Matkalla manan mailla – Juha Ruusuvuori: Keskusteluja vainajien kanssa

Kansi: Martti Ruokonen.

 

Kun vaimo kuolee yllättäen, miehen elämä seisahtuu. Hän istuu kaksi vuotta terassillaan ja miettii, millaista vainajien puolella on. Arvoitus ei istumalla ja pohtimalla ratkea, vaan on tartuttava toimeen, otettava selvää.

Minun on lopultakin päästävä selville, mitä kuolleet yrittävät minulle kertoa.

Alkaa romaanihenkilö Juha Ruusuvuoren matka tuonpuoleiseen, menneille vuosikymmenille ja -sadoille. Matkakumppaniksi Ruusuvuoren suvun historiaan lähtee Reino, kirjan edetessä puheliaaksi käyvä koira. 

Alun pohdiskelevamman jakson jälkeen tarina ottaa vauhtia ja kierroksia. Lukija kiiruhtaa miehen perässä historiallisesta Helsingistä Hattulaan ja Pohjanmaalle sekä muihin Ruusuvuoren sukuhistorialle merkityksellisiin paikkoihin.

Mies houkuttelee vainajia juttusille ruoalla.

Ei liene nälkäistä vainajaa, jota tirisevä läskisoosi ei saisi alba hulmuten liikkeelle. Kaikki rakastavat hyvää ruokaa, sen himo ja energiaa ylläpitävä voima on niin vahva, että syömisen halun täytyy seurata ihmistä haudan taakse.

Mies tuppautuu tupiin, kämppiin ja koteihin. Niissä hän kohtaa köyhyyttä, nälkää, sukusalaisuuksia, sotatraumoja. Aina välillä jostakin nenään eksyy isän tupakan haju. Kertoja yrittää pitää tarinansa langat käsissään, mutta se ei ole helppoa. Välillä ei-toivotut henkilöt yrittävät puheille. Hauska tyylikeino, joka tuo tarinaan farssin piirteitä. Jotenkin näen tämän näyttämöllä, kun väärän aikakauden haamuja tuupitaan sivuun.

Tähän alkuvuoteen on luettavakseni sattunut useita kirjoja, joissa on keskeisenä ollut koirahahmo. Aino Huilajan Arska ja Sigrid Nunezin Apollo saavat kolmanneksi koplaansa Juha Ruusuvuoren Reinon, tarkkanäköisen kommentoijan, jota nartut välillä vievät sivupoluille.

Keskusteluja vainajien kanssa yhdistelee veijarihengessä autofiktiota, maagista realismia ja sukukronikkaa. Alun pohdiskelevampi ote oli enemmän mieleeni kuin rymyäminen pitkin maata ja kyläteitä haamujen perässä. 

Kirja haastoi minua lukijana: huomasin tuskastuvani lukuisiin otteisiin tilikirjoista, kirjeistä, päiväkirjoista ynnä muista aikalaismateriaaleista. Onko minusta tullut kärsimätön lukija? Ehkä tuntemus on ensioire tästä, tai sitten historiallisia dokumentteja vain oli mukana liikaa. Makukysymys. Niin on myös se, jääkö historiasukelluksesta tarinalla ravittu vai läkähtynyt olo.

Helmet 2024: 49. Kirja on julkaistu vuonna 2024.

Juha Ruusuvuori. Keskusteluja vainajien kanssa. 237 s. WSOY 2024. Lainasin kirjastosta. 

Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa (1996)

Alkuteos: Medeja i ee deti.

Suomentaja: Arja Pikkupeura (2012).

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 359.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Kirsikka Mänty.

Ljudmila Ulitskajan Medeia ja hänen lapsensa on runsas sukuromaani, joka sijoittuu Krimille. Medeia Mendes asuttaa siellä vanhaa taloaan, jonne lukuisat sukulaiset tulevat viettämään kesiään. Kun monipäinen joukkio viettää aikaa yhdessä, sukutarinat heräävät eloon ja salaisuuksiakin nousee esiin. Pettymyksiltä ja pettämiseltä ei myöskään vältytä.

Kirjan nimestä huolimatta Medeialla itsellään ei ole lapsia, vaan hän on lapseton leski. Hänellä on kaksitoistatoista sisarusta, joista muutamaa hän on hoitanut kuin omia lapsiaan. Medeia on kirjan keskushenkilö ja kaikkia yhdistävä tekijä. Hän on tarkkailija, joka havainnoi nuorempiensa tekemisiä. Medeia on vieraanvarainen ja ottaa sukulaisensa aina avosylin vastaan. Medeialla on kuitenkin toinen puoli: hän on erakkoluonne, joka tarvitsee yksinäisyyttään, jonka pitkät ja pimeät syksy ja talvi aina tarjoavat.

– – hän letitti vuosien myötä hioutunein elein hiuksensa huolellisesti palmikoksi ja kieputti sen nutturaksi. Mustan silkkihuivin päähänsä kiedottuaan ja sen pitkän liepeen nutturan alta kaulalle irrotettuaan hän näki äkkiä omat kasvonsa soikeassa simpukkareunusteisessa peilissä. – – Ne olivat vuosien varrella käyneet entistä pitemmiksi – se johtui varmaankin valahtaneista ja kahden syvän rypyn uurtamista poskista. Sukunenää vuodet eivät olleet pilanneet: se oli melko pitkä mutta ei hitustakaan liian ulkoneva, tylppäkärkinen ja pyöreäsieraiminen.

Hänen kasvonsa muistuttivat kaunista hevosen turpaa.

Medeia on syntynyt vuonna 1900, joten hänen ja läheistensä elämänvaiheiden kautta hahmottuu hienosti myös 1900-luvun historia. Sukulaiset ovat hajaantuneet kuka minnekin, ja puolisoiden myötä suvussa on monen kansallisuuden ja uskontokunnan edustajia. Myös Medeian asuinpaikka Krim on eräänlainen sulatusuuni.

Kirjassa on henkilöitä kymmeniä, eikä sukulaisuussuhteiden hahmottaminen ole ongelmatonta. Aloin jo luonnostella sukupuuta, kunnes tajusin kurkata kirjan loppuun: siellä sellainen oli valmiina. Sukupuun avulla sain kirjasta enemmän irti ja pysyin paremmin kartalla. Venäläiset nimet kun tahtovat mennä iloisesti sekaisin niihin tottumattomalta, varsinkin kun soppaan lisätään lempinimet, kaimat ja hellittelynimet.

Kirjan henkilökaarti on niin laaja, että edellinen henkilö tahtoo painua unohduksiin, kun seuraava tulee esittelyvuoroon. Medeian lisäksi mieleen jää ainakin urheilijanuorukainen Butonov, joka on paitsi melkoinen naistenmies, myös entinen kilpaurheilu- ja sirkustähti. Medeian sisaren lapsenlapsen Mašan kohtalo ja elämänvaiheet ovat traagisia. Nuorena isoäiti sysää tytön hulluuden partaalle kirouksillaan, ja aikuisena hän kärsii kolmiodraaman yhtenä osapuolena.

Luimme kirjan lukupiirissä. Ulitskajan ihmiskuvaus sai kiitosta, samoin sujuva teksti. Vaikka kirja oli runsas ja rönsyävä, sitä ei ollut raskas lukea. Kaikki olivat tosin takellelleet henkilögallerian kanssa. Monille tämä oli ensimmäinen Ulitskaja, mutta se herätti kiinnostusta lukea muitakin hänen kirjojaan. Minua houkuttaa kovin Vihreän teltan alla -järkäle – se voisikin olla hyvä kesäkirja!

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (2014)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 334.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: sain lahjaksi.

Kansi: Martti Ruokonen

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys oli yksi viime vuoden kuumimmista kirjatapauksista. Kohu alkoi Antti Majanderin ylistävästä kritiikistä Helsingin Sanomissa, teki kuusamolaissyntyisestä äidinkielen opettajasta julkkiksen ja johti lopulta siihen, että kirja oli ehdolla sekä Hesarin esikoispalkinnon että Finlandia-palkinnon saajaksi. Palkinnot menivät toisaalle, mutta mediamylläkän seurauksena moni löysi jouluna kääreistä tämän puhutun esikoisen. Niin minäkin.

Päällimmäisenä kirjasta jäi mieleen kertomisen helppous. Teksti etenee kuin itsestään, eikä mikään tunnu pakotetulta. Kirja ei todellakaan ole kepeä, siitä pitävät ahdistavat ja raskaat aiheet huolen, mutta Kinnunen käsittelee aiheitaan niin, että lukijalle jää tilaa hengittää.

Tapahtumat sijoittuvat Pohjois-Suomeen, paikkaan, jossa neljä tietä risteävät.  Myös kerronnallisesti ollaan neljäntienristeyksessä, sillä kirjassa on neljä kertojaa. Elämää selkosilla seurataan sadan vuoden ajan, 1800-luvun lopulta vuoteen 1996. Jokainen kertoja valottaa suvun vaiheita omasta näkökulmastaan.

Maria toimii kätilönä 1800-luvun lopulla ja on muutenkin aikaan nähden harvinaisen itsenäinen nainen. Hän saa lapsen, Lahjan, mutta ei huoli miestä riesakseen. Lahja saa myöskin aikanaan aviottoman lapsen, mutta toisin kuin äitinsä, hän haluaa ison perheen. Lahja nai Onnin, joka kohtelee Lahjan lasta kuin omaansa, ja he saavat yhteisiä lapsia. 

Kolmas kertoja on Kaarina, Lahjan ja Onnin miniä. Hän on moderni nainen, joka juo punaviiniä ja haluaa keittiöönsä jääkaapin. Viimeisenä ääneen pääsee Onni, tarinan avain. Jokin kaihertaa tätä tunnollista sotamiestä ja rakastavaa aviomiestä. 

Salailun ja puhumattomuuden kulttuuri vaikuttaa kirjan kaikkiin henkilöihin. Jokainen kertoja on kuitenkin vahvatahtoinen oman tiensä kulkija. Roolit määrittävät heistä jokaista, ja jokaiseen rooliin liittyvät toimintaohjeet: kätilöä ja sotamiestä velvoittaa vala, lottaa säännöt ja vaimoa avioliittolupaus. Kukaan ei voi loputtomasti paeta omaa luontoaan edes roolinsa varjoon, vaikka kuinka yrittäisi.

Aikajänne on pitkä ja kertojia monta, mutta rakenne toimii. Arvostan sitä, että lukijaa ei pidetä tyhmänä. Kaikkea ei tarvitse selittää juurta jaksain, vaan tarinaan voi jättää aukkoja lukijan täytettäväksi ja vihjeitä pääteltäväksi. 

Kinnunen onnistuu luomaan henkilöistä niin kokonaisia, että heidän ratkaisujaan ja tekojaan ymmärtää, vaikkei aina hyväksy. He alkavat tuntua tutuilta, piti heistä tai ei. Henkilökaarti herättää monenlaisia tunteita: vihaa, ärtymystä, sympatiaa, toiveikkuutta. Marian vaiheita kätilönä olisin seurannut mieluusti pidempäänkin. Onnin elämäntarina oli minulle nelikon koskettavin. 

En pelkää rujoakaan tekstiä, mutta oli kaivattua vaihtelua lukea raskaista ja rumista aiheista ilman että eritteet tirskuivat naamalle. Toki tässä niitäkin on, mutta maltillisesti.

Neljäntienristeys on rehellinen romaani. Siinä on samaa perisuomalaisuutta kuin vaikkapa Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa. Moniäänisyys ja fragmentaarisuus tuovat kerrontaan kuitenkin toivottuja tasoja, joilla lukija pääsee hyppimään ja oivaltamaan.

Neljäntienristeyksen kaltaiset teokset saavat minut rakastamaan kotimaista kirjallisuutta, vaikka viime vuodet lukemiseni onkin painottunut käännöskirjallisuuteen. Olen myyty.

// edit 6.1.: Kinnunen on kotoisin Kuusamosta ja asuu nykyisin Turussa