Kolmesti perhesuhteista ja vanhemmuudesta – Salmenniemi, Nutti & Hashemzadeh Bonde

Alkuvuoden luetuista kirjoista hahmottui tämä perhesuhteisiin ja vanhemmuuteen sukeltava kolmikko.

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä

Harvoin itken kirjan äärellä, mutta Harry Salmenniemen Sydänhämärää lukiessa hanat aukesivat sivulla 35 ja aika monta kertaa sen jälkeenkin. Niinpä sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita.

Sydänhämärä jatkaa samoilla kerrontakeinoilla kuin viime vuonna ilmestynyt Varjotajunta. Autofiktiivisen romaanin päähenkilö on kirjailijan kaltainen mies, joka raportoi lakonisesti omaa elämäänsä. Kertoja on välillä minä, mutta vaihtuu tuon tuosta häneksi.

Siinä missä Varjotajunta kommentoi kirjailijan työtä ja siihen kuuluvaa esillä oloa, Sydänhämärä vie aivan toisenlaiseen aiheistoon kotiin ja perheen piiriin. Päähenkilö ei juuri ehdi kirjoittaa, sillä hänen kaikki aikansa ja energiansa menevät lapsen sairastumiseen.

 
Perheen taapero Joel sairastuu diabetekseen, ja edessä ovat raskaat viikot sairaalassa. Isä roijaa reppujaan päivystyksestä shokkihuoneeseen, sitten lastenosastolle. Hän yrittää pitää itsensä koossa ja langat käsissään, sillä vaimo Marian laskettu aika on käsillä. Kriisin keskelle olisi syntymässä vielä toinen lapsi. 

Elämänpiiri kapenee, keskiössä ovat vain läheisten ihmisten selviäminen ja paraneminen. On sairaala ja on koti. Väsymys ja huoli aiheuttavat paitsi fyysistä pahaa oloa, myös mieli ja ajatukset hämärtyvät, siitä varmasti juontuu kirjan nimi Sydänhämärä.

Salmenniemeä lukiessa mieleeni nousee lukumuistoja. Muistelen, että Juha Itkosen Ihmettä kaikki ja Knausgårdin Kevät kuvaavat kirjailijaisän huolta perheestään ja lapsistaan, sairastumisista ja syntymistä samankaltaisesti. Vaikka kirjat ovat fiktiota, ne pohjaavat oman elämän tositapahtumiin jollakin tavalla.

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä. Siltala 2024. 215 s. Lainasin kirjastosta. Graafinen suunnittelu: Mikko Branders.

* * *

Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana

Ella-Maria Nutin esikoisteoksesta Pohjoisessa kahvi on juotu mustana vahvimpana mieleen jää painostava tunnelma. Kirjassa kuvataan äidin ja tyttären suhdetta ja kohtaamista yhden viikon aikana. Äiti Agneta on sairastunut vakavasti, eikä saa kerrottua sitä tyttärelleen Tildalle, joka rakentaa elämäänsä eteläisessä kaupungissa.

Äiti ajattelee, että kun ei puhelimessa saa asiaansa kerrottua, hän matkustaa Tildan luo. Tildan pienessä opiskelukämpässä äiti sitten salailee lääkkeitään ja huonoa oloa. Lukija saa jännittää koko pitkän viikon kuvauksen ajan, miten tilanne purkautuu. Saako Tilda tietää? Jos totuus paljastuu, miten se tapahtuu?

Nutti rakentaa taitavasti tunnelmaa ja jännitettä. Äidin ja tyttären suhteessa hiertää, mutta eroja on myös pohjoisen ja etelän elämän välillä. Nutin sanoma tuntuu olevan, että teot eivät heijastele sitä, mitä ajattelee. Ja koska toisen ihmisen päähän ei voi nähdä, pitää puhua. Puhukaa ihmiset, Nutti tuntuu alleviivaavan, eikä ole huonon sanoman kanssa aloittamassa kirjailijanuraansa.

Helmet 2024: 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä.

Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana. Alkuteos: Kaffe med mjölk. Suom. Jaana Nikula. Johnny Kniga 2023. 206 s. Kansi: Sara R. Acedo.

* * *

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös

Yhden illan lukukokemus jättää pitkän jäljen. Pari vuotta sitten luin Golnaz Hashemzadeh Bonden edellisen suomennoksen Olimme kerran, ja tämä uutuus peittoaa edeltäjänsä väkevyydellään, jos mahdollista.

Kun Lily saa oman lapsen, hän ei voi enää paeta vaikeaa äitisuhdettaan. Hän on kertonut kaikille, että hänen äitinsä on kuollut kauan sitten, mutta totuus on toinen.

Vuoroluvuissa seurataan Lilyn ensimmäisiä hetkiä äitinä ja palataan Lilyn turvattomaan lapsuuteen.
Molemmat kerrokset ovat vahvoja. Lapsuuden kuvauksesta minulle tulee lukijana todella paha olo. Äiti jättää pienen Lilyn selviämään yksin ja syyllistää tätä työssä käynnistään. Pieni tyttö on yksinäinen, hän kokee liikaa, näkee liikaa. Ja lähes aina ilman turvallista aikuista.

Nykyhetken Lily puolestaan yrittää pakonomaisesti pitää huolta vastasyntyneestä. Jopa vaunut ovat liikaa, rintarepussa vauva on tarpeeksi lähellä. Puoliso Michael on jotenkin avuton tilanteessa, anoppi sen sijaan saa muuria murrettua. 

Turvattoman lapsuuden jälkeen Lilyn käyttäytyminen on luontaista. Ihmiselle ja muille eläimille luontainen käytös ei aina ole kaunista, jälkikasvua tukevaa tai rakastavaa.

 
Helmet 2024: 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä.

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös. Alkuteos: Naturliga beteenden (2022). Suom. Jaana Nikula. Otava 2024. 168 s. Lainasin kirjastosta.

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

Kansi: Timo Numminen.

Otava 2018. 224 s.
Alkuteos: Det var vi (2017).
Suom. Jaana Nikula.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Katkeruus vyöryy kirjan sivuilta, niin väkevästi kertoja sanoittaa tunteitaan ruotsalaisen Golnaz Hashemzadeh Bonden vasta suomennetussa romaanissa Olimme kerran. Sapekas entinen vallankumouksellinen joutuu kohtaamaan itseään vahvemman, syövän. Miten näin voi käydä hänelle, joka on selvinnyt väkivaltaisesta vallankumouksesta ja väkivaltaisesta avioliitosta?

Ruotsiin aviomiehensä ja lapsensa kanssa vuosikymmeniä sitten Iranin islamilaista vallankumousta paennut Nahid on yksinäinen nainen. Tarina vuorottelee Nahidin Iranin muistoissa ja nykyajassa, jossa hän yrittää elää diagnoosinsa kanssa. Kertojana toimiva Nahid kokee, ettei kukaan oikein tarvitse häntä, ei tytär eikä kukaan muukaan. Mies on kuollut, aikuisella tyttärellä on oma elämä. Hän on joutunut jättämään kotimaansa nuorena, ja nyt hän joutuu kohtaamaan toisen suuren kriisin. Elinaikaa on korkeintaan puoli vuotta.

Muutama viikko. Puoli vuotta. Muutama vuosi. Mitä eroa niillä on? En ole varma. Ymmärrän, että ne ovat eripituisia aikoja, mutta mitä väliä ajalla tässä tapauksessa on? Mihin minä aikaa tarvitsen? Sairastamiseen? Yksinoloon? Kuoleman odottamiseen? Mitä virkaa ajalla on, jos sitä ei käytä tulevaisuuden rakentamiseen? En tiedä. Ehkä tämä kaikki johtuu siitä, etten tiedän mihin kuluttaisin aikani. Ehkä tämä juuri siksi tapahtuu minulle. Syöpä valitsi minut, koska en tiedä mitä tehdä elämälläni. 

Alusta asti on selvää, että kertojalla on paljon hampaankolossa. Mistä kaunaisuus oikein kumpuaa? Se selviää lukijalle pikkuhiljaa, enkä tarinan edetessä ja taustojen valjetessa enää ihmettele syvältä sisimmästä pulppuavaa vihaa.

On mielenkiintoista lukea kuvausta 1970-luvun Iranista, joka on hyvin kaukana siitä Iranista, jonka me tiedämme: Nahidin lapsuudenperheessä on seitsemän tytärtä, kertoja itse on juuri päässyt lääketieteelliseen. Juhlissa tanssitaan, yliopistolle mennään minihameessa ja hiuksia vaalennetaan. Tulevan miehensä, Masoodin, myötä kertoja liittyy 1970-luvun lopulla vallankumouksellisiin. Vallankumous lankesi tähtisateena yllemme. 

Parempaan tulevaisuuteen uskovat nuoret jakavat lentolehtisiä ja järjestävät salaisia kokoontumisia. Parikymppinen kertoja ottaa mielenosoitukseen mukaansa 14-vuotiaan pikkusiskonsa, mikä varjostaa koko hänen loppuelämäänsä. Huolettomasta tapahtumasta nimittäin kehkeytyy silmitön ammuskelu. Ihmisiä kuolee, ja seuraa kuulusteluja ja pakotettuja tunnustuksia. Mieleeni nousee Han Kangin Ihmisen teot, kun jälleen luen väkivaltaisuuksiksi puhkeavasta mielenosoituksesta. Nahidin ja Masoodin on paettava: Meidän olisi pitänyt kuolla sinä yönä, sillä kaikki seuraavat vuoden olivat pelkkää laina-aikaa.

Iranin tapahtumien lisäksi kirja kuvaa koskettavasti kertojan suhdetta aikuiseen tyttäreensä. Äiti ei osaa puhua kuin ilkeyksiä ja tiuskia. Tarkoitus ei ole loukata, mutta häijyydet karkaavat huulilta helpommin kuin hellyydet. Taustalla on Nahidin haastava suhde omaan äitiinsä, jota hän ylläpitää Iraniin puhelimitse. Nahid myös tuntee, ettei hänellä ole oikeutta olla tyytymätön, olihan hänellä asiat paremmin kuin kotimaansa edeltävällä naissukupolvella. Äitikin on joutunut naimisiin vain 9-vuotiaana.

Hashemzadeh Bonde kuvaa elävästi elämässä monesti pettyneen, kuolemansairaan naisen tuntoja. Nahidin tarina näyttää, millaisia jälkiä toistuva, läpi elämän koettu ja todistettu väkivalta jättää. Viha katkeroittaa ja sisuunnuttaa, jopa niin, että nainen ei suostukaan kuolemaan, ei ainakaan annetussa ajassa.

Olimme kerran on Golnaz Hashemzadeh Bonden toinen romaani. Kirjailija on syntynyt vuonna 1983 Iranissa ja muuttanut lapsena perheensä kanssa Ruotsiin. Nykyisin hän johtaa perustamaan ihmisoikeusjärjestöä. Golnaz Hashemzadeh Bonde saapuu toukokuussa Helsinki Lit -kirjallisuusfestareille. Hän keskustelee perjantaina 25.5. Jani Toivolan kanssa — jo tämän kirjan perusteella odotan keskustelua innolla ja toivon ehtiväni tutustua Toivolankin teoksiin ennen festaria!

Helmet-lukuhaasteessa laitan kirjan kohtaan 39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama.

Olimme kerran muissa blogeissa: Leena Lumi ja Kirjasähkökäyrä.