Joel Haahtela: Katoamispiste

Kansi: Päivi Puustinen

Otava 2010. 160 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.


Raija Siekkiseen liittyy mystiikkaa, jonka pauloihin jouduin ensimmäistä kertaa opiskeluaikoina. Silloin luin Siekkisen pienoisromaanin Saari ja muistelen kirjoittaneeni siitä jonkin kurssityönkin. Vuonna 2013 luin lukumaratonillani novellikokoelman Kuinka rakkaus syntyy. Viime vuonna tartuin pienoisromaaniin Häiriö maisemassa, joka ei jostakin syystä päätynyt ikinä blogiin asti. Nyt novelleistaan ja pienoisromaaneistaan tunnettu Siekkinen on jälleen kiinnostukseni kohteena, tällä kertaa Joel Haahtelan kautta.

Raija Siekkinen on keskeinen henkilö tässä Joel Haahtelan seitsemännessä teoksessa Katoamispiste. Pienoisromaanin päähenkilö ja minäkertoja on reilu kolmikymppinen lääkäri, joka on julkaissut muutamia romaaneja. Kirjailija Haahtelaa muistuttava mies taiteilee kahden uran välillä. Tällä hetkellä potilastyö vie enemmän aikaa, koska työn alla olevasta romaanista on punainen lanka kateissa. Katoamispiste on fiktiivinen teos, mutta fakta ja fiktio sekoittuvat mielenkiintoisesti: tarinamaailman henkilöt ovat saaneet piirteitä todellisilta henkilöiltä. Siekkisen ja Haahtelan tunnistan, muista henkilöistä en osaa sanoa.

Minäkertoja tarkkailee ympäristöään kirjailijan vainulla, ja syksyisessä Helsingissä mielikuvitusta kutkuttava tarina-aihio lähes putoaa hänen syliinsä. Tapahtumien ketju lähtee liikkeelle, kun mies kiinnittää huomionsa hieman epäröiden ja vaikean oloisesti etenevään naiseen, jolta tuuli yhtäkkiä tempaisee sateenvarjon. Sateenvarjo leijailee korkealla, kunnes rusentuu jäädessään bussin alle. Tapaus yhdistää miehen ja naisen, ja he päätyvät kahvilaan. Käy ilmi, että nainen on ranskalainen ja hänen miehensä on kateissa. Miehestä on niukalti johtolankoja, mutta yksi merkittävä on helsinkiläisestä matkustajakodista lähetetty postikortti. Toinen vihje on mieheltä jäänyt Siekkisen Häiriö maisemassa -romaanin ranskannos.

Pian ranskalainen nainenkin katoaa, mutta päähenkilö ei halua päästää irti mysteeristä, vaan jatkaa tutkimuksiaan. Mies jäljittää kadonnutta ranskalaismiestä ja yhä vain tiiviimmin oman kotinsa tulipalossa menehtynyttä kirjailija Siekkistä. Selvitystyö vie miehen kirjallisuusarkistoihin, Siekkisen vanhojen tuttujen luo ja tämän asuinsijoille Kotkaan. Samalla mies käy läpi eroon päättynyttä suhdettaan, josta mieleen nousevat välähdyksenomaiset hetket.

Etsimisen ja löytämisen sekä muistamisen ja unohtamisen kysymykset punoutuvat yhteen. Se hetki, kun joku katoaa jäljettömiin, kuolee tai vain häviää näkökentästä, on tarinan alku, ainakin kirjailijan näkökulmasta. Mitkä tapahtumat johtivat tähän? Mitä seuraavaksi tapahtuu? Niin pieniltä vaikuttavat yksittäiset asiat voivat määrätä loppuelämän suunnan, kuten kulman takaa kaahaava auto, sänkyyn tipahtanut tupakka – tai tuulenpuuskan voimasta lentoon lähtevä sateenvarjo.

Olen vasta pääsemässä vauhtiin Haahtela-innostukseni kanssa, mutta jo nyt tunnistan Katoamispisteessä yhtymäkohtia keväällä lukemani Adèlen kysymyksen kanssa. Molemmissa pienoisromaaneissa päähenkilömies ajautuu setvimään kutkuttavaa mysteeriä ja tekee siinä samalla tiliä omien ihmisuhdekuvioidensa kanssa. Vaikka pidin Adèlen kysymyksestä paljon, tämä Katoamispiste kolahti minuun vieläkin tujummin: nyt aiheena on kiehtova kirjailijamysteeri, kun taas Adèlen uskonnollissävytteinen tarina oli kauempana mukavuusalueeltani.

Jälleen kirjoitan muistiin: lue lisää Siekkistä, Haahtelaa ja Siekkisen siskon, Ritva Hellstenin, kirjoittama Orvot.

Helmet-lukuhaaste: 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä.

Patti Smith: Just kids

Kirjailijan lukema äänikirja.
HarperCollins US 2010. 9 t 50 min.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Yhdysvaltalainen Patti Smith (s. 1946) tunnetaan erityisesti vuosikymmeniä kestäneestä muusikonurastaan, ja lisäksi hän on myös runoilija ja taiteilija. Just kids on vangitseva kuvaus taiteilijan nuoruusvuosista ja uran alkuvaiheista. Omaelämäkerrallinen kirja on myös koskettava tarina ystävyydestä ja sielunkumppanuudesta.

1960-luvun lopulla Smith muuttaa New Jerseystä New Yorkiin, jossa hän tapaa Robert Mapplethorpen. Taiteilijaparin elämä on köyhää, heillä on vähän rahaa ja omaisuus mahtuu muutamaan pakaasiin ja taideportfolioon. Patti tekee muun muassa töitä kirjakaupoissa ja kirjoittaa levyarvioita lehteen. Köyhyys on ehdotonta. Jos rahaa ei ole, silloin ei syödä. Tämän Smith kertoo yhtenä faktana muiden joukossa. Rahallista omaisuutta tärkeämpää lahjakkaille nuorille ovat koko ajan taide ja usko tulevaan.

Robert valokuvaa, Patti aloittelee runoilijana ja piirtäjänä ennen kuin siirtyy musiikkiin. Patti ja Robert elävät useita vuosia parisuhteessa, mutta pikkuhiljaa heistä tulee vain hyviä ystäviä, kun Robert löytää homoseksuaalisuutensa. Kirjallaan Smith lunastaa lupauksensa vuonna 1989 aidsiin kuolleelle Robertille: hän sanoi Robertille vielä jonakin päivänä kirjoittavansa heidän tarinansa.

Kirjan herkullisinta antia on aikalaiskuvaus 1960- ja 1970-luvun New Yorkista. Patti ja Robert asuvat Chelsea-hotellissa, jonka huoneissa majailee toinen toistaan omaperäisempiä taiteilijasieluja. Kirjan sivuilla esiintyvistä hahmoista monet ovat tunnettuja tänä päivänä saavutuksistaan taiteilijoina. Smith kohtaa hotellissa ja muualla New Yorkin kulttuuripiireissä muun muassa Bob Dylanin ja Andy Warholin ‒ ja onpa Janis Joplinkin vielä elossa. Smith saa rahapulassaan Allen Ginsbergin tarjoamaan hänelle voileivän, kun tämä luulee laihaa Smithiä kauniiksi pojaksi.

Kuuntelin muistelman kirjailijan itsensä lukemana äänikirjana. Tämä on toimiva konsepti, jonka ansiosta tuntuu kuin kirjailija kertoisi vaiheistaan suoraan minulle. Tajusin tällaisten äänikirjojen hienouden viime vuonna, kun ensin kuuntelin Roxane Gayn teoksen Hunger ja sitten Alexander Stubbista kertovat Alexin. Smith lukee sopivan hitaasti ja selkeästi, niin että kirjan kuuntelu on helppoa. Äänikirjan kuuntelija saa nauttia myös kirjan runoista ja lauluteksteistä Smithin tulkitsemina.

Just kids on ilmestynyt suomeksi Antti Nylénin suomentamana nimellä Ihan kakaroita. Smithin toinen muistelmateos M Train on suomennettu nimellä M Train: elämäni tiekartta. Vastikään on ilmestynyt myös kolmas Smith-suomennos Omistautuminen, jossa Smith käsittelee kirjoittamistaan. Taidan jatkaa Smithin parissa äänikirjojen muodossa, jos vain saan ne käsiini.

Smithin kirjalla kuittaan Yhdysvallat-lukuhaasteessa kohdan 2. Musiikki osana kirjaa ja Helmet-haasteessa kohdan 45. Palkittu tietokirja, sillä kirja voitti National Book Awardin tietokirjasarjassa. Kirja sopii myös Naisen tie -haasteeseen.

Jonathan Franzen: Vapaus (2010)

Alkuteos: Freedom.

Suomentaja: Raimo Salminen (2012).

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 634.

Oma arvio: 2/5.

Kansi: Harvey Macaulay / Imperiet.

Tarinan keskiössä on Berglundin perhe. Vanhemmat ovat ex-koripalloilija-äiti Patty ja ympäristötietoinen uraisä Walter. Lapset Jessica ja Joey ovat teini-iässä. Keskiluokkainen idylli ja avioliitto alkavat kuitenkin rakoilla. Avioliittoa hiertää muun muassa se, että Patty on alun perin ollut kiinnostunut Walterin kaverista Richardista, kun taas Richard eiole mitään muuta halunnut kuin Pattyn. Kolmiodraama kytee, vaikka Richard on saanut Pattyn. Yhtäkkiä perheen poika Joey muuttaa naapuriin, jonka tytär Connie on pojan rakastettu. Äiti ja isä nyrjähtävät entisistä rooleistaan: äiti ei enää olekaan kiiltokuvamainen itsensä ja isäkin kääntää kelkkansa ympäristöasioissa.

Vapaudessa yhden perheen kautta tarkastellaan muun muassa amerikkalaisuutta, sen ydintä ja sen uhkia. Tarina näyttää, että vapauden käsite voi asettaa vastakkain yksilön vapauden ja yhteiskunnan tai koko ihmiskunnan edun. Vapautta tarkastellaan tarinassa niin yksilön, amerikkalaisen, lapsen, puolison kuin eläintenkin näkökulmasta. Kirjan nimi voisi johdatella lukijan pitkällisiinkin analyyseihin.

Jonathan Franzen on sanonut haastatteluissaan, että haluaa kirjoittaa suuria romaaneja, jotka eivät tarjoa vain yhden illan hupia. Tässä hän ainakin Vapauden kanssa onnistuu, sillä käsillä on fyysisesti iso kirja. Vapaudessa on yli 600 sivua ja sen sivut ovat keskivertoromaania suuremmat. Melkoinen möhkäle, jota tuskin kukaan voi yhdessä illassa selättää.

Kirjan vastaanotto ja yleinen arvostus niin ikään kertovat siitä, että Franzenin Vapaus on suuri romaani. Se on kahminut lukuisia kirjallisuuspalkintoja ja se myös nosti tekijänsä Time-lehden kanteen, ensimmäisenä kirjailijana kymmeneen vuoteen. Se oli tekijälleen uran "todellinen jättipotti" ja antoi yhdysvaltojen valkoiselle keskiluokalle äänen, kuten Jukka Petäjä asiaa luonnehtii (HS 9.10.2011). Kirja on arvioitu esimerkiksi kirjallisuuspalvelu Goodreadsissa reippaasti yli satatuhatta kertaa, ja lukijoiden arvioi lähentelee neljää tähteä viidestä (3,71). Suuri lukijakunta on siis vaikuttunut.

Aloin lukea kirjaa kaikki edellä mainittu mielessäni ja olin kummissani. Henkilöhahmot jäivät etäisiksi, vaikka niiden epämiellyttävyys oli mielenkiintoista. Tapahtumat eivät kiinnostaneet, teksti maistui jaarittelulta. Kirjan parasta antia minulle oli Pattyn päiväkirjamuotoinen jakso, mutta sen jälkeen lukeminen oli pakkopullaa.

Kesken en halunnut enkä voinut kirjaa jättää, sillä Vapaus oli yhden vetämäni lukupiirin kuukauden kirja. Lukupiirissä Vapautta tönittiin viihdekirjallisuuden suuntaan ja se nähtiin ihmissuhdekiemuroita täynnä olevana saippuana, joka on suunnattu yleisölle, joka muistuttaa kirjan henkilöhahmoja. Kirjan henkilögalleria oli kyllä joillekin lukupiiriläisille analysoinnin aarreaitta; heidän mielestään Franzen onnistuu tehtävässään kuvata nykyamerikkalaisia. 

Luin Vapauden reilusti yli kuukausi sitten, mutta en ole saanut tekstiä aikaiseksi, koska en oikein halua myöntää edes itselleni, etten pitänyt tästä. Olin valtavan pettynyt kirjan äärellä. Jonathan Franzen nimittäin on kirjailija, jonka romaaneja kohtaan odotukseni ovat olleet jopa epäreilun korkealla. Ennen Franzenin romaanituotantoon tutustumista olin lukenut häneltä satunnaisia esseitä ja muistelmateoksen Epämukavuusalue, joiden perusteella olin alkanut mielikuviani rakennella. Edellä mainitut kehuvat arviot ja bestseller-kirjailijan asema ovat myös olleet odotusteni rakennusaineita.

Mutta pakko se on vain myöntää: en syty Franzenin proosasta. Purity jäi kesken aiemmin tänä vuonna, tämän Vapauden kahlasin läpi, koska se oli lukupiirikirja. Muuten olisin luultavasti jättänyt kesken, armotta. Yritän sulatella pettymystäni ja lohduttautua ajatuksella, että voin nauttia Franzenin kirjoittamisesta esseiden muodossa.

Beate Grimsrud: Hullu vapaana (2010)

Alkuteos: En dåre fri.

Suomentaja: Jonna Joskitt-Pöyry (2012).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 392.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Beate Grimsrud on norjalainen kirjailija, joka asuu nykyisin Ruotsissa. Hänen tähän mennessä ainut suomennettu kirjansa Hullu vapaana on vahvasti omaelämäkerrallinen teos huippulahjakkaasta ja oppimisvaikeuksista kärsivästä tytöstä, joka varttuu mielenterveysongelmien kanssa painivaksi kirjailijaksi.

Kirjan päähenkilö on Eli, jonka vaiheita seurataan pikkutytöstä aina aikuiseksi saakka. Kirjassa vuorottelevat välähdyksinä mieleenpainuvimmat koti- ja koulumuistot sekä aikuiselämä, jota rytmittävät hoitojaksot eri laitoksissa.

Elissä elää pienestä lähtien vahva halu keksiä tarinoita. Tyttö suoltaa kertomuksia, vaikka koulu sujuu kehnosti, eikä hän yläasteelle siirtyessään osaa vielä lukea. Myöhemmin huomataan, ettei Eli edes näe kunnolla. Kaikesta tästä huolimatta Elin toiveammatti on kirjailija.

Jo lapsena Eli alkaa kuulla ääniä. Aikuisena hänen riesanaan on jo useita eri ääniä: Espen, Emil, Erik ja prinssi Eugen. Kaikilla "pojilla" on omat persoonallisuutensa, jokainen työntää Eliä johonkin suuntaan. Yksi ääni usuttaa Eliä väkivaltaan, kun taas toinen saa hänet shoppailemaan ja tuhlaamaan. 

Huumeet ja alkoholi tulevat Elin elämään jo nuorena. Erilaisten päihteiden käyttö lietsoo sairautta, mutta samalla Eli haluaa ja pystyy toteuttamaan luovuuttaan erilaisten taideprojektien kautta. Häneltä ilmestyy kirjoja, jotka menestyvät. Tekeminen yltyy välillä niin maaniseksi, että sairaus jälleen pahenee ja edessä on sairaalajakso. Lojaalit ystävät pysyvät Elin rinnalla myös hankalimpina aikoina.

Kirja avaa skitsofreenikon ajatusmalleja ja tuntoja sekä kommentoi mielenterveyspotilaan osaa. Kirjan Eli ja samoin kirjailija Grimsrud itse ovat rohkaisevia esimerkkejä henkilöistä, jotka voivat toimia yhteiskunnassa ja menestyä luovassa ammatissa vakavasta sairaudestaan huolimatta. Sairauden kanssa on vain opittava elämään: elämä on luovimista hyvien ja huonompien jaksojen välillä. 

Koen, että kirjan lukeminen lisäsi ymmärrystäni skitsofreniasta. Hulluus ja terveys eivät ole mustavalkoisia asioita. Elin terapeutti toteaa mielestäni osuvasti:

"Äänien kuuleminen sinänsä ei ole sairasta. Kyse on siitä, miten niihin suhtautuu. Ihmiset ovat kuulleet ääniä maailman sivu. Filosofit, viisaat, taiteilijat"

Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet (2010)

Tammen äänikirja.

Kesto: 11 t 11 min.

Lukija: Henna Hyttinen.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Minne tytöt kadonneet on Leena Lehtolaisen 11. Maria Kallio -dekkari. Espoon Kilossa sijaitseva  Maria Kallion poliisiyksikkö alkaa selvittää kadonneiden maahanmuuttajatyttöjen tapausta. Yksi kadonneista tytöistä löytyy kuolleena, joten huoli muidenkin kohtalosta kasvaa. Kaikki kadonneet tytöt ovat käyneet joskus Tapiolassa sijaitsevassa Tyttökerhossa, jota rahoittaa varakas tapiolalainen rouva Sandelin. Liittyvätkö tyttöjen tapaukset toisiinsa? Vai onko kaikki vain onnetonta sattumaa?

Kirjassa käsitellään kulttuurieroja ja  maahanmuuttajien kotoutumista yhteiskuntaan tyttöjen tarinoiden avulla.  Kirja on aiheeltaan varsin ajankohtainen: viimeisen vuoden aikana turvapaikanhakijoiden määrä eri puolilla Eurooppaa on kasvanut huimasti, ja maahanmuuttajakeskustelu käy kiivaana. Onko maahanmuuttajatytön kuoleman takana rasistinen motiivi? Vai onko kyse perheen sisäisistä erimielisyyksistä?

Tapauksen selvittämisen aikaan Mariaa painaa edelleen Afganistanissa sattunut tapaus, jossa hän menetti saksalaisen kollegan ja ystävän. He olivat perustamassa myös naisia kouluttavaa poliisikoulua, kun heidän autosaattueensa joutui tienvarsipommin yllättämäksi.

Lehtolainen kuvailee rikosjutun selvittämisen ohella myös komisario Kallion kotielämää, suhdetta mieheensä Anttiin ja heidän kahteen lapseensa. Tarinassa on tällä kertaa vahvasti mukana myös Marian isä, joka on tullut perheen kotikonnuilta Arpikylästä etelään luokkakokoukseen ja majoittuu sen aikaa tyttärensä luona. 

Välillä tuntuu, että olen kuunnellut jo kaikki kirjaston mielenkiintoisilta vaikuttavat äänikirjat. No, eihän asia ihan näin ole, vaan onneksi välillä mukaan tarttuu helmi. Taas kerran puhisin turhautuneena äänikirjahyllyllä etsien viihdykettä työmatkoille, kun silmiini osui tämä Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet. Miten olinkaan unohtanut Lehtolaisen!

Aloin kuunnella äänikirjaa työmatkoilla ja eräänä perjantaina otin viimeiset levyt autosta kotiin kuunneltaviksi, sillä en malttanut odottaa loppuratkaisua viikonlopun yli. Lehtolainen punoo arvoituksellisen juonen ja kuljettaa dialogia luontevasti. Kieli on hiottua. Siinä on myös jotakin kiehtovaa, kun tarina sijoittuu omille kotikulmille. Kerran kävi jopa niin, että ajoin äänikirjaa kuunnellessani samaa tietä, jolla tarinassa liikuttiin.

Olen kirjoittanut blogissa aiemmin vain uusimmasta Maria Kallio -kirjasta Surunpotku (2015) ja ennen blogia olen lukenut muutaman sarjan alkupään kirjan. Nyt alankin metsästää muita osia äänikirjoina. Mielenkiintoista kuunneltavaa riittää, sillä osia on kymmenkunta.

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi (2010)

Alkuteos: Før jeg brenner ned.

Suomentaja: Päivi Kivelä (2012).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 306.

Oma arvioni: 4½/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Anna Makkonen.

Etten palaisi tuhkaksi sijoittuu norjalaiseen pikkukylään, jonka historiaa varjostavat synkät tapahtumat. Vuonna 1978 alueella liikkuu pyromaani, ja lukuisia taloja palaa maan tasalle. Samana vuonna kylässä syntyy poika nimeltä Gaute Heivoll. Kun paloista on kulunut kolmisenkymmentä vuotta, Gaute alkaa kirjoittaa tuhotöistä kertovaa kirjaa. Kirjailija nivoo omat lapsuusmuistonsa ja elämänvaiheensa kotikylänsä historiaan.

Autofiktiivinen kirja saa myös jännityskirjan piirteitä, kun pyromaanin teot vain tihentyvät ja syyllisen etsinnät käynnistävät poliisioperaation. Pienen kylä palokalusto joutuu koville, eivätkä kyläläiset uskalla enää nukkua öisin. Lukijalle syyllinen selviää jo alkuvaiheessa, ja hän pääsee seuraamaan pyromaanin sairauden kehittymistä. Palojen takana on kylän vapaapalokunnan palopäällikön ainoa poika Dag, joka toimii palomiehenä itsekin.

Kirjassa kerrotut elämäntarinat saavat pohtimaan, miten sattumanvaraista kaikki on. Kirjan suurin ansio onkin minusta Gauten ja Dagin kohtaloiden rinnastaminen. Molemmat syntyvät samassa kylässä, ja toisesta tulee tuhopolttaja, toisesta kirjailija. Käsittelimme kirjaa lukupiirissä, missä keskustelimme paljon ihmistä muovaavista tekijöistä. Osansa on niin luonteella, ympäristöllä kuin kokemuksillakin. Dag kasvaa palomies-isän rinnalla ja näkee jo pienenä hurjia paloja. Gaute taas otetaan pikkupoikana mukaan hirvimetsälle, missä hän näkee isänsä kaatavan hirven. Kokemus on suolistuksineen  hyvin väkivaltainen, mutta siitä ei jää pojalle kuin elävä muisto.

Gaute on jo pienestä pitäen kiinnostunut tarinoista ja kirjoista. Intohimoinen lukeminen erottaa Gauten ikätovereistaan:

Puhuin niin kuin toisetkin ja tein niin kuin toisetkin. Mutta minä en ollut niin kuin toiset. Minä luin kirjoja. Tulin jotenkin riippuvaiseksi niistä. Kun oli kahdentoista, Karin päästi minut lainaamaan kirjoja aikuisten osastolta. Tuntui kuin olisin ylittänyt näkymättömän rajan. 

Kirjastonhoitajalle tällaiset kirjastokuvaukset ovat kiehtovaa luettavaa.

Etten palaisi tuhkaksi pääsi siis lukupiirimme käsittelyyn kuluneella viikolla. Heivollin monitasoinen kirja sai osakseen paljon kehuja, joku jopa totesi sen olevan täydellinen kirja. Kaunis kieli ja luontokuvaukset tekivät lukupiiriläisiin suuren vaikutuksen. Hieman epäuskottavaksi tosin koettiin se, miten pienessä kylässä syyllisen löytäminen vei niin kauan.

Kirja oli kirjabloggaajien mielestä vuoden paras käännöskirja vuonna 2012, ja kirjailijan kotimaassa teos sai arvostetun Brage-palkinnon vuonna 2010. Lisäksi kirjan käännösoikeudet on myyty yli kymmeneen maahan. Kirjan meriitit ovat siis melkoiset, mutta se päätyi lukupiirimme luettavaksi ulkokirjallisista syistä: sen kansikuvan vuoksi. Työkaverini ja minä olimme molemmat kiinnittäneet huomiota kirjan kanteen, jossa pellavatukkainen pikkulapsi katsoo hieman ohi kameran tulitikkujen keskellä.

Onneksi kansikuva houkutteli valitsemaan kirjan marraskuiseen lukupiiriin, sillä se tarjosi huikean lukukokemuksen. Päivi Kivelä on suomentanut teoksen luontokuvaukset taidolla, ja romaanin kieli on muutenkin taidokasta. Voin yhtyä erään lukupiiriläisen huokaisten esittämään toiveeseen: kunpa Heivollia suomennettaisiin lisää!

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Viides kirja (2010)

Alkuteos: Min kamp. Femte bok.

Suomentaja: Katriina Huttunen (2015).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 683.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: ?

Karl Ove Knausgårdin mainio Taisteluni-sarja lähenee loppuaan.  Ensimmäinen kirja keskittyi Karl Oven teini-ikään ja isän kuolemaan, toinen perhe-elämään ja kirjailijuuteen. Kolmas kirja oli sukellus ala-aste-aikoihin, ja neljäs kirja vuorostaan kertoi Karl Oven vuodesta sijaisopettajana Pohjois-Norjassa. Tämä viides osa kattaa Karl Oven Bergenin-ajan eli vuodet 1988—2002. Kuudes kirja eli sarjan päätösosa ilmestynee suomeksi ensi vuoden keväällä.

Karl Ove muuttaa Bergeniin opiskellakseen kirjailija-akatemiassa vuoden. Hän on pienen opiskelijaryhmän nuorin, eikä vuosi ole helppo herkälle miehelle. Silti rajukaan palaute ei lannista nuorta kirjailijanalkua täysin, vaikka käsikirjoitusten alut toisensa jälkeen lentävät roskiin.

Kirjailja-akatemiassa vietetyn vuoden jälkeen Karl Ove aloittaa kirjallisuustieteen opinnot yliopistossa. Alemmuudentunto kurssikavereita kohtaan aiheuttaa alakuloa: aina joku muu tuntuu saavan kustannussopimuksen helpommin. Teoriaopinnot, lukeminen ja kirjoittamisen jatkaminen kasvattavat Karl Ovesta pikkuhiljaa kirjailijan, ja lopulta sopimuksen saa myös Karl Ove.

Opiskelun ohella ja välillä kokonaan sen sijaan Karl Ove työskentelee mielisairaalassa, mikä on myös kova koulu. Opiskelu- ja työkuvioiden kanssa kirjailijanalun elämässä keskeisiä ovat tietenkin ihmissuhteet ja juhliminen. Karl Ovella on muutama pidempi seurustelusuhde, ja hän avioituu ensimmäisen kerran.

Yksi Karl Oven elämän suurimmista käännekohdista on isän kuolema. Karl Ove on vakuuttunut siitä, että isä halusi juoda itsensä hengiltä. Tästä huolimatta, tai tämän vuoksi, Karl Ove itsekin käyttää alkoholia runsaasti. Juominen tuo paljon sosiaalisia ongelmia ja ahdistusta. Hän on ajoittain täysin holtiton juotuaan liikaa. Toilailut äityvät välillä pelottaviksikin päähänpistoiksi, joilla on kauaskantoisia seurauksia.

Kirja vilisee kirjallisuusviittauksia, sillä Karl Ove sivistää itseään lukemalla runsaasti. Hän arvostaa suuria klassikoita, mutta ei turhaan nöyristele näiden äärellä:

Tehtävän nimi oli Intertekstuaalisuus James Joycen Odysseuksessa. Tiesin, että se oli kunnianhimoista, mutta minulla oli omat tavoitteeni, halusin saada huomiota herättävän hyvän arvosanan, ja silloin minun oli pantava parastani.
——
Varsinaista romaania, Odysseusta, sen sijaan ei ollut vaikea ymmärtää, siinähän kerrottiin yhdestä päivästä kolmen ihmisen elämässä, ja kukin luku oli kirjoitettu eri tyylillä. 

Niinpä! Yhtä helpolta voisi saada kuulostamaan myös Volter Kilven romaanin Alastalon salissa, mutta kumma vain, kun nämä kaksi yhdenpäivänromaania tuottavat ongelmia monille lukijoille. Takerruin tähän Joyce-sitaattiin, koska optimistina aloin lukea Odysseusta kesäkuussa. Jos joskus pääsen reilua sataa sivua pidemmälle, niin kuulette kyllä!

Olen jälleen täysin Knausgårdin pauloissa. Heikomman nelososan jälkeen viides kirja oli lukemisen riemua. Aina vain jaksan hämmästellä sitä, miten kukaan voi avata oman elämänsä näin täysin. Mokat, isot ja pienet, eivät saaneet minua inhoamaan törttöilevää nuorta, vaan lähinnä tunsin sympatiaa. Taisteluni-sarjaa on jäljellä enää yksi osa, mutta onneksi se on yli tuhatsivuinen!

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Neljäs kirja (2010)

Alkuteos: Min kamp. Fjerde bok.

Suomentaja: Katriina Huttunen (2014).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 534.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: ?

Karl-Ove Knausgårdin Taisteluni. Neljäs kirja on roikkunut tuossa koneen vieressä odottamassa bloggaamista jo hyvän tovin. Sain kirjan luettua jokunen kuukausi sitten, mutta tekstiä siitä ei ole tahtonut syntyä. Knausgård-rakkauteni nimittäin on ollut kovilla tämän neljännen osan kanssa.

Taisteluni-sarjan Ensimmäinen, Toinen ja Kolmas kirja saivat minulta täydet pisteet ja luin niitä hurmiossa. Mikään floppi nelonenkaan ei minusta ole, sillä edelleen pidän Knausgårdin tavasta kirjoittaa ja huomioida ympäristöään ja ihmisiä. Tällä kertaa en kuitenkaan tuntenut samanlaista imua kuin aiempien osien kanssa ja pidin kirjaa tauollakin puolisen vuotta.

Kirjan alussa Karl Ove on vastikään valmistunut lukiosta ja lähtee sijaisopettajaksi Pohjois-Norjaan. Vuoden mittaisen pestin aikana hän paitsi opettaa itseään vähän nuorempia oppilaita, myös kirjoittaa, ryypiskelee ja vikittelee tyttöjä. Juominen on ainoa huvi syrjäkylällä, ja sitä tehdäänkin paljon. Koulussa Karl Oven on oltava vastuullinen aikuinen, mikä ei ole aina helppoa. Vuoden aikana Karl Ovelle sattuu ylilyöntejä niin töissä kuin vapaallakin. Seksuaalinen kokemattomuus painaa nuorta miestä, ja hänen keskeisin tavoitteensa on vihdoin kokea suuri onnistuminen.

Kirjan päähenkilö Karl Ove on aiemmissakin osissa toilaillut ja ollut ärsyttävä. Pääasiassa olen kuitenkin tuntenut häntä kohtaan sympatiaa ja pitänyt hänestä. Neljännessä kirjassa Karl Ove on ajoittain jopa vastenmielinen. Vastuuttomasti ja itseriittoisesti käyttäytyvää miestä tekisi mieli ravistella. Karl Ove on tullut aiempien kirjojen myötä niin tutuksi, että lukiessa tuntuu kuin lukisi jonkun tuntemansa henkilön elämästä. Ehkä juuri sen vuoksi Karl Oven käytös välillä kiehuttaa.

Knausgårdin Taisteluni-sarjan Viides kirja on juuri julkaistu suomeksi. Kävin jo ostamassa teoksen ja suunnittelen sen lukemista alkavan viikon lomapäivinä. Kohdistan vitososaan suuria odotuksia, sillä notkahduksen jälkeen on tultava uusi nousu!

Neljännestä kirjasta ovat bloganneet aiemmin Katja, Marile ja Anita Konkka.

Seija Vilén: Mangopuun alla (2010)

Lukija: Leena Pöysti.

Kustantaja: BTJ.

Kesto: 8 t 19 min.

Oma arvio: 3/½5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Satu Ketola.

Seija Vilénin esikoisteos Mangopuun alla on vahvan omaelämäkerrallinen tarina nuoren naisen vaiheista Krishna-liikkeessä. Vakaa tahto ja tiedonjano ajavat vain 17-vuotiaan tytön jättämään lukion kesken, liittymään liikkeeseen ja muuttamaan temppeliin. Edessä on kapea ja ajoittain raskas polku uskonnollisessa yhteisössä, joka suhtautuu sen ulkopuolisiin ahdasmielisesti. Toki elämään mahtuu iloa ja rakkauttakin, sillä päähenkilö avioituu intialaisen Krishna-papin kanssa.

Kirjassa reissataan monissa maissa; miehen työ liikkeen pappina määrää kulloisenkin asuinmaan. Muun perheen ei auta kuin sopeutua. Elämä tiukasti säädellyn liikkeen piirissä on rankkaa. Sääntöjä on lukuisia, eikä esimerkiksi naisen asema ole hääppöinen. Nainen ei kelpaa liikkeen johtotehtäviin ja on avioliitossa miehensä alamainen. Naisen seksuaalisuus on likaista.

Vuosien Krishna-elämän jälkeen päähenkilö alkaa kyseenalaistaa asioita, ja säännöt alkavat tuntua mielivaltaisilta. Kun Krishna ei olekaan koko totuus ja koko elämä, päähenkilölle avautuu uusi maailma.

Äänikirjan alussa olin hieman ihmeissäni kirjan rakenteen kanssa. Kirjassa on monta aikatasoa, eikä tällaisen rakenteen sisälle ole aina helppo sukeltaa vain kuuntelemalla. Onneksi melko pian sain kiinni kerronnan rytmistä ja saatoin vain antaa tarinan viedä. Intialaiset maut ja tuoksut lämmittävät kuulijaa; kansi kuvastaa hienosti teoksen tunnelmia.  

Mangopuun alla on kiehtova kurkistusaukko uskonnollisen liikkeen sisälle. Vilén luottaa tarinaansa, eikä hänen tarvitse repostella asioita tai mustamaalata ketään. Yksilön näkökulma ja kokemusmaailma ovat tarpeeksi.

Mihail Šiškin: Sinun kirjeesi (2010)

Alkuteos: Pismovnik.

Suomennos: Vappu Orlov (2012).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 363.

Oma arvio: 3/5.

Kansi: Martti Ruokonen

Mihail Šiškin luetaan yhdeksi Venäjän merkittävimmistä nykykirjailijoista. Sinun kirjeesi on hänen neljäs teoksensa. Se on ensimmäinen häneltä suomennettu kirja, ja toinen suomennos, Neidonhius, on juuri ilmestynyt. Listasin Neidonhiuksen yhdeksi kevään kiinnostavimmista kirjoista, mutta harkitsen vakavasti, kykenenkö toiseen Šiškiniin lähiaikoina.

Sinun kirjeesi on kirjeromaani. Kirjeitä toisilleen kirjoittavat toisiinsa rakastuneet Aleksandra ja Vladimir. Heidän onnensa jäi lyhykäiseksi, sillä pian tapaamisen ja tunteiden roihahtamisen jälkeen Vladimir joutui sotaan.

Kirjeissään Vladimir vuodattaa tunteitaan ja kertoo elämästään rintamalla. Arki on pitkälti epätietoista odottelua, ja olosuhteet ankeat. Melko pian Vladimir saa surmansa, mutta kirjeet jatkavat kulkuaan. Aika ja paikka eivät enää ole merkityksellisiä, vaan Vlamidir on kuka tahansa sotilas missä tahansa sodassa.

Aleksandran kirjeet keskittyvät arkisen elon kuvauksiin. Hän on opiskellut lääkäriksi suojellakseen elämää, mutta raskaudenkeskeytykset ovat keskeinen työtehtävä. Työ on raskasta, ja jokainen kaavinta riipii Aleksandran sielua.

Kirja on siis kirjeromaani, muttei mitenkään perinteinen sellainen. Kirjeiden väliltä puuttuu vuoropuhelu: ne eivät kohtaa, kuten eivät lopulta myöskään Aleksandran ja Vladimirin elämät. Tarinat risteävät, mutta jatkavat sitten omia polkujaan.

Luimme kirjan lukupiirissä, ja se koettiin hieman vaikeaksi. Varsinkin alussa sai lukea melko pitkään, että pääsi jyvälle tarinasta ja siitä, kuka on sinä ja kuka minä. Jotkin kirjeet ovat todella pitkiä, eivätkä ne enää tunnu kirjeiltä. Lukutauon jälkeen on haastavaa jatkaa, kun kaikissa kirjeissä ei ole edes tervehdyksiä. Aika hyvin eri kirjoittajien tyylin alkoi kuitenkin tunnistaa.

Šiškin pääsi yllättämään minut kunnolla! Tämä oli minulle haastava romaani, enkä voi väittää pysyneeni kärryillä alusta loppuun. Kaunis, runollinen kieli houkutteli lukemaan viipyillen, mikä taas sai aikaan sen, että eksyin. Lukeminen meni välillä suoraan sanoen rämpimiseksi. Lukukokemus kääntyi lopulta positiivisen puolelle lukupiirissä, jossa käyty keskustelu selkeytti mielikuvaani luetusta. Hataraa ja hämärää, mutta kaunista kuin kaipaus.

Siri Kolu: Me Rosvolat (2010)

Äänikirja. 

Lukija: Hannu-Pekka Björkman.

Kesto 5 t 4 min.

Äänikirjan kustantaja: Otava.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Siri Kolu on yksi tämän hetken tunnetuimpia suomalaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita. Olen aiemmin lukenut Kolulta nuorten dystopiaromaanin PI: Pelko ihmisessä. Nuortenromaanejaan paremmin Kolu tunnetaan Me Rosvolat -lastenkirjasarjastaan, josta on ilmestynyt jo viisi osaa. Ensimmäinen osa voitti ilmestymisvuonnaan Finlandia Juniorin, ja nyt on elokuvakin tekeillä. Niinpä halusin ottaa selvää, mitä tämä Rosvola-villitys oikein on!

Päähenkilö Vilja on aivan tavallinen 10-vuotias tyttö, jonka kesä saa yllättävän käänteen, kun hurja rosvojoukkio ryöstää hänet kesken perheen automatkan. Ryöstön takana on Rosvoloiden perhe, joka elää maantierosvojen liikkuvaista ja vauhdikasta elämää. Rosvolat ryöväävät kaiken tarvitsemansa: ruoat, vaatteet, tavarat. Rahalla ei ole heille merkitystä, eivätkä he ymmärrä tavallisesta kaupassa käymisestä mitään.

Alkujärkytyksen jälkeen Vilja alkaa viihtyä rosvojengissä, ja rosvoseurueen vaiheikkaan elämäntavan rinnalla oma perhe alkaa vaikuttaa laimealta. Rosvoelämä on värikästä ja koko ajan tapahtuu jotakin. Vilja pääsee pikkuhiljaa sisään lainsuojattoman ammattiryhmän saloihin, kirjaa Rosvoloiden oppeja muistikirjaansa ja opettelee itsekin eräänlaiseksi ryöväriksi.

Kuuntelin äänikirjaa kesällä autoillessani koiran kanssa vanhempien mökille. Me Rosvolat olikin mitä mainioin seuralainen automatkoille, sillä siinäkin autoillaan kesäisessä Suomessa. Välillä piti pysähtyä tankkaamaan karkkivarastoja, niin houkuttelevasti irtokarkkeja kirjassa kuvataan! Täydet pisteet ropisevat Hannu-Pekka Björkmanille, joka lukee selkeästi, mutta lämpimästi.

Me Rosvoloiden seikkailut uppoavat mainiosti myös vanhempiin lukijoihin: sen huomaaa jo pikakierroksella Blogistaniassa. Viime aikoina kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Amma, MarikaOksa, Kirsi ja Linnea –

ja kaikki pitivät lukemastaan tai kuulemastaan!

Haruki Murakami: 1Q84: osat 1 ja 2 & osa 3 (2009 & 2010)

Japaninkielinen alkuteos: 1Q84.

Suomennettu englanninkielisestä käännöksestä 1Q84 Book 1, Book 2 & 1Q84 Book 3.

Suomentaja: Aleksi Milonoff (2013).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 783 + 446.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: sain lahjaksi + lainasin kirjastosta.

Päällys: Laura Lyytinen.

Päällys: Laura Lyytinen.

Tämän tekstin otsikkohirviö yrittää kertoa, että olen ahtamassa Haruki Murakamin suurteoksen kahta osaa yhteen tekstiin. Tarkemmin ajateltuna kyseessä on oikeastaan yksi teos, joka vain suomeksi on julkaistu kahtena niteenä. Ruotsiksi se esimerkiksi on jaettu kolmeen niteeseen. Näin se eroaa esimerkiksi Knausgårdin Taisteluni-kirjoista, jotka ovat jokainen itsenäisiä romaaneja ja jotka muodostavat sarjan.

1Q84 on minulle yksi viime vuoden kirjallisista kohokohdista. Luin osat 1 ja 2 jo kesälomalla ja kolmosenkin syksyllä, joten nyt on korkea aika saada blogiteksti julkaistua! Kirja oli niin intensiivinen lukukokemus, että siitä kirjoittaminen osoittautui melkein mahdottomaksi. Tekisi mieli sanoa vain, että lukekaa ja kokekaa tämä itse. Yritän kuitenkin kirjoittaa edes jotakin, koska hassuahan se olisi, jos jättäisin ne kaikista parhaimmat kirjat aivan huomiotta blogissa.

Viime vuoden heinäkuussa syntymäpäivälahjakääreistä kuoriutui Murakami-maniaan sairastuneen lukijan ja bloggaajan toivelahja: Murakamin 1Q84: osat 1 ja 2. Onnellisena luin järkälettäni mökkimaisemissa heinä-elokuun taitteessa. Syksyllä ilmestyi odotettu kolmososa, jonka lainasin kirjastosta.

Alusta asti kirja lumosi minut mielikuvituksellisella tarinallaan. Tarinan alkuasetelman voi lukea jo kansiliepeestä: liikunnanohjaajana työskentelevä Aomame murhaa miehiä sivutyönään ja ajautuu sattumalta rinnakkaismaailmaan. Toinen päähenkilö, Tengo, toimii matematiikanopettajana ja haaveilee kirjailijan ammatista. Hänelle tarjoutuu mahdollisuus haamukirjoittaa romaani, jonka "tekijä" on Fuka-Eri, omalaatuinen ja salaperäinen teinityttö. Värikkäät ovat siis ainekset, ja niiden sekoittuessa ei voi koskaan tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1984 ja rinnakkaismaailmaan 1Q84. Rinnakkaismaailman tunnistaa siitä, että taivaalla häilyy kaksi kuuta. 

1984 ja 1Q84 toimivat pohjimmiltaan samalla tavalla. Jos et usko maailmaan eikä maailmassa ole rakkautta, kaikki on täysin epäaitoa. Oltiinpa missä tai millaisessa maailmassa tahansa, tosiasian ja olettamuksen välistä rajaa ei näe paljain silmin. Sen näkee vain sielun silmin.

Juurikaan enempää juonesta en halua paljastaa, jotta oivaltaminen ja odottaminen säilyisivät tulevienkin 1Q84:n lukijoiden iloina. Tarinan jokaiseen henkilöön ja lähes joka käänteeseen liittyy paljon mystisiä piirteitä, joita Murakami pudottelee niin kutkuttavasti, ettei lukemista haluaisi keskeyttää. Henkilöhahmot ovat erikoisuudessaan lumoavia. Esimerkiksi Aomamen tiukka fyysisyys eli se, miten hän huoltaa omaa lihaksistoaan kurinalaisesti kestäen kivun ja tuskan, on jotenkin kiehtovaa.

Kirja jakautuu lukuihin, joissa kertojana on vuoroin Aomame ja vuoroin Tengo. Kolmosessa kertojakaartiin liittyy vielä Ushikawa, joka tuo tarinaan täysin vastakkaisen näkökulman. Alun kuvailu ja taustoitus muuttuu vähitellen  vauhdittomaksi kilpajuoksuksi aikaa ja vastavoimia vastaan.

Murakami tarjoaa aisteja kutkuttavia kurkistuksia japanilaiseen kulttuuriin:

Tengo pesi riisin, pani sen keittimeen ja kytki virran päälle. Riisin kypsyessä hän valmisti misokeittoa wakame-merilevän ja kevätsipulin kera, grillasi aurinkokuivattua barrakudaa, otti jääkaapista tofua ja maustoi sen inkiväärillä, raastoi palasen retikkaa ja lämmitti tähteeksi jääneitä keitettyjä vihanneksia. Riisin seuraksi hän kattoi säilöttyjä naurisviipaleita ja muutaman säilötyn luumun.

Tällaisia kokkailuja luonnehditaan vaatimattomiksi! Murakamimaisesti tekstissä on myös runsaasti viittauksia musiikkiin eikä seksiäkään puutu. 

Lopuksi myönnettäköön, että tarinan lumo hieman hiipui loppua kohden. Minun oli vaikea sulattaa uutta, kolmatta kertojaa kolmannessa osassa. Ushikawa on myös epäuskottavan nokkela ja etenee liian yksioikoisesti päätelmissään. Ärsyttävällä ja vastenmieliselläkin salapoliisilla on erikoinen rentoutumiskeino:

Aina kun Ushikawalta loppuivat ideat, hän meni haaleaan kylpyyn ja kylpi kaikessa rauhassa. – – – Maatessaan muoviammeessaan hän kuunteli radiosta Sibeliuksen viulukonserttoa. Hän ei varsinaisesti halunnut kuunnella Sibeliusta – eikä Sibeliuksen konsertto ollut ehkä parasta taustamusiikkia, kun lojui kylvyssä pitkän päivän päätteeksi. Ehkä suomalaiset kuuntelivat Sibeliusta saunoessaan pitkinä öinään, hän ajatteli.

Toinen "huono" puoli kirjassa, etenkin ykköskakkosessa, on sen paino: lähes 800 sivua ja kovat kannet tekevät siitä aikamoisen punnuksen. Lukijaystävällisempää olisi ollut painaa kaikki kolme kirjaa erillisinä niteinä, kuten alkuteos ja ruotsinkielinen käännös.

Olen saanut tartutettua Murakami-innostukseni ainakin yhteen työkaveriini, mistä olen todella iloinen! Lukukokemusten jakaminen, näin blogissa tai vaikka töissä kahvitauolla, on aivan loistava mahdollisuus poimia vinkkejä ja sitä kautta avartaa kirjallista kokemusmaailmaansa.

Ja lopuksi: lukekaa ja kokekaa tämä itse, sillä Murakamin maagiselle kerronnalle ja lukijan jatkuvasti yllättävälle mielikuvituksellisuudelle on vaikea tehdä oikeutta, varsinkaan puoli vuotta lukemisen jälkeen. Sanat menevät solmuun, kun varoo paljastamasta liikaa.

(1Q84 ei edistä Lukemalla maailman ympäri -projektiani, sillä se on luettu ennen kuin starttasin lukumatkalleni.)

Kishwar Desai: Pimeyden lapset (2010)

Alkuteos: Witness the Night.

Suomentaja: Terhi Kuusisto (2010).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 237.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kannen kuva: Alamy.

Desain esikoisromaanin myötä suuntasin kirjallisella matkallani Intiaan. Pimeyden lapset kertoo synkän ja karmivan tarinan naisten asemasta Intiassa.

Päähenkilö ja kertoja on vähän yli nelikymppinen Simran, joka työskentelee vapaaehtoisena sosiaalityöntekijänä. Paljon nähnyt nainen rentoutuu mielellään viskilasin äärellä ja koittaa parhaansa mukaan sietää äitinsä painostusta hankkia aviomies. Simran katselee maailmaa kokemustensa kautta pilke silmäkulmassa, mikä keventää pimeää tarinaa edes hitusen.

Simran alkaa selvittää kammottavaa perhesurmaa: Jullandurin kaupungissa kolmetoistahenkinen, hyvämaineinen perhe on murhattu, vain 14-vuotias tytär Durga on selvinnyt hengissä. Tyttö löytyi kädet sidottuna ja raiskattuna murhatalosta. Simran yrittää saada tyttöä puhumaan, jotta kauhujen yön tapahtumien kulusta saataisiin jokin käsitys. Virkavalta epäilee automaattisesti Durgaa, sillä eihän tuollaisesta verilöylystä olisi voinut selvitä hengissä. Kädetkin oli löyhästi sidottu, ja motiivi löytyy: ainoana eloonjääneenä hän perisi kaiken.

Pikkuhiljaa Simran alkaa hahmottaa perheen voimasuhteita ja historiaa, joka ei ole niin puhtoinen kuin päältäpäin luulisi. Miten Durgan kadonnut isosisko liittyy tapaukseen? Miksi Durga kieltäytyy kertomasta totuutta? Onko hän sittenkin syyllinen?

Tarina valottuu Simranin kertojaosuuksien välissä otteilla Durgan päiväkirjasta. Mukana on myös Simranin ja erään Englannissa asuvan perheenjäsenen sähköpostikirjeenvaihtoa. Näkökulmien vaihtelu tuo mukavasti eloa tarinaan.

Durgan kohtelu tapahtumien selvittelyn aikana pohjaa perinteiseen näkemykseen tyttöjen tarpeettomuudesta:

Ei ole kulunut kauaakaan siitä, kun kätilöt ottivat vastasyntyneet tytöt äideiltään, sulkivat tyttövauvan saviruukkuun ja kierittivät, kunnes hän lakkasi itkemästä. Tai tytöt yksinkertaisesti tukahdutettiin hengiltä. Tai heille annettiin oopiumia ja heidät haudattiin. Maatalousyhteisöissä tytöt olivat taakka. Hiljattain eräs nainen tunnusti, että hänelle oli tehty seitsemän aborttia, koska hän oli toivonut poikaa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 2000-luvulle, joten mistään historiallisesta kertomuksesta ei ole kyse. Desain mainio esikoinen pakottaa ajattelemaan naisten alistettua asemaa, korruptiota ja perinteiden painetta nyky-Intiassa. Kirjassa kerrotaan, että vaikka tasa-arvo on Intiassakin parantunut, edelleen joissakin kylissä on vain vajaat 400 naista tuhatta miestä kohti. Erityisen raastavaa on, että äidit ja isoäidit ylläpitävät tilannetta toiminnallaan. Vetää hiljaiseksi.

Myös Durga tietää olevansa ei-haluttu lapsi sukupuolensa takia ja siksi, että on niin tumma ja karvainen. Mutta hän on sitkeää tekoa – hän ei lakannut itkemästä.

Tarina koukutti minut heti ensilehdiltä. Kirjan juoni, aihe ja kerronta muodostavat niin toimivan kokonaisuuden, etten olisi malttanut jättää kirjaa kesken lainkaan. Se takertui käsiini.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat punjabilaiseen Jullandurin kaupunkiin. Ensin tökkäsin Intian neulan keskelle maata, mutta aloin miettiä, miksen sijoittaisi neuloja tarkemmin kirjan tapahtumapaikan mukaan. Teen näin myös jatkossa, jos vain tapahtumapaikka on tiedossa ja sijaitsee kyseisessä maassa.

Intia kartalla.

Suzanne Collins: Nälkäpeli: Matkijanärhi (2010)

Alkuteos: Mockingjay.

Suomentaja: Helene Bützow (2010).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 362.

Oma arvio: 2½/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kannen kuva: Tim O'Brien.

Nälkäpeli-trilogian kaksi ensimmäistä osaa luin ahmien, vaikka väkivalta ja lerput juonenkäänteet paikoitellen puistattivat ja ärsyttivätkin. Tekstit löydät täältä: Nälkäpeli ja Nälkäpeli: Vihan liekit. Tämä päätösosa ei mielestäni yllä edellisten tasolle: se ei ole kannen lupausten mukainen huipennus vaan pikemminkin lässähdys.

Matkijanärhessä ei olla enää Nälkäpeli-areenalla. Peli on muuttunut sodaksi Capitolin ja kapinallisten Vyöhykkeiden välille. Katnissin kotivyöhyke on tuhottu, ja sen asukkaista osa on onnistuttu evakuoimaan Vyöhykkeelle 13, jossa asutaan maan alla tiukan valvontajärjestelmän alaisina. Katnissin johtamat kapinalliset pyrkivät murtamaan Capitolin vallan.

Väkivallan määrä on kasvanut trilogiassa kirja kirjalta ja saa huipennuksensa päätösosassa. Sota jos mikä kun on silmitöntä tappamista. Ruumiskasoja siellä, joukkotuho tuolla. Puistattaa.

Mielenkiintoni siis hiipui loppua kohden. Viemärimutantit olivat hieman liikaa tälle fantasiaa vieroksuvalle lukijalle, ja kaiken "kruunasi" epilogi, jota ilman loppu olisi ollut siedettävä. Uteliaisuuttani en edes harkinnut jättäväni kirjaa kesken, sillä pakkohan tarina oli saada päätökseen.

Pirkko Saisio: Lokikirja (2010)

Äänikirja.

Kustantaja: Siltala.

Kesto: 4 tuntia.

Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Yksityiskohta äänikirjakotelon kannesta.

Lyhykäisesti kuvattuna Lokikirja on hyvän mielen kirja. (Näemmä K-blogin Jenni on kuvannut teosta aivan samoin sanoin, täällä hänen arvionsa.)

Kuuntelin kirjastosta lainattua äänikirjaa työmatkoilla autossa. Vaikka räntää satoi vaakasuorassa tuulilasiin ja pyyhkijät jäätyivät paikoilleen, Lokikirjan kuunteleminen toi mieleen kesäiset veneretket, meren tuoksun ja taivaalla kaartelevat lokit. Mitä parhainta lääkettä kesän kaipuuseen siis. (Tai sitten veitsen kääntämistä talven aiheuttamissa haavoissa, jos pessimisti olisi.)

Saisio on tallettanut Lokikirjaan 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun kesien tapahtumia mahonkiristeilijä Dianalla. Keskeisiä henkilöitä Lokikirjan tapahtumissa ovat Saikki eli Saisio itse, Honksu eli hänen puolisonsa Pirjo Honkasalo ja Saision tytär Elsa. Ääneen pääsevät myös naisiston toilailuja seuraavat kalat, norppa ja lokki sekä sanavalmis pehmo-Kengu. Lisäksi Dianan kyydissä piipahtaa erilaisia kulttuurialalla työskenteleviä, joista osan tunnistin, osaa en.

Naisiston värikkäitä vaiheita seurataan Saaristomerellä, Selkämerellä ja järvi-Suomessa. Kommellukset seuraavat toisiaan. Välillä ne johtuvat naisiston osaamattomuudesta, välillä Dianan tekniikka pettää. Merihätään joutuminen ei ole mitenkään poikkeuksellista. Saikki kirjaa tapahtumat Lokikirjaan itseironisesti ja huumorin sävyttäminä.

Osasyy siihen, että tykästyin tähän niin kovin, on varmasti samastumisessa. En ole varsinaisesti veneilijä, mutta mökkimme sijaitsee Saaristomerellä saaressa, joten veneiltyä tulee. Myös jotkin kirjan tapahtumapaikat ovat minulle tuttuja, kuten Taalintehdas ja Högsåra.

Kioski Högsåran Farmors Cafén pihalla.

Kirjaa kuunnellessani huomasin, että veneilijä elää samanlaisessa vuodenkierrossa kuin saaristomökkeilijä. Sesonki alkaa noin vapun tienoilla ja jatkuu syysmyrskyihin saakka. Alkukesää leimaa innostus, puoli vuotta kestäneen odotuksen päättyminen. Keskikesällä lökötellään helteessä, nautitaan lomalla läheisten seurasta ja löysätään. Syksy saapuu aina liian aikaisin, ja kesän päättymisen haikeus tuo kyynelet silmäkulmiin.

Kesäilta Saaristomerellä.

Selailin painettua Lokikirjaa kirjastossa äänikirjan kuunneltuani ja huomasin sen olevan runsaasti kuvitettu Saision piirroksin. (Esimerkiksi Hanna on tuonut arvioonsa runsaasti kirjan kuvitusta, kannattaa katsoa!) Äänikirjassa välillä selostetaan, mitä Lokikirjan kuvissa on, mikä oli minusta hauska ratkaisu. Epäilemättä yksi taso tällaisesta kirjasta jää puuttumaan, kun sitä ei näe.

Siinä missä yksi taso häviää kuvituksen puuttuessa, äänikirja tuo teokseen lisätason, nimittäin lukijan. Ihastuin Elsa Saisioon lukijana Anja Snellmanin Parvekejumalat-kirjaa kuunnellessani ja jälleen on pakko kehaista: hän on eläytyvänä lukijana mainio. Lokikirjan kuuntelemiseen tulee hauska puoli tietysti siitä, että Elsa on yksi tarinan henkilöistä. Välillä hän kommentoi lapsi-Elsan tekemisiä tai vain muistuttaa kuulijaa siitä, että hän on mukana tarinassa Elsa, siis minä -lisäyksin.

Me ajoimme takaa aurinkoa ja ukkonen meitä.*

Muutama kesä sitten veneretkemme päättyi ukkosen pakoiluun.

*Kirjasin lainauksen ulkomuistista, joten se ei välttämättä ole sanasta sanaan oikein. Tässäpä onkin yksi äänikirjan heikkouksista: siihen ei voi yhtä helposti palata kuin painettuun kirjaan.