Eveliina Lundqvist opiskeli eläintenhoitajaksi ja suoritti opintoihin kuuluvat harjoittelut tuotantotiloilla vuosina 2011 ja 2012. Hän työskenteli tai vieraili muuten parillakymmenellä eri tilalla ja pääsi tutustumaan yleisimpien tuotantoeläinten oloihin. Lundqvist on vegaani ja on tehnyt muutenkin työtä eläinten oikeuksien puolesta. Hän ei kertonut aatemaailmastaan tai päiväkirjastaan harjoittelupaikoissa. Opiskelijastatuksen turvin hän pääsi näkemään tilojen arjen todellisuuden. Lundqvist on aiemmalta koulutukseltaan maa- ja metsätaloustieteen maisteri.

Miksi vegaani sitten ehdoin tahdoin hankkiutuu töihin tuotantotiloille? Lundqvistia motivoi tiedonjano. Hän halusi tietää ja nähdä asioiden tolan omin silmin. Kirjoittaminen auttoi rankkojen kokemuksien käsittelyssä. Päiväkirjassaan hän kirjoittaa näkemästään ja kokemastaan siloittelematta. Tekstissä ei ole liioittelun makua, vaan Lundqvist antaa havaintojensa puhua puolestaan. Kyseessä on toki päiväkirja ja siten yhden ihmisen näkemys asioista, mutta eläinten elinolojen kuvaukset ovat eittämättä totuudenmukaisemmat kuin vaikkapa ennalta sovituilla tilavierailuilla. Nyt tilojen pitäjät eivät voineet varautua siihen, että joutuivat tarkan huomion keskipisteeseen. 

Lundqvist on häivyttänyt tekstistä kaikki sellaiset seikat, joiden avulla voisi yksilöidä tilanomistajat tai tunnistaa tilat. Hän kuitenkin kertoo tilallisten sanomisista ja asenteista sekä hyvässä että pahassa. Joillakin omistajilla on lämmin ja välittävä suhde pitämiinsä eläimiin, kun taas toiset suhtautuvat eläimiin kylmästi välineinä. Useilla tiloilla eläimiin suhtautuminen on ristiriitaista.

Lundqvistin oli pakko yrittää kovettaa itseään, jotta pystyisi tekemään työtään. Kuoleman ja kärsimyksen näkeminen aiheutti silti kuvotusta ja pahaa mieltä. Esimerkiksi broilerihalleissa raadot ovat arkipäivää, samoin kituvat eläimet. 

Tuotantotiloilla eläimet eivät aina pääse toteuttamaan niille lajityypillisiä käyttäytymistarpeitaan. Lundqvist kirjoittaa, että eläinten oloista välittämistä ei pidä sotkea eläinten inhimillistämiseen. Inhimillistäminen tarkoittaa esimerkiksi sitä, että koirille puetaan vaatteet tai niitä kohdellaan kuten ihmislapsia. Lundqvist sanoutuu irti tällaisesta:

Koiran pitää saada olla koira, lehmän lehmä ja ihmisen ihminen. Se, että lehmän pitää saada olla lehmä, ei tarkoita sitä, että eläimen saisi sulkea navettaan ja riistää sen poikanen. Lehmän kohdalla se tarkoittaa muun muassa sitä, että lehmä saisi käyskennellä lajitovereidensa kanssa, imettää poikastaan ja liikkua niin paljon kuin haluaa. Ja tietysti märehtiä.

Olen Lundqvistin kanssa samaa mieltä eläinten kohtelusta ja oikeuksista, joten kirjan lukeminen ei aiheuttanut suuria myllerryksiä ajatuksissani. Päiväkirja lähinnä vahvisti ajatuksiani eläinten oikeuksista ja toki lisäsi tietoa. Kirjan myötä minulle valkeni, mitä nupoutus, parsinavetta tai porsitushäkki todella tarkoittavat ja mitä ongelmia niihin liittyy. 

Olen nähnyt lapsena tuttavien navetassa lypsylehmiä, vasikoita omassa karsinassaan ja sen, miten teurasauto hakee "tarpeettomat" pois. Olen nähnyt myös tuota ristiriitaista kohtelua: toisaalta eläimillä voi olla nimet, mutta välillä niitä kohdellaan kylmästi. Suurista tuotantotiloista minulla ei ole kokemusta, mutta Lundqvistiä lukiessani vakuutuin entistä enemmän siitä, että en enää halua tukea tällaista touhua. En maitotaloutta yhtään sen enempää kuin lihatalouttakaan. Suuret tuotantotilat ovat kuin tehtaita, joissa eläimet ovat koneiden jatkeita.

Laura Gustafsson: Korpisoturi (2016)

Kustantaja: Into.

Sivumäärä: 257.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Jussi Karjalainen.

Ahma on itsenäinen ja itsepäinen, yksinäinenkin mies, joka on vakuuttunut siitä, ettei elämä nykymuodossaan jatku kauaa. Yhteiskunta tulee romahtamaan, ja siihen on varauduttava. Hän muuttaa itärajan tuntumaan erakoksi: hän ostaa talonsa perintörahoilla ja saa pieniä tuloja kirjoitustöistä. 

Ahma ottaa erilaiset uhkatilanteet suunnitelmissaan huomioon, mutta keskeisimpiä ovat perusasiat:

Tärkeimmät asiat elämässä ovat: se, mikä menee yhdestä päästä sisään, ja se, mikä tulee toisesta päästä ulos. Niihin on kiinnitettävä huomio, muu on hienosäätöä.

Ahma alkaa rakentaa ympäristöään niin, että selviäisi oletetusti lähetyvästä katastrofista. Survivalismin hengessä hän alkaa viljellä muun muassa spelttiä ja lisäksi pitää yllä kotivaraa, johon kuuluu muun muassa 100 litraa soijamaitoa, 20 kiloa riisiä ja makaronia ja 20 kiloa kuivia linssejä ja papuja.

Ahma muuttaa torppaansa alkukesästä, jolloin luonto tarjoaa evästä ja viljellyssäkin pääsee alkuun. Luonnonantimilla mies ei kylläkään pitkälle pötki, vaan joutuu käymään säännöllisesti täydentämässä varastojaan kyläkaupassa. Käsitykset erakkoelämästä joutuvat koetukselle myös sosiaalisella puolella, sillä ympäröivistä ihmisistä ei niin vain pääsekään eroon.

Ahman seuraan tuppautuvat henkilöt kuten homssuisen viehko kassaneiti Pamsu ja äidillisen pehmeä Linnea tuntuvat aluksi jopa karikatyyrimäisiltä. Gustafsson on kuitenkin viekkaampi ja rakentaa naisensa toimeliaiksi ja vahvoiksi. Ahma puolestaan on yksioikoinen ja vähän rasittava. Silti Ahman peräänantamattomuus ja kekseliäisyys viehättävät.

Kuten arvata saattaa, alussa maalailluista katastrofikuvitelmista tulee totta. Suomi ajautuu poikkeustilaan, kun se sulkee rajansa maahanmuuttajilta ja joutuu sen vuoksi kauppasaartoon. Ahman survivalismi joutuu koetukselle. Talvi on pitkä ja armoton.

Pystyn samastumaan Ahman erakkoajatuksiin osittain, sillä minuakin alkaa välillä nyky-yhteiskunnan vauhti ja kulutusvimma ahdistaa. Lievitän ahdistustani viettämällä muutaman kerran vuodessa erakkoviikon mökkisaaressa. Kun seuranani on vain koira ja saatavilla rajoitettu määrä elintarvikkeita, tulee selvitytymiskysymyksiä mietittyä väkisinkin. Saaressa kotivarasta tulee myös luonnostaan huolehdittua, toisin kuin kaupunkiasunnossa. Viime kesänä aloin viljellä hyötykasveja ja jo ensimmäisen kesän perusteella minulla on jonkinlainen käsitys, millaisia ponnisteluja viljeleminen vaatisi, jos sadolla pitäisi elää koko vuosi.

Korpisoturi kipusi kuin varkain tämän vuoden parhaimpien lukukokemusteni joukkoon. Onneksi satuin kuuntelemaan Gustafssonin haastattelua kirjamessuilla ja kiinnostuin kirjasta. Aloin lukea Korpisoturia ilman odotuksia, ja pian minua vietiin. Vaikutuin Gustafssonin tavasta kirjoittaa, se on samalla helpon oloista, tiiviin harkittua ja yllätyksellistä. Vielä kun löysin aiheesta tarttumapintaa ja tarinakin veti, niin muu arvio kuin viisi pistettä olisi vähättelyä.

Helen Macdonald: H niin kuin haukka (2014)

Alkuteos: H is for hawk.

Suomentaja: Irmeli Ruuska (2016).

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 376.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Ensi kuulemalta Helen Macdonaldin kirja H niin kuin haukka herätti minussa lähinnä hämmennystä: nelikymppisen naisen isä kuolee, ja nainen kesyttää kanahaukan. Mitä ihmettä? Jonkinlainen kiinnostus kirjaan kuitenkin virisi ja lainasin sen kirjastosta, mutta en saanut edes aloitettua sitä, vaan palautin sen avaamattomana. Sitten tuli toukokuu ja Helsinki Lit, jossa kuuntelin lumoutuneena Helen Macdonaldin ja Sirpa Kähkösen keskustelua. (Keskustelu on nähtävissä Yle Areenassa täällä.) Macdonald puhui kirjastaan, elämästään ja haukoista niin kiinnostavasti, kuulijaystävällisesti ja lämpimästi, että hykertelin katsomossa. Joskus jonkun ihmisen ääni menee suoraan sydämeen.

Macdonald ja Kähkönen HelsinkiLitin lavalla.

Sama viisas ja lämmin ääni välittyy myös H niin kuin haukka -teoksen sivuilta. Kirja kertoo Macdonaldin vavisuttavasta menetyksestä: hänen suuresti rakastama ja ihannoima isänsä kuolee, ja Helenin maailma tuntuu romahtavan. Osana surutyötään Macdonald ottaa itselleen kanahaukan kesyttääkseen sen ja eristäytyy pitkäksi aikaa muusta maailmasta. Haukat liittyvät kiinteästi isään ja muistoihin, sillä Macdonald on pienestä pitäen samonnut metsissä isänsä kanssa ja harjoitellut haukkametsästystä.

Festivaaliesiintymisensä ja kirjansa perusteella Macdonald on todella oppinut ja sivistynyt, mutta ei nosta itseään jalustalle. Yliopistouraa luonut Macdonald tuntee aiheensa kirjahistorian ja referoi haukkametsästäjäguru T. H. Whiten klassikkoteosta. Jotkut Macdonaldin kirjan lukeneet ovat kokeneet laajahkot White-jaksot raskaiksi, mutta minua ne eivät puuduttaneet. Macdonald kirjoittaa selkeästi ja kirjan luvut ovat mielestäni sopivan pituisia.

Macdonald rakentaa kirjaansa taidokkaasti useita kerroksia. Hän nivoo luontevasti yhteen oman surutyönsä ja kokemuksensa, haukkatietouden ja historian. Macdonald kuvaa isäsuhdettaan ja luontosuhdettaan lukijalle eikä pelkää tuoda esille omia heikkouksiaan. Masennuksen ja maailmalta sulkeutumisen kuvaukset avaavat rohkeasti kirjailijan sisintä. Eristäytymisen aikana ihmisen ja eläimen rajat häilyvät:

Tarkkailijahan unohtaa itsensä ja ujuttautuu tarkkailtavansa nahkoihin. Juuri siksi minä rakastin pienenä lintujen tarkkailua. Se pikkutyttö häivytti itsensä ja lähti lentoon katselemiensa lintujen hahmossa. Samoin kävi nyt. Voidakseni kesyttää haukan olin ujuttautunut villin olennon nahkoihin, ja pimennetyssä huoneessa vietettyjen päivien kuluessa ihmisyyteni alkoi haihtua.

H niin kuin haukka -kirjasta on julkaistu monia blogitekstejä, joista linkitän tällä kertaa vain yhden. Lumiomenan Katja pohtii mielenkiintoisesti linnunkesyttämisen oikeutusta ja sitä, miksi ihminen haluaa kesyttää eläimen, joka on luotu lentämään vapaana. Kieltämättä tämä puoli asiaa ei jättänyt minuakaan rauhaan kirjaa lukiessani. Välillä tuntui pahalta lukea kesytyksen vaiheista, siitä miten haukkaa pidetään nälässä, sidotaan, huputetaan. Sitten huomasin ajattelevani, ettei minulla ole oikeutta arvostella haukan kesyttämistä, onhan minullakin lemmikkinä koira, jota pidän hihnassa ja jota ruokin harkintani mukaani. Toisaalta koiraa ja haukkaa ei aivan voi rinnastaa, koska haukka on kuitenkin petoeläin.

Macdonaldin kirjan lukeminen muistuttaa viimevuotisesta Bea Uusman Naparetki-kirjan lukemisesta. Haukkametsästys kiinnostaa minua aiheena yhtä vähän kuin naparetket, mutta kirjoittajan asiantuntemus ja palava kiinnostus aiheeseensa saavat lukemaan teosta syventyen. Uusman kirja on vauhdikkaampi ja valoisampi kuin Macdonaldin teos, jossa surutyö tekee tunnelmasta mollivoittoisen. Molemmissa on intohimoa, rakkautta ja pakkomielteisyyttä, jotka nostavat ne omaan luokkaansa. Tällaisia romaanimaisia tietokirjoja haluan ehdottomasti lukea enemmän!

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia (2014)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 286.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Luin Pajtim Statovcin esikoisteoksen pari kuukautta sitten. Kissani Jugoslavia oli minulle niin loistokas lukukokemus, että siitä kirjoittaminen tuntuu mahdottomalta. Pakko kuitenkin yrittää, koska en halua vaieta kirjasta, vaan toivoisin mahdollisimman monen lukevan sen.

Bekim on parikymppinen filosofian opiskelija, jonka perhe on kotoisin Kosovosta. Sota pakotti perheen lähtemään, mutta isä Bajram elättelee aina vain toiveita paluusta. Lapset ovat kuitenkin eläneet pienestä asti Suomessa: heillä on uusi kieli ja uudet mahdollisuudet. Isän periaatteet ja toiveet tuntuvat vierailta.

Kirja on moniulotteinen kokonaisuus. Kertojia ja aikatasoja on kaksi. Bekim elää nuoruuttaan nyt ja täällä, kun taas toisena kertojana toimiva Bekimin äiti Emine kertoo tarinaansa aloittaen 1980-luvun Kosovosta. Eminen osuudet valottavat perheen taustoja ja konkretisoivat kulttuurieroja. Eminestä tulee avioliittoon astumisen jälkeen miehensä omaisuutta, ja elämänpiiri kutistuu kodin kokoiseksi. 

Identiteettiin liittyvät kysymykset ovat koko ajan läsnä Bekimin elämässä. Bekim ei halua olla isänsä kaltainen eikä todellinen paluu Kosovoon ole vaihtoehto. Samaan aikaan hänen on vaikea löytää paikkaansa opiskelijayhteisöstä. Bekim eristäytyy, vaikenee.  Hän kamppailee odotuksia ja ennakkoluuloja vastaan niin maahanmuuttajan, pojan, opiskelijan kuin rakastetunkin rooleissa. 

Satunnaiset kohtaamiset chat-tuttavuuksien kanssa alkavat maistua väljähtyneiltä, ja Bekim hankkii lemmikiksi kuningasboan.  

Ja vihdoin se kiertyi auki kerältään ja tuli jalkojeni juureen, nuuhki varpaitani ja lopulta pujottautui jalkojeni ympärille. Sitten se kohotti päänsä syliini, työnsi sen lopulta haarojeni väliin, kainaloni alle ja selkäni taakse, kaikkialle. 

Tartuin siihen kaksin käsin ja kiedoin sen kaulani ympärille, ja kun se kosketti paljasta ihani suomuisella nahallaan ja tunnusteli niskaani kielenkärjillään, ihoni puhkesi kananlihalle. Sen hidas eteneminen paljaalla ihollani tuntui pitkältä ja lämpimältä nuolaisulta.

Antautuessaan käärmeelle Bekim kohtaa ja voittaa pelkonsa. Käärme tarjoaa läheisyyttä ja jonkun, josta pitää huolta. Läheisyys kuristajakäärmeen kanssa tuo mukana aina silti vaaran. Eräältä baarireissultaan Bekimin matkaan tarttuu kissa, pörröinen, täydellinen, mustavalkoinen kissa. Kissa ja käärme mahtuvat kuitenkin huonosti samaan huoneistoon.

Kirja on melkoinen teemojen kokoelma! Maahanmuutto, rakkaus ja rakastamisen vaikeus, identiteettikysymykset, naisen asema, seksuaalisuus ja mitä vielä. Kissa ja käärme tuovat tarinaan symboliikkaa, ja ne työntävät kirjan pois perinteisen realismin kehikosta. 

Kirja iski minuun monesta syystä. Pidin sen harkitusta rakenteesta, henkilöhahmojen syvyydestä ja kutkuttavista jännitteistä. Lukukokemus muuttuu entistä tärkeämmäksi, jos opin lukiessani jotakin: Kissani Jugoslavia avaa Kosovon albaanien taustoja ja mahdollisia kohtaloita. Kirjassa on runsaasti kaikkea, mutta se ei ole tukkoinen.

Kirja on luettu ja blogattu lukuisissa kirjablogeissa, joita en nyt lähde listaamaan. Google vie muihin arvioihin.

Pajtim Statovci on helsinkiläinen kirjallisuudenopiskelija, joka on kotoisin Kosovosta. Niinpä Kissani Jugoslavian myötä käväisin Kosovossa, mutta: ensimmäistä kertaa kirjallisella maailmanmatkallani vastaan tulee maa, jota kartallani ei ole.

Merkitsen luetut maat julistekartalle, jonka ostin marketista ja jonka pingotin ilmoitustaulun päälle. Kaikki maailman maat eivät ole tunnustaneet Kosovon itsenäisyyttä, vaan pitävät Kosovoa yhtenä Serbian maakuntana, ja käyttämäni kartta edustaa sellaista näkemystä. Suomi on tunnustanut Kosovon itsenäisyyden, joten lasken sen yhdeksi valtioksi matkallani ja tökkäsin neulan Montenegron, Serbian, Makedonian ja Albanian väliselle alueelle, missä Kosovon tasavalta sijaitsee.

Kosovo sijaitsee mustan neulan tietämillä.
Kartallani sitä ei ole merkitty omaksi valtiokseen.

Witi Ihimaera: Valasratsastaja (1987)

Alkuteos: The Whale Rider.

Suomentaja: Mervi Hangasmäki (2003).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 159.

Oma arvio: 2½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Valasratsastaja oli minulle entuudestaan etäisesti tuttu: olin kuullut kehuja koskettavasta ja maagisesta elokuvasta, joka on tehty tämän kirjan pohjalta. Odotin siis kirjalta melko paljon, vaikka itse en elokuvaa olekaan nähnyt.

Uuden-Seelannin itärannikolla sijaitsee Whangaran kylä. Siellä asuu Koro Apirana, suvun vanhin, jolle syntyy ensimmäinen lapsenlapsenlapsi. Tapaus on suuri pettymys, sillä lapsi on tyttö eikä kelpää Koron mielestä mihinkään. On myös suuri järkytys, että tytölle annetaan miehen ja kylän esi-isän nimi, Kahu. Toista mieltä on Koron puoliso Nanny Flowers, joka pistää miehelleen kampoihin ja puolustaa tytön asemaa.

Kyläläiset uskovat ikiaikaisiin maorimyytteihin, joista erään mukaan joillakin ihmisillä on kyky keskustella valaiden kanssa. Kahu osoittaa jo nuorena kykyjä kommunikoida eläinten kanssa. Taito määrittää hänen elämänsä.

Kirjassa käsitellään kiehtovien myyttien ja nykyajan yhteentörmäystä ja kuvataan lähes ainutkertaisia luonnonilmiöitä ja ihmisen ja luonnon suhdetta. Myös naisen asema ja perinteiset sukupuoliroolit ovat tarinassa keskeisiä.

Kaikesta edellä mainitusta huolimatta Valasratsastaja ei ollut minun kirjani. Sen lukeminen oli raskasta, sillä tekstissä vilisi hurja määrä maorinkielisiä sanoja ja lauseita. Kirjan lopussa on toki sanasto, jonka avulla kärsivällinen lukija voi yrittää päästä selville merkityksistä. Mielestäni kaunokirjallisuudessa vierasta kieltä ei voi olla niin paljon, että sitä pitää tavata kuin ensimmäisen vieraan kielen oppikirjaa koulussa. Tunnelma kärsii.

Valasratsastajasta ovat kirjoittaneet muun muassa Kirja joka maasta -blogin Maria ja La petite lectrice -blogin Katri. Hekin takkusivat maorikielen kanssa eivätkä olleet sen vuoksi myöskään kovin innoissaan kirjasta, vaikka siinä on mielenkiintoinen aihe ja tärkeä sanoma.

Uusi-Seelanti ei ole kartallani kokonaan,
niinpä ei tässä kuvassakaan.

James Bowen: Katukatti Bob: Kissa joka muutti elämäni (2012)

Alkuteos: A Street Cat named Bob.

Suomentaja: Kimmo Paukku (2014).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 268.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Muikea kansi ja työkaverin suositus saivat tämän koiraihmisen tarttumaan James Bowenin kirjaan Katukatti Bob: Kissa joka muutti elämäni. Kirja on helppolukuinen ja letkeä omaelämäkerrallinen teos, jossa käsitellään myös vakavia aiheita.

Tarina saa alkunsa siitä, kun katusoittajana työskentelevä James Bowen löytää oranssin kollikissan kotitalonsa rappukäytävästä. Kun kissalle ei tahdo löytyä omistajaa, James ottaa nälkäisen ja huonoturkkisen kissan hoiviinsa. Kissa saa nimen Bob Twin Peaksin innoittamana. James leikkauttaa ja hoitaa kissan muutenkin kuntoon, ja parivaljakosta tulee erottamattomat.

Päähenkilöitä tarinassa on selkeästi kaksi: James ja Bob-kissa. Kirjassa selostetaan kaksikon yhteiseloa, mutta James valottaa myös omaa epävarmaa ja huumeiden täyttämää menneisyyttään. Tavatessaan Bobin James on vieroitusohjelmassa ja käyttää metadonia. Bob on parasta, mitä toipuvalle narkomaanille voi tapahtua: lemmikki pakottaa ottamaan vastuuta eläimestä ja itsestä sekä tuo arkeen rytmiä ja velvollisuuksia.

James ottaa Bobin mukaansa katusoittotyöhön, mutta vastoinkäymiset saavat Jamesin pakkaamaan kitaransa lopullisesti. Mies keksii ryhtyä myymään asunnottomien lehteä kissa olkapäällään, mikä tuokin miehelle ja kissalle leivän pöytään.

Yksi taso kirjassa on siis Jamesin ja Bobin tarina, mutta rinnalla kulkee koko ajan Jamesin selviytymistarina. Tarina valottaa huumeidenkäyttäjien ja asunnottomien yhteiskunnallista asemaa, jossa epäkohtia riittää. Täytyy toki muistaa, että tarinassa asioista paljastuu vain yksi näkökulma.

Kirja on sympaattinen kuvaus ihmisen ja eläimen suhteesta. Sydäntäriipaisevaa on lukea Jamesin hädästä, kun Bob pääsee karkaamaan. Muutenkin kirja herättää tunteita: se kertoo monien ohikulkijoiden hyväntahtoisuudesta, mutta valitettavasti myös välinpitämättömyydestä ja ilkeydestä.

Bob ei ole mikä tahansa kolli, vaan valloittava ja itsetietoinen persoona. Kuten kaikki lemmikkien omistajat tietävät, jokaisella eläimellä on omat piirteensä ja tapansa, on kyse sitten kissasta, koirasta, kanista tai mistä kotieläimestä tahansa. Jotkut ovat sosiaalisia ja sydämellisiä, toiset vetäytyvät omiin oloihinsa. Bobkin tietää, mitä se tahtoo ja mitä ei. Se osaa myös hurmata tutut ja tuntemattomat, mikä tietenkin helpottaa Jamesia työssään.

Bobin ja Jamesin tarina on
kiinnostavaa  luettavaa
myös koiraihmisille.

Loin Kirjakimaralle pari päivää sitten tilin Twitteriin: tunnus on @Kirjakimara. Myös Bobin ja Jamesin seikkailuja ja kuulumisia voi seurata Twitterissä @StreetCatBob.

Bobin ja Jamesin tarinaan ovat tutustuneet Blogistaniassa ainakin Annami ja Kirjavinkkien Paula.

George Orwell: Eläinten vallankumous (1945)

Alkuteos: Animal Farm.

Suomentaja: Panu Pekkanen (1969).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 126.

Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: wsoy.fi 

Eläinten vallankumous kertoo eläintilasta, jolla eläimet ottavat vallan. Ihmiset ajetaan pois ja eläimet järjestäytyvät organisoiduksi pienoisyhteiskunnaksi. Johtoa pitävät siat koirien avustuksella. Aluksi kaikki sujuu mallikkaasti, mutta kuinka ollakaan eläinten tasa-arvoisuus painuu unholaan sikojen päästyä vallan makuun.

Kaikki eläimet ovat keskenään tasa-arvoisia, mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

Tämä lienee kirjan tunnetuin lainaus. Aluksi ihanneyhteiskunnassa on seitsemän sääntöä, jotka takaavat kaikille samanarvoisen ja reilun elämän. Vähitellen johtajat muokkaavat sääntöjä itselleen sopivammaksi – ja tällainen paradoksaalinen ohje on lopputulos.

Valta-aseman väärinkäyttö ja epäoikeudenmukaisuus saavat kihisemään. Kirjan äärellä saa kuitenkin myös hymistellä: eläinten luonteenpiirteet peilaavat oivaltavan terävästi ihmisluonnetta. Sioilla, koirilla, kanoilla, hevosilla ja lampailla on kaikilla omat ominaisuutensa. Esimerkiksi uutterin työhevonen, Apila nimeltään, on sitkeyden ja peräänantamattomuuden mallityyppi.

Orwellin klassikko on tunnettu ja paljon luettu yhteiskuntasatiiri. Luin kirjan vasta nyt ensi kertaa. Ihmettelen kovasti, miksen ole lukenut tätä koulussa. Tämä olisi hyvin voinut kuulua vaikkapa yhteiskuntaopin opetukseen, ehkäpä se joissakin kouluissa kuuluukin.

Näin viime hetkillä yritän saada Lukudiplomia varten luettuja kirjoja blogiin asti. Haaste päättyy huomenna. Niinpä kirjoitukseni jää rääpäisyksi – tarkempaa analyysia kannattaa lukaista esimerkiksi Hannan tai Jennin blogeista.