Kolme ässää Ruotsista: Schulman, Smirnoff & Swärd

Kuluneen vuoden aikana luin kolme ruotsalaista romaania, jotka ravistelivat, koskettivat ja saivat iloitsemaan kaunokirjallisuuden voimasta. Nämä kolme ässää, Schulman, Smirnoff ja Swärd, melkein jäivät vaille bloggausta siitä yksinkertaisesta syystä, että joskus erityisen hyvistä kirjoista on vaikea kirjoittaa. Lähestyvän vuodenvaihteen kunniaksi päätin kuitenkin yrittää.

Alex Schulman: Eloonjääneet

Kansi: Sara R. Acedo.

Nemo 2021. 288 s. 

Alkuteos: Överlevarna. Suom. Jaana Nikula.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.

Alex Schulman tunnetaan tarkkanäköisenä ja uskaltavana perhesuhteiden kuvaajana, eikä Eloonjääneet tee poikkeusta. Aiemmin lukemani Unohda minut ja Polta nämä kirjeet pohjautuvat Schulmanin omien sukulaisten vaiheisiin, mutta tällä kertaa tarina on kirjailijan kertoman mukaan täysin fiktiivinen. 

Kolme veljestä joutuu pohtimaan keskinäisiä välejään ja suhdettaan vanhempiinsa. Veljekset kerääntyvät mökille, mukana on äidin tuhkauurna. Nykyhetken tarinalinja kerrotaan takaperin, eli alku on kaiken päätepiste. Äidin kuolema vapauttaa muistot, joissa piipahdetaan. 

Kesäpaikkaan kiteytyy paljon perheen dynamiikasta, eivätkä kaikki muistot ole auvoisia. Kun vanhemmat joivat ja vetäytyivät viettämään siestaa viinipäissään, kuulivat pojat lähimetsän kutsun. Oli seikkailuja ja rajojen kokeilemisia, jotka veljekset muistavat jälkikäteen kukin omalla tavallaan. Metsä kätkee myös koko perhettä koskevan salaisuuden. Kirjan nimi Eloonjääneet on monitulkintainen, eikä sitä parane avata tässä tarkemmin.

Helmet 2021: 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä, sillä Schulman on hurmannut myös monet kollegani.

* * *

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

Kansi: Lukas Möllersten.

Tammi 2021. 294 s.

Alkuteos: Jag for ner till bror (2018). Suom. Outi Menna.

Oma arvioni 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta & ostin uutena.

Karin Smirnoffin esikoisteos Lähdin veljen luo aloittaa Jana Kippo -trilogian, ja siinä päähenkilö janakippo palaa synnyinseuduilleen pohjoisruotsalaiseen kylään. Kaksoisveli bror asuttaa sisarusten kotitaloa ja juo itseään hitaasti hengiltä. Kylä on täynnä omalaatuista väkeä, kaikkia puhuttaa erään marian kuolema. 

Jana ajautuu vimmaiseen ja repivään suhteeseen johnin kanssa, joka elää talossaan ilman sähköjä. Jana saa töitä kotihoidosta, asettuu ja tekee samalla tiliä menneisyytensä kanssa. Hiljalleen salaisuuksia keriytyy auki. Smirnoff pelaa koko ajan sillä, mitä lukija tietää tai aavistaa, mikä meneekin toisin. Tarinaan mahtuu monia karuja ja kauheita piirteitä. 

Smirnoffin lauseet ovat lyhyitä, tekstin rytmi on tykittävää. Kirjassa ei ole pilkun pilkkua ja nimetkin kirjoitetaan pienellä ja yhteen pötköön. Tämä "kippokieli" vaatii totuttelua, mutta tukee tarinan maailmaa, näin näistä asioista kuuluukin kertoa. Trilogian kakkososa Viedään äiti pohjoiseen ilmestyy suomeksi jo kuukauden kuluttua, ja se on minulle yksi tulevan kevään odotetuimmista käännöskirjoista.

Helmet 2021: 16. Kirjassa eletään ilman sähköä.

* * *

Anne Swärd: Jackie

Kannen kuva: Lorenzo Castore.

Otava 2021. 345 s.

Alkuteos: Jackie (2020). Suom. Jaana Nikula.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Aiemmin olen lukenut Swärdiltä romaanin Kesällä kerran, jonka kirjoitin kertovan mutkikkaista ihmissuhteista, vallasta ja väkivallasta, mutta myös rakkaudesta. Samoissa teemoissa pysyttelee Jackie, Swärdin tuore suomennos. 

Eletään 1980-luvun loppua. Päähenkilö, 19-vuotias nuori nainen, nousee junaan tuoreena ylioppilaana. Sydämessä sykkii vapaudenkaipuu, mieli pursuilee taiteilijaunelmia. Halu irrottautua menneestä on suuri, ja hän alkaa kutsua itseään Jackieksi. Junamatkalla Jackie tapaa 10 vuotta vanhemman miehen, ja kiertelyn ja kaartelun jälkeen heille kehkeytyy suhde. Juuri sitä Jackie janoaa.

Suhde kehittyy väkivaltaiseksi. Uhka leijuu ilmassa kauan ennen ensimmäistä lyöntiä, mutta ensimmäisen jälkeen tulee aina se seuraava. Tunnelma on piinaava, tässä ei voi käydä hyvin. Erityisen ahdistavan tarinasta tekee tieto, että se perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin. Romaani on kuitenkin fiktiota, joten hieman venytän sääntöjä, kun sijoitan kirjan Helmet-haasteessa kohtaan 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan. 

Jackie oli niin vaikuttava ja väkevä kirja, että se aiheutti lukujumin. Kärsin siitä nykyisin harvoin, mutta tämän kirjan jälkeen en pystynyt lukemaan pariin viikkoon mitään. 

Vihan ja sukusalaisuuksien jäljillä – Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

Kansi: Sigge Eklund.

Nemo 2020. 277 s.
Alkuteos: Bränn alla mina brev (2018).
Suomentaja: Jaana Nikula.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Ruotsalainen Alex Schulman on noussut kotimaassaan yhdeksi tunnetuimmista nykykirjailijoista. Myös podcast-juontajana tunnettu Schulman on käsitellyt romaaneissaan lähipiiriään: kirjat kertovat äidistä, isästä, vaimosta. Schulmanin kolmesta aiemmasta kirjasta on suomennettu vain Unohda minut, joka kertoo Schulmanin äidin alkoholismista ja sen vaikutuksista perheeseen.

Schulmanin kirjat ovat herättäneet erityistä mielenkiintoa mediassa, koska hänen on niin kutsuttu toisen polven julkkis: kirjailijan perheenjäsenet ovat julkisuudessa monella tapaa esillä olleita persoonia, niin hänen isänsä Allan ja äitinsä Lisette kuin vaimonsa Amanda. Kaikki he ovat saaneet oman kirjansa, ja nyt keskiöön pääsee Alexin isoäiti Karin, jonka kuva on kirjan kannessa.

Polta nämä kirjeet on kirjailijan tutkimusmatka omaan sukuunsa ja sen pimeisiin kohtiin. Nyt keski-ikäinen Alex on kahden lapsen isä, joka yhtäkkiä ymmärtää vaimonsa ja lapsiensa pelkäävän häntä. Hän ei ole koskaan lyönyt perheenjäseniään, mutta raivo ottaa välillä vallan. Huomio kouraisee syvältä ja saa kysymään, mistä hänen hallitsemattomat tunteenpurkauksensa johtuvat.

Kun terapeutti kehottaa Alexia hahmottelemaan omaa sukupuutaan ja sukulaisten keskinäisiä välejä, kaava alkaa kirkastua: vihanpito ja raivoaminen ovat äidinpuoleiselle suvulle ominaista käytöstä ja sen alullepanija näyttää olevan Alexin isoisä, Sven Stolpe.

Kirja etenee kolmessa aikatasossa. Nykyhetken Alex tekee selvitystyötä ja yhdistelee asioita. 1980-luvulle sijoittuvat luvut kuvaavat pikku-Alexin kokemuksia isovanhempien luona. Mummolassa vapaa-aikaa viettänyt poika tiesi tarkkaan, mitä sai ja mitä ei saanut tehdä, jotta isoisä ei raivostuisi. Pahinta oli parkuminen, se oli ehdottomasti kielletty. Isoisä paukutti patteria kävelykepillään, kun halusi isoäidin paikalle. Isoäiti totteli säpsähdellen.

1930-luvun taso avaa kohtalokasta kolmiodraamaa, jonka osallisina ovat Alexin isovanhemmat ja Olof Lagercrantz. Kesä kirjailijoille tarkoitetussa täyshoitolassa saa kielletyn rakkauden roihahtamaan isoäiti Karinin ja Olofin välillä. Vaaran tuntu on käsin kosketeltavaa, eikä dramaattisilta käänteiltä vältytä. Alex on löytänyt vihan alkulähteelle.

Stolpen ja Lagercrantzin vihanpito jatkui heidän kuolemaansa saakka. Koska he molemmat olivat kirjailijoita ja kirjallisuuskriitikkoja, heidän tulikivenkatkuista sananvaihtoaan saattoi seurata lehtien palstoilta. Molemmilla keskeinen, läpi tuotannon toistuva motiivi on Karin. Lagercrantz kuvaa teoksissaan elämänsä rakkautta ruusuna, aviomiehen teksteissä nainen on aina paatunut petturi, syntinen ja likainen olento.

Mutta minkälainen oli nainen, joka inspiroi kahta merkittävää kirjailijaa vuosikymmenet? On selvää, että Karin on moniulotteisempi kuin hänelle tarjotut madonnan ja huoran roolit. Schulman tekee isoäidistään ja hänen ratkaisuistaan oman tulkintansa, joka pohjautuu lukuisiin päiväkirjoihin ja kirjeisiin.

Schulman kirjoittaa sujuvasti ja mukaansatempaavasti. Niinkin perinteinen tarina-asetelma kuin kolmiodraama imaisee mukaansa – vaikka lopputuloksen tietää ennalta. Schulman antaa äänen vuosikymmeniä vaiennetulle isoäidille.

Helmet 2020: 42. Kirjassa on isovanhempia.

Tammikuun lyhytarviot

Jo viime vuoden lopulla minun oli tarkoitus putsata pöytä kauan bloggaamista odottaneista kirjoista, mutta niin vain tuo aie hautautui joulukiireiden ja uuden kirjavuoden suunnitelmien alle. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, totesin ja päätin purkaa loppuvuoden blogiruuhkan näin tammikuussa. Alla lyhyehköt arviot viidestä kirjasta, joista ei jostakin syystä syntynyt omaa postaustaan, mutta joista haluan jättää blogiini jäljen.

Rachel Joyce: Harold Fryn odottamaton toivioretki (2012)

Alkuteos: The Unlikely Pilgrimage of Harold Fry.
Suom. Hilkka Pennanen

WSOY 324 s. Lainattu kirjastosta.
Kansi: Andrew Davidson.

Rauhallista eläkeläisarkea viettävän Harold Fryn elämä mullistuu, kun hän saa kirjeen entiseltä työkaveriltaan Queenielta. Kirjeessään Queenie kertoo, että sairastaa syöpää ja tekee kuolemaa. Harold kirjoittaa Queenielle vastauksen ja lähtee postittamaan sitä, mutta ei maltakaan jättää sitä lähimpään postilaatikkoon, vaan päätyy kävelemään Englannin halki Queenien luo. Matkaa on yli tuhat kilometriä.

Haroldin hurjan vaelluksen ohella kirjassa käsitellään muun muassa Haroldin ja hänen vaimonsa Maureenin suhdetta, ja heidän poikansa Davidin elämänvaiheita ja -kohtaloa. Joyce virittelee kutkuttavia täkyjä lukijalle, joiden vuoksi kirja on ahmaistava: Mitä Davidille on tapahtunut? Minkälainen Haroldin ja Queenien suhde oikein oli aikoinaan? Pääseekö Harold perille? Pysyykö Queenie hengissä Haroldin vaelluksen ajan?

Kirjan ideassa on mahdollisuudet farssiin, sillä Haroldin vaellus saa paljon julkisuutta ja hännystelijöitä riittää. Joyce saa kuitenkin henkilöt elämään ja pidettyä homman kasassa. 

Kirja toi mieleeni Emma Hooperin kirjan Etta ja Otto ja Russell ja James parin vuoden takaa. Siinä pitkää kävelymatkaa taittaa kanadalainen eläkeläisnainen Etta, joka kärsii muistiongelmista. Molemmissa kirjoissa käsitellään pitkän matkan lisäksi rakkautta, ystävyyttä ja parisuhdetta ja elämässä aiemmin tapahtunutta. Hooperin kirjan tavoin Harold Fryn odottamaton toivioretki on inhimillinen, aito ja elämänmakuinen tarina.

* * *

Alex Schulman: Unohda minut (2016)

Alkuteos: Glöm mig.
Suom. Raija Rintamäki.

Nemo 183 s. Lainattu kirjastosta.
Kansi: Marjaana Virta.

Alex Schulman on ruotsalainen toimittaja ja mediapersoona, jonka vanhemmat ja isovanhemmat olivat myös tunnettuja julkisuudessa ammattiensa vuoksi. Niinpä ei ole ihme, että Schulmanin romaani, jossa hän ruotii äitinsä alkoholismia, aiheutti ilmestyessään kohua naapurimaassamme.

Kirja on tiivis, surumielinen ja koskettava kertomus siitä, miten alkoholismi vaikuttaa läheisten elämään. Jo pienenä Alex ja hänen veljensä oppivat lukemaan äitinsä mielenliikkeitä ja luovimaan parhaansa mukaan välttäen konflikteja. Äiti on nimittäin humalassa arvaamaton ja saattaa tulistua pienestäkin.

Äidin juominen on vuosikymmeniä perhettä painostanut salaisuus, jota syvästi hävetään. Vasta kun äiti Alexin lasta hoitaessaan jättää taaperon oma onnensa nojaan ja sammuu sohvalle, Alex päättää toimia. Hän joutuu huomaamaan, miten vuosikymmenten valehtelemisesta ja häpeästä on vaikea päästää irti.

Schulman korostaa, että romaani perustuu hänen kokemuksiinsa ja että esimerkiksi hänen veljiensä versiot samoista tapahtumista voisivat olla toisenlaisia. Luin kirjan lähes yhdeltä istumalta, pala kurkussa. 

* * *

Dan Brown: Alku (2017)

Alkuteos: The Origin.

Suom. Jorma-Veikko Sappinen.

WSOY 463 s. Lainattu kirjastosta.

Dan Brown vieraili Helsingin Kirjamessuilla lokakuussa ja ilmoittauduin lukijatapaamiseen, jonne Brown tuli puhumaan yli tuhannelle kiinnostuneelle. Brow otti yleisönsä tottuneesti ja puhui muun muassa uskonnon ja tieteen suhteesta. Aiemmin Brownin tarinat olivat minulle tuttuja vain kirjojen filmatisointien kautta, mutta kirjailijan kohtaaminen messuilla oli hyvä kimmoke lukea miljoonamyynteihin yltäneen kirjailijan tuore suomennos Alku.

Alun päähenkilö on Brownin aiemmista kirjoistakin tuttu Robert Langdon, joka ajautuu jälleen symbologian ja uskontojen värittämään seikkailuun, jota setvitään tällä kertaa pääasiassa Espanjassa, Barcelonassa. Langdonin kanssa mysteeriä ratkoo kaunis museonjohtaja Ambra Vidal, joka on juuri kihlautunut Espanjan kruununprinssin kanssa, ja tietokone nimeltään Winston.

Kirjassa on kliseisiä naishahmoja ja muitakin kaavamaisuuksia ‒ Brown on siis uskollinen lajityypilleen. Tämä hieman häiritsi lukukokemusta, mutta vetävä juoni paikkasi muita puitteita. Mutta on Brownilla toki myös uskallusta. Nimittäin hän tarttuu rohkeasti suuriin ja puhuttaviin aiheisiin, Alussa muun muassa tekoälyyn, katoliseen kirkkoon ja ateismiin. Pääosassa ovat kysymykset "Mistä me tulemme? Minne olemme menossa?" eli Brown myös uskaltaa haastaa lukijansa pohtimaan suuria kysymyksiä.

Alku on siis mainiota luettavaa jännäreiden ystäville, mutta myös taiteesta, Espanjasta, uskonnoista tai tekoälystä kiinnostuneille. Kirja on paksu, mutta lukeminen etenee nopeasti lyhyiden lukujen ansioista.

* * *

Laura Gustafsson: Pohja (2017)

Into 141s. Arvostelukappale.
Kansi: Aiju Salminen.

Laura Gustafsson tekee autofiktiivisessä romaanissaan kirjallisen ruumiinavauksen henkilölle nimeltä Laura Gustafsson. Hän avaa sisimmät sopukkansa ja kuvaa verevästi niin seksuaalisuutta, syömishäiriötä, mielenterveysongelmia ja äitiyttä. Ruumiillisuus on vahvasti mukana alusta loppuun. Kirjan autofiktiivinen luonne saa pohtimaan, mikä on totta, mikä keksittyä, missä menee toden ja fiktion raja. Mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä merkityksettömämmäksi tuo raja oikeastaan kävi: muistot, kokemukset, unet ja fantasiat limittyvät eheäksi kokonaisuudeksi.

Raju, hullu, arvaamaton. Anarkistinen. Näin kuvasi Rosa Liksom Pohjaa Kirjamessuilla viime lokakuussa, kun hän haastatteli Gustafssonia. Mielenkiintoisen keskustelun tiimellyksessä kävi ilmi muun muassa, että autofiktiivinen teos syntyi Gustafssonilta yllätyksenä, suunnittelematta. Hirveistä asioista kirjoittaminen oli Gustafssonin mukaan hauskaakin.

Kattoteemana teoksessa on naisen keho ja ruumis. Gustafsson kertoi suhtauvansa omaan kehoonsa neuroottisesti ja tiedostavansa tämän olevan ristiriidassa feministisen ajatusmaailmansa kanssa. Naisen keho on koko elämän ajan taistelukenttä.

Autofiktion saralla olen viime vuosina lukenut niin paljon Knausgårdia, että oli virkistävää sukeltaa välillä naisen mielen syövereihin. Pohjasta Gustafssonista piirtyy itsetietoinen, ajoittain epävarma, mutta silti erittäin rohkea kuva. Tuota Gustafssonin rohkeutta ihailen. Hän uskaltaa avata itsensä lukijalle ja kertoa esimerkiksi äitiyden pimeämmistä puolista. 

Laura Gustafsson kirjoitti itsensä lempikirjailijakseni yhdellä teoksella. Luin reilu vuosi sitten Korpisoturin, ja se vei jalat alta. Gustafssonin teksti on samaan aikaan kantaaottavaa, mielikuvituksellista ja kaunista. Korpisoturista ja Pohjasta lumoutuneena otin Anomalian mukaan tämän vuoden Hyllynlämmittäjä-haasteeseeni ja Huorasatukin jo odottelee vuoroaan omassa hyllyssäni. Lisää Gustafssonia on siis luvassa.

Osallistun Pohjalla Naisen tie -lukuhaasteeseen, jossa luetaan naisista kertovia elämäkertoja ja muistelmia sekä autofiktiivisiä, naisista kertovia kirjoja. 

* * *

Satu Rämö & Hanne Valtari: Unelmahommissa: tee itsellesi työ siitä mistä pidät (2017)

WSOY 351 s. Lainattu kirjastosta.
Kansi: Satu Kontinen.

Töissä pitää olla kivaa. Tätä mieltä ovat Unelmahommissa-kirjan kirjoittajat Satu Rämö ja Hanne Valtari. Kirjoittajat ovat molemmat bloggaajia, ja tiesinkin heidät entuudestaan blogiensa kautta: olen lukenut Lähiömutsia ja Salamatkustajaa satunnaisesti. Rämö on kirjoittanut Islantilainen voittaa aina -kirjan, joka minun on ollut tarkoitus lukea jo pidemmän aikaa.

Rämö ja Valtari kehottavat jokaista unelmoimaan ja kulkemaan omia unelmiaan kohti. Ehkä voisit kehitellä harrastuksestasi työn? Esimerkkeinä he kertovat, miten ovat saaneet blogeistaan elantoa ja miten Rämö perusti kivijalkakaupan Islantiin kavereidensa kanssa. Molemmilla on antaa esimerkkejä siitä, miten hurjimmatkin unelmat ja työn voi parhaimmillaan yhdistää: esimerkiksi maailmanympärimatkalla voi kirjoittaa matkatoimittajana juttuja ja ottaa valokuvia ja siten tienata reissaamisen ohessa. Kirjoittajat uskaltavat puhua myös rahasta: omasta työstä pitää osata pyytää riittävästi rahaa. Vaikka työ on kivaa, tehdään sitä ansaintatarkoituksessa.

Rämö ja Valtari vuorottelevat kirjoittajina kirjan eri luvuissa. Molemmilla on oma ääni kirjoittajina ja ehdottoman sujuva kynä. En tiedä, johtuuko vuorokirjoittamisesta vai jostakin muusta, mutta kirjaan oli jäänyt aika paljon toistoa.

Unelmahommissa oli minulle tärkeä ja voimaannuttava lukukokemus. Elän tällä hetkellä jonkinlaista murrosvaihetta, jossa etsin niitä omia unelmahommiani, joten kirja tarjosi paljon hyödyllistä ajateltavaa.