Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Kansi: Sanna Mander.

Atena 2017. 342 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Pasi Ilmari Jääskeläisen vauhdikas yhdenpäivänromaani Väärän kissan päivä yhdistelee taidokkaasti psykologiaa, maagista realismia ja jännitysromaania. Se on kreisi ja paikoin karnevalistinen ja poukkoileva, mutta sillä on myös vakavampi puolensa, joka käsittelee muistisairauksia, muistamista, perhesuhteita ja salaisuuksia.

Päähenkilö on keski-ikäinen arkkitehti Kaarna, joka toimii kaupungin pääinnovaattorina Marrasvirta-nimisessä kaupungissa. Kaarna on viettänyt lapsuutensa Marrasvirralla, mutta ollut pitkään poissa. Unelmien työpaikka on saanut miehen ja hänen perheensä palaamaan. Samana päivänä kun vietetään kaupungin vuotuisia syysfestivaaleja, katoaa Kaarnan dementoitunut äiti hoitokodista. Alkaa vaiheikas etsintä ja kilpajuoksu aikaa vastaan, sillä äidin on saatava lääkkeensä tai hän menehtyy.

Tarina vyöryy eteenpäin hyvällä temmolla, ja välillä melkein läkähdyin Jääskeläisen kyydissä. Festivaalin vuoksi kaupungilla on liikkeellä massoittain ihmisiä, joten pysytellessään äitinsä kannoilla Kaarna törmäilee mielenosoittajiin, musikantteihin, erilaisiin naamioihin ja kostyymeihin sonnustautuneisiin ihmisiin ja tietenkin kissoihin. Väärien kissojen katsominen voi olla kohtalokasta.

Pikkuhiljaa Kaarnalle (ja lukijalle) valkenevat hänen menneisyytensä salaisuudet. Psykologi-äidin ja pojan suhde ei kenties olekaan niin ongelmaton kuin aluksi vaikuttaa. Juoni on vetävä ja pääsi yllättämään minut useaan otteeseen. Kuka muistaa oikein, kuka väärin?

Jääskeläinen on luonut tarinalleen mielikuvituksellisen miljöön. Marrasvirran kaupunkia halkovat joet, joita pitkin voi liikkua kätevästi veneellä. Marrasvirta on kuin Venetsia yhdistettynä Keski-Euroopan vuoristokyliin, sillä kaupunkisuunnittelija Kaarna kaavailee kaupunkiin köysirataverkostoa. Löytyypä kaupungista maailman laajin lastenkirjastokin. Voi, miten haluaisin ajaa veneellä kirjaston sisäsatamaan ja nousta hissillä johonkin kirjantäyteisistä kerroksista!

Alun kaoottisten tuntojen jälkeen Jääskeläisen tarina imaisi minut maailmaansa. Tarina käsittelee ihmisyyden ydintä, mutta tuo siihen ripauksen fantasiaa. Mieleen nousi Murakamin maaginen realismi. Jääskeläisen aiempi tuotanto alkoi tämän myötä kiinnostaa, täytyykin tutustua siihen jossakin vaiheessa.

Päähenkilö Kaarna on arkkitehti, joten kirja sopii #Taiteilijaromaanit-haasteeseen. Tämä on ensimmäinen tänä vuonna lukemani kirja, joten se aloittaa myös Helmet-lukuhaasteeni. Kirja sopii moneen kohtaan, mutta sijoitan kirjan kohtaan 40. Kirjassa on lemmikkieläin, koska kissat ovat tarinassa keskeisessä roolissa, vaikkeivät aina ihan lemmikkejä olekaan.

James Bowen: Katukatti Bob: Kissa joka muutti elämäni (2012)

Alkuteos: A Street Cat named Bob.

Suomentaja: Kimmo Paukku (2014).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 268.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Muikea kansi ja työkaverin suositus saivat tämän koiraihmisen tarttumaan James Bowenin kirjaan Katukatti Bob: Kissa joka muutti elämäni. Kirja on helppolukuinen ja letkeä omaelämäkerrallinen teos, jossa käsitellään myös vakavia aiheita.

Tarina saa alkunsa siitä, kun katusoittajana työskentelevä James Bowen löytää oranssin kollikissan kotitalonsa rappukäytävästä. Kun kissalle ei tahdo löytyä omistajaa, James ottaa nälkäisen ja huonoturkkisen kissan hoiviinsa. Kissa saa nimen Bob Twin Peaksin innoittamana. James leikkauttaa ja hoitaa kissan muutenkin kuntoon, ja parivaljakosta tulee erottamattomat.

Päähenkilöitä tarinassa on selkeästi kaksi: James ja Bob-kissa. Kirjassa selostetaan kaksikon yhteiseloa, mutta James valottaa myös omaa epävarmaa ja huumeiden täyttämää menneisyyttään. Tavatessaan Bobin James on vieroitusohjelmassa ja käyttää metadonia. Bob on parasta, mitä toipuvalle narkomaanille voi tapahtua: lemmikki pakottaa ottamaan vastuuta eläimestä ja itsestä sekä tuo arkeen rytmiä ja velvollisuuksia.

James ottaa Bobin mukaansa katusoittotyöhön, mutta vastoinkäymiset saavat Jamesin pakkaamaan kitaransa lopullisesti. Mies keksii ryhtyä myymään asunnottomien lehteä kissa olkapäällään, mikä tuokin miehelle ja kissalle leivän pöytään.

Yksi taso kirjassa on siis Jamesin ja Bobin tarina, mutta rinnalla kulkee koko ajan Jamesin selviytymistarina. Tarina valottaa huumeidenkäyttäjien ja asunnottomien yhteiskunnallista asemaa, jossa epäkohtia riittää. Täytyy toki muistaa, että tarinassa asioista paljastuu vain yksi näkökulma.

Kirja on sympaattinen kuvaus ihmisen ja eläimen suhteesta. Sydäntäriipaisevaa on lukea Jamesin hädästä, kun Bob pääsee karkaamaan. Muutenkin kirja herättää tunteita: se kertoo monien ohikulkijoiden hyväntahtoisuudesta, mutta valitettavasti myös välinpitämättömyydestä ja ilkeydestä.

Bob ei ole mikä tahansa kolli, vaan valloittava ja itsetietoinen persoona. Kuten kaikki lemmikkien omistajat tietävät, jokaisella eläimellä on omat piirteensä ja tapansa, on kyse sitten kissasta, koirasta, kanista tai mistä kotieläimestä tahansa. Jotkut ovat sosiaalisia ja sydämellisiä, toiset vetäytyvät omiin oloihinsa. Bobkin tietää, mitä se tahtoo ja mitä ei. Se osaa myös hurmata tutut ja tuntemattomat, mikä tietenkin helpottaa Jamesia työssään.

Bobin ja Jamesin tarina on
kiinnostavaa  luettavaa
myös koiraihmisille.

Loin Kirjakimaralle pari päivää sitten tilin Twitteriin: tunnus on @Kirjakimara. Myös Bobin ja Jamesin seikkailuja ja kuulumisia voi seurata Twitterissä @StreetCatBob.

Bobin ja Jamesin tarinaan ovat tutustuneet Blogistaniassa ainakin Annami ja Kirjavinkkien Paula.