Pakomatkalla metsissä – Jenni Räinä: Vaino

Kansi: Piia Aho.

Pohjois-Pohjanmaa isonvihan aikaan eli 1700-luvun alkupuolella ei ole minulle historiassa se tutuin ajanjakso, mutta Jenni Räinän Vaino-romaanin myötä sain siihen kosketuksen. Se oli jalat palelluttava, kasvoille limaa sylkevä ja samalla lyyrisesti toivoa luova kosketus.

Päähenkilö Valpuri eli Vappu on kotoisin Räinänperältä, Iistä. Vappu on veljiensä kanssa metsässä pakomatkalla, ja perässään heillä on venäläiset kasakat, jotka tuhoavat kaiken rannikon tuntumassa.

Vainoajat polttavat pirtit, tappavat aikuisia ja ottavat lapsia mukaansa ihmisverona. Kaapatuista lapsista muovataan ryssänrenkejä, oppaita uusille tuhotöille, kiduttamiselle ja häpäisylle, koska he tuntevat seudun.

Karkuun pyrkiville jokainen äännähdys on riski, niin myös toisistaan eksyminen ja silmät päästä pullistava nälkä. Suojaa tuovat suuret kuuset ja perimätieto.

Vapun nykyhetkeä katkovat hänen näkökulmastaan tehdyt takaumat ja myös vainolaisten joukkoihin ryövättyjen jaksot. Vetävin näistä on nykyhetki, toki taustoitus antaa hahmoille syvyyttä. Olin hankaluuksissa sen kolmannen kanssa. Ryssänrenkien osuudet on painettu kursiivilla, mikä on lukijalle kauhistus, mutta niin sen välittämä näkökulma myös. Kaapatut lapset, jotka tottuvat tappamiseen. Muuttunut tuttu, joka tekee pahaa.

Valun hitaasti toivosta tyhjäksi. Koko maailma on vaihtanut kasvonsa. Mikään aiemmin luulemani ei ole ollut totta.

Vaino vei minut mukanaan. Siinä on vauhtia, kerronnan imua. Julmuutta on, mutta aukkoisuus ja Räinän kieli pehmentävät kauhua. Lukijan lohduksi myös joku selviää.

Kirjan lopussa on Räinän jälkisanat, jotka avaavat yhtymäkohtia todellisiin historiallisiin henkilöihin ja tapahtumiin.


Jenni Räinä: Vaino. Otava 2025. 255 s. Kirjastolaina. Kansi: Piia Aho.

Yhteisöasumista ilmaston vuoksi – Jenni Räinä: Suo muistaa

Kansi: Jenni Noponen.

 

Nämä suot olivat aidointa, mitä täällä oli. Suo hänen edessään oli niellyt sekunteja, viikkoja, vuosia, tuhansia vuosia. Siihen verrattuna ihminen oli mitätön.

Juho haluaa tehdä osansa ilmastonmuutoksen torjunnassa ja perustaa ekoyhteisön pohjoiseen soiden keskelle. Tarkoituksena on elää omavaraisesti ja ennallistaa ojitettuja soita. Yksin työ on mahdotonta, mutta kunhan tilalle saadaan kerättyä joukko asialle omistautuneita henkilöitä, tavoitteet alkavat tuntua saavutettavilta.

Keskeinen teema kirjassa on ihmisen ja luonnon suhde. Ihmisellä on tarve suitsia luontoa sekä luontokappaleita, mikä tulee hyvin esiin paitsi soiden ojituksissa, myös yhteisön hevosen kohtalossa ja läheisen suurpetokeskuksen kuvauksissa.

Etälukupiirimme tarttui Räinän ensimmäiseen romaaniin ja pääsi lukumatkalle suomaastoon, yhteisöelämään ja tyhjenevälle maaseudulle. Lukupiireissä parasta on lukukokemuksen syveneminen monella tapaa. Tällä kertaa eräs lukupiiristämme kertoi omakohtaisia kokemuksia suo-ojien täyttämisestä ja keskusteluun saatiin aivan uusi taso.

Minulle kirjan mehukkainta antia olivat kuvaukset yhteisöasumisesta, siihen kun mahtuu iloja ja ongelmia. Räinä kuvaa hyvin henkilökemioita ja monenlaisten mieltymysten vaikutusta tunnelmaan.

Pieni rasittava piirre tekstissä oli toisto. Kovin usein henkilöt ”paaluttavat” ajatuksiaan ja monet kulkuväylät ovat ”sorastettuja”.

Suo muistaa jättää miettimään, miten pelkkä hyvä tahto ja oikeutettu päämäärä eivät riitä. Täytyy olla myös osaamista, taitoja ja rehellisyyttä.

Ehkä suo ei tarvinnut ihmistä. Ehkä se palaisi, kun sen olisi aika palata. Ehkä ajalle vain piti antaa mahdollisuus.


Helmet 2024: 33. Kirjassa muutetaan maalle.

Jenni Räinä: Suo muistaa. Gummerus 2022. 261 s. Sain lahjaksi.