Eräästä murhasta ja sen seurauksista – Maggie Nelson: Jane / Punaiset osat

Kustantamo S&S 2020. 415 s.

Alkuteokset: Jane – a murder (2005) & The Red Parts (2007).

Suom. Kaijamari Sivill.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: BookBeat.

Kirjailija Maggie Nelsonin täti Jane Mixer murhattiin vuonna 1969, kun tämä oli 23-vuotias. Samoihin aikoihin murhattiin useita muitakin nuoria naisia, ja tapauksista käytettiin yhteisnimitystä Michiganin murhat. Murhien sarjasta tuomittiin John Collins -niminen mies, mutta Nelsonin tädin tapaus jäi auki. Nelson oli tuolloin 4-vuotias.

Tädin väkivaltainen ja ratkaisematta jäänyt kohtalo on varjostanut Nelsonin elämää aina. Lopulta hän alkoi työstää tädistä kirjaa, ja pitkän taustatyön tuloksena syntyi Jane. 

Tädin nimeä kantavassa runokokoelmassa Nelson yhdistelee tädin päiväkirjamerkintöjä ja muita kirjallisia lähteitä omiin runoihinsa. Hahmottuu Nelsonin versio tädin vaiheista ennen tragediaa. Oikeustieteen opiskelijan päiväkirjakatkelmat kertovat haaveista, ihastumisista, tulevaisuudensuunnitelmista. Elämänilo pirskahtelee, ja maailma on avoinna ja täynnä mahdollisuuksia. Sitten Jane löytää ilmoitustaululta kyyti-ilmoituksen ja koittaa kohtalokas automatka, jonka seurauksena Janesta tulee uhri numero kolme.

Kun Janen kirjoittaminen oli loppusuoralla, Nelson sai kuulla, että tädin murhatapaus avataan uudelleen. Oli löytynyt uusia dna-todisteita. Löydökset tarkoittivat uutta miestä syytetyn penkillä, piinaavaa oikeudenkäyntiä ja paluuta yli 30 vuoden takaisiin tapahtumiin.

Oikeudenkäyntikokemuksista syntyi niin ikään kirja, Punaiset osat. Alkujaan muutaman vuoden välein ilmestyneet kirjat on nyt suomennettu teosparina, mikä on varsin toimiva ratkaisu, sillä kirjat tukevat ja täydentävät toisiaan.

Punaiset osat on esseenomainen raportti siitä, miten väkivaltarikos ja oikeudenkäynti vaikuttavat uhrin läheisiin. Rikoksen ja väkivallan uhka on aina väijynyt perheen naisten yllä, pelko on periytynyt. He ovat eläneet vuosikymmeniä rikoksen seurausten kanssa, ja lopulta perhe joutuu vielä kestämään piinaavan oikeudenkäynnin. Amerikkalainen oikeudenkäyntiprosessi valamiehistöineen ja livelähetyksineen on suomalaisillekin tuttu televisio-ohjelmien ja elokuvien kautta. Nelson näyttää, miltä se tuntuu omaisen näkökulmasta.

Halusin ajoittaa bloggauksen tästä aiemmin kesällä lukemastani Nelsonin uutuussuomennoksesta näin naistenviikolle, koska teospari valottaa oivallisesti (amerikkalaista) väkivaltakulttuuria, jonka keskiössä on naisuhri. Kun sarjamurhaaja on kauniiden, nuorten naisten perässä, media saa materiaalia näyttäviin juttuihin. Uhreja repostellaan ensin mediassa, sitten oikeudenkäynneissä, jotka niin ikään ovat median tarkasti raportoimia. Väkivallan uhka ja pelko ovat osa naisten elämää, kun rikoksen uhriksi joutumiseksi riittää sukupuoli.

Helmet 2020-lukuhaasteessa sijoitan Janen kohtaan 27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani, Punaisille osille ei haasteessani ole enää sopivaa kohtaa vapaana.

Lauantain lyhärit: Viisi osumaa Helmet-lukuhaasteeseen

Petteri Poukka: Seppo: hyvän mielen konsultti

Kansi: Niko Sieppi.
Docendo 2019. 116 s.
Lainasin kirjastosta.

Jo hyvän aikaa olen seurannut Seppo-koiran puuhia Twitterissä. Seppo on 9-vuotias shetlanninlammaskoira, joka on muun muassa juustonystävä, turkulaisen viestintätoimiston osakas, vapaaehtoistyöntekijä ja kova nukkumaan päiväunia. Seppo julkaisee nasevia twiittejä hauskojen kuvien kera. Seppo on twiiteissään useimmiten loistotuulella, vain satunnainen suihkukomennus saa hymyn hyytymään.

Sepon some-päivitysten takana on Sepon iskä eli Petteri Poukka. Poukka otti koiran itselleen elinikäiseksi ystäväksi, ja Seppo on Poukan mukana kaikessa ja kaikkialla. Poukka haluaa omalta osaltaan kampanjoida internetin negatiivisuutta ja vihamielisyyttä vastaan, ja mikä olisikaan osuvampi iloisuuden herättäjä kuin ilmeikäs koira. Kymmenientuhansien seuraajien saamiseksi ei nykyään riitä enää hauska eläin, vaan keskeisiä ovat Poukan nokkelat tekstit päivityksissä.

Somessa ja kirjassa kuullaan Sepon mietteitä ja nähdään Sepolla välillä vaatteitakin ja asusteita. Eläinten inhimillistäminen on hankala asia, johon itsekin suhtaudun vähän kaksijakoisesti. Pidän Seppo-ilmiöstä varmaan sen vuoksi niin paljon, että Poukka toteuttaa visiotaan hyvällä maulla ja eläimen ehdoilla. Vaikuttaa siltä, että Seppo saa elää kaiken "työn" rinnalla koiramaista elämää metsäsekoiluineen ja päikkäreineen.

Kirja kokoaa Sepon elämänvaiheet ja hauskimmat toilailut yksiin kansiin. Seppoa aktiivisesti somessa seuranneelle kirja ei anna paljoakaan uutta tietoa, vaikka hyvänmielen lukupaketti onkin.

Helmet 2019: 39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja

* * *

Adam Kay: Kohta voi vähän kirpaista: nuoren lääkärin salaiset päiväkirjat

Art House 2019. 269 s.
Lainasin kirjastosta.

Kohta voi vähän kirpaista on brittiläisen Adam Kayn kirjoittama päiväkirjamuotoinen muistelma nuoren lääkärin uran alkuvaiheista. Epäinhimillisen pitkät työvuorot kiristävät vapaa-ajan minimiin, mikä vaikuttaa luonnollisesti omaan jaksamiseen, parisuhteeseen ja muuhun sosiaaliseen elämään. Töissä on kuitenkin aina oltava ehdottoman skarppi: onhan lääkärillä vastuullaan potilaan henki. Kay erikoistuu synnytyslääkäriksi, ja välillä työvuoroissa hän auttaa äitejä pullauttelemaan pilttejä ihan liukuhihnalla. Ihmisruumiin toiminnot ja hektinen työympäristö ovat mehukkaita aineksia tilannekomiikalle. Kay etenee urallaan määrätietoisesti, kunnes saa hommasta tarpeekseen. Kay työskentelee nykyisin komediakäsikirjoittajana, mikä ei hämmästytä hulvattoman kirjan lukenutta

Helmet-lukuhaassa laitan kirjan kohtaan 24. Sokkona hyllystä valittu kirja hieman haasteen sääntöjä venyttäen. Tarkemmin sanottuna taisin varata tämän kirjan sokkona, sillä kirjastovarauksen saapuessa minulla ei ollut mitään muistikuvaa varauksen tekemisestä. Hetken hämmästelyn jälkeen päätin antaa kirjalle mahdollisuuden, eikä tämä kokeilu olisi voinut paremmin päättyä.

* * *

Maggie Nelson: Sinelmiä

Kansi: Jussi Karjalainen.
S&S 2019. 96 s.
Lainasin kirjastosta.

Fragmentaarinen Sinelmiä on yhdysvaltalaisen Maggie Nelsonin toinen suomennettu teos, Argonautit ilmestyi suomeksi viime vuonna. Argonautit teki minuun syvän vaikutuksen viisaudellaan ja tarkkanäköisyydellään, joten otin kesällä lomalukemiseksi keväällä suomennetun Sinelmiä.

Sinelmiä on tutkielma sinisestä väristä, suruista, intohimoista ja kaipuusta. Luin kirjaa kiireettömänä kesäpäivänä, kun loma oli loppumaisillaan. Haikea pienoisromaani sopi hitaasti luettavaksi, välillä huomion saivat viedä meren ja taivaan sinisävyt.

Seuraava suomennos Nelsonilta on Jane – Eräs murha / Punaiset osat -yhteisnide, joka ilmestyy kustantajatietojen mukaan ensi keväänä.

Helmet-lukuhaaste: 47. Kirjassa on alle 100 sivua.

* * *

Leena Krohn: Kadotus

Teos 2018. 159 s.
Lainasin kirjastosta.

Blogin alkuaikoina kirjoitin Krohnin Tainaronista, jonka outous ja eriskummallisuus saivat minut hämilleni. Kuuden vuoden takainen takkuileva lukukokemus jätti sen verran vahvat mielikuvat, että Krohnit ovat sen jälkeen jääneet lukematta. Jälleen Krohn tyrmäsi minut – tällä kertaa ihastuksesta.

Löytötavaratoimistossa on kaikenlaisia omistajansa hukkaamia esineitä suuren kaupunkijuhlan jälkeen. Mieleen tulevat Helsinki ja Taiteiden yö, vaikka näitä ei nimetä. Toimiston ainoa työntekijä ja teoksen päähenkilö kutsuu työpaikkaansa Kadotukseksi. Päähenkilö on aina vieroksunut ihmisiä, mutta harmikseen hän vetää heitä puoleensa, ja varsinkin niitä, joilla on jotakin sydämellään. Tuntemattomien ihmisten lisäksi myös tavarat kertovat tarinoita, ja fantasia ja arkimaailma sekoittuvat iloisesti.

Krohn kirjoittaa harkittuja lauseita, joista usein voi löytää monia merkityksiä. Pienoisromaani tuntuu mittaansa suuremmalta.

Helmet-lukuhaaste: 16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla.

* * *

Jonas Gardell: Ehdottoman rakkauden muistolle

Alkuteos: Till minne av en villkorslös kärlek.
Suom. Otto Lappalainen.
Johnny Kniga 2019 / BookBeat. 15 t 39 min.
Lukija: Aku Laitinen.

Koomikko ja kirjailija Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogia oli minulle tunteikas lukukokemus jokunen vuosi sitten, ja siitä lähtien olen suunnitellut lukevani lisää Gardellia. Niin vain vanhemmat teokset ovat edelleen lukematta, mutta tähän uuteen suomennokseen halusin tutustua heti tuoreeltaan.

Ehdottoman rakkauden muistolle on eräänlainen muistelmaromaani, jossa Gardell käy läpi lapsuuttaan, nuoruuttaan ja perhehistoriaansa erityisesti äitisuhteen näkökulmasta. Fakta ja fiktio limittyvät hersyvästi: kirjan alussa Gardell kuvaa oman kuolemansa liikenneonnettomuudessa. Kirjailija-koomikkoa jäävät kaipaamaan puoliso Mark Levengood ja pariskunnan kaksi lasta. Tästä virittyy sellainen pohjavire koko kirjaan, ettei mistään voi olla aivan varma.

Anekdoottimaisesti etenevässä kirjassa Jonas katsoo psykologi-äitiä lempeästi, mutta ei täysin varauksetta. Äiti piti tiukasti Jonaksen puolia ja esimerkiksi sepitteli koulua varten poissaoloilmoituksia. Kerrankin Jonas oli valehdellut luokassa joutuvansa olemaan poissa koulusta nenäleikkauksen vuoksi ja äiti lähti valheeseen mukaan. Toinenkin puoli suhteessa oli: kun Jonas kertoi, että hänet on raiskattu, äiti patisti teinipojan soittamaan raiskaajalleen ja antamaan anteeksi. Myöhemmin kun äiti sairastuu etenevään muistisairauteen, on pojan vuoro pitää äitinsä puolia.

Helmet-lukuhaaste: 21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja.

Lauantain lyhärit: riippukeinussa luettua ja kuunneltua

Täällä taas! Bloggausvireeni oli kateissa loppukesästä, joten Kirjakimara hiljentyi reiluksi kuukaudeksi. Lukujumista en ole kärsinyt, mutta kirjoittamisesta ei vain tullut mitään. Töissä oli hektinen kirjoitusrupeama ennen pätkätyön päättymistä ja siinä ohella ahkeroin työnhaussa. Välillä istuin koneelle ja avasin jonkin luonnostekstin, mutta sain naputeltua vain muutaman sanan. Sitten vain istuin ajatuksissani. Oli parempi pitää selkeä tauko.

Blogipaussi teki hyvää, sillä nyt tuntuu taas hyvältä avata blogiluonnosten lista ja suunnitella tekstejä.  Luettujen kirjojen pino on kasvanut melkoiseksi, joten materiaalia ainakin on. Alkuun lähden lauantain lyhytarvioiden avulla, tämä olkoon vauhdikas startti antoisalle kirjasyksylle! Seuraavaan nelikkoon uppouduin helteisen kesän aikana. Kirjojen lukemisesta on vierähtänyt tovi, joten kovin syväluotaavia nämä esittelyt eivät ole ‒ keskityn nyt muistini varassa fiilistelyyn.

Maggie Nelson: Argonautit

Alkuteos: The Argonauts (2015).

Suom. Kaijamari Sivill.

S&S 2018. 207 s.

Kansi:?
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Ensi alkuun hieman hämmennyin Nelsonin kirjan teoreettisuudesta: sivujen marginaaleihin on merkitty filosofeja ja kirjailijoita, joihin kirjailija tekstissään viittaa. Vaikuttaapa raskaalta, ei ehkä olekaan minun kirjani näin kesähelteillä... Onneksi työnsin tällaiset ajatukset sivuun ja annoin Nelsonille mahdollisuuden.

Ja miten tätä kirjaa lopulta rakastinkaan! Se herätti suurta ihailua Nelsonia kohtaan: miten kukaan voi onnistua yhdistämään omakohtaiset, viiltävän rehelliset pohdinnat teoreettisuuteen näin hienosti. Huokailin ihastuksesta. Ja luin miehelleni ääneen pätkiä kirjasta, koska Nelson vangitsee kirjansa sivuille niin hienoja tuokiokuvia, tunteita ja analyysejä, että ne on pakko lukea ääneen.

Nelson on amerikkalainen taidehistorioitsija ja kirjailija, jonka puoliso on taiteilija Harry Dodge. Harry ei halua määritellä sukupuoltaan. Kirjassa Nelson kirjoittaa erityisesti ajasta, jolloin Harry aloittaa testosteronihoidot ja hän itse on raskaana. Nelson kuvaa elävästi muun muassa raskautta ja synnytystä sekä sitä, minkälaista on joutua koko ajan omassa elämässään murtamaan luutuneita käsityksiä. Argonauttien lukeminen herättää monia ajatuksia ja muistuttaa, miten tärkeää on ravistella omia ajatuskulkujaan aina välillä.

Helmet-lukuhaaste: 9. Kirjan kansi on yksivärinen.

* * *

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin

Alkuteos: Har døden taget noget fra dig så giv det tilbage - Carls bog (2017). 

Suom. Katriina Huttunen.

S&S 2018. 160 s.

Kansi: ?
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Luin keväällä useiden Helsinki Lit -festareilla esiintyneiden kirjailijoiden kirjoja, mutta Aidtin kirjaan en silloin tarttunut, koska ajattelin sen olevan liian synkkä tai liian surullinen tai ylipäätään liikaa. Sellaisia ajatuksia omakohtaiset, lapsen kuolemasta kertovat kirjat herkästi kirvoittavat. Näitä epäilyksiä herätti pari vuotta sitten Tuomas Juntusen Tuntematon lapsi, mutta ennakkoluuloni osoittautuivat tuolloin vääriksi, ja niin kävi nyt myös tämän Aidtin kirjan kanssa.

Aidt on tanskalainen kirjailija, jonka poika Carl kuoli hypättyään kerrostalon ikkunasta vuonna 2015. Carl oli ottanut sieniä ja hyppäsi kuolemaan hallusinogeenien aiheuttamassa psykoosissa. Hänellä ei ollut taustalla huumeongelmaa, hän oli vain kokeilunhaluinen nuori.

Aidtin napakka romaani hyödyntää kollaasitekniikkaa. Se koostuu kertovien jaksojen lisäksi muun muassa runoista ja päiväkirjamerkinnöistä. Kirjailija yrittää ymmärtää tapahtunutta ja käy läpi poikansa tavaroita ja tekstejä sekä tekstejä, joita hän itse on pojalleen kirjoittanut. Kun Carl oli 16-vuotias, Aidt kirjoitti kaksi runoa kuolemasta, ja näistä runoista on peräisin kirjan nimi.

Tapahtunut on jotakin niin käsittämättömän kamalaa, että se ei millään meinaa mahtua tajuntaan. Kirjassa kohtalokas ilta käydään läpi useaan kertaan niin, että illan kulkuun lisätään aina jotakin. Aidt käyttää toistoa taidokkaasti ja onnistuu sen avulla kuvailemaan surutyön etenemistä. Toisto toimii kirjassa maagisella tavalla.

Surua käsitteleviä kirjoja on ilmestynyt viime vuosina useita, edellä mainitun lisäksi olen lukenut vaimon kuolemaa käsittelevät Max Porterin Surulla on sulkapeite ja Tom Malmquistin Joka hetki olemme yhä elossa. Vastikään ovat ilmestyneet myös Juha Itkosen Ihmettä kaikki ja Long Litt Woon Minun sienipolkuni: sienestyksen parantava vaikutus, jotka molemmat käsittelevät henkilökohtaisia tragedioita.

Helmet-lukuhaaste: 36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa.

* * *

Essi Ihonen: Ainoa taivas

WSOY:n äänikirja 2018. 

Kesto: 5 t 23 min.
Lukija: Anni Kajos.

Kansi: ?
Mistä minulle: BookBeat.

Essi Ihosen esikoisteoksessa minäkertojana tarinaa vie eteenpäin 17 vuotta täyttävä Aino, jonka perhe on esikoislestadiolainen. Tiukan uskonnollisessa kodissa eletään isän Jumalan ehdoilla, onhan isä saarnaaja seurakunnassa. Tytöt ja naiset kulkevat peittävissä vaatteissa ja huivit päässään. Siveyttä tulee suojella, ei ole olemassa suurempaa syntiä kuin lihan synti. Naiseus on syntiä täynnä.

Kun isosisko Suvi menee naimisiin, Aino jää viimeisenä lapsuudenkotiin. Isoveli Valo on jo mennyt naimisiin yhteisön ulkopuolisen kanssa ja lapsiperheen isä. Pian Aino huomaa olevansa kihloissa Armon kanssa ja olevansa matkalla kohti roolejaan vaimona ja äitinä. Aino on yksinäinen tyttö, jota ei hänelle pedattu tulevaisuus houkuta. Kyseenalaistamista seuraa irtiottoja.

Ihosen esikoinen asettuu luontevasti uskonnollisista yhteisöistä kertovien esikoisteosten jatkumoon (Kalland, Törmälehto, Rauhala, Itkonen). Ihosen kirja on luokiteltu nuortenkirjaksi, mutta se sopii kaikenikäisille lukijoille. Ainon tarina imaisi minut niin mukaansa, että kuuntelin äänikirjan parin päivän aikana.

Helmet-lukuhaaste: 11. Kirjassa käy hyvin.

* * *

Elif Shafak: Eevan kolme tytärtä

Alkuteos: Three Daughters of Eve (2016).

Suom. Sari Karhulahti.

Gummerus 2018. 484 s.

Kansi: ?
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Hieman emmin, luenko Shafakin tuoreinta suomennosta, koska edellinen suomennos Valkoinen elefantti ei ollut aivan minun kirjani. Onneksi sain vahvoja suosituksia lähipiiristä ja hain varauksen, kun se saapui. Tällä kertaa olin myyty Shafakin tarinalle heti alusta alkaen ja luin ahmien.

Jo kirjan nimi vihjaa, mitkä asiat nousevat tarinan keskiöön: uskonto ja naiset. Naisen aseman lisäksi islamiin kohdistuvat ennakkoluulot ja Turkin kahtiajakatuneisuus ovat romaanin keskeisiä teemoja. Vauhdikkaasti käynnistyvä tarina kurottaa lähimenneisyyteen ja näyttää, miten WTC-iskut olivat käännekohta muslimien elämässä.

Päähenkilö Peri varttui uskonnollisen äidin ja maallistuneen isän kanssa Istanbulissa 1980-luvulla. Peri tempoilee heidän välissään, samoin kuin länsimaisen ja itämaisen kulttuurin välissä myöhemmin. Hän nimittäin pääsee opiskelemaan 2000-luvun taitteessa Oxfordiin, missä hän ajautuu maailmankatsomustaan ravistelevaan, Jumalaa käsittelevään seminaariin. Saman seminaarin ovat käyneet myös hänen kämppäkavereikseen päätyvät Mona ja Shirin. Kolmesta muslimitaustaistaisesta tytöstä yksi on hartaan uskonnollinen, yksi kapinallinen ateisti ja yksi epäilevä. Nykyajassa Peri on kaikkea sitä, mitä ei nuorena kuvitellut ikinä olevansa.

Jossakin vaiheessa tarina kieltämättä tuntui hieman asetelmalliselta. Peri on koko ajan kahden eri suuntiin vetävän voiman välissä ja kolme kaverusta edustavat jokainen yhtä suhtautumista uskontoon. Kun näistä ajatuksista pääsee yli, on Shafakin romaani vetävää luettavaa.

Helmet-lukuhaaste: 10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja.