Klassikkohaaste #17 – Yrjö Kokko: Laulujoutsen: Ultima Thulen lintu

Yhdistän Yrjö Kokon nimen satuklassikko Pessi ja Illusiaan, mutta miehen kynästä on peräisin myös tämä Suomen luonnon vaiheisiin tuntuvasti vaikuttanut eräromaani. Usein sanotaan, että kirjallisuus voi muuttaa maailmaa tai elämän, mutta harvoin tulee vastaan näin konkreettisia vaikutuksia: vuonna 1950 ilmestynyt Laulujoutsen: Ultima Thulen lintu nosti laulujoutsenen sukupuuton partaalta elinvoimaiseksi kansallislinnuksi.

Eläinlääkäri ja kirjailija Kokko kuvaa kirjassa kamppailuaan löytää harvinaiseksi käyneen laulujoutsenen, joukhaisen, pesä ja päästä valokuvaamaan sitä. Takana on jo viisi epäonnista kevättä ja satoja kilometrejä Lapin erämaissa. Kokko, kirjassa Tiiti, ja etsintäkaveri Niuniu ovat kolunneet vetoporojen ja Molli-koiran kanssa lukuisia lompoloita eli lampia tuloksetta. Kuudentena keväänä he tekevät läpimurron: he löytävät joutsenlammen ja sieltä pesivän parin.

Miehet nimeävät joutsenet Marskiksi ja Hannaksi. Uros on suuri kuin marsalkka, laulava naaras saa nimensä laulaja Hanna Granfeltiltä. Joutsenten kotilampi puolestaan saa nimekseen Ihannelampi – eihän todellista paikkaa parane paljastaa.

Miehet pykäävät pystyyn poroksi naamioidun liikkuvan kuvauskojun puukehikosta ja porontaljoista. Sillekin annetaan nimi, Petrus. Raskaan ja vaikeasti liikuteltavan Petruksen kanssa meno on välillä yhtä ähellystä, jopa koomista, mutta vihdoin vaiva palkitaan. Tiiti pääsee Petruksen kanssa lähelle Hannaa, joka hautoo mättäällä sijaitsevalla pesällä. Kuvia alkaa tallentua filminauhalle.

Hanna on kuin ilmestys, joka on noussut pimeydestä valoon. Ylhäällä pesällä käy kova tuuli ja takaapäin puhaltaen se pörhöttää Hannan höyheniä, nostaen kuin silkkinauhaiset solmukkeet sen valkoisen tahrattoman yöpaidan olkapäille.

Kokko kirjoittaa värikkäästi, ja teksti vilisee murresanoja. Mukana on elävää dialogia ja valokuvaliitteitä.

Kokko kuvailee lintujen tapoja ja elinympäristöä sekä sitä, miten ihminen on vainoamalla ajanut linnut melkein sukupuuttoon. Tiitin ja Niuniun asumuksena tunturissa toimii tiipii, ja miehet kehittävät filmejä puron rannalla. Oma peseytyminen jää viikoiksi.

Petruksen uumenissa aika välillä katoaa. Tiiti tähtäilee lintuja kameran objektiivilla ja tuntee yhteyttä lintuihin:

Sehän on minua vanhempi, tuumii Tiiti. Varmasti se on minua vanhempi. Se on nähnyt vielä enemmän elämää kuin minä! Se on elänyt kuten minäkin jo monta historiallista aikakautta, sillä elämä ei ole ollenkaan samaa kuin se oli silloin, kun me synnyimme tähän maailmaan. Silloinhan laulujoutsenta pidettiin Karjalassa vielä pyhän lintuna, ei ollut autoja, ei lentokoneita, ei kauaskantavia pyssyjä jokaisen kädessä. Minä olen nähnyt neljä sotaa. Marskin elämä on ollut yhtä ja samaa sodassa olemista. Se on ollut kuin ainaista vihollispartioitten uhkan alaisena elämistä. Marskin on pitänyt aina välttää joutumasta pyssyn maalitauluksi, ja siksi se tuntee nytkin olevansa uhattuna. Mutta miten arvokkaasti se käyttäytyykään. Käyttäytyisinkö minä noin?

Lintujen etsinnästä ja kuvaamisesta tulee todellinen seikkailu. Milloin kevät tahtoo edetä liikaa, kun odotellaan ulkomailta tilattua kameran osaa, milloin vauhdikas rekiajelu uhkaa hienoa kameraa – ja melkein henkeä. Hyviä valokuvia ei saa pitkän matkan päästä, mutta liian lähelle pesää ei ole asiaa, koska vaarana on, että joutsenet hylkäävät sen. Menevätkö Tiiti ja Niuniu kuitenkin liian pitkälle? Entä miten kohtaamiset joutsenlammella muuttavat Tiitiä?

Kun kirja ilmestyi, Suomessa pesi arviolta 15 laulujoutsenparia. Kokon kirja auttoi muuttamaan asenteita: pesistä ei enää ryövätty munia eikä joutsenia metsästetty entiseen tapaan. Kansallislinnuksi laulujoutsen äänestettiin vuonna 1981. Nykyisin arvioidaan, että Suomessa pesii yli 10 000 paria.

Osallistun Yrjö Kokona kirjalla kirjabloggaajien Klassikkohaasteeseen, jonka vetäjänä toimii tällä kertaa Oksan hyllyltä -blogi. Koontipostauksessa täällä on joukko linkkejä bloggaajien klassikkojuttuihin. 

Helmet 2023: 39. Kirja, josta sait vinkin mediasta tai sosiaalisesta mediasta.

Yrjö Kokko: Laulujoutsen. Ultima Thulen lintu. WSOY 1950. 273 s. Lainasin kirjastosta.

Klassikkohaaste #16 – Virginia Woolf: Majakka

Virginia Woolf -lukupiirimme kirjastossa on toiselta nimeltään haastavan lukemisen lukupiiri. Aloitimme aikanaan James Joycen Ulysseksesta ja sitten tarvoimme läpi Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä. Nyt ryhmä on tutustunut Woolfin tuotantoon pian vuoden ajan, ja jäljellä on enää yksi tapaaminen. Toiseksi viimeisellä kerralla aiheena oli Majakka.

Lukupiiristä saa vertaistukea haastavien kirjojen selättämiseen – ja tapaamiset antavat tarvittavan takarajan lukemiselle. Moni on yrittänyt lukea haastavaa kirjaa yksikseen, mutta jättänyt kesken. Juuri sellainen oli minun ja Woolfin Majakan tarina.

Lukupiiriin valmistautumassa. 

Majakka ei päästänyt minua helpolla nytkään. Toivottomalta lukeminen ei onneksi tuntunut, koska takana on jo useampi Woolf. Tiesin, että kun vain sinnikkäästi jatkan, kirja luultavasti palkitsee jotenkin. 

Taustaksi lueskelin Quentin Bellin kirjoittamaa elämäkertaa ja Päiväkirja III:sta, josta löytyy Woolfin päiväkirjamerkintöjä kirjan kirjoittamisen ajalta. Esimerkiksi 5.9.1926 päivätyssä kirjoituksessa kirjailija yrittää keksiä sopivaa lopetusta ja tekee kokeiluja erilaisilla ideoilla. Majakassa Woolf käyttää paljon sulkuja, ja päiväkirja avaa tätä tekniikkaa: Voinko tehdä sen suluissa? Niin, että tuntuisi kuin lukisi kahta kohtaa samaan aikaan?

Taustatyöstä opin myös, että Majakan taustalla ovat Woolfin lapsuuden kesät Cornwallin St. Ivesissa, jonka edustalla sijaitsee karu Godrevyn majakkasaari. Virginia on ilmeisesti tehnyt sinne retken toisen veljensä kanssa ja toinen veli on ollut kateellinen matkasta. Romaanin miljöö on lainannut ominaisuuksia lounaisenglantilaisesta maisemasta, mutta sen tapahtumapaikaksi nimetään Skotlannissa sijaitseva Skyen saari. Fakta ja fiktio sekoittuvat woolfmaisesti myös romaanihenkilöissä, joista monet ovat saaneet piirteitä Woolfin lähipiirin ihmisiltä.

Majakka koostuu kolmesta jaksosta. Ensimmäinen on nimeltään "Ikkuna", ja se haukkaa kokonaisuudesta reilut puolet. Ramsayn perhe on viettämässä kesää huvilallaan Skyen saarella. Rouva ja herra Ramseylla on kahdeksan lasta, joista James tiedustelee, voisivatko he tehdä päiväretken läheiselle majakalle. Isä torppaa idean säähän vedoten, ja reissu jää tekemättä. Perheen huvilalle saapuu myös muita vieraita, kuten kuvataiteilija Lily Briscoe. 

Toinen jakso, "Aika kuluu", on eräänlainen aikakapseli, jonka aikana vuodet vierivät vauhdilla. Ihmisiä kuolee, kesähuvila on tärviöllä. Aika tihenee. Kolmas osio on vihdoin nimeltään "Majakka". Osa tutuiksi käyneistä henkilöistä palaa huvilalle, mutta eivät kaikki. Päästäänkö majakalle lopulta?

Woolfille ominaisesti romaanista voi löytää tasoja, vertauskuvia ja symboleja. Majakka on romaanissa lähes saavuttamaton, kaukainen unelma. Lily Briscoen maalaaminen vertautuu kirjoittamiseen, taulu valmistuu samaan aikaan koko kirjan kanssa. Romaani kokonaisuutena kuvaa perhesuhteita: toiset ovat koossa pitäviä voimia, toiset hajottavia. Avioliiton dynamiikka heijastuu lapsiin, ja asetelmat lapsuudenperheessä näkyvät edelleen aikuisuudessa. 

Woolfin tajunnanvirta edellyttää lukijalta keskittymistä. Woolfia ei lueskella, silloin kyllä auttamatta putoaa tajunnanvirran kyydistä. Taustatyö ja keskustelu lukupiirissä avasivat kirjaa minulle niin, että heräsi halu lukea se uudelleen. Nyt haaveilen, että palaan Majakan valokeilaan kiireettömänä kesäpäivänä, kun mieli on levännyt ja tunnelma seesteinen. Sen kirja vaatii, nyt luin sitä liian kiireisenä ja mieli kuormittuneena.

Osallistun Majakalla kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, joka järjestetään tänään jo 16. kerran. Tätä haastekierrosta koordinoi Kirjaluotsi-blogin Tiina: täältä löydät koontipostauksen ja linkkejä muihin klassikkojuttuihin.

Helmet-lukuhaaste 2023: 26. Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostakin syystä.

Virginia Woolf: Majakka. Kirjayhtymä 1977. 258 s. Alkuteos: To the Lighthouse (1927). Suom. Kai Kaila. Ostin käytettynä.

Klassikkohaaste #15 – Gertrude Stein: Pariisi Ranska

Kansi: Satu Ketola.

Aviador 2022. 117 s.

Alkuteos: Paris France (1940).
Suom. Ville-Juhani Sutinen. 

Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta. 

Kirjabloggaajien perinteinen Klassikkopostausten päivä on aina heinäkuun viimeinen, mutta tyypilliseen tapaani vetkuttelin kirjavalinnan kanssa. Viimein haastepäivän aattona kirjastolainojen pinosta löytyi kiinnostava pienoisromaanin mittainen muistelma, ja Aviadorin kustantama, vastasuomennettu Gertrude Steinin klassikko Pariisi Ranska pelasti laiskan lomalaisen pinteestä.

Törmäsin Gertrude Steinin nimeen oikeastaan jo keväällä, kun etsin taustatietoa Hemingway-lukupiiriä varten. Hemingway viihtyi Pariisissa Steinin kirjallisessa salongissa ja Steinin ympärillä pyöri monia muitakin myöhemmin kuuluisiksi ponnahtaneita. Mielenkiintoni heräsi. Kuka oikein oli Stein, joka keräsi Pariisissa ympärilleen joukon taiteilijoita?

Gertrude Stein (1874–1946) syntyi varakkaaseen juutalaissukuun Yhdysvaltojen Pennsylvaniassa. Hän asui Pariisissa ensin lapsuudessaan ja sitten aikuisiällä vuodesta 1902 lähtien vakituisesti. Tässä vuonna 1940 ilmestyneessä lyhytmuistelmassaan Stein pohtii ja kommentoi ranskalaisten elämäntyyliä ja ominaispiirteitä erityisesti pääkaupunki Pariisissa. 

Kirjassa on suomentaja Ville-Juhani Sutisen esipuhe, joka ohjasi ainakin minun havaintojani lukijana. Sutinen perustelee käännösvalintojaan ja kielellisiä ratkaisujaan, kuten vaillinaista pilkutusta, joka noudattelee Steinin omaperäistä pilkkujen käyttöä. Voi olla, että ilman esipuhetta en olisi saanut kirjasta näinkään paljon irti. 

Steinin huomiot ovat paikoitellen hauskoja ja varmasti aikaansa kuvaavia. Hän hämmästelee ruokapöydän teräviä veitsiä ja kevyitä haarukoita ja ranskalaisten tapaa pitää poliittiset kantansa ja kirjeensä omana tietonaan. Ranskalaisten fyysisessä olemuksessa vankat jalat ja laihat kädet vievät Steinin huomion.

Stein pallottelee ajatuksia esimerkiksi sodasta ja muodista. Muoti on kaikessa lukuun ottamatta sotaa mutta sota luo muotia. Hän kuvailee monisanaisesti ranskalaisten muodikkuutta ja esittää, että lyhyiden hameiden yleistyminen alkoi Pariisista keskuslämmityksen ansiosta. 

Muodikkuuden lisäksi Stein löytää ranskalaisista loogisuutta. Erityistä kansakunnalle on Steinin mukaan myös rakkaus koiriin ja lapsiin. Mielenkiintoisesti hänen mukaansa lapsia ei juuri rangaista tai ojenneta, mikä poikkeaa omista mielikuvistani ranskalaisesta kasvatuksesta. He ovat alusta alkaen ranskalaisia ja se on loogista ja sivistynyttä ja heillä on muotitietoisuus ja täydellinen käsitys elämän tosiasioista. Omien kokemustensa lisäksi Stein päästää muidenkin näkemyksiä kirjansa sivuille, ja näistä kiinnostavaksi nousee pienen Helena-tytön kuvaus sota-ajasta.

Muutamaa valopilkkua lukuunottamatta Steinin teksti on poukkoilevaa ja puisevaa. En aivan päässyt sille kielelliselle taajuudelle, jota Sutinen esipuheessaan lupailee. Stein on kuitenkin sen verran kiehtova hahmo, että Steinin teos Alice B. Toklasin omaelämäkerta meni varaukseen kirjastosta. Se on kuulemma myöskin Pariisi-aiheinen muistelma. 

Koska Steinin nimi on nyt mielen päällä, ilahduin, kun bongasin Otavan syyskatalogista Leena Parkkisen uutuuden Neiti Steinin keittäjätär. Elokuussa ilmestyvä historiallinen romaani sijoittuu Gertrude Steinin ja Alice B. Toklasin kotiin.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste järjestetään kahdesti vuodessa, tammikuussa ja heinäkuussa, ja tällä kertaa haastetta emännöi Anki. Koontipostauksesta löydät linkkejä toisten bloggaajien klassikkojuttuihin.

 Helmet 2022: 44. Kirjan nimessä on kaupungin nimi.

Klassikkohaaste #14 – Mika Waltari: Neljä päivänlaskua

Kansi: Martti Ruokonen.

1. p. WSOY 1949, luin e-kirjapainoksen vuodelta 2021. 194 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Sopiva klassikkohaastekirja löytyi tällä kertaa BookBeatista. Selailin klassikot-kategoriaa ja siellä kirjojen kuvauksia. Pysähdyin vieraamman kohdalle. "Omaelämäkerrallinen fantasia päänsisäisestä huminasta." Neljä päivänlaskua: romaani romaanista oli myyty tälle lukijalle.

Tämä vuonna 1949 ilmestynyt romaani sijoittuu tuotteliaan Waltarin tuotannon puoliväliin. Se kertoo miehestä, joka jättää naulakauppiaan ammattinsa ja omistautuu kirjoitustyölle. Kertoja-päähenkilö on kirjailija Waltarin kaltainen, mutta kirjassa fakta ja fiktio sekoittuvat niin iloittelevalla otteella, ettei todenmukaisuuksiin kannata takertua. 

Miehellä on oikukas sydän, jonka vaimo on laittanut turvaan liinavaatelaatikkoon. Jälleen kun sydän palautetaan miehen rintaan, tämä hukkaa sen taulunostoreissulla "ystävän" luo. Mies käy tämän ystävän eli kaunissilmäisen naisen kanssa kirjeenvaihtoa unohtuneesta sydämestä. Mies myös analysoi sivusuhdettaan ja miksi sellaiseen ryhtyi:

Ihminen ei näet koskaan ole tyytyväinen siihen mitä hänellä on, vaan himoitsee aina vain enemmän, ja jos ihmisen on hyvä olla, niin hän himoitsee särkeäkseen oman onnensa, eikä ihminen koskaan ole tyytyväinen osaansa, vaan järjestään itselleen parhaansa mukaan suruja ja rettelöitä voidakseen olla rauhaton ja levoton ja siten tuntea elävänsä ihmisen luonnollista elämää.

Vaimo tuntee miehensä ja tämän sydämen oikut. Mies käyttäytyy holtittomasti ja poissaolevasti aina kirjoitustyön ollessa kesken. Avioliitto muuten voi hyvin. 

Kirja ei nimestään huolimatta ole mikään neljänpäivänromaani, vaan se kattaa ajanjakson varhaisesta keväästä syksyyn. Huhtikuussa kertoja vetäytyy maaseudun rauhaan, korpeen, missä kirjoitusseurana on vain koira. Tai oikeastaan on hänellä muutakin seuraa:

Egyptiläiset leiriytyivät ympärilleni ullakkohuoneessani, järvi jääpintoineen oli suuri ja pelottava ikkunani ulkopuolella, ja koivujen kuolemanvalkoiset rungot kohosivat lehdettömin oksin ikkunani ulkopuolella. Sinuhe istui kirjavalla matollaan luonani leuka käden varassa, ja hänen kasvonsa olivat myrtyneet iän ja kokemusten ahdistuksesta, kun hän alkoi kertoa minulle elämänsä tarinoita.

Kesällä myös vaimo ja tytär saapuvat maalle, ja pihapiiri täyttyy eläimistä. On tyttären jättikaniinit, jotka alati syövät, ja pihaa kuopsuttavat kukot Adolf, Petteri ja Kustaa sekä kalkkunat Hamlet ja Ofelia. 

Fantastisimmillaan kirja on, kun mies keskustelee eläinten kanssa. Juhannusyönä mies kohtaa konjakkipäissään metsässä villikissan, joka kärpässieniä nappailtuaan syöksähtelee puiden runkoja pitkin. Villikissan lisäksi miehen keskustelukumppaneiksi asettuvat esimerkiksi lahnat ja oma koira. Belgialaiskanit eivät ehdit jutella, koska ne vain syövät. Hallusinaatiot ovat taattuja, kun konjakkiin vielä sekoittaa kärpässieniä. 

Alle kahteensataan sivuun Waltari on upottanut ja kätkenyt monia aineksia. On omaelämäkerrallisuutta, kirjailijan työn kuvausta, fantasiaa, satumaisuutta, rakkaustarina. Lukutapoja ja lähestymiskulmia tarjoutuu useita, ja kirjailijan elämänvaiheita paremmin tuntevat varmasti tunnistavat helpommin faktan ja fiktion rajakohdat.

Minulle kiinnostavimmiksi nousivat kuvaukset kirjoitusprosessista ja kirjailijan mielen liikkeistä. Kun romaanin hahmot ujuttautuvat arkielämään, mielikuvitus sekoittuu reaalimaailmaan. Kertoja kuvaa, miten hän kirjaa Sinuhen muistelmia ylös, miten Sinuhen kertoma vaikuttaa hänen mieleensä, miten hän ystävystyy kirjansa henkilöhahmon kanssa. Samalla hän toteaa kirjoittamisen yksinkertaisen lain:

Aloin siis kirjoittaa kirjoittaa hänen sanelunsa mukaan, sillä jos ihminen kerran aikoo kirjoittaa kirjan, ei hänen auta muu kuin alkaa kirjoittaa. 

Näin yksinkertaista se on! Kuluu pitkä rupeama, jonka aikana Sinuhe ja muut egyptiläiset eivät anna miehelle rauhaa, kunnes lopulta ero romaanihenkilöistä on väistämätön:

Egyptiläiseni olivat hävinneet ullakkohuoneestani toinen toisensa jälkeen, mutta Sinuhen saatoin jättää hyvin mielin oman onnensa nojaan meren rannalle, vaikka hän olikin ystäväni ja kenties paras miespuolinen ystävä, mitä minulle koskaan on ollut, sillä hän muistutti suuresti itseäni ja tunsin hänessä lukuisia omia virheitäni ja heikkouksiani, vaikka hän oli elänyt elämänsä enemmän kuin kolmetuhatta vuotta ennen minua. 

Sinuhe syntyy siis tämän kirjan taustalla, tai toisin päin ajateltuna tämä kirja on syntynyt Sinuhe-projektin sivutuotteena. Ehkä Neljä päivänlaskua oli kirjailijalle hyvä väylä päästellä höyryjä massiivisen Sinuhen rinnalla? 

Neljä päivänlaskua ei kuulu Waltarin tunnetuimpiin kirjoihin, mutta soisin monien lukijoiden löytävän kirjan äärelle, koska se on kestänyt aikaa, se tuntuu raikkaalta. Se on hauska, outo ja kiehtova. Waltarin notkeita lauseita voi vain ihailla, samoin nasevaa kieltä. 

Kuten kirjan alaotsikko kertoo, Neljä päivänlaskua on romaani romaanista, joten metataso on kirjoittamisen ja lukemisen harrastajalle mielenkiintoinen. Koin, että kirjailijantyön kuvaukset kommentoivat kirjailijamyyttiä; harhakuvissa jopa luonnonkasvit kumartavat hienoa työtä tekevälle kynäniekalle. Itseironia on purevaa. 

Waltari on laatinut kirjaan kymmeniä loppuviitteitä, jotka avaavat merkityksiä sekä huomauttavat epätäsmällisyyksistä ja asiavirheistä ironisesti. Tuskin päähenkilö nautti konjakkia, vaan sittenkin jaloviinaa, ja niin edelleen. Jopa hupaisista selityksistä huolimatta – tai niiden ansiosta – ilmaan jää avoimia kysymyksiä ja hämmennystä. Lukijan tulkinnoille on tilaa.

Waltarin kirjalla osallistun puolivuosittain järjestettävään kirjabloggaajien Klassikkohaasteeseen. Haastetta emännöi tällä kertaa Kartanon kruunamaton lukija -blogin Elegia, jonka blogista löytyy linkit muiden osallistujien klassikkojuttuihin.

Helmet 2022 -lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 15. Kirja käsittelee aihetta, josta haluat tietää lisää, koska kirja herätti mielenkiinnon Waltarin uraa ja elämää kohtaan. Sinuhen lukemisesta on kohta parikymmentä vuotta, joten haaveissa olisi raivata sen lukemiselle aikaa. Muutaman vuoden sisällä olen lukenut Waltarilta matkakertomukset Yksinäisen miehen juna ja Lähdin Istanbuliin, joita voin lämpimästi suositella matkakuumeesta kärsiville ja junamatkailusta kiinnostuneille lukijoille. 

Klassikkohaaste #13 – Jean Rhys: Huomenta, keskiyö

Otava 2002. 254 s.
Alkuteos: Good Morning, Midnight (1939)
Suom. Hanna Tarkka.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Heinäkuun viimeisen päivän ratoksi kirjasome täyttyy klassikkojutuista. Haastetta koordinoi tällä kertaa Kirjakaapin kummitus, jonka blogista löytyy linkit muiden osallistujien klassikkopostauksiin.

Ajattelin valita tämänkertaisen klassikkohaasteen kirjan kirjastoreissulla, mutta kiehtova klassikko osuikin käteeni lempiantikvariaatissani Kojanissa. Rhysin kirja on ollut lukulistallani vuosia, joten odotukset olivat korkealla, vaikka en etukäteen tiennyt, mistä kirja edes kertoo.

Kotoisa Kojan Taalintehtaalla.

Päähenkilö Sasha vaeltelee 1930-luvun öisessä Pariisissa. Englantilaiselle Sashalle kaupunki on tuttu nuoruudesta, silloin elämässä oli onnellisiakin vaiheita, rakkautta, vaikka myös paljon surua. Alakuloinen ja epävakaa nainen tuntuu etsivän kaupungista jotakin – ehkä itseään, kadotettua nuoruuttaan.

Sasha on vaihtanut nimeä, koska arveli uuden nimen kääntävän onnen. Mutta ei, hänellä on vain muistonsa, ajatuksensa, pelit miesten kanssa. Nykyhetki ja muistot lomittuvat ja sekoittuvat, sillä Pernod'ta kuluu. Yksi lasillinen harvoin riittää, ja maistuvat hänelle myös viini, viski ja konjakki. Ne ja Luminal auttavat unohtamaan pimeät kadut, tummat virrat, kärsimyksen, kamppailun ja hukkumisen... Eritoten kekkulissa ranskan kielikin soljuu sujuvasti. 

Sashan ajatukset pyörivät paljon rahan ympärillä. Varat matkaansa hän on saanut lainaksi ystävältään, ja Pariisissa rahaa säästyy, kun grogin saa helposti tarjottuna. Usein häntä luullaan varakkaaksi ulkomuotonsa vuoksi, ja seuraan hakeutuu milloin minkäkinlaisia gigoloita. Sashalla on tapana esittää olevansa vähissä varoissa, mutta silti hän asuu hotellissa, syö ja juo ravintoloissa, käy kampaajalla. Tietyt ihmiset tuntuvat näkevän hänen lävitseen, kuten viereisen huoneen kauppamatkustaja valkoisessa kylpytakissaan. 

On turha odottaa Sashan ryhdistäytyvän. Hän vain kieppuu rappiossaan eikä tunnu haluavan ulospääsyä – ei, vain uuden lasillisen. Sashassa yhdistyvät turhamaisuus ja traagisuus, joita Rhys kuvaa raa'asti ja kaunistelematta. Sasha on kuorrutettu katkeruudella: miten elämä on kehdannutkin kohdella häntä kuten on.

Huomenta, keskiyö on ilmestynyt alkujaan vuonna 1939 eli yli 80 vuotta sitten. Rhysin kerronnassa on jotakin niin ajatonta, että tätä on vaikea uskoa. Tässä siis klassikko, joka ei ole murentunut vuosien painon alla.

Hanna Tarkan taitava suomennos on ilmestynyt Otavan Seitsentähdet-julkaisusarjassa, ja kirjaan saatesanat on kirjoittanut Raija Siekkinen. Siekkinen kuvailee Sashaa hyvin samankaltaiseksi romaanihahmoksi kuin päähenkilöt Rhysin teoksissa Kvartetti ja Herra Mackenzien jälkeen. Rhys, joka Sashan tavoin vaihtoi nimeään, on kuulemma kirjoittanut itsensä kirjoihinsa. Se selittää tarkkanäköisyyttä ja suoruutta, mutta tekee Sashan hahmosta entistä surullisemman. 

Opiskeluaikana luin Rhysin teoksen Siintää Sargassomeri, mutta muistikuvat ovat siitä harmillisen hatarat. Nyt kun löysin tämän yhden Rhysin omaan hyllyyni, heräsi halu palata Sargassomeren kajastukseen ja tutustua muihinkin kirjailijan suomennoksiin ja niiden vastentahtoisiin naishahmoihin.

Helmet 2021: 38. Kirja on käännetty hyvin.

Klassikkohaaste #12 – Veijo Meri: Yhden yön tarinat

Kansipapereita ei kirppislöydössä ole tallella.

Otava 1967. 158 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste toistuu kahdesti vuodessa: aina tammikuun ja heinäkuun viimeisenä päivänä haasteeseen osallistuvat bloggaavat valitsemastaan klassikkoteoksesta. Tällä kertaa haastetta isännöi Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogin Gregorius. Haasteen koostepostauksessa löytyy linkkilista kaikkiin tänään julkaistuihin klassikkojuttuihin.

Pitkin syksyä suunnittelin lukevani tähän tammikuiseen haasteeseen Herman Hesseä, kunnes huomasin, että haastepäivä on ylihuomenna. Huh. Vaikeamaineiseen Hesseen en tällä aikataululla tohtinut tarttua, vaan valitsin omasta hyllystäni luettavaksi Veijo Meren Yhden yön tarinat. Paljon enempää kuin yhden yön verran lukuaikaa ei olisi.

Aiemmin Mereltä lukemani Manillaköysi ja Irralliset ovat jättäneet mielikuvan sutjakkaasta ja humoristisesta tarinankertojasta, joka ei pelkää kommentoida epäkohtia nostamalla niitä huumorin värittämään valokeilaan. Samalla linjalla jatkaa tämä Yhden yön tarinat, joka on kokoelma miesten kertomia vaiheikkaita ja paikoin ronskeja ja rasvaisiakin tarinoita. Eletään sodanjälkeistä rauhan aikaa, ja joukko miehiä on sotasairaalassa hoidettavina. Kertojavuoro vaihtuu mieheltä toiselle kuin ketjussa, välillä pysähdytään sairaala-arkeen. 

Saamme selvennystä tapahtumista, jotka johtivat nuoren alokkaan putoamiseen kolmannesta kerroksesta päälleen maahan. Eräs toinen taas selostaa vaiheikkaan loman tapahtumia, kun kiskot vievät ja mies hortoilee naisten ja viinan perässä. Miljöönä toimii esimerkiksi Riihimäki, jossa Meren perhe Kansallisbiografian mukaan asui kirjailijan lapsuusvuosina.  

Tarinoista piirtyvä sotamiehen maailma on miehinen. Hoitajien kopelointi on toipilaiden hupia. Kun seikkailuista kerrotaan jätkäporukassa, ei värikynää varmastikaan säästellä. Yhdet kohtelevat naisia kunnioittaen, jopa peläten, toiset yrittävät kammeta tyttöjä vaikka väkisin. 

Kertojien vaihtuminen ja sairaalaelämän kuvaukset rytmittävät kerrontaa. Toinen rytmin muutos syntyy, kun vauhdikkaasti etenevien seikkailutarinoiden lomassa pysähdytään kuvailemaan: 

Mammalla oli päällään punainen aamutakki, joka oli ommeltu vinoneliöihin. Siihen olisi ollut helppo johtaa tulta. Jalassa oli mustat sukat, joihin oli loihdittu keltaisia saniaisia ja punaiset tohvelit, niissä oli jalkapallon kokoiset valkoiset villalangasta tehdyt pallukat. Voi mikä nainen. Se nosti jalan polvelle, jolloin takin liepeet putosivat. Mä katselin sen reisiä. Joskus näkee sen ikäisillä naisilla niissä Suomen vesistökartan, mutta tällä ne olivat mallikelpoiset, sileät ja hyvin ruskettuneet.

Tarinoissa riittää käänteitä, ja ne kiertyvät välillä farssimaisiksi kieputuksiksi. Lukiessani Meren yötarinoita tunnistin kerronnassa Antti Tuurin tekstien tapaista poljentoa ja nokkeluutta. Tuuri-fanille Meri siis uppoaa, vaikka naisten kohtelu ja räävittömyydet tökkisivätkin. Tarina-ajassa sota ja sen järjettömyydet ovat vielä lähimuistissa, joten ei ihme jos sotilaatkin käyttäytyvät järjettömästi. 

Helmet 2021: 10. Kirjan nimessä on numero.

Klassikkohaaste #11 – Mika Waltari: Lähdin Istanbuliin

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2008. 274 s.
Luin kolmannen painoksen, ensimmäinen ilmestyi 1948.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Tänään on jälleen se päivä, kun kirjablogit täyttyvät klassikkojutuista. Puolivuosittain järjestettävää haastetta emännöi tällä kertaa Jane Kirjan jos toisenkin -blogista, mistä löytyy löytyy linkkejä lukuisiin klassikkojuttuihin. Haastekirjakseni valitsin Mika Waltarin matkakirjan vuodelta 1948, jonka koko nimi on Lähdin Istanbuliin: totta ja tarua Euroopasta 1947.

Waltarilla on takanaan tiivis työrupeama, kun hän alkaa haaveilla matkasta Istanbuliin. Matkalla voisi pysähdellä useassa eurooppalaisessa kaupungissa – samalla reissulla voisi kerätä materiaalia tulevia teoksia varten ja katsastaa, mitä sodanjälkeiselle Euroopalle kuuluu. Vihdoin kun passit, matkustusluvat ja valuutat ovat kunnossa, hän lähtee vaimonsa kanssa matkaan. Vaimo saattaa miehensä Pariisin ohitse, ettei mies jäisi sinne olemaan; edellisistä matkoista on siis otettu opiksi.

Waltari kuvailee tuntemuksiaan elävästi läpi matkan. Alkumatka taittuu rahtilaivalla, ja merellä haikeus valtaa kirjailijan mielen:

Lähdön hermostuttava kiire viipyy mielessä, meren vihreänharmaa, laineikas ulappa väsyttää, tuntuu vaikealta uskoa, että tosiaan on päässyt livahtamaan lukemattomien asioiden ja järjestelyjen rysänsilmästä, puhelimen pärinästä, ovikellon soitoista ja vastattavista kirjeistä täydelliseen vapauteen. Tällainen vapaus on vuosien jälkeen jotakin niin täysin uskomatonta, että sitä kiertelee lievästi muristen ja niskakarvat pystyssä kuin koira outoa luuta. 

Matkalla Helsingistä Kielin kanavan kautta Amsterdamiin laiva kohtaa myrskyn ja sumu hidastaa matkantekoa. Seuraavana kulkupelinä toimii juna, jolla matka jatkuu Pariisiin.
Siellä vastassa ovat liikenteen halvaannuttanut metrolakko ja avosydäminen Madame, jonka hotellissa Waltari on aiemmillakin matkoillaan yöpynyt. Vaimo jatkaa mukana vielä Zürichiin, sitten hän palaa Suomeen. Kirjailija suuntaa yksin Venetsiaan ja lentää lopulta Roomasta Istanbuliin.

Waltarin matkassa on ilo reissata ympäri Eurooppaa. Nyt kun muunlainen ulkomaanmatkailu on tauolla, niin mikä olisikaan nautittavampi tapa tehdä nojatuolimatkaa kuin taitavan kirjailijan olkapäällä. Kirjailijan silmä poimii tarkkoja havaintoja kaupungeista, ihmisistä, ihmisyydestä. Hän kohtaa erilaisuutta ja vieraita asioita, innostuu ja hämmästelee. Historiallisiin romaaneihin erikoistunut kirjailija tekee löytöretkiä erityisesti museoissa.

Kirjailija etsii materiaalia kokonaan toisella tavalla kuin tiedemies. Hän hakee kaiken takaa ihmistä, poikkeusta, oikkua, kun taas tiedemiehen pyrkimyksenä yleensä on yleispätevyys, periaate, johtava ajatus. Mutta historiallinen tutkimus on upottava meri, jokainen selvinnyt kysymys aukaisee lukemattoman määrän uusia kysymyksiä, ja tahtoen tai tahtomattaan joutuu penkomaan paljon sellaista, mitä ei koskaan myöhemmin joudu käyttämään.

Matkallaan Waltari kohtaa niin ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta kuin myös huijausyrityksiä. Hän tapaa vanhoja tuttavia ja saa kutsuja tilaisuuksiin kirjailijastatuksensa vuoksi. Waltaria kestittävät konsulit ja muut kaupunkien silmäätekevät. Usein häneltä tiedustellaan oloja Suomessa näin sodan päättymisen jälkeen. Hullumminkin voisi olla, kuuluu lakonisuuteen taipuvan kynäniekan vastaus.

Raha on ongelma läpi reissun. Koko ajan se meinaa loppua ja valtioiden rajoilla valuuttoja pitää selvitellä. Tilanne on välillä melkein katastrofaalinen, eikä sitä auta hurvittelu venetsialaisessa kasinossa. Myös kotona odottavalle perheen mäyräkoira Petterille pitää ostaa tuliaisiksi talvitakki, joka verottaa budjettia melkoisesti. Tuurilla matka kuitenkin aina vain jatkuu, ja nopeasti matkaaja oppii amerikkalaisten savukkeiden tehon tullimiesten voitelussa.

Tammikuussa kirjoitin Waltarin toisesta, varhaisemmasta matkakirjasta nimeltä Yksinäisen miehen juna. Luin kirjaa, kun tein pitkää junamatkaa Euroopassa ja pystyin samastumaan moniin kirjailijan havaintoihin. Yksinäisen miehen juna kertoo juuri yliopistosta valmistuneen nuoren miehen matkasta, mutta nyt käsillä oleva Lähdin Istanbuliin on jo Sinuhen julkaisseen tunnetun kirjailijan teos. Matkaan lähtee tällä kertaa 39-vuotias perheenisä.

Jos matkaaja on lähes parissakymmenessä vuodessa muuttunut, niin on myös määränpää. Kaupungin nimi on vaihtunut Konstantinopolista Istanbuliksi, ja ilmapiiri on kirjailijan havaintojen mukaan turkkilaistunut. Vieraiden kielten taito on paikallisilla romahtanut, ranskalla on vaikea tulla toimeen. Kovaa vauhtia eurooppalaistumassa olevassa kaupungissa itämaisuus ja länsimaalaisuus sekä menneisyys ja nykyaika ovat jatkuvasti läsnä.

Viihdyin keski-ikäistyvän Waltarin matkassa vielä paremmin kuin parikymmentä vuotta nuoremman. Pöyhkeily on vähäisempää. Ilonpitokin on maltillisempaa, vaikka toisinaan "kohteliaisuus" naisia kohtaan on sitä luokkaa, että vaimolla on varmaan ollut matkakertomuksessa sulateltavaa. Matkaajasta piirtyy kuitenkin sympaattinen ja sanavalmis kuva, eikä sillä lopulta ole väliä, mikä on totta ja mikä tarua.

Viehättävien matkakirjojen jälkeen voisikin olla aika lukea historiallinen romaani Waltarilta, kenties vaikka Johannes Angelos, johon kirjailija tällä matkallaan keräsi aineksia.

Helmet-lukuhaaste: 1. Kirja on vanhempi kuin sinä.

Miten pitää kynä liikkeessä – Natalie Goldberg: Luihin ja ytimiin

Kansanvalistusseura 2012. 190 s.
Alkuteos: Writing down the bones (1986).
Suomentaja: Niina Hakalahti ja Jyrki Tuulari.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kirjoittaminen on kaikki, siinä ei ole ehtoja. Ei ole eroa kirjoittamisen, elämän ja mielen välillä.

Näin kokonaisvaltaisesti ja intohimoisesti kirjoittamiseen suhtautuu Natalie Goldberg, yhdysvaltalainen luovan kirjoittamisen opettaja, kirjailija ja runoilija. Goldberg perustaa oppinsa omiin kokemuksiinsa kirjoittajana ja kirjoittamisen ohjaajana. Vuonna 1986 ilmestynyt Luihin ja ytimiin: kirja kirjoittajalle on Goldbergin ensimmäinen kirjoittamisopas, ja se on noussut vuosikymmenten saatossa lajinsa klassikoksi. Sen jälkeen Goldberg on kirjoittanut monia muitakin kuuluisia kirjoittamisoppaita.

Goldberg toteaa napakasti, että jos haluaa kirjoittaa, pitää kirjoittaa. Hän neuvoo kirjoittamaan harjoittelumielessä ja vertaa kirjoittamista muun muassa juoksemiseen. Harjoittelemalla tulee paremmaksi. Kirjassa kehotetaan unohtamaan suuret odotukset: kirjoittajan pitää antaa itselleen lupa kirjoittaa ”maailman karmeinta roskaa”, sillä korkeat tavoitteet yleensä jumiuttavat koko puuhan.

Kaiken avain on säännöllinen tekstin tuottaminen. Goldberg toistaa: ”Pidä kätesi liikkeessä.” Harjoittelukirjoittamisen ei tarvitse olla johdonmukaista, eikä sitä saa kontrolloida. Itseään ei saisi sensuroida eikä kritisoida. Kirjoittajan tulee vaientaa mielen vastus, jota Goldberg kutsuu apinamieleksi, ja antaa tilaa luovalle minälle.

Goldberg osoittaa sanansa lukijalle lempeästi eikä opastavasta tyylistään huolimatta esiinny kaiken tietäjänä, vaan on pikemmin kirjoittajan rohkaisija ja kannustaja.  Hänen kirjoittamisfilosofiaansa liittyy vahva zenbuddhalainen juonne, mikä näkyy kirjassa hänen mentorinsa Katagiri Roshin elämänoppeina ja neuvoina.

Tullakseen hyväksi kirjoittajaksi pitää paitsi kirjoittaa, myös lukea paljon ja kuunnella maailmaa kaikilla aisteilla. Tärkeintä olisi luottaa omaan mieleen ja kokemukseen. Goldberg vertaa kirjoittajaa kompostiin: kaikki koettu, nähty ja tunnettu muhii mielen kompostissa, ja vähitellen aineksista muodostuu hedelmällistä maata runojen ja tarinoiden versoa. Oli palkitsevaa päästä tämän ajatuksen alkulähteille, sillä olen kuullut useamman kirjailijan viittaavan tähän kompostivertaukseen.

Kykyjään ja lahjakkuuttaan voi siis kehittää harjoittelulla, ja kirjoittamisen prosessi opettaa tekijää. Toisaalta vertauskuvia runsaasti käyttävä Goldberg muistuttaa, että kirjoittamisessa ei ole pikavoittoja, vaan jokaisen kirjoittajan tulee ensin oppia luottamaan omaan ääneensä:

Kypsentäminen on hidasta, eikä alussa voi olla varma, syntyykö paahtopaisti, juhla-ateria vai lampaankyljys.

Goldberg antaa neuvoja, joista jotkin tuntuvat hieman ristiriitaisilta, ja tämän hän myöntää itsekin. Joskus on tarpeen kiinnittää huomiota yksityiskohtiin, kun taas jonakin toisena hetkenä pitää tarkastella suuria linjoja. Kirjoittamista kannattaa kokeilla työhuoneella, matkoilla, kahviloissa, ravintoloissa sekä yksin ja yhdessä kirjoittajakaverin kanssa – oikeastaan kaikilla mahdollisilla tavoilla, eikä juuttua yhteen kaavaan. Pääasia on, että kirjoittaa.

Muistikirja ja kynä ovat Goldbergille jonkinlainen pyhä kaksikko. Niiden valintaan hän antaa tukun ohjeita. Hän itse pyrkii täyttämään yhden muistikirjan kuukaudessa, ja hänelle täysiä vihkoja onkin kertynyt jo puolentoista metrin korkuinen pino. Kirja on ilmestynyt 1980-luvulla, eli aikana, jolloin tietokone ei vielä ollut yleinen työväline. Olisi mielenkiintoista lukea Goldbergin tuoreempia ajatuksia. Miten hän suhtautuu tietokoneella kirjoittamiseen? Korostaako hän edelleen käsin kirjoittamisen merkitystä?

Kirja koostuu lyhyistä luvuista, joissa kussakin käsitellään yhtä kirjoittamiseen liittyvää tekniikkaa, inspiraation lähdettä tai muuta osatekijää. Usein luvuissa on anekdootteja Goldbergista kirjoittajana ja opettajana, joten kirja on selkeästi omaelämäkerrallinen. Lukija voi poimia avukseen esimerkiksi ajastetut harjoitukset tai erilaiset aihelistat. Lukuihin on ripoteltu kirjoitusharjoituksia, kaikissa luvuissa niitä ei ole. Kirja on paikoitellen toisteinen ja välillä junnaava.

Luihin ja ytimiin pursuaa virikkeitä. Goldberg heittelee ilmoille kirjoitusaiheita ja ideoita läpi kirjan. Kirjan luettuaan ei enää tarvitse pohtia, mistä kirjoittaisi. Suurempi kysymys on tällä hetkellä ”Milloin ehdin kirjoittaa kaiken?”. Kun on lukenut parisataa sivua kannustavaa puhetta, haluaa päästä kokeilemaan, miten oma ääni kantaa. Muistikirjanani tosin toimii läppäri tai kännykän muistio, käsin kirjoittaminen tuntuu kömpelöltä.

Luin kirjan avoimen yliopiston kirjoittajaopintoihini liittyen, kun etsin kirjoitusopasta, joka ruokkisi kokeilevuutta, luovuutta ja rutiinien löytymistä. Innostuin Goldbergin tavasta ohjata ja inspiroida kirjoittajaa niin, että seuraava opas odottaa jo lukemista!

Osallistun tällä Goldbergin kirjalla Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Tempaus järjestetään kirjablogeissa kahdesti vuodessa, ja sen idea on yksinkertainen: innostaa lukemaan klassikoita. Haastetta emännöi tällä kertaa Taikakirjaimet-blogi.

Kirja ei edistä tämänvuotista Helmet-lukuhaastettani, sillä luin sen viime vuoden puolella ja sijoitin sen vuoden 2019 haasteessa kohtaan Pienkustantamon julkaisu.

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki: velvollisuustanssi kuoleman kanssa

Kansi: Markko Taina. Luin suomennoksen 8. painoksen
vuodelta 2012, ensimmäinen ilmestyi 1970.

Tammi 2012. 190 s.

Alkuteos: Slaughterhouse Five, or the Children's Crusade (1969).

Suomentaja: Juhani Jaskari.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kirjabloggaajien yhteisen klassikkohaasteen päivä lähestyi, mutta luettavana oleva tiiliskiviklassikko ei millään tahtonut edetä. Tämä oli tilanteeni vajaa viikko sitten ja iloitsin itsekseni siitä, että en ollut edes ilmoittautunut haasteeseen mukaan. Kokemuksesta tiesin, että näin voi käydä. Ajankulukseni mökillä lueskelin kertyneitä Hesarin kulttuuriosioita (enkä siis sitä klassikkoa), ja törmäsin Jukka Petäjän esseeseen Kurt Vonnegutin 50 vuotta sitten julkaistusta romaanista Teurastamo 5 (HS 21.7.2019). Juttu herätti lukuhaluni, ja onneksi kirja löytyi mökin Keltaisen kirjaston kokoelmastani. Sitten vain lukemaan.

Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki on yhdysvaltalaisen Kurt Vonnegutin (1922–2007) tunnetuin romaani, ja se ilmestyi Tammen Keltaisessa kirjastossa vuonna 1970 Juhani Jaskarin suomentamana. Yhteensä julkaisusarjassa on ilmestynyt Vonnegutilta 13 teosta.

Teurastamo 5 kertoo toisen maailmansodan loppupuolella vuonna 1945 tapahtuneesta Dresdenin pommituksesta ja sen seurauksista. Kolmen helmikuisen päivän aikana Amerikan ja Englannin armeijat pommittivat saksalaista kaupunkia niin, että seurauksena oli täystuho, joukkoteurastus. Pommituksessa kuoli kymmeniätuhansia ihmisiä, joidenkin arvioiden mukaan jopa satojatuhansia. 

Päähenkilö on amerikkalainen Billy Pilgrim, joka joutuu saksalaisten sotavangiksi ja on vangittuna vanhaan teurastamorakennukseen, kun 4000 tonnia pommeja tippuu kaupunkiin. Pilgrim ja hänen kanssaan teurastamon kellarissa piilotelleet ovat harvoja eloonjääneitä.

Sotakokemuksistaan Pilgrim valmistelee sotaromaania, josta ei tule lainkaan tavanomainen sotakirja. Jo sen alku vihjaa tarinan luonteesta: Billy Pilgrim on joutunut ajassa irralleen. Vuosikymmenet vilahtelevat, kun Billy matkaa vanhuuden vuosistaan takaisin aikaan ennen sotaa ja taas eteenpäin hääpäiväänsä ja sodanjälkeiseen elämäänsä Ilium-nimisessä kaupungissa asuvana optikkona.

Billy on ajallinen spastikko, hän ei lainkaan pysty itse säätelemään minne seuraavaksi menee, eivätkä nuo matkat ole suinkaan aina hauskoja. Hänellä on alituinen ramppikuume, hän sanoo, koska hän ei milloinkaan tiedä, missä oman elämänsä kohtauksessa seuraavaksi joutuu esiintymään.

Ajassa matkustaminen alkaa sen jälkeen, kun Billy joutuu 1960-luvulla lentävän lautasen sieppaamaksi. Avaruusolennot vievät miehen mukanaan Tralfamadoreen, jossa hän joutuu eläintarhaan edustamaan Maan asukkaita. Tralfamadorelaisilta Billy omaksuu tavallisesta poikkeavan suhtautumisen elämän käänteisiin. Kuolema ja syntymä ovat vain hetkiä, jotka toistuvat siinä missä muunkinlaiset tapahtumat elämän spiraalissa.

Sotaharjoitusten lopulla Billy sai kiireisen kotiloman, koska hänen isänsä, iliumilainen parturi, oli saanut surmansa ystävän vahingonlaukauksesta heidän ollessaan kaurisjahdissa. Niin se käy.

Ei ole niin kamalaa tapahtumaa, johon ei todettaisi, että "Niin se käy." 

Mieleni tekisi kutsua romaania genrehybridiksi, sillä siinä on piirteitä ainakin muistelmasta, tieteisromaanista, satiirista ja sotaromaanista. Petäjä kuvailee teosta pasifistiseksi antiromaaniksi. 

Sodanvastaisuus tulee kirjassa monin paikoin esiin korostamalla sodan mielettömyyttä. Kaikki tuntuu ajoittain absurdilta: ihminen edustamassa lajiaan tarhattuna, lähes lapset sotimassa ja tappamassa toisiaan, kokonaisen kaupungin tuhoutuminen. Tyylilajeilla leikittely ja edestakaiset liikkeet kuvaavat paitsi sodan mielettömyyttä, myös sodan järkyttämää mieltä. Kauhut palaavat mieleen takaumina, eikä elämää voi enää nähdä kronologisena, eheänä jatkumona. 

Vaikka romaani on avaruusolentoineen ja toisine ulottuvuuksineen mielikuvituksellinen, taustalla ovat kirjailijan omat kokemukset. Kurt Vonnegut oli 22-vuotias, kun hän joutui saksalaisten sotavangiksi ja koki Dresdenin kauhut. Vonnegut aloitti kirjailijanuransa muilla aiheilla, mutta Dresden ei jättänyt häntä rauhaan. Aiheen pohjalta hän kirjoitti kulttiromaaniksi nousseen teoksen yli 20 vuotta tapahtumien jälkeen.

Aikansa kulttiromaanista on tullut vuosikymmenten varrella myös klassikko. Klassikoiden lukemiseen liittyy monenlaisia mielikuvia, monesti sen ajatellaan olevan hankalaa tai ainakin tylsää puuhaa. Onko Vonnegutin klassikko siis vaikea? Tunnistan sen, että kun päähenkilö Billy Pilgrim kieppuu ajassa ja eri todellisuuksien välissä, saattaa lukijakin luiskahtaa liian kauas tarinan vetovoiman ytimestä. Näin minullekin taisi käydä edellisellä kirjan lukuyrityksellä nelisen vuotta sitten. En saanut otetta Teurastamosta, olin koko ajan jotenkin hukassa. Nyt kun aloitin, löysin kirjanmerkin sivulta 53.

Tällä kertaa Petäjän essee viitoitti tietäni enkä ollut lainkaan eksyksissä. Nautin mosaiikkimaisesta romaanista ongelmitta ja näin rakenteen palvelevan aihetta.  Sanoisin, että ajoitus on kaikki kaikessa. Jos jokin klassikko maistuu puulta tänään, se voi avautua ja edelleen avata uusia luku-uria joskus myöhemmin. Eikä klassikon lukemista tukevien tekstien lukemisestakaan haittaa ole, niistä voi löytää tulkinnan avaimia.

Osallistun tällä Vonnegutin romaanilla siis Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Tempaus järjestetään kirjablogeissa kahdesti vuodessa, ja sen idea on yksinkertainen: innostaa lukemaan klassikoita. Haastetta emännöi tällä kertaa Tuntematon lukija -blogin Hande.

Helmet-lukuhaasteessani kirja käy kohtaan 38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja, sillä löysin kirjan Kirjasammon kiellettyjen kirjojen listalta.