Listoja ja muinaista hovielämää – Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Kansi: Piia Aho.

Kymmenen vuotta lepuutin Mia Kankimäen esikoisteosta lukulistallani, kunnes lukupiirin innoittamana otin sen matkalukemiseksi marraskuiselle reissulleni.

Ihailen Kankimäen rohkeutta sukeltaa kohti intohimoaan, vaikka se on aiheena marginaalinen ja vaikeasti saavutettava. Aiemmin kustannustoimittajana uraa tehnyt Kankimäki nimittäin innostuu muinaisesta japanilaisesta hovinaisesta ja kirjailijasta, Sei Shōnagonista, joka on elänyt noin tuhat vuotta sitten. Kymmenen vuoden lepuuttamiseni ei tässä kontekstissa ole oikeastaan mitään.

Ilman kielitaitoa Kankimäki suuntaa Kiotoon Shōnagonin jäljille. Järjestyy vuorotteluvapaa, asunto solusta. Alkaa sukellus kulttuuriin, historiaan, myös kirjoittajaan itseensä.

Aivan samaa vauhtia en löydä tästä kirjasta kuin Kankimäen toisesta teoksesta Naiset joita ajattelen öisin. Välillä muinaiset hovielämän kuvaukset puuduttavat, samoin toisto.

Mutta: sitten tunnen jälleen imun, ja sivut kääntyvät kuin transsissa. Listojen rakastajassa kirjoittava hovinainen ja hänen teoksensa, Kankimäen ahkerasti siteeraama Tyynynaluskirja, herättävät mielenkiinnon.

[SEI SHŌNAGON KIRJOITTAA]

Asioita joita ei voi verrata

Kesä ja talvi. Yö ja päivä. Sade ja auringonpaiste. Nuoruus ja vanhuus. Henkilön nauru ja suuttumus. Musta ja valkoinen. Rakkaus ja viha. Sade ja usva.

Kun on lakannut rakastamasta jotakuta, tuntuu kuin hänestä olisi tullut toinen ihminen, vaikka hän on edelleen se sama.

Kankimäki lainaa idoliltaan listaavaa kirjoitustyyliä, mikä tuottaa monenmoisia herkullisia kiteytyksiä ja oivalluksia. Kankimäki hyödyntää Tyynynaluskirjan englanninkielistä käännöstä, mutta ilokseni huomasin, ensi huhtikuussa Tyynynaluskirjasta ilmestyy Miika Pölkin suomennos.

Lukupiirimme suosittelee Kankimäen kirjaa Japanista ja matkustamisesta innoittuneille, mangan ystäville ja naisten mielenmaisemista kiinnostuneille. Sanoisin, että tämä on myös oiva matkakirja, sillä Kankimäen kokemuksia Kiotossa on kiva peilata omiin huomioihinsa reissussa, vaikka ei aivan yhtä kaukana matkaisikaan.


Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Otava 2013. 380 s. Ostin käytettynä. Kansi: Piia Aho.

Sattumuksia reissun päällä – Aino Huilaja: Paluumatkalla

Kansi: Jerry Ylkänen.

Lapin hangilta Sardinian aurinkoon ja saksalaiselle leirintäalueelle. Lukija pääsee reissaamaan ympäri Eurooppaa Aino Huilajan sujuvan matkakertomuksen sivuilla. 

Matkaseurana Huilajalla ovat hänen puolisonsa Jerry Ylkänen ja pariskunnan koira Arska. Yksi keskeinen hahmo on myös oranssi, asumiskäyttöön rempattu paku nimeltä Ranssi. Kaikki ovat tuttuja Huilajan esikoisteoksesta Pakumatkalla, jossa hän kertoi irtiotostaan Maikkarin uutisankkurin työstä ja van lifen eli pakuelämän alkukilometreistä.

Aino Huilajan elämänseikkailu ja omannäköisen arjen rakentaminen siis jatkuvat. Tulkitsen, että elämä Ranssissa ei ole tulossa päätökseen, vaikka kirjan nimi Paluumatkalla voisi siihen viitata. Huilaja ei palaa maitojunalla takaisin kellokorttiarkeen, vaan puhuu sen puolesta, että pakustakin käsin voi tehdä töitä. Aivan yhtä oikeita kuin konttorissakin. Huilaja ja Ylkänen työllistävät itseään esimerkiksi ideoimalla tv-sarjan elämäntavastaan. Kun Yle ostaa sen, on juhlan paikka.

Pidän Huilajan tavasta rakentaa reissusattumuksista tuokiokuvia. Kaikki ei ole pelkkää hehkutusta, vaan mukaan mahtuu myös epäonnisia sattumuksia, haavereita ja virhearvioita. 

Normeista poikkeava elämäntapa ja Huilajan letkeä kirjoitustyyli esikoisteoksessa jättivät positiivisia muistijälkiä, ja viihdyin mainiosti myös tämän jatko-osan äärellä. Kuuntelin sen äänikirjana, jonka Huilaja lukee itse. Sitten lainasin kirjan vielä kirjastosta, koska halusin nähdä kuvat.

Huilajan kirjan jälkimainingeissa olen seikkaillut erinäisillä somen van life -tileillä ja katselulistalla on Huilajan ja Ylkäsen Van Life -sarjan kakkoskausi Yle Areenassa.

En varsinaisesti haaveile pakuelämästä tai -matkailusta ainakaan tässä elämänvaiheessa, mutta siitä on tullut yksi vaihtoehto tulevaan. Näinkin voi elää.

Helmet 2024: 16. Kirjassa on valokuvia.

Aino Huilaja: Paluumatkalla. Otava 2023. 157 s. Kansi: Jerry Ylkänen. Lainasin kirjastosta / Bookbeat.

Kajakeilla halki saariston – Panu & Sanna-Mari Kunttu: Kaikki luodon linnut

Kansi: Tuomo Parikka.

Nemo 2022. 377 s.

Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Hyvää Itämeripäivää! Osuvampaa päivää tästä kirjasta kirjoittamiselle saa hakea, sillä Kunttujen melontaseikkailu tuo Itämeren lähelle.

Panu ja Sanna-Mari Kunttu meloivat kesällä 2020 Salosta Poriin – siis yli tuhannen kilometrin matkan halki Saaristomeren ja Ahvenanmaan ympäri. Seitsemän viikon ajan kajakeissa kulki kaikki tarvittava teltoista juomaveteen ja vaatteista muistiinpanovälineisiin.

Tyrskyt huuhtovat kajakkeja ja melojia, karu saaristoluonto piirtyy lukijan silmien eteen. Luonnollisesti myös meremme huono tila tulee selväksi, luontokadosta lukeminen kylmää. On umpeenkasvanutta ruovikkoa, sinileväpuuroa.

Idean matkalleen Kuntut saivat Pentti Linkolalta. Linkola toteutti vastaavan reissun perheensä kanssa soutuveneellä 1970-luvulla. Kuntut ehtivät tavata Linkolan matkansa suunnitteluvaiheessa, mutta keväällä 2020 menehtynyt luonnonsuojelija ja ornitologi ei ehtinyt nähdä matkansa toisintoa.

Melontaretki noudattelee mahdollisimman tarkkaan Linkolan reittiä, ja Kuntut pyrkivät laskemaan linnut samoilta luodoilta kuin Linkola. Matka ei siis ole mikään selviytymisseikkailu, vaikka se sellaisenkin piirteitä saa loukkaantumisten ja hätärantautumisten myötä, vaan linnuston tilaa kartoittava tutkimusmatka. Miksi jokin laji taantuu, miksi jokin menestyy? Selitys löytyy usein ihmisen toimista ja ilmastonmuutoksesta.

Linkolan hengessä tehty matka keskittyy ymmärrettävästi luontoon ja pääosaa näytteleviin lintuihin. Melojien tunnoista olisin lukenut mieluusti enemmänkin.

Luin kirjan kesällä saaressa, ja se herätteli tarkkaamaan saaremme lintuja uusin silmin. Kirja oli mielenkiintoista luettavaa, vaikka saaristomökkeilijänä sainkin korvilleni kirjoittajilta. Heiltä ei ymmärrystä kaltaiselleni moottoriveneellä liikkuvalle löydy.

Helmet 2022: 8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua.

Vapauden tuntua etsimässä – Aino Huilaja: Pakumatkalla

Kansi: Jerry Ylkänen.

Otava 2021. 191 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat/lainasin kirjastosta.

Maikkarin uutisankkurin irtisanoutuminen ja muutto pakettiautoon nousivat otsikoihin toissa vuonna, joten olen ollut tietoinen Aino Huilajan ja hänen puolisonsa pakumatkasta jo hyvän aikaa ennen tätä kirjaa. Irtautuminen tavallisesta kellokorttiarjesta on aiheena mielenkiintoinen, niinpä otin Huilajan matkakirjan kuunteluun. Kirjassa on paljon Huilajan puolison Jerry Ylkäsen valokuvia, joten lainasin kirjan vielä painettuna kirjastosta nähdäkseni kuvat.

Kun arki tympäännyttää, eikä edes unelmaduuni tunnu enää miltään, päätös hahmottuu pikkuhiljaa. Oravanpyörästä on hypättävä pois. Aino ja hänen miehensä Jerry hankkivat pakettiauton, josta he alkavat kunnostaa reissukotia. Sen nimeksi tulee Ranssi. Samalla käynnistyvät matkakassan kerrytys ja Jerryn autokoulu. 

Huilajan, puolison ja Arska-koiran matka alkaa syksyllä 2019. He kääntävät Ranssin keulan kohti eteläistä Eurooppaa, sillä talveksi on tarkoitus päästä lämpimään. He eivät tee tarkkoja suunnitelmia, vaan etenevät fiiliksen mukaan. Tie vie Fuengirolaan, josta matka jatkuu lautalla Kanarialle. Määränpäänä siellä on La Gomera eli sama saari, jolla ajatus pakumatkasta alunperin syntyi. Kanarialta he suuntaavat takaisin Manner-Eurooppaan. Vapaus on muisto vain, kun seurue jumiutuu Ranskan maaseudulle ulkonaliikkumiskiellon vuoksi.

Mediat kiinnostuvat uutisankkurin irtisanoutumisesta, ja Huilaja myös raportoi matkasta Instagramissa. Hesarin juttu otsikoidaan Huilaaja, mikä pöyristyttää Huilajaa. Hänestä tulee valtakunnan huilaaja, vaikka hän ei missään vaiheessa jättänyt työntekoa kokonaan. Huilaja oikeastaan korostaa työntekoa, se on osa reissun oikeutusta: takana on tiukka työputki ja reilu kymmenen vuotta MTV:ssä. Myös Ranssista käsin hän tekee toimittajan ja kirjoittajan hommia. 

Huilaja kuvaa elävästi elämää Ranssissa. Arki ilman vessaa ja suihkua edellyttää kekseliäisyyttä ja tuo mukanaan kommelluksia. Pakettiautolla matkaaminen on mielenkiintoisia kohtaamisia ja huikeita luontoelämyksiä, mutta myös riitoja, vaarallisia tilanteita rotkon reunalla ja autohuolia. 

Huilajan ja hänen puolisonsa reissu osuu taitekohtaan, jonka jälkeen matkailu on muuttunut ainakin tilapäisesti, jos ei pysyvästi. He eivät ehdi viettää Ranssi-elämää maailmalla kuin joitakin kuukausia, kun korona pakottaa seurueen palaamaan Suomeen, kiireellä.

Kirjan kuvateksti: Tenojoen suisto.
Pakumatka jatkui Suomessa ja Norjassa kesällä 2020.

Reissukokemuksista ja ihmisten suhtautumisesta elämänmuutokseen oli mielenkiintoista lukea, Huilajan tekstissä oli mukana sopiva annos kepeyttä ja huumoria. Esikoiskirjailija lukee äänikirjan itse, mikä tuo kirjaan viehättävän lisäsävyn: aivan kuin hän kertoisi kokemuksistaan juuri minulle.

Kuunnellessani mieleeni pulpahteli muistoja omalta pienimuotoisemmalta irtiotoltani reilun vuoden takaa. Junamatka Euroopan halki ja kuukausi Espanjassa ovat kuin kaukainen unikuva tai utopia, niin paljon maailma on lyhyessä ajassa muuttunut. Nyt kun matkustaminen on tauolla, voi reissuun päästä onneksi haaveissaan, muistoissaan – ja näin kirjan sivuilla.

Helmet 2021: 8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa.

Klassikkohaaste #11 – Mika Waltari: Lähdin Istanbuliin

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2008. 274 s.
Luin kolmannen painoksen, ensimmäinen ilmestyi 1948.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Tänään on jälleen se päivä, kun kirjablogit täyttyvät klassikkojutuista. Puolivuosittain järjestettävää haastetta emännöi tällä kertaa Jane Kirjan jos toisenkin -blogista, mistä löytyy löytyy linkkejä lukuisiin klassikkojuttuihin. Haastekirjakseni valitsin Mika Waltarin matkakirjan vuodelta 1948, jonka koko nimi on Lähdin Istanbuliin: totta ja tarua Euroopasta 1947.

Waltarilla on takanaan tiivis työrupeama, kun hän alkaa haaveilla matkasta Istanbuliin. Matkalla voisi pysähdellä useassa eurooppalaisessa kaupungissa – samalla reissulla voisi kerätä materiaalia tulevia teoksia varten ja katsastaa, mitä sodanjälkeiselle Euroopalle kuuluu. Vihdoin kun passit, matkustusluvat ja valuutat ovat kunnossa, hän lähtee vaimonsa kanssa matkaan. Vaimo saattaa miehensä Pariisin ohitse, ettei mies jäisi sinne olemaan; edellisistä matkoista on siis otettu opiksi.

Waltari kuvailee tuntemuksiaan elävästi läpi matkan. Alkumatka taittuu rahtilaivalla, ja merellä haikeus valtaa kirjailijan mielen:

Lähdön hermostuttava kiire viipyy mielessä, meren vihreänharmaa, laineikas ulappa väsyttää, tuntuu vaikealta uskoa, että tosiaan on päässyt livahtamaan lukemattomien asioiden ja järjestelyjen rysänsilmästä, puhelimen pärinästä, ovikellon soitoista ja vastattavista kirjeistä täydelliseen vapauteen. Tällainen vapaus on vuosien jälkeen jotakin niin täysin uskomatonta, että sitä kiertelee lievästi muristen ja niskakarvat pystyssä kuin koira outoa luuta. 

Matkalla Helsingistä Kielin kanavan kautta Amsterdamiin laiva kohtaa myrskyn ja sumu hidastaa matkantekoa. Seuraavana kulkupelinä toimii juna, jolla matka jatkuu Pariisiin.
Siellä vastassa ovat liikenteen halvaannuttanut metrolakko ja avosydäminen Madame, jonka hotellissa Waltari on aiemmillakin matkoillaan yöpynyt. Vaimo jatkaa mukana vielä Zürichiin, sitten hän palaa Suomeen. Kirjailija suuntaa yksin Venetsiaan ja lentää lopulta Roomasta Istanbuliin.

Waltarin matkassa on ilo reissata ympäri Eurooppaa. Nyt kun muunlainen ulkomaanmatkailu on tauolla, niin mikä olisikaan nautittavampi tapa tehdä nojatuolimatkaa kuin taitavan kirjailijan olkapäällä. Kirjailijan silmä poimii tarkkoja havaintoja kaupungeista, ihmisistä, ihmisyydestä. Hän kohtaa erilaisuutta ja vieraita asioita, innostuu ja hämmästelee. Historiallisiin romaaneihin erikoistunut kirjailija tekee löytöretkiä erityisesti museoissa.

Kirjailija etsii materiaalia kokonaan toisella tavalla kuin tiedemies. Hän hakee kaiken takaa ihmistä, poikkeusta, oikkua, kun taas tiedemiehen pyrkimyksenä yleensä on yleispätevyys, periaate, johtava ajatus. Mutta historiallinen tutkimus on upottava meri, jokainen selvinnyt kysymys aukaisee lukemattoman määrän uusia kysymyksiä, ja tahtoen tai tahtomattaan joutuu penkomaan paljon sellaista, mitä ei koskaan myöhemmin joudu käyttämään.

Matkallaan Waltari kohtaa niin ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta kuin myös huijausyrityksiä. Hän tapaa vanhoja tuttavia ja saa kutsuja tilaisuuksiin kirjailijastatuksensa vuoksi. Waltaria kestittävät konsulit ja muut kaupunkien silmäätekevät. Usein häneltä tiedustellaan oloja Suomessa näin sodan päättymisen jälkeen. Hullumminkin voisi olla, kuuluu lakonisuuteen taipuvan kynäniekan vastaus.

Raha on ongelma läpi reissun. Koko ajan se meinaa loppua ja valtioiden rajoilla valuuttoja pitää selvitellä. Tilanne on välillä melkein katastrofaalinen, eikä sitä auta hurvittelu venetsialaisessa kasinossa. Myös kotona odottavalle perheen mäyräkoira Petterille pitää ostaa tuliaisiksi talvitakki, joka verottaa budjettia melkoisesti. Tuurilla matka kuitenkin aina vain jatkuu, ja nopeasti matkaaja oppii amerikkalaisten savukkeiden tehon tullimiesten voitelussa.

Tammikuussa kirjoitin Waltarin toisesta, varhaisemmasta matkakirjasta nimeltä Yksinäisen miehen juna. Luin kirjaa, kun tein pitkää junamatkaa Euroopassa ja pystyin samastumaan moniin kirjailijan havaintoihin. Yksinäisen miehen juna kertoo juuri yliopistosta valmistuneen nuoren miehen matkasta, mutta nyt käsillä oleva Lähdin Istanbuliin on jo Sinuhen julkaisseen tunnetun kirjailijan teos. Matkaan lähtee tällä kertaa 39-vuotias perheenisä.

Jos matkaaja on lähes parissakymmenessä vuodessa muuttunut, niin on myös määränpää. Kaupungin nimi on vaihtunut Konstantinopolista Istanbuliksi, ja ilmapiiri on kirjailijan havaintojen mukaan turkkilaistunut. Vieraiden kielten taito on paikallisilla romahtanut, ranskalla on vaikea tulla toimeen. Kovaa vauhtia eurooppalaistumassa olevassa kaupungissa itämaisuus ja länsimaalaisuus sekä menneisyys ja nykyaika ovat jatkuvasti läsnä.

Viihdyin keski-ikäistyvän Waltarin matkassa vielä paremmin kuin parikymmentä vuotta nuoremman. Pöyhkeily on vähäisempää. Ilonpitokin on maltillisempaa, vaikka toisinaan "kohteliaisuus" naisia kohtaan on sitä luokkaa, että vaimolla on varmaan ollut matkakertomuksessa sulateltavaa. Matkaajasta piirtyy kuitenkin sympaattinen ja sanavalmis kuva, eikä sillä lopulta ole väliä, mikä on totta ja mikä tarua.

Viehättävien matkakirjojen jälkeen voisikin olla aika lukea historiallinen romaani Waltarilta, kenties vaikka Johannes Angelos, johon kirjailija tällä matkallaan keräsi aineksia.

Helmet-lukuhaaste: 1. Kirja on vanhempi kuin sinä.

Kaipuu vie junamatkalle – Mika Waltari: Yksinäisen miehen juna

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2008. 294 s.
Luin neljännen painoksen, ensimmäinen ilmestyi 1929.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Matkatavarat. Kirjoituskone tietysti. Yksi puku saa riittää. Vanha sadetakki. Yksi matkalaukku riittää. Ei mikään ole ikävämpää kuin huolehtiminen suuresta tavaramäärästä. Ja matkan varrella voi aina ostaa sen, mitä sattuu tarvitsemaan.

Näin varustautuu pitkään Euroopan-matkaansa Mika Waltarin omaelämäkerrallisen matkakirjan päähenkilö 1920-luvun lopulla. Yliopisto-opinnot hän saattaa vauhdilla päätökseen, sillä matkaan on päästävä, pian. Kirjoituskoneen hän pakkaa mukaan, koska osa matkakustannuksista on tarkoitus kattaa kirjoittamalla kotimaisiin lehtiin matkareportaaseja.

Yksinäisen miehen juna kuvaa elämännälkäisen nuorenmiehen seikkailujen kesää. Laiva vie ensin Stettiniin, mistä matka jatkuu junalla muun muassa Berliiniin, Wieniin, Prahaan ja lopulta Istanbuliin, joka tuohon aikaan oli nimeltään Konstantinopoli. Mystinen Konstantinopoli on matkan päämäärä. Paluumatkalla hän poikkeaa Pariisissa ja Roomassa. Joissain kaupungeissa hän viipyy vain hetken, toisissa viikkoja.

Aloin lukea kirjaa, kun valmistelin omaa Euroopan-reissuani. Matkustin joulukuun lopulla Espoosta Espanjaan maata pitkin, kulkuvälineinä laiva, junat ja bussit. Kirjoituskoneen sijaan pakkasin mukaan läppärin, mutta muuten noudatin Waltarin neuvoja: yhdellä pakaasilla on pärjättävä, yksi siistimpi vaatekerta on hyvä olla, liikaa tavaraa ei kannata ottaa vaivoikseen.

Waltarin kirja oli yksi harvoista kirjoista, jolle annoin tilaa rinkassani, sillä en ehtinyt lukea kirjaa loppuun matkavalmistelujen tohinassa. Kirja sopi luonnollisesti loistavasti matkalukemiseksi pitkillä junamatkoilla. Kirjoja on matkassa mukana myös Waltarilla:

Olen tietysti varannut itselleni matkalukemista. Kolme kirjaa, jotka edustavat kolmea tyypillistä puolta meidän aikamme kirjallis-henkisessä ilmakehässä. Remarque'in Im Westen nichts Neues, Edgar Wallace'in uusin seikkailuromaani ja Cheiron Kädestäkatsomisen opas.

Näistä minulle tuttu on vain Remarque'in kirja, vaikka en olekaan sitä lukenut. Vuonna 1929 kirja oli aivan uusi, se ilmestyi samana vuonna kuin Waltarin kirja.

Samastuin kirjassa kuvattuun lähestyvän matkan aiheuttamaan kuumeiseen tunnelmaan, samoin matkalla olemisen vapauden huumaan.

Olen yksin, olen vapaa, koko Eurooppa aukenee edessäni. Pikajuna alkaa laulaen viedä minua Berliiniä kohti.

Oli antoisaa huomata, miten samoja ajatuksia matkustaminen aiheuttaa, vaikka välissä on lähes sata vuotta. Tunnelmat eivät muutu, vaikka aika kuluu.

Kirjan päähenkilö lähtee matkaan kesän kynnyksellä, minä taas lähdin liikkeelle vuodenvaihteessa, vuoden pimeimpään aikaan. Motiivini reissulle oli päästä pois pimeästä, viettää tammikuu Espanjan auringossa. Kirjan päähenkilöä kiehtoo erityisesti mystinen Konstantinopoli, nykyinen Istanbul.

Vanhahtava kieli reklaameineen ja päähenkilön pöyhkeily ovat paikoin hellyyttävää luettavaa, mutta vaikeitakin kohtia kirjassa nykylukijalle on. Kirja luonnollisesti heijastelee aikansa maailmaa ja asenteita, mutta silti nykynäkökulmasta rasistiset kuvaukset ovat pysäyttäviä.

Punaiset lyhdyt vetävät päähenkilöä puoleensa, seksuaalisten kokemusten jano on kova. Päähenkilön ajoittainen naiivius ja viattomuus törmäävät suurkaupunkien syntisyyteen. Miehen katse poimii eroottisuuden symboleja katukuvasta, ja teksti sykkii halua, kohta taas katutytöt aiheuttavat puistatuksia. Alaston, raaka, saksalainen seksuaalisuus leimaa yöllisen Berliinin. Päähenkilö pyrkii tekemään eroa oman kiinnostuksensa ja muunlaisten intressien välille; hänen viehtymyksensä on sivistyneempää.

Waltarin aikaan Eurooppa oli jotakuinkin auki kielitaitoiselle ja matkakassan hankkineelle nuorelle. Matkustamisen oli kuitenkin harvojen huvia, ja tuolloin oli mahdollista löytää kuulopuheiden perusteella toiset suurkaupungissa asuvat suomalaiset ongelmitta. Nykyään enää missään Euroopan kaupungissa ei voi tietää, keitä muita suomalaisia siellä on, ainakaan samalla tarkkuudella.

Matkustamisen vaivat olivat kirjan aikaan aivan toisessa mittakaavassa. Kiitän Schengeniä ja euroa, kun luen konstikkaista viisumi- ja tullimuodollisuuksista, rahanvaihto-ongelmista ja jopa rajoilla pidetyistä terveystarkastuksista. Omalla matkallani kohti etelää henkilöllisyystodistukseni ei lähtösataman jälkeen kiinnostanut ketään, eikä matkalippujakaan kovin ahkerasti tarkasteltu.

Koti-ikävä on tuttu tunne pidempään kotoa poissa oleville. 1920-luvun parikymppinen maailmankansalainen ei myöskään välty näiltä tuntemuksilta:

Tiedän, että tulen kovin ikävöimään äitiä. Lopultakin olen vain pieni poika, jonka on niin kovin vaikea nukkua, ellei hän saa poskelleen äidin iltasuukkoa: hyvää yötä.

Vastikään Proust-urakkansa valmiiksi saanut lukija tunnistaa viittauksen klassikkoromaaniin.

Yksinäisen miehen junaa voin suositella matkakirjoista pitäville, pitkästä junamatkasta haaveilevalle, sellaisella olleille – ja tietenkin matkalukemiseksi reissulle. Kirja tuo hyvin esiin sen, mikä matkustamisessa on muuttunut, ja myös sen, mikä on pysynyt samana lähes sadan vuoden ajan.

Helmet-lukuhaaste: 24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa.

Kuukauden nobelisti: Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta

Otava 2000. 155 s.
Alkuteos: Irisches Tagebuch (1957).
Suom. Kai Kaila (1975).
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Heinrich Böll (1917‒1985) on Kirjakimaran maaliskuun nobelisti. Böll on kuulostanut aina jotenkin vaikeasti lähestyttävältä, joten päätin aloittaa hänen tuotantoonsa tutustumisen "helpommasta päästä" eli matkakirjasta. Päiväkirja vihreältä saarelta ilmestyi alkukielellä vuonna 1957, ja ensimmäinen suomennos vuonna 1975, kolme vuotta Böllin Nobel-palkinnon jälkeen. Luin Seitsentähdet-sarjassa vuonna 2000 ilmestyneen painoksen, johon Jyrki Vainonen on kirjoittanut saatesanat.

Päiväkirja vihreältä saarelta on saksalaisen kirjailijan rakkaudentunnustus Irlannille, Swiftin, Yeatsin ja Joycen kotimaalle. Läpi kirjan Böll puhuu maasta ja sen kansalaisista lämpimästi ja kunnioittavasti, vaikka ei aina ihan ymmärtäisikään paikallisia käytäntöjä ja tapoja. Kirjassa Böll raportoi päiväkirjamaisesti perheensä matkasta Irlannissa ja sommittelee väliin tarinoita paikallisista ihmisistä.

Böll tekee huomioita muun muassa irlantilaisten luonteenlaadusta. Saksalainen säntillisyys joutuu kohtaamaan irlantilaisten aikakäsityksen. Irlantilainen sananlasku "Kun Jumala loi ajan, hän teki sitä tarpeeksi" kuvastaa hyvin paikallista suhtautumista vaikkapa sovittuihin aikatauluihin. Böll pohtii myös paikallisia sääilmiöitä, kansantarinoita, uskomuksia ja sananlaskuja. Kaikkeen hän suhtautuu positiivisessa hengessä. Junan ikkunasta hän havainnoi paljon saaren luontoa, jolle tyypillistä ovat kumpuilevat nummet ja hohtavanvihreä sammal.

Böllin matka vie ainakin Dubliniin, Limerickiin, Athloneen ja Mayoon. Matkan edetessä hän saa huomata, että hylätyt kylät ovat kansallismaisemaa. Irlanti on nimittäin lähtijöiden ja jo lähteneiden maa: esimerkiksi kuuden lapsen äiti kertoo vain kahden lapsistaan jääneen kotimaahansa, muut neljä lähtivät työn ja paremman elintason perässä Englantiin ja Yhdysvaltoihin. Suhdeluku lähteneiden ja jääneiden välillä tarkoittaa sitä, että maailmalla on miljoonia irlantilaisia ja heidän jälkeläisiään.

Saatesanoissa Jyrki Vainonen varoittelee, ettei Böllin kirjaa kannata pitää todenmukaisena matkaoppaana, sillä se on varsin romantisoitu esitys vihreästä saaresta. Lisäksi se on jo melkoisen vanha, joten maa on muuttunut Böllin ajoista melkoisesti. Ainakin vehreät maisemat ja kansalaisten perusluonne ovat varmasti vielä nykymatkaajan saavutettavissa.

Huomasin ilokseni kirjaston kirjan kiertäneen monen lukijan käsissä, sillä käsissäni oleva nide pysyy vain hädin tuskin kasassa. Ymmärrän kiinnostuksen, sillä kirja on sujuvasanainen ja mielenkiintoinen ajankuva 1950-luvun Irlannista ja kirjailijan tarkkoja havaintoja on aina antoisa lukea. Kirjailijoiden matkapäiväkirjat ovat muutenkin mielestäni kiehtovaa luettavaa. Bölliä ennen olen reissannut ainakin Antti Tuurin matkassa eri puolilla Eurooppaa usean kirjan verran ja Juha Itkosen kanssa Amerikassa. Tänä vuonna ilmestynyt Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät ja juuri uusintapainoksena ilmestynyt Ulla-Lena Lundbergin Linnunsiivin Siperiaan pääsevät jossakin vaiheessa lukuun.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo.

Böllin kirjasta ovat bloganneet ainakin Luettua elämää -blogin Elina ja Tarukirjan Margit, joka on myös lukenut kirjan osana Kuukauden nobelisti -sarjaansa.

Juha Itkonen: Minun Amerikkani (2017)

Kansi: Piia Aho.

Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 350.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Minun Amerikkani sisältää matkakertomukset kirjailija Juha Itkosen neljältä Amerikan-matkalta. Matkat ajoittuvat vuosiin 2016 ja 2017 eli aikaan, jolloin Donald Trump nousi ensin puolueensa presidenttiehdokkaaksi ja lopulta Yhdysvaltojen presidentiksi. Välillä Itkonen matkustaa yksin, välillä valokuvaaja-työparinsa kanssa. Hän myös tapaa tuttaviaan reissuillaan ja yöpyy esimerkiksi kirjeenvaihtajapariskunta Laura ja Saska Saarikosken luona. Yhden matkan tarkoitus on viettää aikaa kirjailijaresidenssissä, kun taas viimeisen matkan Itkonen tekee nähdäkseen Trumpin virkaanastujaiset paikan päällä. Trump ottaa kirjassa suuremman roolin kuin alun perin oli tarkoitus.

Juha Itkonen on aina ollut Amerikka-fani. Hän vietti maassa vaihto-oppilasvuoden ja oli lähellä aloittaa jenkkifutiksen pelaamisen. Amerikkalainen populaarikulttuuri väritti nuoren miehen kasvuvuosia, mikä on toki tyypillistä hänen aikalaisilleen Länsi-Euroopassa. Hän on myös matkustellut maassa useasti. Kirjassa kuvattuna ajanjaksona Itkosen ihannoima maa muuttaa kurssiaan: terveydenhuoltouudistuksestaan tunnetun ja merkittävää rauhantyötä tehneen Obaman hallinnosta siirrytään rajojen rakentamisella uhoavan populistisen Trumpin aikakauteen. Kirjailija on hämmentynyt, ja hän yrittää löytää suunnanmuutokselle syitä.

Itkosen ensimmäinen matka ajoittuu tammi-helmikuuhun 2016. Tuolla matkallaan hän muun muassa vierailee Trumpin kampanjatilaisuudessa. Tuolloin punanaamaiseen showmiljöönääriin saattaa suhtautua vielä kepeästi hämmästellen, sillä eihän Trump voi nousta presidentiksi asti, eihän? Nyt reilun vuoden kuluttua tiedämme, että kampanja ei kaatunut omaan mahtipontisuuteensa ja valheellisiin argumentteihin, vaan otti koko ajan käyttöönsä entistä aggressiivisempia ja röyhkeämpiä keinoja. Make America Great Again toimi.

Varsinkin ollessaan yksin matkassa kirjailija raportoi usein omista häpeän tunteistaan. Amerikassa kaikki on suurta, ja yksin matkustava ulkomaalainen tuntee itsensä helposti pieneksi kaiken mahtavan keskellä. Amerikassa kirjailija ei välty myöskään turtumukselta: pikaruoka, limut ja autolla liikkuminen pöhöttävät niin mieltä kuin ruumistakin. Yhdellä matkallaan Itkonen kokee solahtaneensa amerikkalaiseen elämäntyyliin niin, että siitä alkaa jo tehdä mieli pyristellä eroon. Pikapuuropussi motelliaamiaisella alkaa tuntua tärkeältä.

Itkonen tekee arkisia ja oivaltavia havaintoja amerikkalaisista ja amerikkalaisuudesta. Esimerkiksi työ kannattelee, jos työtä on. Amerikkalainen työelämä ei tunne samanlaisia työaikoja ja lomia kuin Suomessa. Usein työpäivät ovat ympäripyöreitä, työviikot siis jopa 60-80-tuntisia. Ja vuosiloma kuulemma tyypillisesti kaksi viikkoa. Ahkerointia motivoi monesti mielikuva amerikkalaisesta unelmasta: idea siitä, että työteliäisyydestä palkitaan, kaikilla on samat mahdollisuudet ja vapaus toteuttaa itseään. Tämän kolikon toinen puoli on kuitenkin tiukka sääntöjen ja kieltojen kulttuuri. Vapaus onkin illuusio. Ja jos et pärjää tai vaikka sairastut ilman vakuutusta, putoat. Amerikassa pudotaan todella alas, sillä yhteiskunnan tukiverkosto on harvempi kuin esimerkiksi Suomessa.

Trumpin valintaa voi olla vaikea käsittää, mutta fakta on se, että amerikkalaiset äänestivät hänet presidentiksi. Obaman politiikkaan ja aikaansaannoksiin ei oltu tyytyväisiä, ihmiset kaipasivat muutosta. Amerikka on mantereen kokoinen maa, joten joukkoon mahtuu kaikenlaisia mielipiteitä ja todellisuuksia. Suurkaupungeissa elämä on aivan toisenlaista kuin maaseudulla tai asuntovaunussa syrjäseudulla. Trumpin uho ja lupaukset purivat eritoten eteläisissä osavaltioissa. Ehkä neljän vuoden kuluttua ratkaisua haetaan jälleen toisesta suunnasta?

Luin Minun Amerikkaani suurella mielenkiinnolla, sillä minuakin kiinnostaa, miten ja miksi Trumpin nousu presidentiksi toteutui. Lisäksi Itkosen kirjoitustyyli vetoaa minuun, vaikka suhteeni häneen kirjailijana on edelleen kaksijakoinen. Hänen kolumninsa, julkisuuskuvansa ja esiintymisensä miellyttävät, mutta en oikein ole päässyt sisälle hänen romaaneihinsa. Vain ennen blogiaikaa lukemani Myöhempien aikojen pyhiä on jättänyt varauksetta positiivisen muistijäljen. Kirjakimarassa olen kirjoittanut kahdesta romaanista (Anna minun rakastaa enemmän ja Kohti), jotka olivat ihan kivoja, mutta vielä useampi Itkosen kirja on jäänyt minulta kesken. Toivon siis jatkossakin Itkosen kirjoittavan lisää tällaista asiaproosaa!

Satu Rommi: Kahvia ja guruja eli kolme vuotta Intiassa (2009)

Kustantaja: Basam Books.

Sivumäärä: 216.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Satu Rommi on vapaa toimittaja ja joogaopettaja, joka päätyi Intian Mysoreen opiskelemaan astangajoogaa vuonna 2005. Muutamaksi kuukaudeksi kaavailtu reissu venähti kolmen vuoden mittaiseksi. Rommi oli ollut Intiassa aiemmin reppureissaajana ja päättänyt visusti, ettei enää koskaan palaisi kyseiseen maahan. Mieli kuitenkin muuttui, sillä innokasta joogia veti maahan ja erityisesti Mysoreen ainutlaatuinen tilaisuus opiskella astangajoogaa gurun johdolla.

Melko pian Intiaan saapumisen jälkeen Rommi päätyy ostamaan kahvilan kahden amerikkalaisen joogaopiskelijan kanssa. Kirjassa kerrotaan arjesta ja sattumuksista kahvilanpitäjänä ja joogaopiskelijana. Rommi joogaa kuudesti viikossa aamutuimaan ja kiirehtii aina harjoituksen jälkeen jooga-ashramista skootterilla kahvilaansa. Kahvilan päätuotteena tarjoillaan länsimaista aamupalaa ja sen asiakaskunta koostuu lähinnä toisista joogaopiskelijoista, sillä heitä virtaa paikkakunnalle useiden joogakoulujen houkuttelemina.

Rommi tekee tarkkoja huomioita länsimaisten ihmisten ja intialaisten eroista tavoissa, asenteissa ja luonteissa. Kulttuurit törmäävät välillä rajustikin. Intialaiset työntekijät vaativat tiukkaa kuria, ja kahvilan asiakkaat ovat vaateliaita. Rommi kuvailee myös mielenkiintoisesti synnyinmaataan intialaistuneesta perspektiivistä. Suomen-lomalla hän hämmästelee puhtaita katuja, vähäistä ihmismäärää ja jonottamista kaupoissa. Kirjan lopussa on hyödyllinen tietoisku astangajoogasta sekä lyhyt jooga-sanasto.

Aiemmin tänä vuonna bloggasin Satu Rommin kirjasta Monsuunimantroja: kirjoituksia joogasta ja Intiasta. En kirjoittanut kirjasta kovin lämpimästi, sillä se sai minut lähinnä ärsyyntymään. Rommin asenne ja kirjoitustyyli nostattivat näppylöitä. Silti lainasin tämän hänen esikoisteoksensa kollegani suosituksesta – ja koska olen muutenkin alkanut lukea joogasta enemmän. Tämä esikoisteos on paljon lukijaystävällisempi, vaikka tässäkin Rommin ylemmyydentunto paikoin nostaa päätään. 

Satu Rommi: Monsuunimantroja: kirjoituksia joogasta ja Intiasta (2015)

Kustantaja: Basam Books. 

Sivumäärä: 172.

Oma arvio: 2/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Taivo Org.

Suomalainen joogaopettaja viettää aikaa Intiassa, "palaa joogan alkulähteille" ja pohtii joogan länsimaistumista. Kirjalla on huikean kaunis kansi, kiehtova nimi ja kiinnostava aihe, joten odotukset olivat korkealla lainatessani Satu Rommin tuoreimman teoksen Monsuunimantroja: kirjoituksia joogasta ja Intiasta. Mikään edellä mainituista tekijöistä ei riittänyt pelastamaan kirjaa, jonka näkökulma ja käsittelytapa saivat lähinnä kimpaantumaan.

Rommi kirjoittaa hyvin värittyneesti siitä, miten joogaa pidetään länsimaissa vain yhtenä liikuntamuotona ja kuinka sen alkuperäinen olemus ja tarkoitus ovat unohtuneet. Joogaopettajaksi voi nykyään valmistua pikakursseilla, vaikka oikeastaan jooga on elämänmittainen matka. Lukijalle ei todellakaan jää epäselväksi, kunka kauan Rommi on viettänyt aikaa Intiassa ja mitä hän ajattelee esimerkiksi "joogalomista" ja vaikkapa joogavaatteista.

Rommi on toki hyvällä asialla: hänellä saattaa hyvinkin olla vilpitön tarkoitus saada ravisteltua lukija näkemään epäkohdat. Retorinen keinovalikoima vaan ontuu ja pahasti. Kuka jaksaa lukea syyttelyä, itsensä korostamista ja halveksuntaa? Asiallinen lähestymistapa toimisi paremmin — taidokkaasti esitetty ja perusteltu näkemys kyllä saisi lukijan ymmärtämään ilman osoittelua. Nälviminen ei vie asiaa eteenpäin, herkästi käy jopa päinvastoin. 

Tomi Astikainen: Miten elää ilman rahaa (2015)

Kustantaja: Into.

Sivumäärä: 218.

Oma arvio: 2/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Tex Hänninen

Suomalainen Tomi Astikainen eli neljä vuotta ilman rahaa omasta halustaan. Astikainen syntyi yrittäjäperheeseen vuonna 1981 ja on koulutukseltaan kauppatieteiden maisteri. Pikkuhiljaa hän alkoi kyseenalaistaa rahan ympärillä pyörivää maailmaa ja päätti lopulta vuonna 2010 kokeilla, miten pärjäisi täysin ilman rahaa. Hän liikkui liftaten ympäri maailmaa kymmenissä maissa ja söi dyykattua tai muuten ilmaiseksi saatua ruokaa. Mukana matkalla oli neljän vuoden aikana tyttöystäviä ja joukko muita ystäviä.

Kirja on yhdistelmä matkakirjaa ja filosofista pohdiskelua. Astikainen valottaa kirjassaan syitä ja keinoja ryhtyä elämään ilman rahaa. Syiksi hän mainitsee ainakin vapautumisen tunteen ja oman elämän herraksi pääsemisen. Kun ei käytä rahaa, ei tarvitse käydä palkkatöissä eikä siten noudattaa ulkoa saneltuja aikatauluja. Kiire poistuu, kun ei enää juokse oravanpyörässä. Keinoja esitellään jos jonkinlaisia. Ilmaisen ruoan etsimisen ja peukalokyydillä liikkumisen lisäksi Astikainen kertoo, miten  esimerkiksi vähensi hygieniatuotteiden käyttöä, luopui vakuutuksista ja lähestulkoon kaikista lääkkeistä.

Aloin lukea kirjaa kiinnostuneena löytämään vinkkejä omaan elämään, mutta anti jäi aika laihaksi. Lisäksi Astikaisen kirjoitustyyli sai ärsyyntymään aina vain enemmän, mitä pidemmälle kirjassa pääsin. Astikainen tavoittelee rentoa otetta puhekielisillä ilmaisuilla ja slangisanoilla, kuten immeiset, jeesaaminen ja tsiigailu. Muutenkin kieliasultaan kirja voisi olla hieman huolitellumpi. Kaunokirjallisuudessa kirjailijalla on mielestäni vapaus olla välittämättä pilkkusäännöistä, mutta tällaisessa asiatekstissä toivoisin vähän tarkempaa pilkutusta.

Rahataloudesta irrottautuminen ei ole järin helppo juttu, eikä Astikainen suosittele sitä kenellekään. Sen sijaan hän kyllä suosittelee kyseenalaistamaan vakiintuneita ajatusmalleja.  Astikaisen ajatusmaailma kiteytyy uskomukseen, että saat sen mitä toivot:

Kun tiedät tarkasti mitä elämältä haluat ja tahdot saavuttaa tavoitteesi, loppu saattaa sujua kuin itsestään. Kuten sanottua, jos oikein toivot jotakin, universumi pitää huolen, että sen myös saat.

En voi sille mitään, että tällainen universumi kantaa ja kaikki kyllä järjestyy -ajattelu tuntuu jotenkin naiivilta. Astikainen mainitsee ilman rahaa elämisen keinoiksi muun muassa dyykkaamisen, liftaamisen tai pummilla matkustamisen – minulla ei ole sinänsä mitään näitä toimia vastaan, mutta en näe niitä ratkaisuksi suuremmassa mittakaavassa. Ilmaisia lounaita ei ole, vaan joku ne aina maksaa.

Päädyin lainaamaan kirjan, koska havahdun aina välillä pohtimaan tavallisen länsimaisen elämänrytmin mielekkyyttä. Vaikka kuinka pidän työstäni, niin silti ajatus työnteon vähentämisestä houkuttaa. Tähän liittyy myös luonnollisesti kuluttamisen vähentäminen. Kuinka paljon oikeastaan tarvitsen rahaa? Pärjäisinkö vähemmällä? Mikä on minulle arvokasta?

Minua kiinnostavat eettinen ja ekologinen kuluttaminen sekä kestävät ratkaisut, joilla kulutus vähenee. Vaatteiden tekeminen ja sisustaminen kierrätysmateriaaleilla ovat mielestäni kannatettavia asioita. Sen sijaan esimerkiksi Astikaisen harrastama ruoan pyytäminen ilmaiseksi ravintolassa kuulostaa minusta oudolta. Toki yrittäjän anteliaisuus mahdollistaa yksilön rahattoman elämän, mutta ei ole mikään ratkaisu.

Astikaisen jotkin pohdinnat olivat kyllä mielenkiintoista luettavaa, ja jaksan edelleen uskoa, että yksilön valinnat ovat merkityksellisiä. Ärsytyksistä huolimatta kirja herätti ajatuksia ja sai etsimään lisäluettavaa aiheesta.

Jean-Christophe Rufin: Vaellus: Santiago de Compostelan kulkijat (2013)

Alkuteos: Immortelle randonnée - Compostelle malgré moi.

Suomentaja: Marja Luoma (2015).

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 264.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Santiago de Compostelaan kohdistuvaa pyhiinvaellusta koskevaa kirjallisuutta kysellään kirjastosta ahkerasti. Asiakkaiden innostus ja suunnitelmat lähteä matkaan kertovat siitä, että pölyiseltä kuulostava pyhiinvaellus todella kiinnostaa myös nykyihmistä. Mutta miksi ihmeessä? Mitä satojen kilometrien kävelyltä oikein haetaan? Onko pyhiinvaellus vain uskonnollisten puuhaa? Nämä kysymykset mielessäni aloin lukea ranskalaisen Jean-Christophe Rufinin kirjoittamaa, vastikään suomennettua matkakertomusta.

Santiago de Compostelan katedraali on caminon päätepiste, jonne voi kulkea eri reittejä. Lähtijä voi valita perinteisemmän pohjoisreitin (Camino del Norte) tai Pyreneitten vuoristossa kulkevan vuoristoreitin (Camino Frances) — tai sitten jonkin näiden variaatioista. Matkan lähtöpisteenkin voi jokainen valita itse. Reissuun voi lähteä Rufinin tapaan Espanjan ja Ranskan rajakaupungista Hendayesta, kauempaa Ranskan puolelta tai kuten hurjimmat tekevät: jopa omalta kotiovelta.

Pituutta Rufinin valitsemalla pohjoisreitillä on noin 800 kilometriä, ja aikaa siihen on hyvä varata noin 40 päivää. Matkaan lähtee päivittäin satoja ihmisiä, joten reittien varrella on lukuisia yösijoja ja muita palveluita pyhiinvaeltajille. Tyypillistä onkin kävellä päivä ja viettää yö joko luostarin tai majatalon makuusalissa. Edulliset yösijat maksavat vain joitakin euroja per yö, mutta tunnelma näissä paikoissa on tiivis. Rufin kantoi mukanaan telttaa, koska hän on huono nukkuja.

Pyhiinvaellus on nimensä mukaisesti uskonnollinen matka jonkin oman uskonnon pyhän monumentin luo. Pyhän Jaakobin tie on keskeisimpiä kristinuskon pyhiinvaellusreittejä, ja sitä on kuljettu ahkerasti aina keskiajalta lähtien. Fyysisen koettelemuksen päätepiste on katedraali, jossa uskotaan apostoli Jaakobin jäänteiden sijaitsevan.

Kaikille nykyvaeltajille uskonnollisuus ei kuitenkaan ole kävelyurakassa tärkeintä. Toki monet ottavat pyhiinvaelluksen edelleenkin hengelliseltä kannalta, mutta monille matka tarjoaa mahdollisuuden itsetutkiskeluun, aktiivilomaan ja oman fysiikan koetteluun. Patikointi voi tuntua hyvältä ja puhdistavalta vaikkapa elämän käännekohdassa tai ikäkriisin koittaessa.

Rufin kuljettaa lukijaa mukanaan läpi pyhiinvaellusreitin etapilta toiselle. Rufin kuvailee maisemia ja matkan varrella kohtaamiaan ihmisiä paikoin mielenkiintoisesti, mutta välillä teksti on jaarittelua. Tekstin lukeminen oli ajoittain puuduttavaa kuin kymmenien kilometrien päiväetappi yksitoikkoisessa maisemassa. Teksti on liiankin asiallista, ja olisin kaivannut henkilökohtaisempaa otetta. Oikeastaan Suvi Aholan esipuhe oli värikkäämpää ja persoonallisempaa luettavaa kuin Rufinin kokemukset.

Jokin pitkässä vaelluksessa kiehtoo minuakin. Uskonnottomana en ehkä valitsisi näin uskonnollisesti latautunutta reittiä, mutta voisin hyvin kuvitella lähteväni joskus pitkälle vaellukselle.