Runokirjajoulukalenteri: luukku 12 – Louise Glück: Uskollinen ja hyveellinen yö

Kahdennessatoista runokirjajoulukalenterin luukussa luuraa Nobel-voittaja vuosimallia 2020. Yhdysvaltalaisen Louise Glückin uran loppupuolen kokoelma Uskollinen ja hyveellinen yö ilmestyi Anni Sumarin suomennoksena tuona voitokkaana vuonna.

Teos muodostaa ritaritarustoa, arkikokemuksia ja unien kuvastoa yhdistelevän kokonaisuuden. Runoissa on liikettä ajassa ja paikoissa, myös runon puhujat vaihtelevat.

Välillä teksti on proosarunon laveaa, sitten muoto taas muuttuu lyhyiksi säkeiksi. Toisinaan runot ovat pitkiä. Niin on myös Valkoinen sarja, yhteensä kuusisivuinen runo, jonka loppupuolelta poimin säkeistön:

Ulkona satoi lunta.
Tunsin että minut oli hyväksytty sen hiljaisuuteen.
Ja samanaikaisesti jokainen siveltimenveto oli päätös,
ei tietoinen, mutta päätös silti,
kuten esimerkiksi silloin kun murhaaja vetää liipaisinta.

Runon puhuja on saapunut veljensä luo ja palaa maalaamisen pariin. Taiteilijan työ on jatkuvia päätöksiä, vaikka ne eivät ole yhtä kohtalokkaita kuin murhaajalla. Vai ovatko? Luovuuden ehtyminen on kokoelmassa toistuva uhka.

Puhuja on talvisessa kelissä kotonaan. Lumi maalaa maiseman valkoiseksi, se vaimentaa, antaa taiteilijallekin luvan keskittyä työhönsä.


Louise Glück: Uskollinen ja hyveellinen yö. Alkuteos: Faithful And Virtuous Night (2014). Suom. Anni Sumari. Enostone 2020. 70 s. Ostin uutena. Kansi: Taivo Org.

Loppuvuoden lukunautintoja – Karoliina Timonen: Laina & Karolina Ramqvist: Karhunainen

Lainan kannen suunnittelu: Ville Laihonen.
Karhunaisen kansi: Jenni Noponen.

Kirjailijan etunimien lisäksi Karoliina Timosen Lainalla ja Karolina Ramqvistin Karhunaisella on muutakin yhteistä.

📖 Ovat parhaimmillaan keskeytyksettä luettuina. Aloitin molemmat kertaalleen väärään aikaan. Ramqvist-yrityksestä on useampi vuosi, Timosen lainasin ensimmäisen kerran kirjastosta syksyllä heti ilmestymisen jälkeen. Nyt joulun tienoilla tunnelma oli näille sopivan kiireetön.

📖 Leikittelevät historiallisilla faktoilla ja fiktiolla. Timonen rakentaa biofiktiota Lainasta, kirjailija Kalle Päätalon ensimmäisestä vaimosta. Ramqvist kiinnostuu 1500-luvulla eläneestä Marqueritesta, joka hylätään autiolle saarelle vain muutaman ihmisen kanssa, asuu luolassa ja synnyttää siellä lapsen.

📖 Sisältävät omaperäisiä kerronnallisia ratkaisuja. Lainassa tulevaisuuden tunteva ja vihjaileva kertoja heittää lukijalle täkyjä. Toinen tehokeino on runsas toisto. Karhunaisessa kirjailija Ramqvistin oma elämä kietoutuu Marqueriten vaiheisiin. Kirjailijan pakonomainen tutkimustyö luo romaaniin imua, kirjoittamisen kommentointi tuo mukaan metatason. Toisto ja metataso vieraannuttavat, mutta sopivat aiheisiinsa niin, että ovat sittenkin rohkeita ja toimivia ratkaisuja.

📖 Kertovat naisen selviytymisestä. Laina selviää omalla tavallaan nuoruuden tragediastaan, Kallen pettämisistä ja erosta, Marquerite mahdottomista oloista saarelta.

Minkä duon kanssa sainkaan päättää tämän lukuvuoden! Huomenna vielä summailen koko vuotta tilastojen valossa, sillä luvuissa kajastelee mielenkiintoinen yllätys, vaikka ne eivät lukemisessa pääasia olekaan.

 

Karoliina Timonen: Laina. WSOY 2023. 416 s. Lainasin kirjastosta. 

Karolina Ramqvist: Karhunainen. Alkuteos: Björnkvinnan. Suom. Laura Kulmala. Gummerus 2020. 363 s. Lainasin kirjastosta. 

Helmet 2023: 37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 10 – Sanna Pelliccioni: Haikuja räjähtäville sydämille

Väriterapiaa, tunnetykitystä, tiiviin kaavan hallintaa. Näitä kaikkia Runokirjajoulukalenterin kymmenenteen luukkuun tuo Sanna Pelliccionin haikukokoelma Haikuja räjähtäville sydämille.

Löysin kokoelman kirjaston nuorten osastolta, mutta Pelliccionin haikujen parissa viihtyy myös aikuinen. Väljästi taitetuilla sivuilla on värikäs abstrakti kuvitus, jossa on viitteitä luontoon ja kalligrafiaan.

Haiku on japanilaislähtöinen runotyyppi, jossa on kolme säettä. Tavuja säkeissä on 5, 7 ja 5. Pelliccionin haikut käsittelevät ihastumisia, rakastumisia, eroja. On pahaa oloa ja muoviroskaa, mutta myös huumoria. Millainen on hauen röyhtäisy?

Päivän runoksi valikoitui tämä haiku:


Kylmä rintama.
Puolustamme elämää
käsi kädessä.


Perinteisesti haikut ovat luontoaiheisia, vuodenaikaan sidottuja. Päivän haikuakin voi lukea talven tulona, kiristyvänä pakkasena, mutta myös asenneilmaston viilenemisenä.

Runon 'me' voi viitata vaikka pariskuntaan tai perheeseen, joka kohtaa jonkin vastuksen. Viime päivien uutisten valossa mietteeni menevät mielenosoituksiin ja yhteiseen rintamaan, joka puolustaa rauhaa ja ihmisarvoa, vastustaa sortoa, syrjintää ja sotaa.

Haiku on yhtäältä vaikea runomuoto, koska mitta säätelee kirjoittajaa tarkasti. Jokainen sana ja välimerkki saa suuren painoarvon, eikä haiku välttämättä aukene helposti.

Toisaalta ajattelen, että haikuun on helppo tarttua niin lukijana kuin kirjoittajanakin. Lyhyen haikun lukemiseen ei mene kauaa, ja usein haiku tarjoilee tulkintavaihtoehtoja, jotka kutkuttavat lukijan mielikuvitusta.

Kirjoittajalle haiku on selkeä muotti, johon voi pudotella sanoja mielensä mukaan. Kirjoittajatililläni @luontokirjoittaja Instagramissa julkaisen sunnuntaisin sunnuntaihaiku-kokeiluja – ja annan vinkkejä, miten sinäkin pääset sunnuntaihaikuilun makuun. Tervetuloa seuraamaan!

Sanna Pelliccioni: Haikuja räjähtäville sydämille. S&S 2020. 62 s. Lainasin kirjastosta. Kuvitus ja kansi: Sanna Pelliccioni.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 24 – Anne Hänninen: Sepelkyyhkyt

Jouluaaton luukussa kujertavat Sepelkyyhkyt, Anne Hännisen teos on vuodelta 2020.

Sepelkyyhkyt on tuotteliaan runoilijan 16. kokoelma. Runot johdattelevat luontoon, erityisesti tarkkaamaan eläimiä ja niiden puuhia. Monet runot ruotivat ihmisen ja eläinten suhdetta, joka on ristiriitainen.

Osiosta Unensieppaajat nappasin runon jouluaamun iloksi:

Jouluaaton yllätys:
pyrstötiaisten vaellus ohitse.
Vaahdonvalkeat päät,
helmenvalkeat,
pyrstöjen
sulat hipaisten hetken ajan
aukeaa lasin takana.
Merkit ja merkinnät vasta huomaan,
läpikuultavan kirkasta,
kaikki näkemättömäksi jäänyt
vasta kun aika on loppumassa.

Vähemmän tavanomainen lintu levittää sulan hipaisullaan joulun taikaa ympärilleen. Joulussa on mystiikkaa ja salaperäisyyttä – aivan kuten runossakin. Selittämätön kiehtoo ja kutkuttelee mielikuvitusta. Kaikkea ei tarvitse ymmärtää. Jokainen voi lukea runon omalla tavallaan, eikä mikään ole väärin.

Pyrstötiaisen siivin runokirjajoulukalenterini tulee päätökseen. Luukuista on löytynyt proosarunoa, runoproosaa, loppusointuja ja vapaata mittaa. Lyhyttä ja pitkää, uutta ja vanhempaa. Kaikki ovat olleet kotimaisten tekijöiden teoksia, sillä joku rajaus oli sentään hyvä tehdä.

Kalenterillani halusin rikkoa myyttiä siitä, että runot olisivat vaikeita. Halusin näyttää ennen kaikkea itselleni, että riittää, kun pysähtyy kuulostelemaan sanojen ääreen ja kysyy runolta, mitä se sanoo minulle juuri nyt, tällä hetkellä.

Minianalyysien maratonin jälkeen oloni ei ole läkähtynyt, vaan säkeillä ravittu ja uusiin utelias. Vielä ei ole uudenvuodenlupausten aika, mutta melko varmaksi uskallan sanoa, että runot tulevat näkymään postauksissani ensi vuonna aiempaa enemmän.

Rauhallista joulua kaikille!

Aviador 2020. 156 s.
Lainasin kirjastosta. 
Kansi: Satu Ketola.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 21 – Harri Hertell: Kaikki tunteet sallittuja

Runokirjajoulukalenterin luukku 21 on tunteita tulvillaan. Harri Hertellin kuudes runokokoelma Kaikki tunteet sallittuja vuodelta 2020 käsittelee tuoretta isyyttä, perhe-elämää ja parisuhdetta.

Osiosta ”Jos me oppisimme rakastamaan” nostan joulutunnelmaan virittävästä runosta sen alkupuoliskon:


Istumme pöydän ääressä
yhdessä piirtäen joulutonttuja
hetken kaikki paha on poissa
kun olemme tässä
pöydän ääressä
piirrämme tähtiä ja lumiukkoja
puhumme maailmasta
jossa juuri nyt ei ole tilaa vihalle
tai ainakin olemme siltä turvassa koska
meillä on toisemme
aikaa kuunnella
sanoa


Runossa ollaan yhdessä, keskitytään yhteiseen tekemiseen. Ehkä läsnä ovat isä ja lapsi, koska myöhemmin runossa puhutaan siitä, kenen kanssa on leikitty. Jokainen voi kuitenkin lukea runon omasta näkökulmastaan, vaikka aikuisten tai ikääntyneiden näkökulmasta.

Runo kuvaa, miten jouluaskareet vievät ajatukset pois ikävistä uutisista. Paha ja viha eivät mahdu samaan pöytään joulutonttujen kanssa, hetken maailma on hyvä.

Usein sanotaan, että joulu on lasten juhla, mutta joulu voi tehdä hyvää myös aikuisille. Runossa ollaan tässä, saman pöydän ääressä, ei älylaitteilla tai ajatusmatkoilla. On aikaa kuunnella ja tulla kuulluksi.

Enostone Kustannus 2020. 95 s.
Lainasin kirjastosta.
Kansi: Janne Kuisma.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 16 – Raisa Marjamäki: Ihmeellistä käyttäytymistä

Kuudennessatoista luukussa hämmästellään elämän ja maailman kummallisuuksia. Raisa Marjamäen kolmannessa runokokoelmassa Ihmeellistä käyttäytymistä parin vuoden takaa aiheiden kirjo on laaja, koska kaikkeahan voi sattua.

Runoissa ollaan matkoilla ja välitiloissa sekä kotoisammissa ympäristöissä. Tarkataan sattumusten ja arjen lisäksi kieltä, kielioppia, sanastoa. Eräässä mielenkiintoisessa runossa tammikuiset pakkaset paukkuvat, mutta ei kiirehditä. Valintani pysyttelee vielä joulukuussa:


DECEMBER

I
Kotimaa voi merkitä
että poissaollessa
on ikävä kieltä ja ilmastoa.


II
somehow silly happy



Runo leikittelee kahdella kielellä ja saa kysymään, mitä kotimaa merkitsee. Runon puhuja vihjaa, että kotimaa voisi merkitä sitä, että ikävöi kieltä ja ilmastoa, mutta ei välttämättä. Kieltä ja paikkaa on välillä ihana vaihtaa, olla ehkä joku muu. Vähän toinen, vähän erilainen, vaikka jotenkin hupsu.

Vieras kieli ja toinen toinen maa voivat tarkoittaa myös uusia alkuja ja onnea pärjäämisestä. Mutta kenties tuttua tulee silti kaivanneeksi? Joulukuuhun varsinkin liittyy monilla perinteitä ja muistoja.

Toinen säkeistö jää lyhyeksi. Sen voisi tulkita niin, ettei itseään saa ilmaistua vieraalla kielellä niin hyvin kuin äidinkielellään. On helppo tunnistaa se turhautuminen, kun vieraalla kielellä ei vain osaa sanoa aivan sitä, mitä haluaisi, vaan pitää tyytyä siihen, mitä osaa.

Kahden kielen välimaasto on runoilijalle epäilemättä tuttu, sillä Marjamäki on kustantajan sivujen mukaan opiskellut Skotlannissa.

Marjamäen runoissa puhuja sanallistaa havaintojaan ja maailman vinkeitä piirteitä niin, että lukija saa samastua ja hoksata. Voi siis olla nokkela ja monipuolinen, ilman että aiheuttaa lukijassa hylkimisreaktion.

Poesia 2020. 107 s.

Lainasin kirjastosta.

Kansi: Raisa Marjamäki.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 3 – Vilja-Tuulia Huotarinen: Omantunnon asioita

Vilja-Tuulia Huotarisen runoteos Omantunnon asioita on sikermä proosarunoja. Kokoelma on jaettu viiteen osaan sen mukaan, kenelle tai mille osion runot on omistettu: vauvoille, saarelle, rakastetulle, ystäville ja menneille. 

Jokainen runo on kuin tuokiokuva tai tarina monine tasoineen. Ehkä kesällä olisin tarttunut saarirunoihin, mutta nyt poimin rakastetulle omistetuista runoista tämän:

Lumi on satanut. Pistorasia pöydän alla sinkoilee kipinöitä.
Millä vuosikymmenellä ihmiset päättivät, että maailma on

turvallinen paikka? Kun sanon ihmiset, tarkoitan joitakuita

ihmisiä. Lumi on valkoista ja tuli punaista. Miltä sinusta

tuntuu, rakastettuni kysyy. Minusta tuntuu siltä, että tiskaan.

Ei tiskaaminen ole tunne, hän sanoo. Mutta siellä, mistä lähdin,

tunteet ovat pitelemättömiä, ne täytyy työntää käsien käyttöön,

tarvitaan voimia, on velkoja, tauteja, sotia. Vaarpuseni oonneton,

joululaulu kova kuin hankikanto, mutta tämä maa on kuuma.

Ripottelen kukkia nälkäiselle aaveelle, haluan jatkaa keskustelua.

Runoteos on vuodelta 2020, jolloin perusturvallisuuttamme järkytti pandemia. Silloin ei vielä ollut sotaa Euroopassa ja energiakriisi vei mietteet 1970-luvulle. Nyt luen runosta tämän talven maisemaa: hyökkäyssotaa, sähkökatkojen uhkaa, sodan jaloista paenneiden ääniä.

Kahvipöytäkeskusteluihin ovat hiipineet kulutuspiikit ja pörssisähkö. Miten käydä ruokakaupassa, jos tulisi pidempi sähkökatko. Jos eivät toimi kortit, kassat, valaistus? Moni paikka jouduttaisiin sulkemaan, niin varmaan myös työpaikkani kirjasto, jossa kaikki tuntuu toimivan sähköllä: lainaus, palautus, ovet ja lukot. Järjestystä ei ole ilman sähköä, ei ihmisten, ei kirjojen.

Maailma ei koskaan ole kaikille turvallinen paikka, aina se kierähtää kriisistä kriisiin. Elo on kovaa, siitä muistuttavat myös joululaulut. Runo tarjoaa ratkaisuksi keskustelua ja kohtaamista.

Mietin, miten runo muuttuu ajassa, ja käännän lattialämmitystä pienemmälle.

Siltala 2020. 64 s.

Lainasin kirjastosta.

Kansi: Hilla Semeri.

Johtajan elämänpolku – Johanna Venho & Anne Brunila: Kuka olisi uskonut

Kansi: Markko Taina.

Tammi 2020. Äänikirjan kesto 8 t 44 min.
Lukija: Hannamaija Nikander.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Tutustuin äänikirjaa kuunnellen minulle aiemmin vieraaseen johtajanaiseen, Anne Brunilaan. Nimen olin toki kuullut, mutta tarkempaa käsitystä hänen urastaan tai elämänvaiheistaan minulla ei ollut. Kirjan valintaan vaikutti paljon se, että Brunilan kirjoituskumppanina on ollut Johanna Venho, yksi lempikirjailijoistani. 

Venhon vuoksi kirja ilmestyy tänään Johannan nimipäivänä. Suurempi syy, miksi ajoitin tämän tekstin nimenomaan naistenviikolle, on Brunilan edelläkävijyys suomalaisena naisjohtajana, hän on ollut ensimmäinen nainen monessa paikassa.  

Anne Brunila on ekonomisti ja yritysjohtaja, joka on istunut monien pörssiyhtiöiden hallituksissa. Johtajana hän on työskennellyt esimerkiksi Fortumilla ja Metsäteollisuus ry:sä, hallitustyötä hän on tehnyt muun muassa Sammossa ja Koneella. 

Kirjassa käydään läpi, minkälainen on ollut Brunilan tie kankaanpääläisestä työläisperheestä Suomen vaikutusvaltaisimmaksi päättäjänaiseksi. Kirjassa on useita mielenkiintoisia anekdootteja uran varrelta muun muassa siitä, miten naisia kohdeltiin bisnesneuvotteluissa Venäjällä.

Brunilasta piirtyy työteliäs ja peräänantamaton kuva. Hän suhtautuu kaikkeen ja kaikkiin ymmärtäen ja lempeydellä, jota voi vain ihmetellä. Voimansa hän ammentaa buddhalaisuudesta, jonka tekstit ja meditaatio muodostavat hänen maailmankatsomuksensa perustan. Välillä mietiskelylle on ollut enemmän aikaa, toisinaan vähemmän. 

Tyyneys on auttanut Brunilaa luovimaan väkivaltaisessa parisuhteessa, selviämään erityislapsen yksinhuoltajana ja menestymään miehisissä työyhteisöissä.

Välillä ihmettelin, miksi väkivaltaiselle ex-miehelle annettiin niin paljon tilaa, etenkin omaäänisissä kirjeissä. Toisaalta mies on keskeinen osa Annen elämää, heillä on yhteinen lapsi ja monia yhteisiä vuosia. Anteeksianto kuvastaa Brunilan ajatusmaailmaa.

Helmet 2021: 25. Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa.

Kohteensa näköinen elämäkerta – Jonni Roos: Rosa Liksom: Niinku taidetta

Kansi: Tuomo Parikka.

Like 2020. 207 s.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Rosa Liksom kuvailee olevansa puoliksi kirjailija ja puoliksi kuvataiteilija – aikansa hän jakaa tasan molempien ammattien kesken. Taidehistorioitsija ja kulttuuritoimittaja Jonni Roosin kirjoittama elämäkerta Rosa Liksom: Niinku taidetta on kohteensa tapaan värikäs ja leikkisä. Kirja valottaa monipuolisen taiteilijan elämää ja urakehitystä painottaen kuvataiteilijuutta. 

Kirjan alussa on lyhyehkö biografia, johon on tiivistetty Liksomin elämänvaiheet syntymästä tähän päivään. Vuonna 1958 Ylitorniolla syntyneen Anni Ylävaaran nuoruuteen liittyvät kiinnostus kulttuuriin, matkustamiseen ja Neuvostoliittoon, ympäristöliike, erilaiset opinnot ja hanttihommat. Vuonna 1979 hän ottaa käyttöön taiteilijanimen Rosa Liksom. 1980-luvulla Liksom julkaisee esikoisteoksensa Yhden yön pysäkki ja osallistuu ensimmäisiin taidenäyttelyihin.

Biografian jälkeen kronologia heitetään syrjään, ja kirjan luvut etenevät välähdyksenomaisesti aiheesta ja jutusta toiseen. 

Kirjan alaotsikko Niinku taidetta leikittelee Liksom-taiteilijanimen kanssa  – niinku on ruotsiksi liksom. Niinku taidetta viittaa myös Liksomin omaan vaatimattomaan luonnehdintaan taiteestaan. Liksomin taidetta voisi kuvata myös ITE-taiteeksi (itse tehty elämä), joka on kouluttamattomien tekijöiden tuottamaa nykykansantaidetta.

Kirja konkretisoi Liksomin tuotannon laajuuden ja taiteellisen muuntautumiskyvyn. Tämän on mahdollistanut taiteellinen vapaus, hän ei ole suostunut lokeroitavaksi ja on suhtautunut kaikkeen uuteen uteliaasti.

 – Voin tehdä mitä vaan. Se on täydellistä vapautta. 

Ja hän todella on tehnyt vaikka ja mitä! Vuosikymmenten aikana on syntynyt tuhansia töitä: piirustuksia, maalauksia, elokuvia, dokumentteja, performansseja, ristipistotöitä. Liksom on käyttänyt materiaaleja villisti ja tekniikatkin hän on usein opetellut tekemällä. Aina taidepiireissä ei ole katsottu hyvällä sitä, miten taidekouluja käymätön luonnonlapsi on noussut merkittäväksi taiteilijaksi.

Suuri käänne Liksomin uralla oli kirjallisuuden Finlandia-palkinto. Kun Hytti nro 6 voitti, alkoi Liksom esiintyä ja kiertää yleisötilaisuuksissa. Sitä ennen hänet oli saattanut nähdä lähinnä poseerausvalokuvissa ja rooliasuihin puettuna.

Moniäänisessä taide-elämäkerrassa on jutusteleva sävy, ja kirja onkin syntynyt pitkälti Roosin tekemien haastattelujen pohjalta. Sivuilla raikuu Liksomin nauru, joka on monille tuttu televisiosta tai elävästä elämästä. Myös ystävien ja kollegoiden äänet ovat läsnä tekstissä. Lisäväriä tuovat vielä Roosin poimimat otteet taidekritiikeistä. 

Liksomin kekseliäisyys ja leikkisyys sekä monet performanssitempaukset saavat hetkittäin epäilemään, mikä kirjassa on totta ja mikä performanssia. Toisaalta Roos ankkuroi tarinat lähdeviittein ja sitaatein, mikä lisää uskottavuutta. Pieni pilke silmäkulmassa säilyy silti. 

Liksomin kirjailijuutta melko hyvin tuntevalle kirja oli mielenkiintoinen sukellus taiteilijan toiseen puoleen. Mikä virkistävä värikylpy! 

Helmet 2021: 29. Kirjan henkilön elämä muuttuu.

Joulutervehdys kera ajankohtaisen joulukirjan – Adam Kay: Kolme yövuoroa jouluun on

Kansi: Samppa Ranta.

Art House 2020. 130 s.

Alkuteos: ´Twas The Nightshift Before Christmas.

Suom. Ari Jaatinen.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Vuosi sitten luin Adam Kayn esikoiskirjan Kohta voi vähän kirpaista. Sujuvasanainen Kay kirjoitti sairaalaelämän arjesta ja nurjasta puolesta niin hauskasti, että hänen tuore suomennoksensa Kolme yövuoroa jouluun on oli varattava kirjastosta joulunajan kirjaksi. 

Joulukirjassaan Kay jatkaa esikoisesta tutulla tyylillään. Hän kuvailee synnytyslääkärin työtä raivorehellisesti ja humoristisesti. Nyt keskiöön pääsevät joulunaikaan sijoittuvat sattumukset, ja Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa. 

Brittiläinen sairaanhoitojärjestelmä on tiukan hierarkkinen, ja nuorella lääkärillä vuorotyö vie ison osan elämästä. Se on raskasta, se rasittaa parisuhdetta ja sosiaalista elämää – etenkin jouluna. Lääkärit ja muu sairaalan henkilökunta ovat univelkaisina elämän ja kuoleman kysymysten äärellä, kun muut viettävät vapaitaan.

Ennen kuin Kay vaihtoi ammattia lääkäristä kirjoittavaksi koomikoksi, hän ehti työskennellä seitsemän vuotta lääkärinä. Seitsemän vuoden aikana hän oli kuutena jouluna töissä. Tilannetta selittää miehen vaihtuvat työpaikat: hän ei voinut vedota olleensa juuri viime joulun töissä, koska joka vuosi työpaikka ja kollegat olivat toiset. 

Monet asiat yhteiskunnassa hiljenevät joulunpyhiksi, myös sairaaloissa. Mutta synnytykset eivät odota, tietenkään. Kay kuvaa menoa sairaalassa vauhdikkaasti. Verta ja muita eritteitä suihkuaa niin, etteivät minkäänlaiset työvaatteet suojaa tarpeeksi.

On kiireisiä vuoroja, erittäin kiireisiä vuoroja ja sitten on apokalyptisen täyttä höyryä eteneviä vuoroja, joina mieluusti vaihtaisi paikkaa kalkkunan kanssa, joka hikoilee uunissa kahdessasadassa asteessa.

Synnytysten lisäksi Kay työskentelee naistentautien parissa. Joulunaikaankin ihmiset työntävät ruumiinaukkoihinsa mitä erikoisempia esineitä ja ovat vähän liian luovia siinä, millä keksivät korvata kondomin. Kokeiluista seuraa sairaalareissu. Ja hauska tarina lääkärin muistelmiin.

Viihdyin kirjan äärellä, koska Kaylla on sana hallussa. Hän näkee tilanteiden koomisuuden ja osaa välittää sen lukijalle. Pitkät päivystysvuorot, sairaalan naurettavat käytännöt ja hupsusti käyttäytyvät potilaat kirvoittavat mehevää tekstiä. Potilaita tuskin on monikaan kirjaan päätynyt tilanne naurattanut. 

 

Alkuteos on kirjoitettu ennen kuin koronasta oli tietoakaan, mutta meneillään oleva pandemia tekee kirjasta entistä ajankohtaisemman. Kayn kirja on mustaksikin kääntyvän huumorin ilotulitusta, mutta se on myös puheenvuoro hoitohenkilökunnan arvostuksen puolesta. Hoitohenkilökunta on kovilla pitkien työvuorojen ja riskialttiin työn vuoksi. Aina jotkut heistä ovat töissä, jotta meitä voitaisiin hoitaa, jos jotakin sattuu.

 

Kayn kirjan myötä toivotan kaikille rauhallista ja levollista joulunaikaa! 🌲

Jalkapatikassa halki poltetun Lapin – Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2020. 351 s.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: BookBeat.

Tommi Kinnusen tuorein romaani Ei kertonut katuvansa on vaellusromaani, jossa eletään kesäksi kääntyvää kevättä 1945. Sodan päättyminen lähestyy. Saksalaisten joukot vetäytyvät Pohjois-Norjasta, eikä laivoissa enää ole tilaa apuna olleille suomalaisnaisille. Edessä on kuljetus vankileirille Hankoon, kun muutaman onnistuu paeta kuljetuksessa. He aloittavat matkan kohti kotia.

Matkaa Pohjois-Norjasta kohti Rovaniemeä ja edelleen Kuusamoa taittaa viisi naista, jotka eivät ennestään tunne toisiaan. Naisten päät on ajeltu häpeän merkiksi, mukanaan heillä on vain muutamia tavaroita. Määränpäänä heillä on koti, josta kukaan ei tiedä, onko sitä enää olemassa ja missä kunnossa se on. 

Naiset ovat palaamassa sodasta, johon osallistumista ei heidän kohdallaan katsota hyvällä. Miehillä on taustalla turvanaan komentoketju, ja he palaavat rintamalta sotasankareina. 

Sodassa miehistä oli aina joku vastuussa, mutta nainen oli kaikille saalis.

Vapaaehtoisina Suomen liittolaisten matkaan lähteneet naiset on leimattu saksalaisten huoriksi, vaikka useimmat heistä työskentelivät toisenlaisissa töissä, kuten konttoreissa ja kanttiineissa. 

Aikanaan Irene, Veera, Aili, Katri ja Siiri ovat jokainen tehneet lähtöpäätöksensä omista syistään. 

Olipa heidät johtanut pohjoisen meren rannalle velvollisuudentunne, aate, rakkaus tai mahdollisuus työhön, olivat ihanteet kuolleet jo ensimmäisten viikkojen aikana. Vaikka naisten ruumiisiin ei sota ollut iskenyt haavaa, olivat mielet silti niin riekaleina, että he häpesivät sitä. 

Viiden naisen joukko hitsautuu yhteen karulla taipaleella, mutta he eivät ystävysty – vähäpuheiset naiset keskittyvät matkan etenemiseen. Kukaan naisista ei ole selkeästi päähenkilö, vaikka Ireneen lukija pääsee tutustumaan parhaiten. Loputtomalta tuntuvan jalkapatikan aikana jokainen viisikosta kantaa mukanaan sodan muistoja.

Tuntuu, että vihaan naisia kohtaan tiivistyvät kaikki sotavuosina kerääntyneet kaunat. Naisia pyritään hallitsemaan pelolla ja kauhutarinoilla. Myös hurja satojen kilometrien vaellus on vaaroja täynnä: on miinoja, rajavartijoita, naisiin penseästi suhtautuvia siiviilejä. Mutta on myös heitä, jotka lämmittävät ohikulkijoille saunan. 

En keskittynyt siihen, onko naisten taivaltama matka realistinen tai miten siitä oli vähäisillä ruokavarannoilla mahdollista selvitä. Kinnunen on ymmärtääkseni rakentanut fiktionsa taustatyön avulla, eivätkä uskottavuusseikat noussseet minulle merkitykselliseksi. Saatoin vain todeta, että poikkeustilanteet saavat ihmisen venymään uskomattomiin suorituksiin ja vaelsin mukana.

Tärkeimmäksi nousee askel askeleelta etenevän vaellusromaanin tunnelma. Se imaisee mukaansa. Naisten matka on kaikkea muuta kuin helppo, mutta kerronta etenee vaivatta. Vieläpä kun Kinnunen kertoo väkevän tarinansa tarkalla, hiotulla, mutta elävällä kielellä, niin lukeminen on pelkkää nautintoa.

Kinnusen aiemmat kirjat Neljäntienristeys, Lopotti ja Pintti ovat kaikki olleet taidokkaita teoksia, mutta nyt minusta tuntuu, että luin hänen parhaan kirjansa. Toivotan kirjalle menestystä Finlandia-mittelössä.

Helmet 2020 -lukuhaasteessa kirja osuu esimerkiksi kohtaan 46. Kirjassa on sauna. 

Retki kirjalliseen seikkailupuistoon – Antti Tuomainen: Jäniskerroin

Kansi: Elina Warsta.

Otava 2020. 343 s.
Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.

Vakuutusmatemaatikko Henri on koko tähänastisen elämänsä luottanut matematiikan tuomaan turvaan. Vakaan elämän perustat alkavat heilua, kun työt vakuutusyhtiössä päättyvät ja Henrin veli kuolee. Yllättäen Henri perii veljeltään SunMunFun-nimisen seikkailupuiston. Se ei siis ole huvipuisto, vaan nimenomaan seikkailupuisto: paikka, jossa kävijät itse tuottavat elämykset itselleen eri vempaimissa.

Pian Henri huomaa perineensä veljeltään paljon muutakin kuin vain seikkailupuiston. Puisto kärsii taloudellisista vaikeuksista, ja niskaan hönkivät alamaailman gangsterit, jotka perivät veljen vanhoja velkoja. Henkilökunnan kanssa on epäselvyyksiä, on toiveita ylenemisestä ja toistuvia sairauslomia.

Totinen ja todennäköisyyslaskentaan turvaava mies on uuden edessä. Yhtäkkiä hän on usean ihmisen pomo, jonka pitäisi osata johtaa alaisiaan ja seikkailupuistoa. Enää ei auta uskoa pelkkään matematiikkaan, sillä ihmissuhteiden yhtälöihin ei miehellä ole ratkaisua.

Asperger-piirteinen Henri tokaisee usein asiat sen kummemmin kaunistelematta, koska niinhän ne ovat. Toden puhuminen on hänen käsityksensä mukaan 90-prosenttisesti kannattavaa. Ihmissuhteissa tämä aiheuttaa luonnollisesti ongelmia, joskin useat vain hymyilevät vienosti Henrin möläytyksille. 

Henri on tavallaan surullinen hahmo, joka tarinan edetessä uskaltaa jo heittäytyä. Hän ei enää antaudu toisten pompoteltavaksi, vaan ottaa kohtalon omiin käsiinsä. Paljon hurjista tilanteista selviämisessä auttaa toki sattuma – mutta hei, tarvitaanhan sitäkin, Henri tuumaa.

Tuomaisen Jäniskerroin on kutkuttava yhdistelmä jännitystä, farssia ja mustaa huumoria. Tuomainen yhdistelee hupia ja vakavuutta yllättävästi ja omalaatuisesti.

Tuomaisen kirja oli minulle kirjallinen seikkailupuisto, johon sain pääsylipun pyytämättä (kustantajalle kiitos kirjasta!). Heittäydyin varaanijunan kyytiin ja annoin liukumäen vauhdin tuntua vatsanpohjassa. Mielikuvitusta ruokkiva tarina tuli luettavakseni juuri oikeaan aikaan, kun arki on ollut hieman raskasta.

Helmet 2020: 8. Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi.

Elämän palasista – Jenny Offill: Ilmastoja

 

Kansi: gray 318.

Gummerus 2020. 203 s. 
Alkuteos: Weather (2020).
Suom. Marja Luoma.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Jenny Offillin Ilmastoja on riemastuttava lukukokemus. Kirjassa yhdistyvät valloittavalla tavalla hauska ja vakava. Komiikkaa syntyy muun muassa maailmaa syleilevien ongelmien ja arkisten huolien rinnastumisesta. 

Päähenkilö Lizzie työskentelee yliopiston kirjastossa Brooklynissa ja ajautuu kirjoittamaan sivutyökseen sähköpostivastauksia ilmastopodcastin kuuntelijoille. Lizzie yrittää luoda vastauksissaan toivoa, vaikka samalla hänelle itselleen huolta aiheuttavat paitsi lähipiirin ihmiset, myös ilmastokriisi ja Yhdysvaltojen poliittinen tilanne. Tarina sijoittuu neljän vuoden taakse, Yhdysvaltojen edellisten vaalien aikaan. 

Tyyliltään kirja on samankaltainen kuin edellinen Offill-suomennos Syvien pohdintojen jaosto: fragmentaarinen ja nopeasti luettava ajatuskudelma, jonka tekstikatkelmista hahmottuu yhtenäinen tarina. Mukana on kaikenlaista tilkettä ja sivuhuomautuksia – eihän elämäkään ole yhteneväinen tarina, vaikka mielellämme kerromme sen niin.

Kirjastonhoitaja-lukijaan luonnollisesti vetoaa päähenkilön ammatti. Tämänvuotisessa Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta. Aamulla sisään tulee tuttu asiakas, erittäin valaistunut nainen. Aloitusvirke vie kirjaston verkkaisiin aamuihin ja kertoo hauskasti arkisesta tilanteesta: kirjaston ovesta voi tulla sisään kuka tahansa ja hänellä voi olla ties minkälaisia ominaisuuksia ja kysymyksiä.

Offillin kirja kommentoi osuvasti aikaamme. Lizzien veli on toipuva huumeaddikti, joka on perustamassa perhettä. Perheenlisäys tarkoittaa vauvatarvikkeiden hankintaa ja materialismi kukoistaa. Lizzien aviomies puolestaan työskentelee koodarina – hänen oli kouluttauduttava uudelleen, koska filologille ei ollut töitä. Lisääntynyt vihapuhe näkyy kirjaston ilmoitustaululla.

Ilmastoja on nopealukuinen ja tarkkanäköinen kirjallinen karkki, joka jättää lukijan suuhun kirpeän, mutta nopeasti haihtuvan jälkimaun. Edellisestä Offill-kokemuksesta viisastuneena luin kirjan tällä kertaa painettuna; viimeksi napsuttelin e-kirjan sivuja eteenpäin sellaista ahmimistahtia, etten jälkikäteen muistanut kirjasta juuri mitään. Jotenkin epäilen, että tälläkin kertaa hotkaisemalla luetulle kirjalle käy samoin, vaikka painettuna luinkin.

Rämelikan selviytymistarina – Delia Owens: Suon villi laulu

Alkuperäisen kannen suunnittelu: Na Kim.

Alkuteos: Where the Crawdads Sing (2018).
Suom. Maria Lyytinen.
WSOY 2020. 416 s.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Tartuin Delia Owensin bestselleriin, koska se kuuluu kirjamaailman "tapauksiin", ja niistä on aina kiva olla perillä. Kirjaa markkinoidaan Reese Witherspoonin ja Oprah Winfreyn kaltaisilla julkkiksilla, ja kirjaa on myyty miljoonittain. Mihin Owens-mania oikein perustuu?

Suon villi laulu tutustuttaa lukijan Yhdysvaltojen Pohjois-Carolinan rannikon suoalueisiin ja siellä asuvaan tyttöön nimeltä Kya. Rämelikaksi kutsutun Kyan eli Catharine Clarkin elämäntarina on selviytymistarina rankimmasta päästä. 

Tarina alkaa vuodesta 1952. Kyan sisarukset yksi toisensa perään lähtevät kotoa väkivaltaisen isän vuoksi – lopulta äitikin on poissa. Kya on isän kanssa kahden, kunnes tämäkin jättää tulematta takaisin ryyppyreissultaan. Nuori tyttö jää asumaan yksin melko alkukantaiseen kotiin. Kya onnistuu hankkimaan itselleen syötävää ja pientä elantoa, apuna on huoltamonpitäjä Jumpin.

Suoluonto on kuin yksi kirjan henkilöhahmoista, se henkäilee kosteaa ilmaa ja kätkee salaisuuksia. Kyalle marskimaa on intohimo, ja hänen mökkiinsä kertyy vuosien saatossa mittava kokoelma linnunsulkia ja muuta suolta löytynyttä. Hän tallettaa näkemäänsä myös piirroksiin.

Marskimaan kuvaukset ovat satumaisia. Kya liukuu veneellään jättimäisten puiden ali, laguuneissa, kaislikko vain suhisee. Hän tuntee rämeikön salareitit, eikä jää kiinni kouluviranomaisille tai muille häntä etsiville, jos ei itse halua. Paitsi yhden kerran, joka onkin lähes kohtalokas moka. 

Kya varttuu tytöstä nuoreksi naiseksi ja luo suhteita harvoihin ihmisiin. Hän tuntee suon kasveineen ja eläimineen, mutta ihminen on hänelle arvoitus. Kehen voi luottaa? Tämä ei ole mikään ihme, koska niin monet ovat hänet hylänneet: perheenjäsenet, kyläläiset, ensirakkaus... 

Romaani on paitsi kasvukertomus, selviytymistarina ja ihmissuhdekuvaus, myös murhamysteeri. Tarinan toinen aikataso on vuosi 1969, jolloin kylän suosikkipoika Chase Andrews löytyy suolta kuolleena. Syyttävät sormet osoittavat Rämelikkaa. Alkaa piinaava oikeustaisto, jonka aikana Kyan koko elämä repostellaan auki.

Luin Owensin romaania vaihtelevissa tunnelmissa. Monen genren sekoitus oli välillä vetävää luettavaa, toisin paikoin minua vaivasi tarinan ja kerronnan naiivius. Kiinnostuin kyllä Kyan kohtalosta ja nautin suoluonnon kuvauksista, murhamysteerikin kutkutti, mutta ärsyynnyin toistuvasti kertojan opettavaisesta sävystä. 

Suureen lukevaan yleisöön vetoavat varmasti kirjan maalaukselliset luontokuvaukset ja taianomainen selviytymistarina, jossa köyhälistön tyttörukka näyttää epäilijöilleen. Nokkeluus palkitaan ja hyvän ja pahan taistossa saadaan palkitseva ratkaisu. 

Helmet 2020: 20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja. 

Varovaisesti laitan kirjan myös Kirjoja ulapalta -haasteeseen, sillä pohjoiscarolinan marskimaat sijaitsevat rannikolla, ja suuri, arvaamaton meri on jatkuvasti Kyan elämässä ja miljöökuvauksessa läsnä, vaikka siellä ei tarinassa juuri käydäkään.

Kirjailijasisaren jalanjäljillä – Ritva Hellsten: Raija

Aviador 2020. 265 s.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Punaisen sävyissä hehkuva kansi kiinnitti huomioni kustantajan katalogissa alkuvuodesta. Voisiko romaanin nimihenkilö tarkoittaa sitä Raijaa? Esittelyteksti paljasti, että kyllä vain, Raija Siekkisen elämänvaiheet ja traaginen kuolema ovat jälleen inspiroineet kehittelemään elämästä fiktiota. Tällä kertaa asialla on kirjailijan sisko, Ritva Hellsten. Vuosi sitten kesällä luin Joel Haahtelan Siekkis-romaanin Katoamispiste.

Kirjailija Raija Siekkinen (1953–2004) oli ennen kaikkea novellisti, jonka tuotanto kattaa kahdeksan novellikokoelmaa, kolme romaania sekä lastenkirjoja ja näytelmiä. Kirjailija kuoli oman kotinsa tulipalossa Kotkassa.

Nokeentuneesta kerrostaloasunnosta saa alkunsa myös tämä Hellstenin romaani. Kaikki tietävät, miten Siekkisen elämä päättyi, joten kiinnostavaa onkin, mitä sitä ennen tapahtui. Minkälaista oli kirjailijan elämä, ihmissuhteet? Miten hän päätyi novellistiksi?

Hellsten sukeltaa sisarensa nahkoihin ja tekee tästä romaaninsa näkökulmahenkilön. Lukija pääsee seuraamaan kirjailijan arkea, johon mahtuu muun muassa kritiikkien odotusta, rahahuolia, heikkoa ruokahalua ja paljon tupakkaa. Myös tyhjän paperin syndroomaa kuvataan. Teosten synty on työn ja tuskan takana, luomisprosessissa ei ole mitään mystistä.

Syksyllä ilmestyvä novellikokoelma olisi hänen neljästoista teoksensa. Neljätoista kirjaa neljännesvuosisadassa: jollekulle se saattoi olla vähän, hänelle määrä oli suuri. Neljätoista luomistyötä, kuin synnytystä, kriisien kautta ja kivulla. Lapsikseen hän joskus niitä sanoikin. 

Kirjoittajalle keskeistä on katsoa ja havainnoida maailmaa mielenkiintoisella tavalla. Romaanihenkilö-Raija toimii kuten tosielämän kirjailija Siekkinen eli hyödyntää teoksissaan omaa elämäänsä fiktion materiaalina. Moni arkielämässä nähty, kuultu ja koettu päätyy muodossa tai toisessa teosten sivuille. Sitä ei läheisten ole aina helppo sulattaa.

Kuinka yksinäistä työtä se oli, sitä hän ei nuorena ollut aavistanut. Yksinäisyyteen pakottavaa, yksinäisyydestä täyttyvää. Se oli työtä, joka maksoi hänelle ihmissuhteita mutta myös toi niitä; toi niistä parhaat.

Kirjailija kaipaa eristäytymistä. Raijan sielunmaisema löytyy eräästä saaresta, jonka hän saa tuttavalta käyttöönsä:

Voiko olla olemassa tällainen paikka, hän ajatteli istuessaan rantakivellä, katse horisontissa. Paikka jossa saa olla irti kaikesta, jossa kuuluvat vain luonnon äänet: lokin, tiiran, aaltojen. Ei postia, ei puhelinta, ei liikennettä. Ei ihmisiä.

Saaristomiljöön innoittamana hän alkaa työstää novellikokoelmaa, mutta siitä syntyykin pienoisromaani Saari.

Hänen maisemansa häiriö oli kesämökki meren rannalla: paikka joka pelkällä olemassaolollaan muistutti pahasta, joka hänelle siellä oli tehty. Sen hävittämistä hän oli kuvitellut valveilla ja unissaan. Nyt hän tiesi miten tekisi sen. Kirjoittaisi sen pois itsestään ja elämästään, tuhoaisi tarinassa paikan jossa hänen elämänsä oli ollut lähellä tuhoutua.

 – – 

Työpöytä ikkunan edessä, kirjoituskone siinä, valo joka rajasi kaiken muun pois, hämärän peittoon: hänen paikkansa maailmassa.

Hellsten käsittelee sisartaan romaanihenkilönä arvokkaasti. Tietyt sisaren elämän faktat on selvästi haluttu ujuttaa proosaan mukaan, ja välillä upotukset ovat hieman kömpelöitä. Tekstissä on luonnollisesti paljon viittauksia Siekkisen tuotantoon, selkeitä ja rivien väleihin piilotettuja. Nämä houkuttelevat tutustumaan kirjailijan vielä lukemattomiin teoksiin ja palaamaan jo luettujen äärelle.

Raija-romaanin imussa klikkailin nettiantikvariaatin ostoskoriin useita Siekkisen teoksia. Jossakin vaiheessa on aika tehdä syväsukellus Siekkisen novelleihin ja pienoisromaaneihin, sillä Taide pysyy vaikka ihmiset katoavat.

Helmet-haaste: 15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö.

Muotimaailman hohto ja synkkyys – Pihla Hintikka: Hetken Pariisi on meidän

Kansi: République Studio. Kannen kuva: Paul Rousteau.

Otava 2020. 317 s.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.

Hyvää naistenviikkoa! Tänään alkavalla teemaviikolla monissa kirjablogeissa ilmestyy juttuja naisiin jollakin tapaa linkittyvistä teoksista, kiitos Tuijata-blogin Tuijan käynnistämän, jo perinteeksi muodostuneen Naistenviikko-haasteen. Avaan naistenviikon haastekirjojen esittelyn omalta osaltani Pihla Hintikan Pariisiin ja muotimaailmaan sijoittuvalla esikoisromaanilla Hetken Pariisi on meidän.

Kirja istuu teemaviikkoon, sillä se käsittelee kolmen eri-ikäisen naisen elämää Pariisissa, heidän asemaansa työmarkkinoilla ja sosiaalisessa verkostossa. Kolmen näkökulmahenkilön tarinoita kerrotaan vuoroluvuissa. Muoti- ja taidemaailmaa hieman eri kulmista katsovien naisten tarinat lähenevät toisiaan pikkuhiljaa, kun niihin ilmestyy aina vain lisää yhdistäviä tekijöitä. Pariisi on suuri, mutta muotialalla piirit ovat kuitenkin melko pienet.

Alma on Pariisissa uraansa aloitteleva suomalainen parikymppinen malli. Hailuodosta kotoisin oleva nuori nainen edustaa pohjoista vaaleutta, josta tulee hänen valttikorttinsa. Ines taas on kolmikymppinen juorulehden toimittaja, joka alkaa kipeän eron jälkeen kiinnostua feministisen liikkeen toiminnasta.  Elena puolestaan on pariisitar, joka pyörittää menestyvää taidegalleriaa. Kotona huolta aiheuttaa sairas mies, ja samalla nelikymppisen naisen biologinen kello tikittää yhä vaativammin. 

Pariisilaisen elämäntyylin kuvaukset ovat tunnistettavan oloisia, vaikka oma Pariisi-kokemukseni rajoittuu yhteen visiittiin:

Huolitellun näköiset pariisittaret ja eksyneen oloiset turistit etsivät istumapaikkoja rue de Bretagnen lukuisilta lämmitetyiltä terasseilta. Suurin osa oli pukeutunut mustaan, joka toinen poltti tupakkaa, ja joka kolmas joi viiniä. Vaatemerkkien pahviset kassit roikkuivat käsivarsilla ja nököttivät maassa rottinkituolien välissä. Vaihdettiin poskisuudelmia.

Kirja ei kuitenkaan ole pelkkää pintaliitoa ja glamouria – kauneuden ympärillä pyörivän alan kääntöpuoli on synkkä ja raadollinen. Tähtihetki ja suosio voivat jäädä lyhyiksi, ja aina joku haluaa menestyjän nosteesta oman osansa. Muodin sykkeen rinnalla naisten tarinoissa on paljon yleismaailmallista ihmissuhteista, omista rajoista ja itsensä kunnioittamisesta.

Toimittajana ja mallina työskennellyt Pihla Hintikka on varmasti nivonut kaikkiin naisiin jotakin itsestään ja omista kokemuksistaan, mutta omaelämäkerrallinen tämä esikoinen ei kuulemma ole. Esikoiselle tyypilliseen tapaan kirjaan on kyllä ladattu aiheita useammankin romaanin verran: muotiala, seksuaalinen häirintä, terrori-isku, huumekauppa, turvapaikanhakijat, seksibisnes. Kolmen naisen tarinaan nämä saadaan toki ujutettua luontevasti, mutta kenties vähemmänkin olisi riittänyt. 

Hintikan kirja kiinnitti huomioni ensiksi miljöönsä vuoksi: onhan Pariisi aina kiehtova! Muotimaailma taas on minulle vieras, joten hieman epäilin, miten kirja minua vie. Sain yllättyä positiivisesti, sillä Hetken Pariisi on meidän on vetävää luettavaa myös muotia muutoin karttavalle lukijalle. Kiinnostuin kaikkien kolmen naisen tarinoista ja vakuutuin Hintikan lahjoista kirjoittajana. 

Helmet-lukuhaaste 2020: 49. Vuonna 2020 julkaistu kirja.

Lauantain lyhärit: Keväinen käännösviisikko

Alkuvuoden uutuuskirjojen joukosta olen onnistunut poimimaan toinen toistaan vetävämpiä käännöskirjoja. Kokosin tähän juttuun viiden käännösuutuuden lyhytarviot, olkaa hyvät!

Jenny Erpenbeck: Päivien loppu 

Alkuteos: Aller Tage Abend. Suom. Jukka-Pekka Pajunen.

Tammi 2020. 314 s. Ostin uutena.

Kansi: Laura Lyytinen.

Saksalaisen Jenny Erpenbeckin edellinen kirja Mennä, meni, mennyt vei minut mukanaan viime kesänä niin, että muistin lukukokemuksen elävästi vielä kevättalvella, kun osallistuin Blogistanian parhaiden kirjojen äänestykseen. Niinpä riensin kirjakauppaan heti tämän Päivien lopun ilmestyttyä.

Päivien loppu sukeltaa 1900-luvun historiaan vaihtoehtotarinan keinoin. Miten erilaisia elämänkaaria juutalaisella naisella voikaan olla vuosisadalla, jolla oli useita Eurooppaa ja maailmaa pirstovia sotia, holokausti, jakautunut Saksa ja Neuvostoliitto. Erpenbeck kehittelee päähenkilölleen viisi mahdollista elämänpolkua: lyhyimmässä versiossa tämä kuolee vauvana, pisimmillään elämä kantaa vanhainkotiin saakka. Kaikissa versioissa on mukana synkkyyttä ja syvälle politiikan kiemuroihin meneviä kuvauksia.

Kirjan kannessa versoo elämänpuu tai sukupuu, joka kuvastaa hyvin kirjan henkeä. On valinnoista, päätöksistä ja sattumista kiinni, miten laajalle puu versoo. Nuorena kuolleen oksa jää tyngäksi, kun taas pitkän elämän eläneellä perheellisellä sukupuun haara on tuuhea. Romaanin idea tuo vahvasti mieleen Kate Atkinsonin Elämä elämältä, jossa seurataan brittiläisen Toddin perheen vaihtoehtoisia elämänvaiheita 1900-luvun alkupuoliskolla.

Helmet 2020: 11. Vaihtoehtohistoria.

* * *

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua

Alkuteos: Notes to Self. Suom. Karoliina Timonen.

Atena 2020. 207 s. BookBeat.

Kansi: Anna Makkonen.

Irlantilaisen Emilie Pinen esseekokoelma on ollut minulle yksi tämän kevään ahmimiskirjoista. Kyseessä ei ole aivan perinteinen ahmimiskirja, sillä autofiktiivisten tekstien aiheet eivät päästä lukijaa helpolla, eivätkä varmasti ole päästäneet kirjoittajaakaan. Pinen suoruus ja tarkkanäköisyys saavat janoamaan tekstiä lisää ja lisää.

Alkuteoksen nimi Notes to Self kuvastaa hyvin esseiden henkilökohtaisuutta. Aiheista, kuten läheisen alkoholismista, lapsettomuudesta tai teini-iän sekoiluista, on suomennoksen nimen mukaisesti vaikea puhua, mutta Pine tekee sen taiten. Mikään huomionhakuinen paljastuskirja esseekokoelma ei ole, mutta kyllä se kirjoittajastaan paljon näyttää.

Vaikka lukijalla ei olisi kokemusta juuri samoista asioista, joista Pine kirjoittaa, moniin havaintoihin on helppo samastua. Kuten siihen, miten vaivaannuttavia, hankalia ja silti niin yleisiä tiedustelut naisen lapsiluvusta ovat.

Helmet 2020: 13. Kirjassa eksytään.

* * *

Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä

Alkuteos: Normal People. Suom. Kaijamari Sivill.

Otava 2020. 264 s. BookBeat.

Kansi: Jonny Davies.

Päähenkilöt Connell ja Marianne tutustuvat lukiossa, vaikka sosiaalisen koodiston mukaisesti suositun jalkapalloilijan ja syrjään vetäytyvän tytön ei niin kuuluisi tehdä. Ystävyys kehittyy välillä rakkaudeksi, mutta tämä ei ole mikään siirappinen rakkaustarina. Ystävykset lähenevät toisiaan ja erkanevat jälleen. Elämän edetessä myös sosiaaliset asetelmat vaihtuvat.

Sally Rooney kirjoittaa nuorten ystävyydestä ja rakkaudesta elämänmakuisesti. Connellin ja Mariannen tarinassa näkyy hyvin, miten mielivaltaisesti nuorten parissa määräytyy se, kuka on suosittu, kuka kiusattu, kuka haluttu. Kerronnassa käytetyt aikahypyt mahdollistavat sen, että lukijalle näytetään vain keskeiset, merkittävät tapahtumat. Nopealukuinen kirja sopii mainiosti luettavaksi myös nuorille aikuisille.

Rooneyn romaani nousi Barack Obaman vuosittaisella suosittelulistalla viime vuonna vuoden parhaiden kirjojen joukkoon. Niinpä sijoitan sen Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 36. Tunnetun henkilön suosittelema kirja.

* * *

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen

Alkuteos: Konbini ningen. Suom. Raisa Porrasmaa.

Gummerus 2020. 126 s. BookBeat.

Kansi: Luke Bird.

Tokiolainen Keiko on 36-vuotias yksin asuva nainen, joka on työskennellyt puolet elämästään samassa lähikaupassa. Myyjän työ on yleensä väliaikaista, joten ympäristö ei tahdo sulattaa sitä, ettei Keiko kaipaa muuta. Lähipiiri lataa odotuksia perheen perustamiseen ja haastavamman työn löytämiseen, mutta nainen pitää päänsä.

Keikon tarina heijastelee japanilaisia perhenormeja ja työelämän hierarkkisuutta. Lähikaupan nainen on mielenkiintoinen kurkistus kulttuuriin, joka on minulle melko vieras. Mukana on kuitenkin paljon tunnistettavaa esimerkiksi sosiaalisista tilanteista ja oman paikan etsimisestä. Keikon tapa katsoa maailmaa on paljastava ja samalla kiehtova.

Helmet 2020: 29. Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva.

* * *

Rachel Cusk: Kunnia

Alkuteos: Kudos. Suom. Kaisa Kattelus.

Kustantamo S & S. 203 s. BookBeat.

Kansi: Jussi Karjalainen.

Pari vuotta sitten suomennettu Ääriviivat aloitti Rachel Cuskin samannimisen trilogian Fayesta, keski-ikäisestä kirjailijasta. Ensimmäisessä osassa Faye muun muassa matkustaa Ateenaan vetämään kirjoittajaryhmää. Seuraava osa Siirtymä sijoittuu myöhempään aikaan, kun Faye on muuttanut poikiensa kanssa Lontooseen, alkaa remontoida asuntoa ja jatkaa samalla työtään luovan kirjoittamisen opettajana. 

Trilogian päättävä Kunnia jatkaa aiemmista romaaneista tuttua kerrontatapaa. Lukija saa tietää Fayesta vähän, sillä keskiössä ovat toisten ihmisten tarinat. Faye on päähenkilönä vain kohtaamiensa henkilöiden keskustelukumppani, eräänlainen peili. Kunniassa Faye matkustaa jälleen, tällä kertaa kirjallisuusfestivaaleille esiintymään. Jo matkalla ja sitten festivaaliympäristössä hän pääsee, tai joutuu, kuuntelemaan mitä erilaisempia elämäntarinoita. Mukana on nasevaa kritiikkiä kirjallisuus- ja kulttuuripiirejä kohtaan.

Cuskin trilogia ja eritoten tämä päätösosa ovat saaneet kiittelevän vastaanoton, ja Cuskia on ylistetty kerrontataiteen uudistajaksi. Tunnistan Cuskin ansiot, mutta silti minulla on Cuskia lukiessa koko ajan sellainen olo, että en aivan näe sitä, mitä niin monet muut näkevät. Luulen, että palaan trilogian pariin vielä joskus myöhemmin uudelleen –  ja ymmärrän sen hienouden ja terävyyden paremmin.

Helmet 2020: 39. Kirjassa lennetään.

Dekkariviikon vinkki – Elizabeth Kay: Seitsemän valhetta

Otava 2020. 367 s.
Alkuteos: Seven Lies (2020).
Suom. Pirkko Biström.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Paraikaa vietetään vuotuista dekkariviikkoa. Osallistun teemaviikkoon bloggaamalla englantilaisen Elizabeth Kayn vastikään ilmestyneestä esikoisdekkarista Seitsemän valhetta. Laajemmin kirjabloggaajien jännärivinkkejä voi käydä poimimassa Luetut.net -kirjablogista.

Kertojana toimii Jane, jolle paras ystävä Marnie on kaikki kaikessa. Nyt kolmikymppiset naiset tutustuivat 11-vuotiaina koululaisina, eikä heidän väliinsä ole tullut kukaan. Paitsi nyt. Marnie alkaa seurustella Charlesin kanssa, eikä Jane voi sietää miestä.

Janella ei kuitenkaan ole pokkaa sanoa mielipidettään ystävälleen, vaan hän tulee kuin varkain kertoneeksi ensimmäisen valheen: mies tuntuu sopivan Marnielle. Ensimmäinen vale on viaton, valkoinen valhe, jonka kuka vain voisi sanoa, koska ei halua pahoittaa toisen mieltä. Janen valheet käyvät tarinan edetessä aina vain vakavammiksi, ja lopulta Janen ja Marnien väliin niitä tulee seitsemän.

Alusta asti on selvää, että jotakin pahaa on tapahtunut, ja valhepaljastusten myötä lukijalle alkaa hahmottua tapahtumien kulku: kuka on tehnyt ja mitä ja kenelle. Pikkuhiljaa lukijalle piirtyy pakkomielteisen, jopa sairaan naisen mielenmaisema. Jane vannoo lukijalle kertovansa koko totuuden, mutta kannattaako häneen luottaa?

Tämä siis on minun totuuteni. Ehkä turhan dramaattisesti sanottu, mutta minusta ansaitset kuulla tämän tarinan. Taidan ajatella, että sinun pitää kuulla tämä tarina. Se on yhtä paljon sinun kuin minunkin.

Epäluotettavan kertojan matkassa on pitkään epäselvää myös, kenelle hän tarinan osoittaa. Aikanaan kaikki kyllä ratkeaa.

Janen ystävänrakkaus Marnieta kohtaan kääntyy pakkomielteeksi. Taustalla hänellä on oman miehen menetys ja haasteita niin äidin kuin siskonkin kanssa. Jane jaksaa toistella, että hän tekee kaiken rakkauden vuoksi, mutta hänellä on ilmeisen vääristynyt mielikuva siitä, mitä kaikkea ystävyyden nimissä voi ja saa tehdä.

Kunhan olin päässyt tarinaan sisään, halusin selvittää kaikki valheet ja nähdä, mihin pakkomielteinen mieli pystyy. Ajoittain kieltämättä väsyin Kayn runsassanaisuuteen – tarinassa olisi ollut varaa karsia rönsyjä. Ja ehkä päähenkilöllä olisi voinut olla vivahteikkaampi nimi kuin Jane Black? Kaiken kaikkiaan Seitsemän valhetta on mainio kesädekkari psykologisen jännityksen ystäville.

Helmet 2020 -lukuhaasteessa ruksaan kirjalla kohdan 3. Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti. Kun sain kirjan kustantajalta ja luin sen kuvauksen, oli ensimmäinen ajatukseni, ettei tämä mitenkään voisi olla minun kirjani. Sitten eräänä sateisena päivänä annoin kirjalle mahdollisuuden – ja päädyin ahmimaan piinaavaa tarinaa pikkutunneille. Näin saivat ennakkoluulot taas kyytiä.

Kayn esikoisesta on blogannut myös Tuija.

Synkkyyden keskellä toivo – Colson Whitehead: Nickelin pojat

Kansi: Oliver Munday.

Otava 2020. 222 s.
Alkuteos: The Nickel Boys (2019).
Suom. Markku Päkkilä.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Kun salainen hautausmaa löytyy entisen Nickelin poikakodin tiluksilta Floridassa, herää monia kysymyksiä. Keiden ruumiit koulun maille on haudattu? Mitä koulussa oikeastaan tapahtui? Uutinen koulukodin hautausmaalöydöstä leviää, ja yksi sen entinen asukki Elwood Curtis päättää palata kauhujen keskipisteeseen. Löytö sysää 1960-luvulle kurottavan tarinan liikkeelle.

1960-luvulla Elwood on Martin Luther Kingiä ihannoiva nuori musta poika, joka rakastaa kirjoja ja haaveilee opinnoista. Epäonnisen sattuman vuoksi hän kuitenkin joutuu Nickelin kasvatuslaitokseen, joka on synkkä paikka sinne joutuville nuorille.

Nickelissä pojat jaotellaan mustiin ja valkoisiin, latinoita pompotellaan puolelta toiselle. Arki täyttyy raskaasta työstä ja väkivallan uhasta. On solvaamista, alistamista, kuritushuone ja tallin taus, josta kukaan ei palaa. Nickelistä pelastavat kuolema, onnekas oikeuden tuomio tai pako. Onnistuneista paoista kerrotaan legendoja, mutta yrityksiin nähden onnistumisia on vähän.

Oli hullua paeta ja aivan yhtä hullua olla pakenematta. Saattoiko kukaan on katselematta koulun rajojen taakse, olla näkemättä vapaan maailman elämää ja olla suunnittelematta pakoyritystä? Tilaisuutta kirjoittaa tarinansa vihdoin itse. Pakoajatusten kieltäminen, pienenkin mielihalun tukahduttaminen oli yhtä kuin ihmisyyden itsemurha.

Toki myös aika armahtaa, jos sattuu kestämään oloja vaaditut vuodet. Viimeistään täysi-ikäisenä ovet avautuvat.

Nickelissä Elwood ystävystyy Turnerin kanssa. Poikien keskinäinen solidaarisuus maustaa synkän tarinan toivolla. Alusta lähtien 1960-luvun tapahtumat ja nykyaika lomittuvat – lukijaa lohduttaa, että Elwood on nykyajassa hengissä. Miten Elwood selvisi, miten kävi Turnerin? Jännite kantaa viimeisille sivuille saakka.

Nickelin pojat näyttää rasismin ja rotusorron arjen ja seuraukset. Miten epäonninen sattuma voi ajaa elämän umpikujaan, sadististen vallankäyttäjien armoille. Epäoikeudenmukaisuus ja silmittömyys kouraisevat.

60-luku ja rotuerottelu tuntuivat lukiessa kaukaiselta, mutta viimeaikaiset tapahtumat Yhdysvalloissa ovat osoittaneet, ettei välimatka olekaan kummoinen. Minneapolisissa tapahtunut George Floydin kuolema poliisin käsittelyssä on nostanut Black lives matter -liikkeen otsikoihin. Mielenilmauksia järjestetään ympäri maailmaa, myös Suomessa.

Whiteheadin kertoma tarina perustuu todellisen Floridassa sijainneen Dozierin koulukodin historiaan, mutta henkilöhahmot ovat kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Kirja tuo mieleen Peter Høegin Rajatapaukset, jossa myös kuvataan nuorten elämää kasvatuslaitoksessa uhkailun, pelottelun ja rangaistusten keskellä.

Nickelin pojat ilmestyi kevättalvella Otavan kirjastossa, joka on kustantamon julkaisusarja käännetylle nykykirjallisuudelle. Helmet-lukuhaasteessa sijoitankin kirjan kohtaan 43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja. Olen usein löytänyt sarjasta mielenkiintoista luettavaa, joten monet sen uutukaiset päätyvät lukukokeiluun – näin löysin myös Whiteheadin ääreen.

Viimeisen kuukauden aikana kirja on ollut paljon esillä mediassa ja blogeissa, sillä sille myönnettiin  kaunokirjallisuuden Pulitzer-palkinto. Whiteheadille palkinto oli jo toinen Pulitzer, ensimmäinen tuli vuonna 2017 ainakin toistaiseksi suomentamattomalla teoksella The Underground Railroad.

Eläinmysteerin jäljillä – Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti

Kansi: Lars Sjööblom.

Tammi 2020. 272 s.
Alkuteos: Ålevangeliet.
Suom. Maija Kauhanen.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Ruotsalaisen Patrik Svenssonin August-palkittu Ankeriaan testamentti: pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisimmasta kalasta on jouhevasti etenevä tarinallinen tietokirja, joka yhdistää taidokkaasti faktatiedon ja kirjoittajan intohimoisen suhteen aiheeseen. Kuten alaotsikko kertoo, mukana on myös oman isäsuhteen pohdintaa.

Svenssonin ankeriaskirja solahtaa luontevasti viime vuosina ilmestyneiden henkilövetoisten, luontoaiheisten tietokirjojen joukkon. Mieleen nousevat ainakin Bea Uusman Naparetki, Helen Macdonaldin H niin kuin haukka ja Morten A. Strøksnesin Merikirja. Mainioita lukukokemuksia kaikki!

Svensson herättelee onnistuneesti lukijan mielenkiinnon ankeriasta kohtaan. Aloittaessani kirjaa en tiennyt käärmemäisestä kalasta juuri mitään, mutta kirjan myötä tietomäärä kasvoi – ja tiedonjano siinä samalla.

Svenssonille ankerias tuo vahvasti mieleen lapsuuden kalastusreissut isän kanssa. Oma kiinnostus ja muistot ovat kuitenkin vain yksi taso, sillä kirjassa käsitellään paljon ankeriaan historiaa, niihin liittyviä uskomuksia ja faktatietoa. Mystisen, limaisen otuksen elämänkaari on nimittäin kiehtonut tutkijoita jo vuosisatojen ajan. Eri alojen ihmiset aina Aristoteleesta Freudiin ovat pyrkineet selvittämään ankeriaan elämänkaarta, lisääntymistapoja ja vaellusreittejä. Monesti laihoin tuloksin.

Pikkuhiljaa tieto ankeriaasta on kuitenkin karttunut. Nykyisin tiedetään tai voidaan vahvasti olettaa, että ankerias lisääntyy Sargassomerellä luoteisella Atlantilla. Poikaset kulkeutuvat merivirtojen avulla Euroopan jokiin, missä ne elävät pääosan elämästään. Kala käy läpi muodonmuutoksia elämänsä aikana toukasta lasiakeriaaksi ja edelleen kelta-ankeriaaksi ja hopea-ankeriaaksi. Kun lisääntymisen aika tulee, ne lähtevät vaeltamaan takaisin kohti synnyinseutujaan, Sargassomerta.

Ankerias tuntuu aina olevan pyrstön heilautuksen verran edellä tutkijoita. Se ei lisäänny vankeudessa, vaikka voi elää jopa satavuotiaaksi. Kaloihin kiinnitetyt seurantalaitteet irtoavat ennen kuin ne pääsevät määränpäähänsä – ja kalat häviävät mittauslaitteiden ulottumattomiin. Yksikään ihminen ei ole nähnyt aikuista ankeriasta Sargassomerellä.

Svensson kirjoittaa elävästi ja saa ankeriaan tuntumaan velmulta tyypiltä. Juuri kun aloin hieman ärtyä eläimen inhimillistämiseen, Svensson taklasi harmini ja otti inhimillistämisen käsittelyyn. Svensson on ovela kuten kohteensa ja osaa hyödyntää erilaisia kerronnallisia ratkaisuja. Lukija koukuttuu, viihtyy, oppii. Miten mielikuvitusta kutkuttavaa onkaan, että vielä on näinkin tunnettu eläin, josta oikeasti tiedetään niin vähän!

Helmet-lukuhaaasteessa on useita kohtia, joihin tämän kirjan voisi sijoittaa. Ankeriaan ja Svenssonin kirjan olemusta kuvaa ehkä parhaiten 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos, joten siihen kohtaan tämä lukukokemus päätyy.

Ankeriaan testamentti on tämän vuoden ensimmäinen osumani Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen.