Pakomatkalla metsissä – Jenni Räinä: Vaino

Kansi: Piia Aho.

Pohjois-Pohjanmaa isonvihan aikaan eli 1700-luvun alkupuolella ei ole minulle historiassa se tutuin ajanjakso, mutta Jenni Räinän Vaino-romaanin myötä sain siihen kosketuksen. Se oli jalat palelluttava, kasvoille limaa sylkevä ja samalla lyyrisesti toivoa luova kosketus.

Päähenkilö Valpuri eli Vappu on kotoisin Räinänperältä, Iistä. Vappu on veljiensä kanssa metsässä pakomatkalla, ja perässään heillä on venäläiset kasakat, jotka tuhoavat kaiken rannikon tuntumassa.

Vainoajat polttavat pirtit, tappavat aikuisia ja ottavat lapsia mukaansa ihmisverona. Kaapatuista lapsista muovataan ryssänrenkejä, oppaita uusille tuhotöille, kiduttamiselle ja häpäisylle, koska he tuntevat seudun.

Karkuun pyrkiville jokainen äännähdys on riski, niin myös toisistaan eksyminen ja silmät päästä pullistava nälkä. Suojaa tuovat suuret kuuset ja perimätieto.

Vapun nykyhetkeä katkovat hänen näkökulmastaan tehdyt takaumat ja myös vainolaisten joukkoihin ryövättyjen jaksot. Vetävin näistä on nykyhetki, toki taustoitus antaa hahmoille syvyyttä. Olin hankaluuksissa sen kolmannen kanssa. Ryssänrenkien osuudet on painettu kursiivilla, mikä on lukijalle kauhistus, mutta niin sen välittämä näkökulma myös. Kaapatut lapset, jotka tottuvat tappamiseen. Muuttunut tuttu, joka tekee pahaa.

Valun hitaasti toivosta tyhjäksi. Koko maailma on vaihtanut kasvonsa. Mikään aiemmin luulemani ei ole ollut totta.

Vaino vei minut mukanaan. Siinä on vauhtia, kerronnan imua. Julmuutta on, mutta aukkoisuus ja Räinän kieli pehmentävät kauhua. Lukijan lohduksi myös joku selviää.

Kirjan lopussa on Räinän jälkisanat, jotka avaavat yhtymäkohtia todellisiin historiallisiin henkilöihin ja tapahtumiin.


Jenni Räinä: Vaino. Otava 2025. 255 s. Kirjastolaina. Kansi: Piia Aho.

Sodan ja avioliiton kauhujen tahdit – Heidi Köngäs: Tango Frisk

Kansi: Piia Aho.

Merenkurkun yli Ruotsista Pohjanmaalle potkukelkalla sutjutteleva Jalmari Frisk eli Jalle vie nuoren Alinan sydämen. Hääkellot soivat, syntyy viisi lasta seitsemässä vuodessa.

Yhteistä kieltä Jallella ja Alinalla ei ole, eivätkä he sellaista opi. Jalle on Vähässäkyrössä eli Fyrrykyrössä kielipuoli, eikä puhu lapsilleen niin paljon, että nämä oppisivat isänsä kielen kunnolla.

Hurmuri-Jallesta kuoriutuu despootti. Omavaltainen perheenpää määräilee ja huseeraa toisissa naisissa. Avioliittokuvaus on hyytävä. Alina on koulutukseltaan karjakko, mutta ammattinharjoittaminen jää, kun lasten, talon ja sairaan anopin hoitaminen imevät mehut.

Sotatantereet kutsuvat perheen täysi-ikäistyviä lapsia. Usko lähtee Saksan riveihin ja kohtaa SS-miehenä seikkailun sijaan verkkokalvoille palavat kauhut. Simo-esikoisen kohtalo särkee äidin.

Kristiina-tytär palvelee lääkintälottana Kannaksella, eikä pääse opiskelemaan, koska isä istuu perheen rahojen päällä.

”Haluaisin mennä sairaanhoitajakouluun”, pyysin, mutta Faari vain nauroi, ettei ”viitsi nakka pengar hukku. Miksi heittä koulu pois?”

Kertojina ääneen pääsevät Alinan lisäksi vuoroin osa perheen lapsista. Vaihtelevat kertojat ristivalottavat perheen vaiheita vetävästi.

Lopussa on mutta. Se on niin suuri, että se uhkaa jättää tarinan imun varjoonsa. Mokia on liikaa. Tekstissä on tyhjäkäyntiä: virkkeessä sama sana toistuu virkkeessä ärsyttävästi. Aivan kuin sanan siirtämisestä olisi seurannut sanan tuplaus.

Usein lähekkäin on samansisältöisiä lauseita, joko peräkkäin tai läheisissä kappaleissa. Samaa asiaa vatvotaan aivan turhaan. Teksti jankuttaa samaa sisältöä. Lukija hölmistyy.

Myös logiikka takkuaa. Ai miten niin Kristiina saa vasta kolmannella heitolla kiukaasta kunnon löylyt ja kyyristyy, hänhän on jo lauteilla kyyryssä? Muitakin esimerkkejä olisi.

Kunpa kirjalle olisi suotu vielä yksi tai useampi editointikierros. Tarinan ainekset ovat niin houkuttelevia, että täysosuma jäi vain viilausta vaille vajaaksi.

Helmet-lukuhaaste 2025: 44. Kirjassa hoidetaan ihmistä.

Kotimaan kirjakierros: Uusimaa.


Heidi Köngäs: Tango Frisk. Otava 2024. 400 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Piia Aho.

Elämien taitekohdissa – Jussi Huhtala: Verenkeitin

Kansi: Asko Künnap. 

Ennen kuin pääsen postaamaan uuden vuoden luetuista, teen muutaman kurkistuksen kirjavuoden 2024 lopulla luettuihin. Ensimmäisenä vuorossa on Jussi Huhtalan Verenkeitin.

Huhtalan toinen romaani ei ole veren valutuksella saati keittämisellä mässäilevä dekkari, vaan kirjan nimi Verenkeitin on vedenkeitin eteläpohjalaisella murteella. Keskeinen tapahtumapaikka on Kauhava.

Päähenkilö ja minäkertoja on toimittaja Mikko, vuosia sitten synnyinseuduiltaan lähtenyt keski-ikäinen mies. Kun lakeuksilta kaikuu hätähuuto äidin katoamisesta, suuntaa Mikko sisarustensa Jonnan ja Henkan avuksi ja tueksi. Jännitysjuonne siis löytyy, joten jonkinlainen mielleyhtymä vereen tuntuu sittenkin olevan paikallaan.

Mikko pyrkii pitämään vierailut Kauhavalla lyhyinä, koska hän on rakentanut elämäänsä ja identiteettiään Helsinkiin. Äidin katoamisesta kuitenkin käynnistyy tapahtumien sarja, jonka vuoksi Pohjanmaan-junaan on hypättävä vielä monta kertaa.

Lapsuuden ja nuoruuden maisemat herättävät Mikossa muistoja ja puolia, joista hän ei niin välittäisi.

Vinttiin meneminen on kuin aikamatka. Ravintola on tuttu, ja osa ihmisistäkin, mutta molemmat ovat muuttuneet. Paikan sisustus on erilainen, ja nuoret ihmiset ovat keski-ikäistyneet. Tuntuu, että jokin aika-avaruudessa on mennyt pois paikoiltaan. Ikään kuin olisin pölähtänyt paikalle madonreiän kautta kiihdyttämällä autoni määrättyyn tuntinopeuteen, enkä pääsisi takaisin, ellen löytäisi jostain hullua professoria ja metsästäisi salamaniskua, jonka teho riittäisi palauttamaan minut nykypäivään, ja se olisi hyvin, hyvin epätodennäköistä.

Mieleen vyöryvät entiset suhteet, isän teot, tämän kuolema. Veri on välillä kiehunut, millä on ollut tuhoisia seurauksia. Sisarusten väleissäkin on selvitettävää, veri kun on vettä sakeampaa. Miten suhtautua menneisyyden haamuihin?

Huhtala kirjoittaa jouhevasti ja alkukankeuden jälkeen sain myös huumorin sävyistä kiinni. Murredialogi upposi ainakin tällaiseen etelän lukijaan ongelmitta.

Kiinnostuin Mikon, sisarusten ja heidän vanhempiensa suhteista ja kohtaloista sekä tyhjenevän maaseudun tematiikasta. Vaikka välillä dialogin toisteisuus ärsytti, puhetavat ja fraasit luovat henkilöhahmoihin syvyyttä ja tunnistettavuutta.

Verenkeitintä voin suositella ainakin perhesuhteista kiinnostuneille, pieniltä paikkakunnilta kasvukeskuksiin muuttaneille ja keski-iän kriiseissä velloville.


Jussi Huhtala: Verenkeitin. Enostone 2024. 235 s. Sain kirjan kirjailijalta.

Antti Tuuri: Uusi Jerusalem

Kansi: Hannu Taina. 

Otava 1988. 362 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Tänään vietetään kansallisrunoilijamme J. L. Runebergin päivää. Kirjallinen juhlapäivä on oivallinen ajankohta aloittaa Antti Tuurin Pohjanmaa-sarjan esittely täällä blogissa. Kuusiosainen sarja kertoo pohjanmaalaisen Hakalan suvun vaiheista sekä Suomessa että siirtolaisina Amerikassa. Suvun jäsenten elämää seurataan 1920-luvulta aina 1990-luvulle asti.

Kaavailen lukevani Pohjanmaa-sarjan tämän vuoden aikana. Luen sarjan kronologisessa järjestyksessä, eli nyt ensimmäisenä luin romaanin Uusi Jerusalem. Se olisi ilmestymisjärjestyksessä vasta sarjan neljäs osa. Mikäli suunnitelmani pitävät, Kirjakimarassa ilmestyy tämän vuoden aikana arviot sarjan muistakin viidestä osasta, jotka ovat Maan avaruus, Talvisota, Pohjanmaa, Ameriikan raitti ja Lakeuden kutsu. Päätösosasta Tuuri sai Finlandia-palkinnon.

Uusi Jerusalem kuvaa Johannes Hakalan matkaa Suomesta Kanadan kautta Yhdysvaltoihin, ja miehen oman paikan etsimistä siirtolaisena. Eletään 1920-luvun loppua, ja joukko suomalaisia miehiä on lähtenyt meren yli uuteen maahan työn perässä. Jo Halifaxiin päättyvä laivamatka koettelee matkalaisia, eikä heitä määränpäässä otetakaan vastaan avosylin, kuten he ovat luulleet. Atlantin tuolla puolen maata koettelee depressio eli lama, joka on johtanut työväen vähentämiseen, lakkoihin ja levottomuuksiin.

Johannes Hakala kertoo itse omaa tarinaansa. Minäkertojan silmin koetaan mainarin arki syvällä kaivoksessa, täiden kutina asuntolan pedissä ja kielitaidottoman siirtolaisen ulkopuolisuus uudessä ympäristössä. Johannes on englanninkielisessä ympäristössä täysi ummikko ‒ kielitaitoa ei ole. Pian hän oppii muutamia yksittäisiä sanoja, mutta esimerkiksi kaivoksella tarvittavat keskustelut käydään elekielellä. Paikallisia kutsutaan kielisiksi ja finglish värittää tekstiä. Hakala lähtee miesjoukon mukaan ampumaan muuseja, ja mainarit asuvat poorttihausissa. Sudburyn kaupunki vääntyy pohjalaisessa suussa Supperiksi. Hakalan toveri Mäen Kalle on uudessa maassa Charles McKay.

Tuuri ei juuri päästä lukijaa Johanneksen pään sisälle, vaan antaa tekojen puhua. Hakala pitää puolensa, tekee määrätyt työt, muttei ala pokkuroimaan. Viina maistuu, muttei yhtä ahnaasti kuin muille mainareille. Omapäinen Hakala seuraa hieman epäillen myös siirtolaispastorin ajamaa Uusi Jerusalem -hanketta, jonka myötä olisi tarkoitus perustaa yhteiskunta preerialle. Miehen taustasta saamme tietää vain vähän: Suomeen talollinen mies on jättänyt kaiken, kokonaisen elämän vaimoineen ja lapsineen, eikä aietta paluusta ole.

Uusi Jerusalem oli lupaava avaus Pohjanmaa-sarjalle. Minäkertojan matkassa pääsin sukeltamaan mainarin elämään ja siirtolaisen asemaan. Romaanista välittyy kirjailijan kerronnan riemu ja helppous: tarina luistaa, eikä Tuurin tunnistettava lause petä. Finglish-ilmaisut ovat hauska lisä. Seuraavilta osilta odotan tarinan etenemisen lisäksi lisävalotusta Johannes Hakalan taustaan. Toivottavasti myös suvun naiset ja muutenkin naiset saavat isomman roolin tulevissa kirjoissa. Uusi Jerusalem on nimittäin melkoinen äijä-kirja, jossa naiset ovat lähinnä piikoja poorttihauseissa tai ilotyttöjä koiratorpissa eli bordelleissa.

Miksi sitten aloin lukea Tuuri kirjasarjaa? Idean taisin saada kanssabloggaajalta: Lukijatar on lukenut Pohjanmaa-sarjaa viime aikoina. Hän on edennyt projektissaan jo viidenteen eli toiseksi viimeiseen osaan. Lukijattaren arvion tästä ensimmäisestä osasta, Uudesta Jerusalemista, voi lukea täältä.

Toki kiinnostukseeni vaikuttaa myös se, että pidän Tuurista kirjailijana. Olen aiemmissa Tuuri-postauksissani nimittänyt Tuuria kirjalliseksi tukipilarikseni. Bloggaavana lukijana tulee luettua monenlaisia teoksia, mutta Tuuri on yksi niistä, joiden luokse voin aina palata, kun kaipaan jotakin tuttua ja turvallista. Tuurin teksti tuntuu yhtä lämpimän kotoisalta kuin takkatulen loimu.

Rakkauteni Tuurin teksteihin on kehittynyt pikkuhiljaa. Kirjallisuudenopiskelijana hymistelin, kun luennoitsija hehkutti Tuuria maasta taivaisiin, mutta sympatiseerasin kurssilla vieraillutta kirjailijaa. Vielä vuonna 2013 olen kirjoittanut Taivaanraapijoiden arvioon, ettei Tuuri lukeudu omiin suosikkeihini, mutta niin vain on mieli vuosien varrella muuttunut. En toki vieläkään aina lumoudu hänen kaikista teoksistaan, mutta se ei ole este kirjalliselle faniudelle.

Palaan Tuurin pariin siis Maan avaruuden merkeissä lähikuukausina!

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 3. Kirja aloittaa sarjan. Se on myös ensimmäinen luettu Hyllynlämmittäjä.

Muita Antti Tuurin kirjoja Kirjakimarassa:

Bospor Express
Matkoilla Euroopassa
Ikitie
Taivaanraapijat
Tammikuu 18
Tenoa soutamassa

Antti Tuuri: Tammikuu 18 (2017)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 220.

Oma arvioni: 3/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.

Antti Tuurin Tammikuu 18 on dokumentaarinen ja napakka kuvaus Suomen sisällissotaa edeltäneistä tapahtumista ja sodan alkuvaiheista. Näkökulma on valkoisten, sillä kirjan keskeiset henkilöt ovat toimijoita Ylistaron suojeluskunnassa. Minäkertojana toimii rakennusmestari ja suojeluskuntajohtaja Ahto Sippola, joka tarinan edetessä nousee suojeluskunnan esikuntaan.

Raportinomainen romaani kuljettaa lukijaa ympäri Pohjanmaata. Lähes koko ajan ollaan liikkeellä. Sippola matkustaa reellä kireästä pakkasesta huolimatta, hän käy muun muassa Vimpelin ja Vöyrin sotakouluilla. Suojeluskunnan pitäisi riisua aseista venäläisiä sotilaista, mutta asepula hankaloittaa operaatiota. Sotakouluissakin harjoitellaan heinäseipäiden kanssa aseiden puutteessa.

Tuuri kirjoittaa historiallisiin faktoihin nojaten ja jouhevasti edeten. Tuuri tarkastelee historian käännekohtia paikoin humoristisesti, mikä on Tuurin-lukijoille tuttu sivumaku. Asepulaa pyritään ratkomaan asevaraston seinään sahattavalla reiällä, eikä Vaasan-junan sabotointi aivan onnistu. Sippolan matkoilta kertyy anekdootteja:

Renwall kysyi, kuinka kauan minä uskoin sodan kestävän. Sanoin sen kestävän kolme kuukautta. Senaattori ihmetteli, että osasin niin tarkasti sanoa, koska sota päättyisi, vaikka se ei vielä ollut edes kunnolla alkanut. Selitin, että kolmen kuukauden kuluttua olisi käsillä kylvöaika, ja silloin piti miesten olla kotona: jos satoa ei syksyllä saataisin, ihmisiä kuolisi nälkään vaikka voittaisimmekin sodan. Senaattori kirjoitti muistikirjaansa tämän.

Henkilöt jäävät etäisiksi reportaasimaisen kerronnan vuoksi. Tuuri ei mene kenenkään nahkoihin, vaikka onkin valinnut minä-kertojan selostamaan tapahtumia. Huomio on toiminnassa ja liikkeessä. Taustatyötä on ilmiselvästi tehty ahkerasti: arkistot ja historialliset selvitykset kaikuvat tekstissä.

Suosittelen tarttumaan tähän kirjaan, jos sisällissota ja erityisesti valkoinen näkökulma kiinnostavat.  Jos haluaa lukea sotaromaanin, mutta ei halua upota taisteluihin tai rintamakuvauksiin satojen sivujen ajaksi, niin tämä on kirja paikallaan. Kirja avaa hyvin taktikointia ja joukkojen valmistamista sotatoimiin. Toki tämä menee Tuuri-fanille välipalakirjana.

Tuurista on pikkuhiljaa kehkeytynyt yksi luottokirjailijoistani. Aina en pakahdu ihastuksesta hänen teostensa äärellä, mutta Tuurin kirjaan tarttuessani tiedän, mitä saan: varmaa, vakaata, nasevaa ja taidokasta luettavaa. Ääni ja poljento ovat tuttuja.

Muita Tuureja Kirjakimarassa: Matkoilla Euroopassa, Bospor Express, Taivaanraapijat, Ikitie, Tenoa soutamassa.