Runsautta ja rytmiä – Reetta Aalto: Musta aukko

Kannen perusteella en olisi osannut tarttua Reetta Aallon toiseen romaaniin Musta aukko, sen voin myöntää. Onneksi etälukupiirissä virisi ajatus tämän uutuuden lukemisesta ja pääsin jälleen laajentamaan lukureviiriäni.

Romaani jakautuu kahteen jaksoon, vuosiin 2019 ja 2022. Ensimmäisen jakso alkaa hurjalla kuvauksella: päähenkilönainen herää tuntemattoman miehen vierestä eikä muista, miten on päätynyt tämän luokse tai mitä yöllä on tapahtunut. Lattialla on rikkinäinen kondomi.

Nainen on 42-vuotias elokuvaohjaaja, jolla on mies ja kaksi lasta. Holtiton juominen on ennenkin vienyt jalat alta, mutta tästä illasta tulee vedenjakaja. Nainen alkaa pohtia riippuvuuttaan, raitistuukin.

Työpaineiden ja henkilökohtaisen elämän myllerrysten rinnalla päähenkilö suree menettämäänsä Venäjää. Hän on asunut ja opiskellut Pietarissa, ja sodan myötä hän joutuu miettimään suhteensa maahan ja sen kulttuuriin uusiksi.

Miten se menikin niin pilalle, että se on leikattava irti kuin pahojaan tehnyt raaja.

Alkoholismin, seksuaalisen väkivallan ja suostumuksen lisäksi teemoiksi nousevat ystävyys, avioliitto, me too, sota Ukrainassa, elokuva-alan valtarakenteet.

Kirjan nimi kokoaa kaiken runsauden yhteen. Musta aukko voi viitata lapsen avaruusinnostukseen, muistinmenetykseen, addiktioon, hampaanpoistoon, sotaan, aviokriisiin... Monissa näistä on kyse jonkin menettämisestä ja siitä, että vanhaa totuttua asetelmaa ei enää ole.

Lukupiirille tässä riitti perattavaa. Kiittelimme esimerkiksi kirjan totutusta poikkeavaa alkoholismikuvausta. Juomista ja remuamista ei romantisoida, mutta sillä ei myöskään mässäillä.

Viehätyin Aallon taitavasti etenevistä dialogeista ja muutenkin tekstin rytmistä. Esikoisteos Vadim menee varaukseen.

Helmet 2024: 46. Kirjan kannen pääväri on musta tai kirjan nimessä on sana musta.

Reetta Aalto: Musta aukko. S&S 2024. 317 s. Lainasin kirjastosta.

Isänpäivän iltaan isistä – Anja Snellman: Kaikki minun isäni

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2021. 238 s.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: ostin omaksi.

Anja Snellmanin uutuuskirja Kaikki minun isäni juhlistaa kirjailijan 40-vuotista taiteilijauraa, jolle vauhdikkaan sysäyksen antoi vuonna 1981 ilmestynyt esikoisromaani Sonja O. kävi täällä. Uutuusteoksessa on samaa säpäkkyyttä ja suoruutta kuin Sonjassa, vaikka tällä kertaa sukelletaankin keski-ikäisen kirjailijanaisen Aman mielenmaisemaan ja hänen isäsuhteisiinsa.

Snellman on kirjoittanut romaaneja monista läheisistään, tällä kertaa huomiota saavat isät. Kyllä, isät monikossa, sillä päähenkilö Ama kokee biologisen isänsä lisäksi monet muut henkilöt isikseen. On lihalliset isät, kirjalliset isät, taiteilijaisät, äiti-isät, homoisät, fiktioisät, eläinisät, mustat ruskeat valkoiset ja läpinäkyvät isät, maaisät ja kaupunki-isät ja niin edelleen.

Isät tuovat parhaimmillaan tukea ja turvaa tai taustaa, josta ponnistaa omaksi itsekseen. Isät voivat olla esimerkiksi kumppaneita tai julkkiksia – sekä myös naisia, kuten Karen Blixen.

Aman biologinen isä on väkivaltainen alkoholisti Ensio, sodassa haavoittunut evakko, epärehellinen vakuutusvirkailija, salakuljettaja, öinen runoilija. Raivohullu, jurrinen sika, jota ei saa rakastettua raittiiksi ja jolle oman isän puuttuminen oli elämänmittainen suru. Aman isän tarina ei ole mitenkään ainutkertainen, sillä saman sukupolven miehissä on monia sodan särkemiä. On etäisiä isiä, lyöviä isiä, isiä jotka juovat. Virtahepoja.

Ama käy läpi elämänsä isiä ja ismejä, jotka molemmat ovat vuosikymmenten kuluessa vaihtuneet mutta jättäneet kirjailijaan jälkensä. Vaikka hänet tunnetaan räväkkyydestään, ei hänkään ole täysin vapaa muiden ihmisten mielipiteiden vaikutuksista tai häpeästä. Keskeiseen rooliin nousee verivalalla veljeksi tullut Jan, jonka tarinan kautta kirjailija kommentoi metoo-liikettä. Ymmärrystä ei heru tuomitsevuudelle eikä historiattomuudelle. 

Kertoja puhuu sinä-muodossa, mikä on huomiota herättävä ratkaisu. Helsingin kirjamessujen lukupiirissä nousi esiin, että kertojaratkaisu toisaalta etäännyttää vaikeaa aihetta ja toisaalta tuo tekstiin uhmakkuutta ja poljentoa. Snellman kertoi, että hän aina kokeilee eri kertojia, sitä oikealta kuulostavaa pitää etsiä.

Kaikki minun isäni on paikoitellen Sonjasta tuttua verbaalista tykitystä ja vimmaisaa rytmiä. Tähän ei ehdi turtua, sillä välissä on pohdiskelevampia jaksoja. Intensiivisyys kuitenkin säilyy läpi kirjan.

Snellmanin uraa ja henkilöhistoriaa tunteva voi löytää sivulta paljon tunnistettavaa. Vaikka tämä(kin) Snellmanin romaani on omaelämäkerrallinen ja pohjana on oman isän tarina, kyseessä on romaani. Ja kun kyse on romaanitaiteesta, faktan ja fiktion sekoitussuhdetta ei tiedä kuin kirjailija.Tätä Snellman alleviivasi kirjamessujen lukupiirissä, kuten myös sitä, että kirjoittaja ei saa pelätä kirjoittaessaan, muissa ulostuloissaan voi olla varovaisempi.

Klassikkohaaste #13 – Jean Rhys: Huomenta, keskiyö

Otava 2002. 254 s.
Alkuteos: Good Morning, Midnight (1939)
Suom. Hanna Tarkka.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Heinäkuun viimeisen päivän ratoksi kirjasome täyttyy klassikkojutuista. Haastetta koordinoi tällä kertaa Kirjakaapin kummitus, jonka blogista löytyy linkit muiden osallistujien klassikkopostauksiin.

Ajattelin valita tämänkertaisen klassikkohaasteen kirjan kirjastoreissulla, mutta kiehtova klassikko osuikin käteeni lempiantikvariaatissani Kojanissa. Rhysin kirja on ollut lukulistallani vuosia, joten odotukset olivat korkealla, vaikka en etukäteen tiennyt, mistä kirja edes kertoo.

Kotoisa Kojan Taalintehtaalla.

Päähenkilö Sasha vaeltelee 1930-luvun öisessä Pariisissa. Englantilaiselle Sashalle kaupunki on tuttu nuoruudesta, silloin elämässä oli onnellisiakin vaiheita, rakkautta, vaikka myös paljon surua. Alakuloinen ja epävakaa nainen tuntuu etsivän kaupungista jotakin – ehkä itseään, kadotettua nuoruuttaan.

Sasha on vaihtanut nimeä, koska arveli uuden nimen kääntävän onnen. Mutta ei, hänellä on vain muistonsa, ajatuksensa, pelit miesten kanssa. Nykyhetki ja muistot lomittuvat ja sekoittuvat, sillä Pernod'ta kuluu. Yksi lasillinen harvoin riittää, ja maistuvat hänelle myös viini, viski ja konjakki. Ne ja Luminal auttavat unohtamaan pimeät kadut, tummat virrat, kärsimyksen, kamppailun ja hukkumisen... Eritoten kekkulissa ranskan kielikin soljuu sujuvasti. 

Sashan ajatukset pyörivät paljon rahan ympärillä. Varat matkaansa hän on saanut lainaksi ystävältään, ja Pariisissa rahaa säästyy, kun grogin saa helposti tarjottuna. Usein häntä luullaan varakkaaksi ulkomuotonsa vuoksi, ja seuraan hakeutuu milloin minkäkinlaisia gigoloita. Sashalla on tapana esittää olevansa vähissä varoissa, mutta silti hän asuu hotellissa, syö ja juo ravintoloissa, käy kampaajalla. Tietyt ihmiset tuntuvat näkevän hänen lävitseen, kuten viereisen huoneen kauppamatkustaja valkoisessa kylpytakissaan. 

On turha odottaa Sashan ryhdistäytyvän. Hän vain kieppuu rappiossaan eikä tunnu haluavan ulospääsyä – ei, vain uuden lasillisen. Sashassa yhdistyvät turhamaisuus ja traagisuus, joita Rhys kuvaa raa'asti ja kaunistelematta. Sasha on kuorrutettu katkeruudella: miten elämä on kehdannutkin kohdella häntä kuten on.

Huomenta, keskiyö on ilmestynyt alkujaan vuonna 1939 eli yli 80 vuotta sitten. Rhysin kerronnassa on jotakin niin ajatonta, että tätä on vaikea uskoa. Tässä siis klassikko, joka ei ole murentunut vuosien painon alla.

Hanna Tarkan taitava suomennos on ilmestynyt Otavan Seitsentähdet-julkaisusarjassa, ja kirjaan saatesanat on kirjoittanut Raija Siekkinen. Siekkinen kuvailee Sashaa hyvin samankaltaiseksi romaanihahmoksi kuin päähenkilöt Rhysin teoksissa Kvartetti ja Herra Mackenzien jälkeen. Rhys, joka Sashan tavoin vaihtoi nimeään, on kuulemma kirjoittanut itsensä kirjoihinsa. Se selittää tarkkanäköisyyttä ja suoruutta, mutta tekee Sashan hahmosta entistä surullisemman. 

Opiskeluaikana luin Rhysin teoksen Siintää Sargassomeri, mutta muistikuvat ovat siitä harmillisen hatarat. Nyt kun löysin tämän yhden Rhysin omaan hyllyyni, heräsi halu palata Sargassomeren kajastukseen ja tutustua muihinkin kirjailijan suomennoksiin ja niiden vastentahtoisiin naishahmoihin.

Helmet 2021: 38. Kirja on käännetty hyvin.

Paula Hawkins: Nainen junassa (2015)

Alkuteos: The Girl on the Train.

Suomennos: Oona Timonen (2015).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 382.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Paula Hawkinsin Nainen junassa on miljoonamyyntiin yltänyt esikoisteos, jonka käännösoikeudet on myyty yli 30 maahan ja josta on tekeillä elokuva. Kirja on saanut osakseen sellaista hypetystä, että pakkohan uteliaan kirjaihmisen on selvittää, mistä tässä on kyse.

Luulin saavani kirjan kirjastosta vasta ensi vuoden puolella, koska en ehtinyt varausjonon kärkipaikoille. Taannoinen marraskuinen maanantai muuttui hitusen valoisammaksi, kun näin kirjan pikalainakappaleen pilkottavan uutuushyllystä. Kirjan kansiliepeissä esitetyt vertaukset Gillian Flynnin Kilttiin tyttöön nostivat kirjaan kohdistuvat odotukseni korkealle, sillä Flynn kolahti minuun todella.

Rachel matkustaa joka päivä kello 8.04 lähtevällä junalla esikaupunkialueelta Lontoon keskustaan ja palaa kotiin päin alkuillasta. Hän seuraa junan ikkunasta radan varrella asuvien ihmisten elämää: hän kuvittelee seuraamilleen miehelle ja naiselle nimet ja elämänvaiheet. Pian Rachel ei enää voikaan jäädä vain sivustaseuraajaksi, sillä hän näkee junassa istuessaan jotakin tapahtuvan — ja nainen katoaa.

Rachel ajautuu keskelle tapahtumia, joihin sotkeutuu myös Rachelin entinen elämä. Tarinaa kertoo Rachelin lisäksi kaksi muutakin naista, eli kirjassa on kolme minä-kertojaa. Keskeisin heistä on kuitenkin Rachel, joka ei ole alkoholiongelmansa vuoksi järin luotettava kertoja. Viininhuuruiset muistot, unet ja kuvitelmat sekoittuvat hänen päässään niin, ettei tapahtumien kulusta voi olla varma.

Nainen junassa on mysteeriromaani, jonka vahvuus on sen päähenkilössä. Hawkins kuvaa Rachelin sisäistä elämää ja kamppailua riippuvuuttaan vastaan realistisen oloisesti. Pidän juuri tällaisista dekkareista, joissa ei ole liikaa väkivaltaa ja joissa on mieleenpainuva päähenkilö. Loppuratkaisuakaan en arvannut liian aikaisin, mikä on tietenkin plussaa.

Blogistaniassa kirjaa on luettu laajasti, mutta se ei ole saanut varauksetonta kiitosta bloggaajilta. Esimerkiksi Lumiomenan Katja, Lukutoukan kulttuuriblogin Krista, Rakkaudesta kirjoihin -bogin Annika ja Tuijata ovat kirjoittaneet kirjasta.

Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8. Kulosaari. Puh. 35 (1975)

Alkuteos: Brändövägen 8. Brändö. Tel 35.

Suomentaja Elvi Sinervo (1976).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 166.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kirjaston kirjassa ei ollut kansikuvaa,
joten kuva nimiösivulta.

Henrik Tikkanen kirjoitti 1970-luvulla kolme omaelämäkerrallista romaania, jotka muodostavat osoitetrilogian. Kulosaarentie 8, Majavatie 11 ja Mariankatu 26 ovat saaneet nimensä Tikkasen kulloisenkin kotiosoitteen mukaan. Kulosaarentie 8:ssa sijaitsi Tikkasen lapsuudenkoti, ja tässä ensimmäisessä kirjassaan hän keskittyy lapsuutensa ja nuoruutensa kuvaamiseen.

Henrik Tikkanen syntyi 1924, kuusi vuotta sisällissodan jälkeen. Hänen perheensä kuului suomenruotsalaiseen kielivähemmistöön ja kulosaarelaiseliittiin. Sukulaisissa ja tuttavissa oli useita historian merkkihenkilöitä. Tikkanen käy läpi nuoruutensa vaiheita anekdoottimaisesti.

Keskeiseksi nousee nuoren miehen uhmakas halu päästä rintamalle. Tikkanen lähteekin vapaaehtoisena jatkosotaan. Uhma taittuu pelkuruudeksi, kun nuori mies huomaa, että todellisuus rintamalla on täynnä kuolemaa, silpoutuneita tovereita ja odottamista.

Kuolema ei allekirjoittanut mitään rauhansopimuksia, se jatkaa yhä viimeiseen mieheen. Todellinen sodan kuvaus koostuu kuolemansyy- ja ruumiinavaustodistuksista. Kaikki muut kuvaukset rehellisistä aikeista huolimatta ovat vääriä. Sekä Mailer, Linna että Heller ovat vastoin tahtoaan luoneet ihannoivia sankarieepoksia, joita sodasta säästyneet naiivistit ahmivat.

Tikkasen huomiot sotakirjoituksien oikeellisuudesta ovat mielenkiintoisia, kun huomioi, mistä ja miten hän itse kirjoittaa. Varmasti hänenkin kirjoituksistaan moni voisi sanoa, että ne ovat vääriä kuvauksia. Tällaisissa autofiktiivisissa teoksissa fakta ja fiktio kietoutuvat toisiinsa erottamattomasti, ja kaikkeen linkittyy vielä muistamisen problematiikka.

Tikkanen kyllä tekee selväksi epäluotettavuutensa kertojana. Epäluotettavuuden lisäksi kertoja on suora ja säälimätön: hän ruotii lapsuudenperheensä ongelmat ja oman kasvunsa kipupisteet perinpohjin. Epävakaa lapsuus, alkoholisoituneet vanhemmat, läheisten itsemurhat, seksuaaliset kokeilut. Tikkanen kirjoittaa kaikesta ja maustaa tarinansa ironialla.

En voinut olla huomaamatta yhteyksiä Knausgårdiin. Sekä Tikkanen että Knausgård avaavat sielunsa syvimmät tunnot lukijalle, eikä se ole aina kaunista luettavaa. He eivät arkaile kertoa pelkojaan, negatiivisia tunteitaan ja erehdyksiään. Siloittelematta. Täytyy toki muistaa, että hehän valitsevat, mitä kirjoittavat. Liioittelu, vähättely, valikointi ja sepitys ovat kuuluneet varmasti molempien keinovalikoimiin.

Yhtymäkohtia löytyy myös kirjailijoiden elämistä. Vanhempien avioliitto päättyy eroon, ja puolivanhemmista tulee osa elämää. Molemmilla on alkoholisti-isä, joka lopulta juo itsensä hengiltä. Lisäksi molemmilla on kirjoittava vaimo ja itselläänkin ongelmia alkoholin kanssa.

Knausgårdiin verrattuna Tikkanen päästää lukijansa helpommalla — ainakin, jos luku-urakkaa mittaa vain sivumäärällä. Tikkasen trilogiaa seuraa vielä kaksi osaa, eli osoitekirjoja on yhteensä viisi. Viidessä pienoisromaanissa on yhteensä reilusti alle tuhat sivua. Knausgård on kynäillyt elämästään kuuden kirjan verran, ja Taisteluni-sarjan kokonaispituus on lähemmäs neljätuhatta sivua.

Tikkasen kirjoitustyyli teki minuun vaikutuksen. Oli hauska huomata, että Knausgård on tehnyt minusta tunnustuskirjallisuuden ystävän:  kiinnostun tällaisesta oman navan kaivelusta muidenkin kirjoittamana. Kai ne ovat kirjailijan rohkeus ja tarkka havainnointikyky, jotka minua kiehtovat. Kaikesta voi kirjoittaa (ainakin näennäisesti). Ymmärrän samalla hyvin, miten koville tilittäjien lähipiiri joutuu.

Kulosaarentiessä ainoastaan suomennos jätti hieman toivomisen varaa. Lauserakenteet ontuvat välillä niin, että tekstiä joutuu tankkaamaan, jotta merkitys löytyisi.

Sain kipinän tutustua Henrik Tikkasen tuotantoon toukokuisilla Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla. Märta Tikkanen ja Juha Itkonen keskustelivat muun muassa tunnustuskirjallisuudesta ja häpeästä kirjoittamisesta. Knausgårdkin mainittiin. Märta Tikkanen myös usein viittasi edesmenneen miehensä sanomisiin. Kuuntelin naulittuna ja päätin, että tänä kesänä vihdoin tutustun Tikkasiin. Aloitin Märtan teoksesta Miestä ei voi raiskata, ja tutustuminen jatkuu pitkin kesää.

Osoitesarjan avausosaa on luettu lukuisissa blogeissa. Kurkkaa vaikkapa Saran,
Hannan, Jaanan tai Jennin postaukset.

Susanna Alakoski: Sikalat (2006)

Alkuteos: Svinalängorna.

Suomentaja: Katriina Savolainen (2007).

Kustantaja: Schildts.

Sivumäärä: 282.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: Ostin uutena.

Kansi: Nina Ulmaja
Kuva: sets.fi

Muutaman vuoden takainen alelöytö sai lukuvuoron, kun huomasin, että oman kirjahyllyn kirjoihin keskittyvässä Kirjavuori-haastessa aika alkaa käydä vähiin. Reilut kymmenen kirjaa pitäisi ehtiä lukea omasta hyllystä vuoden loppuun mennessä. Loppuvuoden lukusuunnitelma syntyi kuin itsestään.

Alakosken Sikalat voitti arvostetun August-palkinnon Ruotsissa vuonna 2006. Alakoski on suomalaissyntyinen kirjailija, joka asuu nykyisellään Tukholmassa. Lapsuutensa hän vietti Ystadissa, jonne myös Sikalat sijoittuu.

Romaanin päähenkilö on ala-asteikäinen Leena, joka on tarinan alussa vähän alle kouluikäinen. Eletään 1960- ja 1970-lukujen taitetta Ruotsin Ystadissa. Leenan perhe on juuri muuttanut uudelle asuinalueelle, Fridhemiin, jonka kerrostalojen mukavuudet ovat Suomesta kotoisin olevalle siirtolaisperheelle luksusta: on amme, peilikaappi, kuivatuskaappi ja sisävessa.

Puitteet ovat kunnossa, mutta Leenan perheen elämä on muutoin kivikkoista. Jo tupaantuliaisiltana äiti ja isä juovat viiniä maitolaseista. Leena oppii pian, että kun isän pyörän tangossa roikkuu kangaskassi, tämä on lähdössä viinanhakureissulle.

Fridhemissä Leenan perhe ei ole mitenkään poikkeuksellinen. Kun siirtolaisia ja työttömiä kerääntyy asumaan johonkin kaupunginosaan, myös ongelmat kasaantuvat. Kirjan nimi juontuu siitä, että kunnan asuntotoimistossa Fridhemin taloja kutsutaan sikaloiksi. Monien vanhempien on vaikea säilyttää työpaikkaansa, ja kuvioissa on usein alkoholi. 

Åse oli melkein ainoa tuntemani lapsi jonka isä ei ryypännyt. Mutta hänen äitinsä oli usein humalassa, joten se meni tasan.

Välillä on parempia kausia, kun vanhemmat ovat jopa lähes vuoden selvinpäin. Toisinaan meno äityy rankemmaksi kuin koskaan. Vanhemmat riitelevät, ja on fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Jääkaappi on tyhjä. Leena kaivaa likapyykin seasta mekon koulun juhliin ja toivoo, ettei se haise. Vanhemmat eivät tietenkään ole yleisössä, kun Leena esiintyy juhlassa.

Lapsen näkökulma tuo tarinaan lohduttomuuden. Leenan epätoivo ja voimattomuus välittyvät vahvoina, mutta onneksi tarinassa on mukana pilkahdus toivoa ja muutoksesta. Leena ei myöskään luovuta, vaan uskoo siihen, että tulevaisuus tuo parempaa. 

Kirjaa lukiessani pysähdyin usein miettimään niin kutsuttua periytyvää köyhyyttä.  Seuraavassa lainauksessa Leena pohtii perheensä tilannetta: 

Kukaan meidän suvussa ei ollut ikinä lentänyt. Kenelläkään meidän suvussa ei ollut passia eikä ajokorttia, eikä kukaan ollut ennen käynyt ulkomailla, paitsi äiti joka oli ollut Lontoossa lapsenlikkana. Mutta se oli niin epätodellista että siitä ei puhuttu. Ja hän oli mennyt sinne laivalla, ei lentokoneella. Kukaan ei ollut opiskellut peruskoulun jälkeen. Eikä kenelläkään ollut parempaa työpaikkaa kuin isoäidillä joka oli ollut tarjoilijana teatteriravintolassa. Me ei omistettu mitään eikä meillä ollut mitään perittävää – – –

Periytyvä köyhyys kuulostaa hurjalta, mutta on valitettavan totta. Luin ilmiöstä taannoin jostakin lehdestä, ja aihe herättää paljon ajatuksia ja kysymyksiä. Aloitin jokin aika sitten myös Alakosken uuden kirjan Köyhän lokakuu, mutta en ehtinyt paljon alkua pidemmälle ennen eräpäivää. Paremmalla ajalla aion kirjan kyllä lukea, sillä haluaisin ymmärtää ilmiötä paremmin.

Pidin paljon kirjan dialogista. Leenan isän murtaen puhuma ruotsi tuo tekstiin väriä ja elävyyttä.

– Joo, joo, fetta henterna. Mamma har pakkat pröt.

Leenan perhe on lähtöisin Suomesta, joten kaikkien äidinkieli on suomi. Lapset oppivat ruotsia koulussa ja kavereiden kanssa leikkimällä, vanhemmilla kielen oppiminen on hitaampaa. Olisi muuten mielenkiintoista tietää, onkohan näitä kohtia käännetty tai muokattu käännösvaiheessa mitenkään vai ovatkohan ne olleet samanlaisia alkukielisessä tekstissä...

Kirjan pohjalta on tehty myös elokuva. Lukukokemukseni oli sen verran vahva ja ahdistavakin, että jätän kyseisen elokuvan katsomatta. Väkivalta, eritteet ja juoppohulluuskohtaukset tulivat jo kirjoitettuna tarpeeksi elävinä eteeni.

Viime aikoina kirjan ovat lukeneet esimerkiksi Suketus ja Kaisa.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Ensimmäinen kirja (2009)

Alkuteos: Min Kamp, Første bok.

Suomentaja: Katriina Huttunen (2011).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 489.

Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Kuva: like.fi

Kirjamessuilla (25.10.2012) se kipinä iski: olin kuuntelemassa Karl Ove Knausgårdin haastattelua ja sen päätyttyä sinkosin oitis ostamaan kuusiosaisen sarjan ensimmäisen osan Taisteluni. Ensimmäinen kirja. Taisteluni-sarjasta on ruotsinnettu nyt viisi ja suomennettu kaksi osaa. Kyseessä on mainospuheiden mukaan jopa ”Pohjolan suurin kirjallisuustapaus” – tästä en tiedä, mutta yksinkertaisuudessaan kirjasarjan idea on seuraavanlainen: Knausgård kirjoittaa tarkkanäköisesti omasta elämästään. Kuusi kirjaa, yli 3000 sivua, yhden nelikymppisen miehen elämä. Siis mitä ihmettä?

Knausgård on norjalainen kirjailija, joka asuu nykyään Ruotsissa, vaimonsa Lindan kotimaassa. Kirjamessuilla hän kertoi, kuinka hän turhautuneena nelikymppisenä oli pysähtynyt pohtimaan ulkoisesti idyllistä elämäänsä, johon kuuluivat rakkaat lapset ja vaimo. Hänestä tuntui, ettei elämä voinut jatkua entiseen tapaansa, jotakin oli tehtävä. Hän voisi jättää perheen ja lähteä kiertelemään maailmaa. Tai sitten hän voisi tappaa itsensä. Kolmas vaihtoehto olisi alkaa kirjoittaa elämästään. Kaikkien onneksi Knausgård valitsi jälkimmäisen.

Ensimmäinen kirja keskittyy kuvaamaan Karl Oven nuoruutta, teinipojan arkea, huojuvaa isäsuhdetta, isän alkoholismia ja lopulta isän kuolemaa. Kirjasarja ei kuulemma etene kronologisesti eli tulevissakin osissa palataan taaksepäin. Noin puolet tästä kirjasta ajoittuu Karl Oven nuoruuteen, loppu kertoo hetkistä isän kuoleman jälkeen.

Nuoruuden vaiheita kuvaavan jakson kerronta värittyy hauskasti kuplivalla, arkielämän kommelluksista syntyvällä huumorilla. Teinipojan mielenmaiseman kuvaus tuo etäisesti mieleen Bert-kirjat, joiden parissa viihdyin itse teini-ikäisenä. Lakonisuuden nuori Karl Ove itse määrittelee osuvasti näin:

Lakoninenko? sanoin. Sitä on vaikea kuvata. Jotakin kuivakkaa ja asiallista, ehkä liioitellun asiallista, sanoin. Eräänlaista vähättelyä.

Kerronnan viehätys on juuri arkisten asioiden ja rutiinien nostaminen huomion keskipisteiksi. Tupakan filtterin värillä on väliä, kuten myös sillä, osaako avata kaljapullon sytyttimellä. Koulu, kotibileet, keskiolut, tupakka, tytöt, musiikki, urheilu. Siinä varmasti melko yleinen resepti teinipojan elämään. Ainakin 1980-luvulla, jolloin Knausgård eli nuoruutensa; nykyään listaan voisi varmasti lisätä tietokoneet ja konsolipelit. Lakoninen kerronta muistuttaa aika ajoin toisesta norjalaisesta mieskirjailijasta, Erlend Loesta, jonka L on yksi lempikirjoistani.

Tunnelma muuttuu merkittävästi kirjan jälkimmäisellä puoliskolla. Isän kuoltua Karl Ove ja hänen veljensä Yngve menevät isoäidin talolle, jossa isä ja isoäiti ovat eläneet viime vuodet saastaisen sotkun keskellä. Karu totuuden löyhkä lyö kasvoille jo ovella.

Me kahlaamme isäni kuolemassa. Hän kuoli tuoliinsa viereisessä huoneessa, se on täällä vieläkin. Sitten täällä on jäljellä kaikki se mitä on tapahtunut aiemmin, lapsuudessani, kaikki sekin on täällä, ja se palaa mieleeni. Ymmärrätkö? Olen tavallaan ihan lähellä sitä. Sitä mikä olin silloin kuin olin pieni. Sitä mikä isä oli silloin. Kaikki sen ajan tunteet palaavat taas mieleeni.

Veljekset raivaavat, puunaavat ja jynssäävät taloa puhtaammaksi, ja samalla he yrittävät ymmärtää isän kuolemaa. Menetyksen tuska välittyy koskettavasti.

Knausgård kertoi kirjamessuilla, että hänen isänsä ryhtyi juomaan hänen ikäisenään ja joi itsensä hengiltä alle kymmenessä vuodessa. Nyt kun hän kirjoissaan pyrkii kuvaamaan kaikkia ympäröiviä ihmisiä ja tilanteita mahdollisimman rehellisesti, ei liene yllätys, että lähisukulaiset ovat älähdelleet ja jopa uhkailleet oikeustoimilla. Niinpä päästään hankalan kysymyksen äärelle: mistä kirjailija saa kirjoittaa? Rajoja on tunnetusti vaikea vetää. Helppohan kaltaiseni tavallisen lukijan on sanoa, että tällaisia kirjoja pitäisi lukea kaunokirjallisuutena, siis fiktiona. Eihän kukaan pysty esimerkiksi repliikintarkasti muistamaan, mitä on kuusitoistavuotiaana sanonut. Mutta muuttuisiko mielipide, jos oma elämä päätyisi kirjan sivuille?

Luin Ensimmäistä kirjaa haltioituneena. Luin vauhdilla, mutta samalla toivoin, ettei kirja loppuisi koskaan. Onneksi osia on vielä viisi jäljellä.

Kustantajan kirjaesittely on täällä, Jarmo Papinniemen Parnassossa ilmestynyt arvio löytyy täältä.