Yhteisön laitamilta ytimeen ja takaisin – Susanna Åke: Eläjä

Pimeät pullot sujahtavat hihoihin, viina virtaa ja puukot heiluvat Susanna Åken esikoisromaanissa Eläjä.

1950-luvulla suomalaisille maistuu, ja Hilja päättää tienata tehdaspaikkakuntalaisten janolla. Hilja on romani, ja bisnes mahdollistaa pysyvämmän asuinsijan, kun poikakin on sairaalloinen. Kauppa käy ja pian yksi jos toinen lemahtaa eiliselle, johtajista vuorotyöläisiin.

Ne tahtovat pehmeämmän maailman, maailman ilman kulmia. Näin toteaa Hiljan poika Aleksei, kun maistaa ensi kerran äitinsä kauppatavaraa.

Näkökulmahenkilöt valottavat tapahtumia eri puolilta omissa luvuissaan. Kukaan ei ole yksiselitteisesti hyvä tai paha, vaan hahmot ovat monipuolisia. On himoja, kateutta, ahneutta. Kun kylässä alkaa ilmetä lieveilmiöitä, ei ole vaikea arvata, kenestä yhteisö leipoo syntipukin. Seuraa tapahtumaketju, jota puidaan käräjillä asti.

Takakannessa kerrotaan, että teos perustuu tositapahtumiin. Taustalla on romanien häätö kyläyhteisöstä Lieksan Pankakoskella 1956. Historia tarjoaa kehyksen, ja kirjan alussa kirjailija painottaa, että tarina on ”fiktiota, sepitettä, mielikuvituksen tuotetta”.

Kiinnostuin henkilöistä ja halusin tietää, miten selvästi kohti eskalaatiota etenevä tarina päättyy. Ostin ajankuvan, ainoastaan muutamat sanavalinnat hämmensivät, samoin paikoin selittelevä tyyli. Vahvakin kohtaus latistuu, kun se päättyy kaiken selittävään virkkeeseen. Juu juu, ymmärsin kyllä! Lukijaan voisi luottaa enemmän. Pieni tiivistäminen olisi puristanut tästä vielä hohtavamman helmen.


Susanna Åke: Eläjä. Otava 2025. 415 s. Kirjastolaina.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 11 – Jaana Lamberg: Kurjen huudossa olen aina totta

Kurjet ja muut siivekkäät laulavat, kirkuvat ja viheltävät Jaana Lambergin esikoiskokoelmassa Kurjen huudossa olen aina totta.

Runon puhuja havainnoi luontoa, imee sitä kaikilla aisteillaan. Hän tekee tarkkoja havaintoja ja peilaa tuntojaan luonnon ilmiöihin. Kuuntelee luontoa, jotta kuulisi itsensä. Kirjoittamispohdinnot tuovat runoihin metatasoa, Ukrainan sota kiinnittää runot aikaamme.

Palaan aina vain runoon, jolta kokoelma on saanut nimensä. Siispä laajempi lainaus siitä: 

tänään
lumi kallion päällä on vielä kiinteää
upottamatonta

huomenna sade valuttaa sen
sammalen läpi
ja alas kiven pintaa
    kurjen huudossa olen aina totta

ylihuomenna silmut puhkeavat
ensi viikolla heinä kukkii ja
seuraavalla kaikki jo kuolee
           kurjen huudossa olen aina totta

Runo tiivistää ajan kulun harhat ihmisen mielessä. Miten joskus aika laukkaa, kokonainen vuodenaika hurahtaa ohi nopeasti.

Tämä ja monet muut Lambergin runot tulevat lähelle, koska luonnossa liikkuminen, sen havainnointi ja siitä kirjoittaminen ovat minullekin tärkeitä.


Ja ne kurjet! Niiden odottaminen luo yhden horisontin, jota tähystää näinä pimeinä viikkoina ja kuukausina.


Jaana Lamberg: Kurjen huudossa olen aina totta. Basam Books 2025. 90 s. Kirjastolaina. Kannen kuva: Kati Salonen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 1 – Katri Korhonen: Puhun sohvalle ja pienille esineille

Runokirjajoulukalenteri on jälleen täällä ja ilahduttaa joulukuisia aamujasi aina aattoon asti!

Joka päivä luukusta paljastuu runokokoelma, josta nostan yhden runon tai runonpalasen lähempään tarkasteluun. Nostoista pyrin löytämään jonkinlaisen yhteyden talveen tai jouluun.

Ensimmäisestä luukusta pilkottaa Katri Korhosen esikoiskokoelma Puhun sohvalle ja pienille esineille. Se vie muuttamisen ja tavaroiden maailmaan. Ihmiset kantavat tavaroita kuin muurahaiset ketjussa. Muutto on aina muutos, miten asettuvat tavarat, miten ihmiset? Kuinka ne sopivat yhteen?

Tavarat ovat painolastia, ne ovat muistoja. Erot ja kuolema saavat näkemään ne toisin.

Sivuilla kaikuvat esikuvat F. Scott Fitzgeraldista Sylvia Plathiin. Teemojen puolesta mieleen tulee myös Satu Erran järjestämisestä inspiroitunut kokoelma Tämä kaikki on liikaa, joka oli mukana viime vuoden kalenterissani.

Tässä päivän runo, jonka typografia valitettavasti kärsii kopioimisesta:

yöllä tulee lumiaura
sen huomio!valo

majakka

pyyhkii huoneen seinät

kumarrun sen alle

jää

piiloon
oikutteleva alus

Runossa valo kertoo työkoneen liikkeistä, mutta valokeila tuo myös huomiota osuessaan. Runon puhuja piileskelee majakan lailla loistavan valon alla, hän on alus, jota huomiovalo ohjaa. Vai onko se sittenkin aura, joka jää puhujan katseelta piiloon?

Plaseerasin Korhosen kalenterin avausluukkuun jo kesällä, jolloin en osannut aavistaa, ettei tänä vuonna ole joulukuun alkuun mennessä juuri nähty tai kuultu lumiauroja ainakaan täällä etelässä. Enpä osannut arvata myöskään sitä, että tänään luukun avautuessa herään ensimmäisen kerran uudesta (kakkos)kodista, johon työn vuoksi muutin. Takana on muutto ja tavaroiden kitkuttamista hissiin, asettelua, uudelleen katsomista.

Juuri tästä syntyy runojen taika: ne ovat sanojen ja merkitysten leikkiä, joita jokainen voi lukea omalla tavallaan. Eri hetkissä niitä voi lukea eri asennoista. Niistä voi löytää samastuttavaa, lohtua, iloa, oivalluksia.

Katri Korhonen: Puhun sohvalle ja pienille esineille. Aviador 2025. 84 s. Kirjastolaina. Kansi: Iiris Kallunki.

Biofiktiota historiallisen romaanin edelläkävijästä – Tiina Käkelä: Fredrika

Kansi: Iiris Kallunki.

Biofiktiota Fredrika Runebergista, kyllä kiitos! Vieläpä kirjallisuudentutkijan kynästä, otan oikein mielelläni!

Nykyajassa freelance-toimittaja ja yksinhuoltajaäiti alkaa työstää artikkelia Fredrika Runebergista. Hänen suullaan kerrataan aimo annos kansallisrunoilijan ja tämän vaimon vaiheita. Nimettömäksi jäävä nainen ratkoo kirjoitustyönsä ohella arkisia ongelmia, kun lapsi sairastaa ja lapsen isä hunsvotteilee. Deadline lähestyy, ja ajatukset harhailevat kylpyhuonetta saneeraavaan Remonttimieheen.

Onneksi Fredrika itsekin pääsee ääneen, tosin maltillisesti annosteltuna. Tässä eräs luku kokonaisuudessaan:

Herregud että täällä on pitkäveteistä, kyllä minusta olisi mieluista muuttaa takaisin Helsinkiin. Herrat eivät puhu muusta kuin jahdista tai vuodentulosta tai keisari sitä ja keisari tätä, naiset käyvät läpi häät, hautajaiset, viimeisimmät kutsut ja seuraavana vuorossa olevat, lasten syntymät, taudit ja paiseet. Kuuteen kuukauteen en ole tavannut ketään ihmistä. Lukisin paljon mieluummin Walter Scottia koko illan, jos se vain olisi soveliasta.  

Näissä välähdyksissä on kaikkein kiinnostavin aines, joka saa lukijan janoamaan lisää. Nykyaikajaksot selostavat, että Fredrika valitsee kirjoittamisen lajiksi historiallisen romaanin erottautuakseen miehensä kirjallisesta tontista ja että hän julkaisee nimimerkillä. Ja kenties vetäytyy sairasvuoteelle saadakseen taukoa kodinhoidosta – ja saadakseen aikaa kirjoittaa. 

Syvyysulottuvuutta kokonaisuuteen tuo osioissaan Shahrazad, Tuhannen ja yhden yön kertojanainen, joka pysyy hengissä kertojanlahjojensa ansiosta. 

Hiljalleen kerrostumat alkavat keskustella ja niiden yhtäläisyydet hahmottua. Eri aikakausien naisilla on omat haasteensa, usein miehiin liittyviä, ja tarinankerronta on se, mikä pitää elämässä kiinni. Kaikki haluavat uudistaa, mutta heitä ei ymmärretä. Etteivät vain astuisi miesten varpaille.

Fredrika on genrehybridi, ja sellaisena sitä pitäisi lukea. Kun fiktioon sekoittuu esseetä, menevät selittäminen ja faktojen annostelu romaanin mittarilla överiksi. Lukijana minun piti vaihtaa asentoani, koska opettaminen alkoi ärsyttää. Jäin kaipaamaan yllätyksellisyyttä nykytasoon ja enemmän eläytymistä Fredrikaan eli itse nimihenkilöön. Nyt parhaita paloja piti odottaa loppupuolelle asti.

Tiina Käkelä: Fredrika. Aviador 2025. 183 s. Kirjastolaina.

Helmet 2025: 6. Kirjassa on prologi eli esipuhe.

Elämän viimeiset kirjaukset – Lisa Ridzén: Kurjet lentävät etelään

Kansi: Sara R. Acedo.

Bo on vanha mies, joka tietää kuolevansa pian. Ruumiinvoimat hiipuvat, muisti pätkii.

Kotona seuraa pitää Sixten-koira, joka hyppää tottuneesti sivustavedettävälle Bon vasenta reittä vasten. Poika Hans lataa jääkaapin ja pakastimen täyteen ruokaa, mutta uhkaa viedä Sixtenin, koska sen lenkittäminen on käynyt Bolle raskaaksi.

Tekee mieli loiskauttaa kuuma tee Hansin naamaan. Huutaa etten minä poikaani tällaiseksi kasvattanut.

Bo ei kuitenkaan huuda, vaan kieppuu ajatuksissaan. Tekstin puhekielisyys korostaa tätä. Muistot alkavat vyöryä. Ne vievät lapsuudenkotiin, mökkireissuille Ture-ystävän kanssa, perheen perustamiseen.

Minäkertoja Bo osoittaa sanansa vaimolleen, joka on joutunut muistisairauden vuoksi hoitokotiin. Siellä on raskasta käydä, kun rakas on niin muuttunut.

Bon päiviä jaksottavat kotihoidon käynnit. Hoitajista Ingrid ei väistä katsetta, hänen kosketuksensa on aina lämmin. Kalle taas on mukavan vähäpuheinen. Mutta jos paikalle sattuu se kylmäkiskoinen syöjätär, päivä on pilalla.

Kurjet lentävät etelään on ruotsalaisen Ridzénin esikoisromaani. Se sai alkunsa, kun Ridzén löysi kotihoidon tekemiä merkintöjä isoisästään. Romaanissakin Bon vaiheita kirjataan ahkerasti.

Lukiessani ihastelin suomentaja Sirkka-Liisa Sjöblomin työtä, erityisesti vivahteikkaita verbivalintoja.

Kirja tuli lähelle. Kuivailin kyyneleitä hihoihin ja tyynyliinaan ja lopulta osasin varata lukuhetkiin nessuja. Lukiessa mieleeni palasi välähdyksiä oman isäni hiipumisesta viime kesänä. Hänkin nukkui pois Bon tapaan silloin kun kurjet lähtivät muuttomatkalleen.

Nyt kurjet ovat jälleen palanneet.


Lisa Ridzén: Kurjet lentävät etelään. Tammi 2025. 326 s. Alkuteos: Tranorna flyger söderut (2024). Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Kirjastolaina.

Helmet 2025: 14. Kirjan kääntäjä on voittanut Mikael Agricola -palkinnon tai muun käännöspalkinnon (Sjöblom on saanut valtionpalkinnon)

Alkuvuoden haasteita – Hanna Lantto: Bilbao & Harry Salmenniemi: Valohammas

Bilbaon kansi: Markko Taina.
Valohampaan kansi: Mikko Branders.

Paritan kaksi alkukevään kotimaista uutuutta, koska perättäin luettuina niiden erot ja yhtäläisyydet korostuvat.

Ensin näkyvät erot. Haaleissa kansissa päättyy Salmenniemen arkitrilogia, kun taas Lanton esikoinen räiskyy kansistaan ulos. Vaunulenkkien monotoninen rytmi törmää eteläeurooppalaiseen, kovaääniseen elämänmenoon.

Valohammas on hillitty yhdenpäivänromaani lapsiperhearjesta, jossa ei näennäisesti tapahdu mitään. Se on arkea, jota ei jaksa ja jaksaa juuri rakkaittensa vuoksi. Siksi siitä on kirjoitettava, kaiverrettava. Yhdessä päivässä on läsnä kaikki, hitaasti ja dialogivetoisesti. 

Minua ei melkein ole. Olen niin rentoutunut, että olen löystynyt. Työnnän vaunuja taivaalla. Lävistän ilmaa kuin neulanen, joka putoaa hämmästyttävän hitaasti. Lähestyn maata, leijun, putoan, en osu: maa väistää minua.

Bilbao taas on sykkivä ja vaiheikas monen vuoden kuvaus Elinasta, josta kasvaa Bilbaon-vaihdon jälkeen Baskimaan ja baskin kielen asiantuntija. Kodinpiiristä syöksytään kaduille, syntyy oma kaveripiiri, juhlat kestävät usein aamuun asti. Nousee kysymyksiä itsemääräämisoikeudesta ja rakenteellisesta väkivallasta.

Jos Salmenniemeltä ajatusten helmet löytyvät tylsyyden keskeltä, Lantolta ne saa poimia vyörytyksen alta:

Koska olen jatkuvasti liikaa, on jonkun pienennettävä minut, näytettävä minulle paikkani, otettava luulot pois. Siksi paikkani on kenen tahansa alla, joka keksii sitä vaatia.

Sekä Bilbao että Valohammas olivat minulle haastavia lukukokemuksia. Olen oppinut, että aina ei kannata uskoa ensimmäistä mielijohdetta jättää kirja kesken, joten sinnittelin. 

Kirjat luettuani taika tapahtuu: alan hahmottaa yhdistäviä tekijöitä näistä niin erilaisista teoksista. Näen säikeitä ja rihmoja, jotka puhuvat elämän merkityksestä, omista rajoista, siitä mikä on tärkeää. Rakkaudesta, ihmissuhteista, oman itsensä tuntemisesta. Kirjoihin palaaminen ja selailu avaavat niiden taidokkuuden. Ne todella onnistuvat välittämään lukijalle ne hiertävät ja puristavat tuntemukset, joita ne kuvaavat. Aina ei tarvitse päästä helpolla.

Valohampaasta ei sisältövaroitusta tarvinne antaa, toki vauvankakan värianalyysi voi olla jollekulle liikaa. Lanton lukemista harkitsevan kannattaa tietää se, että romaanissa naisen keho vertautuu Baskimaahan, jota joku toinen pyrkii kontrolloimaan, myös väkivalloin. Bilbaossa on ehkä häiritsevin repliikki, jonka olen koskaan lukenut. Siitä toipuminen vie huomattavasti kauemmin kuin Salmenniemen laahaavasta arkidialogista.



Hanna Lantto: Bilbao. Tammi 2025. 324 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Markko Taina.
Helmet 2025: 24. Kirjassa tehdään laittomuuksia.

Harry Salmenniemi: Valohammas. Siltala 2025. 205 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Mikko Branders.
Helmet 2025: 29. Kirjailijan viimeisin teos.

Kotimaan kirjakierros: Keski-Suomi.

Naisten historiaa hansa-aikaan – Ulla Rask: Blanka, Itämeren tytär

Kansi: Ville Laihonen.

Aamun Hesari ja Helena Ruuskan arvio muistuttivat, että tämäkin mainio kirja on postaamatta. Tässä siis lyhykäisesti ajatuksiani Ulla Raskin esikoisromaanista Blanka, Itämeren tytär ennen kuin eräpäivä kutsuu kirjan takaisin kirjastoon. 

Eletään 1600-luvun ensimmäisiä vuosia Räävelissä eli nykyisessä Tallinnassa. Saksalaisen kauppiaan tytär Dorothea on juuri naitettu lyypekkiläiselle kauppiaalle, kun hääjuhlassa sattuu jotakin odottamatonta: morsian kuolee.

Järjestetty avioliitto hyödyttäisi sekä isän että aviomiehen bisneksiä, mutta nyt kaikki uhkaa kaatua. Ratkaisu löytyy pikkusisko Blankasta, joka asettuu sisarensa tilalle.

Parantaja Kadri saa puhuttua Blankalle vielä yhden talven kotikaupungissa, mutta keväällä on lähdettävä aviomiehen luo. Seuraa vaiheikas merimatka, kun Blanka matkustaa piikansa Margon kanssa kauppalaivalla kohti Lyypekkiä. Mukanaan Blankalla on myös parantaja Kadrin opit ja yrtit sekä perintökoru piilotaskussa.

Rask punoo rinnan monia juonia, ja lukija on koukussa. On seikkailua, selviytymistä, romantiikkaa. Ja hurjia kuvauksia naisen asemasta miesten armoilla. Naisten rohkeus ja keskinäinen solidaarisuus ovat eteenpäin vieviä voimia. Koskaan ei vaan voi tietää, kuka on se rotta, joka nakertaa luottamuksen palasiksi.

Kirja avaa Kylmä meri -sarjan, joten Raskin soljuvan kerronnan pariin saa palata luultavasti lähivuosina!


Helmet-lukuhaaste: 41. Kirjan tapahtumat sijoittuvat aikakauteen, jolla et haluaisi elää.

Kotimaan kirjakierros: Lappi.


Ulla Rask: Blanka, Itämeren tytär. WSOY 2025. 375 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Ville Laihonen.

Listoja ja muinaista hovielämää – Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Kansi: Piia Aho.

Kymmenen vuotta lepuutin Mia Kankimäen esikoisteosta lukulistallani, kunnes lukupiirin innoittamana otin sen matkalukemiseksi marraskuiselle reissulleni.

Ihailen Kankimäen rohkeutta sukeltaa kohti intohimoaan, vaikka se on aiheena marginaalinen ja vaikeasti saavutettava. Aiemmin kustannustoimittajana uraa tehnyt Kankimäki nimittäin innostuu muinaisesta japanilaisesta hovinaisesta ja kirjailijasta, Sei Shōnagonista, joka on elänyt noin tuhat vuotta sitten. Kymmenen vuoden lepuuttamiseni ei tässä kontekstissa ole oikeastaan mitään.

Ilman kielitaitoa Kankimäki suuntaa Kiotoon Shōnagonin jäljille. Järjestyy vuorotteluvapaa, asunto solusta. Alkaa sukellus kulttuuriin, historiaan, myös kirjoittajaan itseensä.

Aivan samaa vauhtia en löydä tästä kirjasta kuin Kankimäen toisesta teoksesta Naiset joita ajattelen öisin. Välillä muinaiset hovielämän kuvaukset puuduttavat, samoin toisto.

Mutta: sitten tunnen jälleen imun, ja sivut kääntyvät kuin transsissa. Listojen rakastajassa kirjoittava hovinainen ja hänen teoksensa, Kankimäen ahkerasti siteeraama Tyynynaluskirja, herättävät mielenkiinnon.

[SEI SHŌNAGON KIRJOITTAA]

Asioita joita ei voi verrata

Kesä ja talvi. Yö ja päivä. Sade ja auringonpaiste. Nuoruus ja vanhuus. Henkilön nauru ja suuttumus. Musta ja valkoinen. Rakkaus ja viha. Sade ja usva.

Kun on lakannut rakastamasta jotakuta, tuntuu kuin hänestä olisi tullut toinen ihminen, vaikka hän on edelleen se sama.

Kankimäki lainaa idoliltaan listaavaa kirjoitustyyliä, mikä tuottaa monenmoisia herkullisia kiteytyksiä ja oivalluksia. Kankimäki hyödyntää Tyynynaluskirjan englanninkielistä käännöstä, mutta ilokseni huomasin, ensi huhtikuussa Tyynynaluskirjasta ilmestyy Miika Pölkin suomennos.

Lukupiirimme suosittelee Kankimäen kirjaa Japanista ja matkustamisesta innoittuneille, mangan ystäville ja naisten mielenmaisemista kiinnostuneille. Sanoisin, että tämä on myös oiva matkakirja, sillä Kankimäen kokemuksia Kiotossa on kiva peilata omiin huomioihinsa reissussa, vaikka ei aivan yhtä kaukana matkaisikaan.


Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Otava 2013. 380 s. Ostin käytettynä. Kansi: Piia Aho.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 21 – Katja Meriluoto: Mehiläisen paino

Katja Meriluodon esikoiskokoelmassa Mehiläisen paino yhdistyvät vangitsevalla tavalla satumainen tunnelma, identiteetin rakentuminen ja ilmastonmuutos.

Takakansi ohjaa lukemaan kokoelmaa kasvu- ja matkakertomuksena. Liikkeelle lähdetään äiti Marfan, huolehtivan hahmon hoteista. Runomatkalla haetaan paikkaa ja mietitään, mihin kuulutaan. Miten pärjää parven tai pesän ulkopuolella mehiläinen, entä ihminen?

Teos jakautuu viiteen osioon, ne kuljettavat lasiseinäiseen maailmaan ja laitumelle, sitten kaamoksen kautta merelle, jolla voi todeta: ”että näinkin voi elää”.

”Mehiläisen paino kämmenellä” on vain grammoja, mutta mehiläisten tuhossa ihmisellä on niin suuri rooli, että vastuu kivettää hartiat.

Neljännessä osiossa eletään kaamosta talvipallossa:

Sataa lunta, preesens,
vuodenaika on mikä on, oikukas,
väistää määrittelyjä.
Kulkutautien aika.
Hengitystä pidätellen odotan eräänlaista kevättä.

Tänä vuonna eteläiseenkin Suomeen saatiin aikaisin paksu lumikerros, ja talvi tuntui varhain talvelta. Kunnes alkoivat lauhat päivät ja vesisateet. Eilen lähimetsässä oli kevään tuntua.

Korona ja muut kulkutaudit kaatavat ihmisiä näin joulun alla petiin, vaikka pahimmat pandemia-ajat alkavat muuttua historiaksi. Huomenna on vuoden lyhyin päivä, mikä kääntää huomion kevään odotukseen. Minkälainen ikinä se onkaan.

Meriluodon runoissa on synkkien aiheiden vastapainona lohtua. Vaikka jäätiköt sulavat ja merenpinta kohoaa, päivät ja vuodet jatkavat kiertoaan.

Ilmastoahdistusta voi helpottaa vahvistamalla omaa luontosuhdettaan. Siihen oivia keinoja ovat lähiluonnossa liikkuminen, sen tarkkailu ja sen kanssa tutuiksi tuleminen. Kenties kirjoittamalla tai valokuvaamalla. Omia luontokirjoituskokemuksiani avaan Instagram-tilillä @luontokirjoittaja milloin sunnuntaihaikuin, milloin retkiraportein.

Sieltä se kevätkin tulee.


Katja Meriluoto: Mehiläisen paino. Aviador 2023. 66 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Jonna Nisu.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 1 – Mikko Rimminen: Jännittävää olisi nähdä pihalla lintuja

Synkän marraskuun selasin runoja. Pengoin, uppouduin, kieriskelin sanoissa. Löydöksistä syntyi runokirjajoulukalenteri, jonka luukkuihin piilotin runokokoelmia.

Jokaisesta kokoelmasta olen poiminut jonkin kohdan, jonka tuon esille luukussa. Ehkä se on yksi säe tai säkeistö tai kokonainen runo, joka sai minut pysähtymään, nauramaan, ajattelemaan. Joissakin yhteys jouluun ja talveen on ilmeisempi kuin toisissa.

Ensimmäisestä luukusta pilkistää Mikko Rimmisen runokokoelma vuodelta 2000. Se on vuoden 2010 Finlandia-voittajan esikoisteos. Kokoelman nimi on hauskan arkinen, jonka tunnelman tunnistaa. Kansikuva tuo mieleen paljon kuvatun Oodin portaikon, joka on tosin runoteosta nuorempi rakennelma.

Napakka Joulukuu-niminen runo tässä kokonaisuudessaan:

Joulukuu. Kaadan perhepizzaan rusinoita. Kun ikkunasta katsovat valottomat silmät, kurkistan sisään: pieni mies luisen seinän takana on nukahtanut polkimille.

Moderni ihminen ruokkii perheensä jouluna rusinoilla höystetyllä pizzalla. Mikä jouluateria! Pizza rikkoo monia joulun viettoon liitettyjä oletuksia ja perinteitä. Mitä jouluna saa tehdä, mitä ei? Mitä saa syödä, mikä kuuluu meidän joulupöytäämme? Tästä kaikilla on omat näkökantansa. Runossa pizzasta taiotaan jouluinen rusinoilla, jotka sopivat siihen arvatenkin yhtä huonosti kuin monen mielestä ananas.

Runossa kurkistellaan ikkunasta väsähtänyttä miestä. Joulu on korostetusti perhejuhla, mikä tekee joulunpyhistä monille vaikeaa aikaa. Joulu voi uuvuttaa, jos siihen ladataan kohtuuttomia odotuksia. Nuo valottomat silmät saattavat hyvinkin olla vastassa jouluaamuna peilissä, jos joulu on suoritus, jossa pyritään täydellisyyteen. Onko edes täydellistä joulua, mikä on totuus somekuvien takana? Mitä jos viettäisi omannäköistään joulua ja unohtaisi asiat, jotka eivät tuota iloa?

Runon eväillä suuntaan kohti joulua. Rusinat kaadan pizzan sijaan glögiin ja pullataikinaan.

Tammi 2000. 56 s. 

Lainasin kirjastosta. 

Naistenviikon alkuun kolmesti Woolfia

Menomatka. The Voyage Out (1915). Suom. Ville-Juhani Sutinen. 

Savukeidas 2012. 413 s. Ostin uutena. 

Helmet 2022: 3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana.

Päiväkirja I. The diary of Virginia Woolf. Suom. Ville-Juhani Sutinen.

Savukeidas 2015. 432 s. Ostin uutena. 

Helmet 2022: 14. Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta.

Oma huone. A room of one's own (1928). Suom. Kirsti Simonsuuri. 

Tammi 2020 (1. p. 1980). 173 s. Lainasin kirjastosta.

Helmet 2022: 31. Kirjassa on jotain sinulle tärkeää.

Hyvää naistenviikkoa! Tuijan Naistenviikko-lukuhaasteen innoittamana kokosin yhteen kevään Virginia Woolf -lukupiirimme antia. 

Heti kun korona salli, käynnistimme kollegani kanssa kaksikielisen piirin, joka kokoontuu vuoden ajan noin kerran kuussa keskustelemaan Woolfin eri teoksista. Ohjelmaan mahtuu romaaneja, esseitä ja päiväkirjoja. Woolf-lukupiiri jatkaa haastavan lukemisen lukupiirien perinnettä: aiemmin olemme kokoontuneet James Joycen ja Marcel Proustin äärelle.

Luku-urakkamme alkoi Woolfin esikoisteoksella Menomatka. Se kertoo sekalaisen joukkion matkasta valtameren yli kuvitteelliseen Santa Mariaan. Keskiössä ovat Ambrosen pariskunta Rodley ja Helen ja Helenin sisarentytär Rachel. Laivaan nousee ja sieltä poistuu satamissa väkeä, myös eräs Mrs Dalloway. Matkan aikana parikymppinen Rachel aikuistuu ja rakastuu.

Menomatka ei ollut minun kirjani, ja voin yhtyä eräässä arvostelussa eteen tulleeseen neuvoon: esikoisesta ei kannata aloittaa Woolfiin tutustumista. Se on puuduttava ja ylipitkä, lisäksi jouduin takeltelemaan suomennoksen kielen kanssa. Onneksi lukupiiriimme tuli kirjavalinnasta huolimatta kivasti väkeä.

Menomatka sopii Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen pitkän merimatkakuvauksensa vuoksi. Helmet-haasteessa sijoitan kirjan yllättäen kohtaan 3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana. Vaikka lukijana tympäännyin, olisin mieluusti mukana tylsistyttävällä merimatkalla. Miten ihanaa olisi, kun olisi vain aavaa ulappaa ja aikaa. Kun virikkeet olisivat minimissä, voisi vain lukea, kirjoittaa, haaveilla, jutella joutavia. 

Savukeidas on kustantanut Woolfin päiväkirjoja viiden niteen verran, ja keväällä toisessa istunnossa lukupiirimme pureutui näistä ensimmäiseen. Jos esikoisteos sai minut epäilemään koko Woolf-projektin mielekkyyttä, päiväkirjaa lukiessani epäilykseni karisivat. Nytpä avasin oven oikeaan aarreaittaan! Noin 400-sivuisessa kirjassa on tarttumapintaa, ja tuhlasin loppuun huomiotarrat, joilla merkkaan kutkuttavia kohtia.

Virginia kuvaa päiväkirjassaan, miten hän ja miehensä Leonard viettävät ajalle ja luokalleen tyypillisesti vilkasta sosiaalista elämää. On lounas- ja teekutsuja, illat kuluvat teatterinäytöksissä ja kinopalatsissa. Kun joskus harvoin koti on vain heidän kahden, eli palvelijatkin ovat viettämässä vapaata, saa pariskunta huoahtaa. Mikä ihana rauha.

Vuosista 1915-1919 kertovan päiväkirjan alussa Lontoon-eloon tuovat vaihtelua jaksot maaseudulla Ashehamin talossa, loppupuolella Virginia hankkii miehensä kanssa Monks Housen, josta sittemmin kehkeytyy Bloomsburyn ryhmän keskeinen tukikohta.

Virginia kirjoittaa ensimmäisiä teoksiaan ja kirja-arvioita lehtiin. Pariskunta käynnistelee Hogarth Press -kustantamoaan ja Virginia selostaa päiväkirjalleen painotöiden kulkua. Myös maailmansota pommeineen pääsee päiväkirjan sivuille, samoin armenialaisten kansanmurha, johon Virginia suhtautuu hämmentävän alentavasti. Yllätyin muutenkin, miten pisteliäs ja ilkeä kuva Virginiasta hahmottuu. Hän ei säästele sanojaan kohtaamistaan ihmisistä "pariskunnan aivot olivat yhteenlaskettuna vain keskikokoisen jäniksen aivojen kokoluokkaa." Suhde Leonardiin on kuitenkin lämmin.

Kevään kolmannen tapaamisen aiheena oli kahteen luentoon perustuva Oma huone, joka aikanaan nosti Woolfin feministisen liikkeen kulttihahmoksi. Kirjan lukemisen aikaan sairastelin ja jouduin jopa jättämään lukupiirin vetämisen työkaverini harteille. Monen viikon hutera ja huimaava olo vaikutti lukukokemukseeni, sain vain vaivoin pidettyä punaisesta langasta kiinni. Mieleen painuivat luentomaisen tekstin ponnekas ja ilkikurinen sävy ja kirjallisen kaanonin kyseenalaistaminen. 

Miesten ja naisten välinen epätasa-arvo kilpistyy Woolfin ajattelussa taloudellisiin kysymyksiin. Jos Shakespearella olisi ollut veljensä tavoin lahjakas sisar, tämä ei olisi voinut toteuttaa lahjojaan, koska häntä ei olisi päästetty kouluun vaan hänet olisi naitettu varhain ja niin edelleen. Woolf tekee perustellen selväksi kantansa siitä, että nainen tarvitsee rahaa ja sen oman huoneen voidakseen harjoittaa taiteellista työtä.

Lukupiiri on nyt kesätauolla, syyskuussa taas jatkamme. Silloin kirjana on Aallot, joka on ilmeisesti Woolfia haastavimmillaan.

Pala julmaa historiaa – Doris Lessing: Ruoho laulaa

Kansi: Markko Taina.

Tammi 2007 (1. p. Kirjayhtymä 1978). 281 s.

Alkuteos: The Grass Is Singing (1950).

Suom. Eva Siikarla.
Mistä minulle: ostin uutena.
Oma arvioni: 4/5.

Aivan kirjan alussa on uutinen, jossa kerrotaan, että rhodesialainen maanviljelijän vaimo Mary Turner on löydetty murhattuna kotinsa verannalta. Palveluspoika Moses on otettu kiinni, hän on tunnustanut, ja motiiviksi arvellaan ryöstöä. Alkaa taustoitus, jonka myötä lukija pikkuhiljaa voi muodostaa käsityksensä ihmisistä ja tapahtumista. Miksi näin kävi, menikö kaikki kuten alussa kerrotaan?

Kirjallisuuden Nobelin vuonna 2007 saanut Doris Lessing varttui etelärhodesialaisella farmilla, ja myös hänen esikoiskirjansa Ruoho laulaa sijoittuu pääosin maatilalle Etelä-Rhodesiassa, joka nykyisin tunnetaan Zimbabwena. Maa oli kirjan tapahtuma-aikaan eli 1940-luvulla brittiläisten siirtomaa. 

Brittiläistaustainen Mary elää onnettoman lapsuuden jälkeen huoletonta nuoruutta. Kun Marya alkavat ahdistaa vihjailut naimattomuudesta, hän avioituu maanviljelijä Dickin kanssa. Hiljalleen Marylle paljastuu, että Dickin farmi on hoidettu vähän niin ja näin. Eikä kotitalossa ole edes kuumuutta helpottavaa sisäkattoa. Dick kokeilee viljelyssä kaikenlaista, mutta pitkäjänteisyys puuttuu. Velat painavat.

Dick yrittää kehittää elämäntyötään eli farmia, Mary haluaisi vain saada kokoon sen verran rahaa, että he voisivat muuttaa pois. Toiveet eivät kohtaa. Maryn ja Dickin avioliitto on kahden yksinäisen liitto. Maryn on vaikea suhtautua maatilan mustiin peltotyöntekijöihin, ja hän purkaa heihin patoutunutta vihaansa. Taloudenhoitajatkin saavat lähteä lyhyellä varoitusajalla, kunnes taloon saapuu Moses, joka jää.

Avioliiton myötä Marystä tulee köyhä, ja siitä koettu häpeä saa hänet eristäytymään. Hän yrittää pitää miehensäkin etäällä. Tarinaa voi lukea Maryn syöksykierteenä ja kuvauksena siitä, miten farmielämä näivettää naisen. Muutos Maryssa on hurja: naiivista ja hyväntahtoisesta tytöstä tulee ruoskalla sivaltava piiskuri.

Ruoho laulaa on nopealukuinen, mutta ei nopeasti sulatettava. Rotuerottelu ja rasistinen kieli rehottavat kirjan sivuilla niin, että herkempää lukijaa ahdistaa. 

Tämä Doris Lessingin vuonna 1950 ilmestynyt esikoisteos sai kunnian olla ensimmäinen lukupiirikirjamme, kun käynnistelimme kirjaston lukupiiriä pitkän remontti- ja koronatauon jälkeen. Työkaverini kanssa valitsimme syksyn ja kevään kirjoiksi eri kirjallisuuspalkintoja voittaneita teoksia eri vuosikymmeniltä – sellaisia, jotka meitä houkuttavat ja joita emme olleet vielä lukeneet.

Lukupiirimme totesi, että aiheesta on tärkeä lukea, jotta kipeätkään vaiheet historiassa eivät unohtuisi, jotta niitä ei toistettaisi. Kirja on aikansa kuvaus, mutta samalla se koettiin moderniksi kerronnaltaan. Kirjassa kuvatun rasismin analysoitiin korostavan Lessingin apartheid-vastaisuutta. Keskustelua herättivät esimerkiksi Moseksen motiivit ja se, miten Mary kieltää luonnon itsessään.

Paljon lukeneet lukupiiriläisemme suosittelivat Lessingin tuotannosta Vanhan päällikön maa -teosta, ja aiheeseen syvemmälle haluavia kehotettiin tarttumaan Andre Brinkiin. Lessingin elämänvaiheita ja tuotantoa kartoittaessani kiinnostuin myös Lessingin omaelämäkerrallisista teoksista Varjoissa vaeltaja ja Ihon alla. Jälleen siis yhden kirjan lukeminen poiki monia uusia lukuvinkkejä!

Kirjasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Keltainen kirjasto -kirjablogi, Tarukirja ja Suketus.

Helmet 2021: 22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä.

Kirjoittajan matka minuuteen – Hanna Brotherus: Ainoa kotini

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2021. 329 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Jälleen elin todeksi kirjamessut porttina kirjallisuuteen -teorian. Kuuntelin reilu viikko sitten Turun kirjamessuilla Hanna Brotheruksen haastattelua, vaikutuin kuulemastani ja poikkesin haastattelun jälkeen ostoksille Brotheruksen kustantajan osastolle. Nyt ei ollut aikaa odotella kirjastovarausta, halusin kirjan omakseni. Pian kirja jo keikkui paperikassissa käsivarrellani, ja illalla hotellissa pääsin nauttimaan ostoksestani. Ainoa kotini veti puoleensa viimeiseen sivuun saakka.

Brotherus kuvaa esikoisteoksessaan avoimesti äitien ja tyttärien suhteita ja naiseuden kipupisteitä minäkertojan elämäntarinan kautta. Kirja on erilaisten tekstilajien yhdistelmä: proosajaksojen lomasta löytyy otteita päiväkirjasta, aforisminkaltaisia ajatuksia, listauksia ja perheenjäsenten kirjeitä toisilleen.

Kertojanainen on keski-ikäinen neljän lapsen äiti, joka kertaa siihenastista elämäänsä lapsuudesta tähän hetkeen. Tanssijana ja koreografina työskentelevä kertoja on hyvin esikoiskirjailija Brotheruksen kaltainen. Messuhaastattelun perusteella tiedän, että kirja on omakohtainen, mutta tietenkin vain tiettyyn rajaan saakka.

Tiedän, että muisti on epäluotettava kertoja. Jokainen on oman elämänsä päähenkilö, ja jonkun toisen näkökulma tarinaani on toinen. Näistä huolimatta haluan lisätä, että jos joku toivoo, että kirjoittaisin hänestä lämpimämmin, hänen olisi pitänyt miettiä sitä jo kauan sitten.

Lapsuuden rakkaasta tanssiharrastuksesta tulee naiselle ammatti, vaikka vanhemmat eivät annakaan hänen aloittaa balettikoulua. Perfektionismi ja itsensä kanssa kilvoittelu ovat kaikessa läsnä, myös äitiydessä. Lasten kipuilu on rankkaa, kun nainen eroaa lastensa isästä. Lapset aikuistuvat ja muuttavat omilleen, mutta tukeutuvat edelleen vahvasti äitiinsä. Onni on uusi rakas ja oma aika toukokuisessa Pariisissa.

Ruumiillisuus ja kehoyhteyden pohtiminen läpäisevät kirjaa. Kirjan nimi viittaa kertojan kehoon, se on hänen ainoa kotinsa. Jokainen elää vain kerran ja jokaisella on vain yksi keho, jonka kanssa pitäisi tulla toimeen koko matka. 

Oma ja muiden kehot sekä niiden painot ovat aina olleet naisen elämässä huomion kohteena. Lapsuudenperheessä isä tapasi kommentoida ihmisten painoa, ja naisen sisko sairastui vakavaan syömishäiriöön. Keho on tanssijalle työväline, joten nainen havainnoi kaikki muutokset tarkasti ja syömisen rajoittamisella hän pyrkii pitämään kehon hallussaan. 

Myöhemmin kun myös naisen oma tytär sairastuu anoreksiaan, alkaa herätä epämiellyttäviä kysymyksiä. Onko naisen kehosuhde sittenkään terve? Missä menee sairauden ja terveyden raja, mikä on normaalia?

Kertoja kuvaa sisällään kasvavaa juurakkoa, joka on eräänlainen kaikkien ikävien asioiden möykky. Se sai alkunsa lapsuudenkodissa istutetusta tavasta tuntea häpeää tekemisistään, olemisestaan. Kirjoittaminen ja asioiden halki puhuminen on kertojan yritys riuhtaista itsensä vapaaksi tuosta juurakosta. Kertoja reflektoi kirjoittamistaan ja liittää myös siihen fyysisyyden:

Minulle ajatus on kirjoittamisessa tärkeämpää kuin muoto. En elä enkä koe asioita määrämittaisina vaan enemmän jatkuvana virtana. Siksi ajattelen kirjoittamisen usein liikkeen kautta.

Ja toisaalla: 

Minulle kirjoittaminen on ollut aina myös osa kehollista olemassaoloa. 
       Olen kirjoittanut peukalollani etusormen kylkeen, kielellä kitalakeen, tussilla kämmeneen ja jalkaterällä hiekkaan. Nyt kirjoitan ensimmäistä kertaa tietoisena siitä, että sanat jäävät muiden luettavaksi.

Brotherus on löytänyt kirjoittajana oman äänensä, joka on konstailematon. Teksti etenee suoraviivaisesti, siinä on vaivattomuuden tuntua. Toistoa tehokeinona on hyödynnetty juuri sopivasti. Lukija voi löytää kirjasta samastuttavaa ja tunnistettavaa, vaikka omalla elämänpolulla olisi ollut hyvin erinäköisiä mutkia ja risteyksiä kuin kertojalla.

Julkisuudenhenkilöiden kirjoittamat esikoisromaanit ovat päässeet yllättämään minut positiivisesti tänä syksynä. Laura Malmivaaran Vaiti oli hieno lukukokemus, samoin tämä Brotheruksen romaani oli ajatuksia herättävä lukunautinto.

Helmet 2021: 1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa.

Kuohut hiljaisuuden takana – Laura Malmivaara: Vaiti

Kansi: Elina Warsta.

Otava 2021. 243 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Laura Malmivaaran esikoisteos Vaiti kertoo ex-vaimon näkökulmasta, miltä tuntuu, kun entinen puoliso ja lasten isä joutuu julkisen lynkkauksen kohteeksi. Romaani pohjautuu kirjailijan omiin kokemuksiin: hänen entinen miehensä Aku Louhimies oli Suomessa ensimmäisiä metoo-liikkeen hampaisiin joutuneita miehiä. 

Vaiti kertoo kesästä, jonka aikana kirjailijan kaltainen päähenkilö kertaa ja käsittelee kohun vaiheita ja jälkimaininkeja. Ryöpytys alkaa siitä, kun lukuisat näyttelijänaiset asettuvat rintamaksi syyttämään ohjaajana työskentelevää ex-miestä, kirjassa Attea, huonosta ja ala-arvoisesta kohtelusta kuvauksissa. Nainen jättäytyy julkisen keskustelun ulkopuolelle. Hän kyllä hahmottelee vastineita ja kipakoita puheenvuoroja, mutta ei tuo niitä julki.

Päähenkilön ja miehen erosta on jo kymmenen vuotta, yhtä kauan kesti yhteinen liitto. Yhteishuoltajuus on pakottanut pitämään säännöllistä yhteyttä, yhteisiä työprojektejakin on ollut. Nyt nainen joutuu punnitsemaan heidän suhdettaan ja omaa suhtautumistaan mieheen uudesta näkökulmasta, kun tämä leimataan piruksi yhdessä yössä.

Päähenkilö on kahden tulen välissä, miehen ja naisjoukon. Atte on kuitenkin hänen lastensa isä, osa perhettä. Toisaalta hän itse on nainen, jolla on kaksi tytärtä. Heidän kaikkien etuahan tässä kampanjassa ajetaan. Tietenkin hän on naisena ja äitinä sitä mieltä, ettei yhtäkään tyttöä eikä naista saisi kohdella huonosti. Samalla hän tietää miehen vaativuuden, kohtuuttomuuden. Mutta onko siltikään oikein demonisoida yhtä ihmistä? 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 7. Kirjassa on kaveriporukka, koska Vaiti kuvaa myös kohun vaikutusta ystävyyssuhteisiin. Kaikesta on tullut ehdotonta, ja yhtäkkiä rakas ystävä seisookin kuilun toisella puolella. Päähenkilö kokee myös etääntyvänsä näyttelijäpiireistä, ja hän tuntee, että kohu on sysännyt hänet ulkokehälle. 

Nainen hakee turvaa saarimökiltä Kotkan Emäsalosta, kesäpaikasta, jonka hän ja ex-mies hommasivat naisen vanhempien kanssa. Nyt läsnä ovat ikääntyneet vanhemmat, välillä kohua omalla tavallaan käsittelevät tyttäretkin. Lohtua tuo myös Sumu-koira. 

Malmivaara kuvaa lämpimästi perheen dynamiikkaa, miten äidin ruokapöydän ääressä on turvapaikka, miten isä pakenee painostavia tilanteita tiskien ääreen. Lapsuudenkodista kumpuaa naisen ajatus siitä, ettei ihminen muutu hylkäämällä, vaan rakastamalla. 

Vaiti sopii Kirjoja ulapalta -merikirjahaasteeseen kesäpaikan kuvauksineen. Meri on jotakin, mikä pysyy, mutta sillä on myös arvaamaton puolensa. Kesään meren äärellä kuuluu uimista ja souturetkiä – muistissa on myös hurja myrsky, joka katkaisi tien saareen. 

Sain kirjan kustantajalta pyytämättä arvostelukappaleena, mistä lämmin kiitos! Ilman postilaatikkooni kolahtanutta yllätystä en luultavasti olisi tarttunut kirjaan, en ainakaan ennen kuin joku toinen lukija olisi murtanut ennakkoluuloni. Kirjoittaja ja aihe saivat nimittäin odottamaan jonkinlaista paljastuskirjaa, mitä Vaiti ei todellakaan ole. 

Malmivaaran esikoinen on taitavasti ja soljuvasti kirjoitettu omakohtainen kuvaus tapahtumista ja niiden vaikutuksista perheeseen. Se tarjoaa oivalluksia ihmisen ristiriitaisuuksista, vanhenemisesta, perhesuhteista, elämän jatkuvuudesta. Mikään ei ole mustavalkoista, ja lopulta kohukin on vain yksi osa elämää.

Muutosten viikko lintusaarella – Maisku Myllymäki: Holly

Kansi: Anna Makkonen.

WSOY 2021. 255 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Kirjasyksyn uutuuksista tartuin ensimmäisenä Maisku Myllymäen esikoisromaaniin Holly. Siinä luontotoimittaja Eva matkustaa kaukaiselle saarelle tapaamaan Hollya, saarta asuttavaa naista, joka on havainnut saarellaan harvinaisen linnun, vihermehiläissyöjän. Eva viipyy saarella viikon ja tarkoituksena on saada aikaan lehtijuttu: lukijoita kiinnostaa toimittajaäidin ohjeiden mukaisesti jopa enemmän Hollyn tarina kuin lintu.

Eva katselee ympäristöään biologin silmin. Hänen  silmissään Holly kukoistaa kuin pallohortensia. Teksti vilisee erityisesti lintusanastoa, ja Hollyn talossa, jossa Evakin majoittuu, on jotakin viidakkomaista. Mutta missä luuraa se lintu, joka toi Evan saarelle?

Holly ja Eva ovat kaksi erilaista naista suljetussa miljöössä. Holly on viisissäkymmenissä, Eva 35. Toinen on vaalea, ulottuvainen kuin haikara, toinen taas tumma ja fasaanimaisen pyöreä. Holly on koko ajan jotenkin valtoimenaan, kaftaani liehuu ja kainaloissa on tuuheat pöheiköt. Hollyn nauru on rehevää, häpeilemätöntä, se on yhtä aikaa kaiken paljastavaa ja torjuvaa. Eva on sulkeutuneempi ja varautunut asiallisesti leikatussa polkkatukassaan, kompleksinenkin.

Hollyn aviomies on kuollut nuorena, minkä jälkeen hän erakoitui saarelleen seikkailuvaiheen jälkeen. Evan vierailun aikana saaressa piipahtaa Hollyn entisestä elämästä Roberto, joka avaa Evalle Hollyn taustoja. 

Hollyn tähti teatteritaivaalla on himmennyt, mutta nyt hän työstää artikkelia ohjaajan ja näyttelijän välisestä dynamiikasta. Hollyn suulla kommentoidaan kirjoittamista:

Olen kirjoittanut jo sivutolkulla, kuten näet, mutta en ole löytänyt vielä ydintä, sitä mitä oikeasti haluan sanoa. Minä kirjoitan aina näin, järkyttäviä määriä, kokonaisia romaaneja, ennen kuin tajuan, mistä minun pitäisi oikeasti kirjoittaa, ja ehkä juuri siksi minä vihaan kirjoittamista, se on niin laajaa ja avaraa, se vaatii koko maailman haltuun ottamista, vaikka lopullisessa tekstissä olisikin vain pieni viipale siitä kaikesta.

Saari muuttaa Evaa, jolle himo ja halu olivat saarelle tultaessa vieraita. Tai oikeastaan se on Holly, joka häntä muuttaa, ja osansa on myös jokailtaisilla viinipulloilla. Viikon aikana Evan muodonmuutos etenee ja samalla tunnelma tihenee. 

Myllymäen kirjalliset esikuvat vilahtelevat näkyvinä ja rivien väleissä. Omalaatuinen nainen lintujen keskellä – täytettyjen, elävien, printeissä kukertavien – tuo mieleen Marja-Liisa Vartion Hänen olivat linnut. Teoksen motto ”Minusta on vastenmielistä ajatella että minä olen syyllinen ja olen varma että en ole" on peräisin Iris Murdochin Meri, meri -romaanista. Murdochin kirjan kohdalle Holly myös asettaa viinipullon kirjahyllyssä naisten ensimmäisenä iltana. Murdochin romaani nousee myöhemmin keskeiseksi, se on Hollylle eräänlainen peili elämään.

Holly on joka sivullaan nautinnollista ja palkitsevaa luettavaa, siinä ei ole mitään ylimääräistä ja samalla siinä on kaikki, mitä tarvitaan. Kirjassa yhdistyvät monet minua kiehtovat elementit: on meri, saari, värikästä henkilökuvausta, kirjallisia viittauksia ja arvoituksellinen tunnelma. Kerronta on yhtä aikaa täyteläistä ja kuulasta, lukijan havaittavaksi on jätetty tasoja ja koukkuja. 

Kirjan lopussa on kirjailijaa inspiroineen kirjallisuuden lähdeluettelo – rakastan tällaisia listauksia, on ihana antaa kirjojen johdattaa toisten kirjojen luo!

Meri on niin vahvasti läsnä, että kirja sopii Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen. Helmet-haasteessa ujutan Hollyn kohtaan 17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi, vaikka keskeisiä henkilöitä on kaksi.

Rakkautta historiallisessa Turussa – Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa

Gummerus 2021. 335 s.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Jenny Malmström on nuori papinleski 1800-luvun Turussa. Jenny on suurten menetysten jälkeen muuttanut takaisin rovasti-isänsä luo Kaarinan pappilaan ja huolehtii nyt isänsä taloudesta taloudenhoitaja apunaan.

Jenny on aktiivisesti mukana seurapiireissä ja yhdistystoiminnassa. Sivistyskerhon luennolla kuullaan egyptologiasta, rouvainyhdistyksessä järjestetään tempauksia erilaisten hyväntekeväisyyskohteiden tukemiseksi. On rusettiluistelua ja naamiaisia, jotka luonnollisesti ovat oivia kohtaamispaikkoja.

Jenny on ajassaan poikkeuksellinen nainen, sillä hän on sellaisessa asemassa, että voi vaatia ja toimia. Hän on pelkäämätön ja omatoiminen nainen, jota kaihertaa, etteivät naiset voi opiskella yliopistossa ja ovat miehensä holhouksen alaisia. 

Vastinpariksi asettuu Barkerin puuvillatehtaan tehtaanjohtajan poika Fredrik Barker, jonka intressit ovat toisensuuntaiset. Fredrik kuitenkin iskee silmänsä määrätietoiseen Jennyyn, mistä ei ainakaan ole haittaa yhdistyksen asioiden ajamisessa. Kolmanneksi pyöräksi kuvioon tulee Kosti Vanhanen, jonka ajatuksia naisen asemasta Jennyn on vaikea sulattaa.

Vaikutuin Antellin historiallisen miljöön ja entisaikojen tapojen kuvauksesta, ne tuntuivat uskottavilta. Tekstistä paistoi läpi tarkkaan tehty taustatyö, ja tarkoitan hyvällä, luontevalla tavalla. Lukija saa nähdä, minkälaiset olivat olot tuon ajan puuvillatehtaassa, miten joulua vietettiin, miten tärkeää leskenkin oli mennä uudelleen avioon kuten rasittava Loviisa-täti jaksaa muistuttaa. Ja miten tuon ajan kirjaharrastaja luki tietenkin Ibseniä ja Canthia.

Tykästyin kipakkaan Jennyyn, josta toivottavasti löytyy myös uusia puolia kirjasarjan edetessä. Puuvillatehtaan varjossa nimittäin avaa Puuvillatehdas-sarjan – kustantajan tietojen mukaan saamme lukea lisää Jennyn vaiheista 1900-luvun alussa keväällä 2022!

Turkulainen Ann-Christin Antell on ammatiltaan kirjastonhoitaja, mikä sai tarttumaan minulle vähän vieraamman genren edustajaan. Sain huomata, että välillä tekee hyvää hypätä pois omalta mukavuusalueeltaan lukijana. Tosin toistuvat punastelut ja lukuisat kosinnat hieman huvittivat rakkausromaaneihin tottumatonta lukijaa. Viihdyin kuitenkin Antellin tarinan parissa, se sopi kepeäksi kesäpäivän kirjaksi.

Kirjan päähenkilön nimen puolesta tämä postaus olisi voinut ilmestyä eilen, sillä ruotsinkielisessä kalenterissa 21.7. on Jennyn nimipäivä. Päivä oli kuitenkin jo varattu Johanna Venholle, mutta onneksi Antellin kirja sopii muutenkin mainiosti Naistenviikko-haasteeseen.

Helmet 2021: 45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija.

Äideistä ja tyttäristä – Koko Hubara: Bechi

Kansi: Tuuli Juusela.

Otava 2021. 208 s.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.

Koko Hubara tunnetaan Ruskeat tytöt -median perustajana, ja pari vuotta sitten häneltä ilmestyi samanniminen esseekokoelma alaotsikolla tunne-esseitä. Bechi on Hubaran esikoisromaani, jossa äidin ja tyttären suhde sekä eri sukupolvien kokemusmaailmat joutuvat törmäyskurssille.

Kolmikymppisen Bechin opinnot yliopistossa ovat gradua vaille valmiit. Bechin äiti Shoshana on kirjailija ja frankofiili, joka mieluummin asuisi Pariisissa kuin Helsingissä. Äiti on tullut Suomeen 1970-luvulla ja tehnyt pesäeron jemeninjuutalaiseen sukuunsa. Bechi tulkitsee äitinsä Ranska-manian pakokeinoksi jatkuvasta maahanmuuttajan roolista.

Kun Bechi tulee raskaaksi, nousevat omat lapsuusmuistot ja hankaluudet äidin kanssa pintaan. Tytär ja äiti kyllä tapaavat, mutta eivät aina kohtaa. Bechi kutsuu äitinsä tiukkoja rutiineja systeemeiksi, ne ovat omiaan pitämään etäisyyttä yllä. 

Kohtaamattomuus näkyy myös siinä, että tytär ei ole koskaan lukenut äitinsä autofiktiivistä romaania, joka nostatti aikanaan kohun. Kirjan nimi on Shoshana Ayin. kävi täällä – tämän viittauksen lisäksi kirjassa on paljon muitakin linkkejä kirjallisuuteen. Tutkiva lukija kiittää lopusta löytyvää lähdeluetteloa, kirjat vievät kirjojen luo!

Syöminen ja ruoka sekä niihin liittyvät ongelmat ovat paljon läsnä kirjassa. Bechi kärsii raskauspahoinvoinnista, mikä on pakottanut tottumaan oksentamiseen. Äidillä puolestaan on aina ollut ongelmallinen suhde ruokaan, ja hän sairastaa bulimiaa. Bechi kertoo suuren uutisen äidilleen kahvilassa, jossa tyttären tilaama samppanjakorkkileivos herättää äidissä paheksuntaa. Eräs toinen keskeinen kohtaus on Bechin ja hänen ystävänsä tapaaminen pitseriassa. Kirja solahtaakin helposti Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 46. Kirjassa syödään herkkuja.

Pidin erityisesti kirjan rakenteesta, siitä miten Bechin puhekielisten osuuksien rinnalla kuljetetaan katkelmia hänen äitinsä kirjasta.

Hubaran Bechillä osallistun Tuijatan Naistenviikko-lukuhaasteeseen, koska kirjassa pohditaan monipuolisesti naiseutta, naisen roolia ja naisten keskinäisiä suhteita.

Dekkariviikon vinkki – Eva Frantz: Suvisaari

Kansi: Emma Strömberg

S&S 2021. 324 s.
Alkuteos: Sommarö (2016).
Suom. Ulla Lempinen. 
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Tällä viikolla vietetään perinteistä dekkariviikkoa, johon kirjabloggaajat osallistuvat lukemalla ja bloggaamalla jännityskirjoista. Viikon dekkarivinkit kerää tänä vuonna yhteen Yöpöydän kirjat -blogi, jossa ilmestyy 14.6. koontipostaus kaikista bloggaajien jutuista.

Osallistun teemaviikkoon Eva Frantzin vastikään suomeksi ilmestyneellä esikoisteoksella Suvisaari (Sommarö). Esikoisen jälkeen Frantz on kirjoittanut Anna Glad -dekkarisarjaa, jonka kaikki kolme tähänastista osaa ovat osuneet minun dekkarimakuuni: ei verta ja suolenpätkiä, vaan sopivasti jännitystä ja mystistä tunnelmaa. Myös Suvisaari solahtaa tähän cozy crime -genreen.

Suvisaari on saari Porkkalan edustalla, ja siellä sijaitsee vakuutusyhtiö Axelssonin kesämökkikylä. Yhtiön työntekijät saavat varata itselleen mökin viikoksi kesälomakaudella, tosin nykyään suosio on niin suurta, että mökit joudutaan arpomaan.

Kesäparatiisiin saapuu jälleen kuusi seuruetta, niin lapsettomia pariskuntia kuin perheellisiäkin. Monille Suvisaari on tuttu aiemmilta kesiltä, kuten vaikkapa myyntipäällikkö Patrickin perheelle, joka majoittuu perinteisesti mökkiin numero 4. Vastikään yhtiössä aloittaneen it-päällikkö Magnuksen perhe taas on saarella ensi kertaa. Sattumoisin tällä viikolla lomaa ovat saapuneet viettämään useat johtajat. 

Uuden viikon lomalaisia saarella ovat vastassa Miranda, joka hoitaa keittiötä ja vastaanottoa, ja hänen veljensä Kurre, jonka vastuulla ovat venekyydit ja talonmiehen hommat. Henkilökaartiin mahtuu lisäksi jo eläköitynyt vakuutusyhtiön entinen sihteeri, joka edelleen viettää kesiään Suvisaaressa. Ja aivan kuin joku olisi nähnyt myös yhtiön perustajan saarella. 

Mökit ovat jo vähän elähtäneitä eikä nettikään oikein toimi. Tämä harmittaa erityisesti mukaan raahattuja teinejä ja verkkokauppaa pyörittävää Patrickin vaimoa Annia. Kesäiltoina viini virtaa ja perheet tutustuvat toisiinsa pikkuhiljaa. 

Leppoisa lomatunnelma katkeaa kuin seinään, kun yhteissaunasta löytyy yksi lomailijoista menehtyneenä. Yhteydet eivät toimi ja venekuski Kurrekin on mantereella käymässä. Uhkaavaa tunnelmaa lisää saarta ympäröivä sankka sumu. Lisäksi sattuu pieniä haavereita. Oliko kyseessä onnettomuus, vai haluaako joku pahaa juuri tälle lomanviettäjälle? Ovatko muut vaarassa? Miten saarelta pääsee pois?

Kaikki reagoivat tapahtuneeseen eri tavoin. Asiakaspalvelija-Patrician kirjailijamies saa vimmaisen kirjoitusinspiraation, muutama ryhtyy sankaritekoihin, teinit pakenevat omiin ongelmiinsa ja seikkailuihinsa.

Frantzin kesädekkarissa tunnelma tiivistyy uhkaavaksi ja henkilöhahmot ovat herkullisia. Saaren salaisuudet kytkeytyvät lomalaisiin ja vakuutusyhtiön historiaan. Pieniä vihjeitä on tarjolla pitkin matkaa, mutta ainakaan minä en keksinyt ratkaisua etukäteen. 

Nopealukuinen Suvisaari on mainiota kesälukemista. Tosin aivan varauksetta en voi sitä suositella, jos lukija sattuu olemaan yksin saaressa, sillä silloin öisellä huussireissulla varjot heräävät eloon. Vielä kun on ollut sumuisia öitä, niin mielikuvitus voi tehdä tepposet...

Miljöönsä vuoksi saan kirjalla osuman Kirjoja ulapalta -haasteeseen. 

Helmet 2021: 34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa. 

Kirjailijan vallassa – Vanessa Springora: Suostumus

Kansi: Anna Makkonen.

WSOY 2021. 175 s.

Alkuteos: Le Consentement.

Suom. Lotta Toivanen.

Oma arvioni: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Pariisissa asuva tyttö nimeltä V. on 13-vuotias, kun hän tutustuu keski-ikäiseen kirjailijaan. 14-vuotiaana hänestä tulee miehen rakastajatar. Miehen huomio imartelee; tällaista on kylpeä rakkaudessa. Tytön vanhemmat tietävät suhteesta, mutta alkujärkytyksen jälkeen he sopeutuvat tilanteeseen. Liian helposti.

Suhde on julkinen salaisuus. Lopulta joku ilmiantaa miehen poliisille, mutta mies ratkaisee ongelman vuokraamalle tapaamisille hotellihuoneen. Suhde jatkuu. Mies kontrolloi tytön tekemisiä ja esimerkiksi kieltää V.:tä lukemasta hänen kirjoittamiaan kirjoja. 

Kerran houkutus käy V.:lle liian suureksi, ja miehen kirjan lukeminen on lopun alku. V.:lle selviää, että miehen himolle on muitakin nuoria kohteita, kuten teinipoikia Manilassa. Hän alkaa irrottautua miehestä, mikä ei ole helppoa.

Miten suhde sai alkunsa, miksi tyttö hullaantui niin paljon vanhempaan mieheen? Syitä haetaan isän lähtemisestä, seksuaalisesta varhaiskypsyydestä, tarpeesta tulla nähdyksi. V. on pienestä pitäen ollut kova lukija, mikä tietenkin edesauttaa kiinnostumista kirjailijamiehestä:

Jotkut lapset viettävät päivänsä puissa. Minä vietän omani kirjoissa. Hukutan niihin sen lohduttoman surun, johon olen vaipunut isän hylättyä minut. Intohimo täyttää mielikuvitukseni. Luen liian varhain romaaneja, joista en ymmärrä paljon muuta kuin sen, että rakkaus tekee kipeää. Miksi ihminen haluaa jo niin varhain tulla ahmituksi?

Miehen vallankäyttö jatkuu pitkään varsinaisen suhteen päättymisen jälkeen. Kirjailija kun on, ja häikäilemätön sellainen, mies kirjoittaa tytöstä ja heidän suhteestaan useissa teoksissaan:

Luettuani hänen päiväkirjansa minusta tuntuu, että elämäni on pilalla jo ennen kuin olen ehtinyt elää sitä. Oma tarinani on tuolla tekstillä yliviivattu ja huolellisesti pois pyyhitty. Se on kirjoitettu uusiksi paperille, ja sitä on painettu tuhansina kappaleina.  – –  G. on tehnyt minusta fiktiivisen hahmon, vaikka aikuiselämäni ei ole vielä edes muotoutunut, siten hän estää minua levittämästä siipiäni ja sulkee minut sanojen vankilaan.

V. joutuu sietämään ahdistelun jatkumista vuodesta toiseen uusien teosten ilmestyessä kauppojen hyllyille. Hän on voimaton, eikä kukaan opasta, miten hän voisi penätä oikeuksiaan. Lopulta V. eli Vanessa Springora alkaa kirjoittaa ajatuksiaan muistikirjaan – ja vastaa miehelle samalla mitalla, kirjan muodossa.

Springoran kirjan päähenkilö on nimeltään V. ja mies G. Tämä on Springoran näpäytys kirjailijamiehelle, joka on kirjoittanut lukuisia kirjoja hänestä V.:nä. Nimen mainitsematta jättäminen ei paljon auta, kun kaikki tietävät, kenestä on kyse. 

Nykyisin kustannusjohtajana työskentelevän Vanessa Springoran esikoisteos on varmaotteinen ja pysäyttävä omaelämäkerta. Se on vahva todistajanlausunto ja myös aikuisten vastuuta painottava kannanotto.

Helmet 2021: 49. Kirja on julkaistu vuonna 2021.

Syksyn esikoisia: Kokkonen, Soudakova, Rautiainen

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittaja selviää tänään illalla kello 18 alkavassa tilaisuudessa. Esikoiskirjapalkinnosta kisaa kymmenen finalistia, joista olen lukenut neljä. Milja Sarkolan Pääomani luin ja bloggasin keväällä, tähän blogijuttuun kokosin lyhytarviot kolmesta muusta ehdokkaasta. Moni kiinnostava finalisti pääsee luettavakseni varmasti myöhemmin. 

Terhi Kokkonen: Rajamaa

Otava 2020. 192 s. 

Lainasin kirjastosta.

Kansi: Joel Melasniemi.

Keski-ikäiset Karo ja Risto joutuvat auto-onnettomuuteen, kun he ovat paluumatkalla lomalta pohjoisesta. Lääkärin määräyksestä pariskunta jää toipumaan lumen saartamaan lomakeskukseen, jossa yksi yö maksaa 700 euroa ja josta on kaikkialle pitkä matka.

Karon ja Riston tilanteessa on monia epäilyttäviä asioita. Heidän keskinäinen suhteensa on yksi kysymysmerkki, Karon suhde jo aikuiseen poikaansa Johannekseen toinen. Entä mikä aiheutti onnettomuuden, mitä oikeastaan tapahtui talvisella tiellä? Karo muistaa lava-auton, mutta Riston mukaan sellaista ei ollut. 

Romaani pitää lukijaa otteessaan, ja mielenkiintoisesti tunnelma kiristyy ja synkkenee loppua kohden, vaikka kaiken päätepiste kerrotaan jo ensimmäisellä sivulla. Kokonaisuus hahmottuu lukijalle samalla kuin Karolle, jonka muistia ja mielenterveyttä kyseenalaistetaan koko ajan. Välillä lukija epäilee itseään ja kaikkea Karon tavoin, kunnes pikkuhiljaa palaset alkavat loksahdella paikoilleen. 

Helmet 2020: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja.

* * *

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät

Atena 2020. 300 s.

BookBeat.

Kansi: Laura Noponen.

Runollisen kauniisti nimetty esikoisromaani kätkee sisälleen sukutarinan, johon mahtuu traagisia vaiheita. Sukupolvien ketju ulottuu vuosikymmenistä aina seuraaviin, ja keskeiseksi nousee, miten Juri tähän ketjuun asettuu. 1930-luvulla Juri on leningradilainen pikkupoika, joka menettää vanhempansa Stalinin vainoissa. Juri ja Maria-sisko päätyvät isovanhempien hoiviin ja viettämään lapsuutta Uzbekistanissa. Vanhempien kohtalo isänmaan pettureina jarruttaa Jurin elämää, mutta sinnikkäästi hän opiskelee ja pääsee eteenpäin. 

Vuodet vierivät, Juri perustaa perheen ja tulee itsekin isoisäksi. Juri lähtee vaimonsa kanssa lastensa perheen perässä maahanmuuttajiksi Suomeen, turkulaiseen lähiöön. Suomi näyttäytyy ihmemaana, jossa marjametsä alkaa takapihalta eikä kaupoissa tarvitse jonottaa. Yliopistouralle Juri saa heittää hyvästit, sillä Dosentti muuttui hetkessä kielitaidottomaksi maahanmuuttajaksi ilman työllistymispotentiaalia. Uudessa maassa on aikaa keskittyä perheeseen. Neuvostoarki ahtaine asuntoineen jää taakse, mutta menneisyyden varjot joukkohautoineen eivät jätä rauhaan.

Soudakova kuvaa rinnan neuvostojärjestelmän mielettömyyttä ja sukulaisuussuhteiden lämpöä. Samalla tutustuin moneen minulle vieraaseen käsitteeseen, kun vietetään kesiä datšalla ja kuullaan vanhempien rehabilitoinnista. Jurin tarinan äärellä saa kokea suuria tunteita, sillä epäoikeudenmukaisuus riipaisee ja yhdessäolon hetket luovat uskoa tulevaan ja liikuttavat.

Helmet 2020: 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana.

* * *

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa

Otava 2020. 298 s.

Lainasin kirjastosta.

Kansi: Tuomo Parikka.

Rautiaisen romaanissa on kaksi aikatasoa ja tapahtumapaikkaa, Inari vuonna 1944 ja Enontekiö vuonna 1947. Kahden aikatason lisäksi romaanissa on vahvoja aiheitakin kaksi: natsien vankileirit Lapissa ja saamelaisten suomalaistaminen. 

Inarin aika kertoo vankileiristä, sen epäinhimillisistä olosuhteista. Ihmisiä lajitellaan rodun mukaan, vankeja kuormataan kuin karjaa, he ulostavat pahimmillaan suolensa. Taudeitta eivät selviä vanginvartijatkaan. Tätä aikaa kirjaa ylös päiväkirjamuodossa Väinö Remes, leirillä tulkkina ja vartijana työskentelevä mies. Hänen lisäkseen leirillä on muutamia muitakin suomalaisia.

Enontekiö-osio puolestaan kertoo toimittajaksi Lappiin tulevasta Inkeristä kolme vuotta myöhemmin. Inkeri kirjoittaa ja valokuvaa lehteen, ja päätyy myös taideaineiden opettajaksi paikalliseen kouluun. Oikeastaan hän on tullut pohjoiseen selvitelläkseen sodassa kadonneen miehensä kohtaloa. Inkerin apulaisena ja oppilaana valokuvauksessa toimii Bigga-Marja, asuntolassa koulun vuoksi asuva saamelaistyttö. Inkerin kanssa samassa talossa asuu Olavi, yksi leirillä työskennelleistä suomalaisista. Vähitellen pienet ja suuret salaisuudet alkavat paljastua.

Rautiaisen kirja sulatti uutuussyksyn aiheuttamia lukujumeja. Luin kirjaa kuin jännäriä ja opin samalla paljon uutta vankileireistä ja saamelaisten historiasta. Molemmista aiheista tekisi mieli lukea lisää. Kirjassa kuvataan kauheuksia, mutta tyyli antaa lukijalle armoa. 

Rautiainen on väitöskirjaa kirjoittava historiantutkija, joten Helmet-haasteessa kuittaan kirjalla kohdan 17. Tutkijan kirjoittama kirja.

* * *

Minulle näistä esikoisista parhaimmaksi nousi Petra Rautiaisen Tuhkaan piirretty maa. Jokaisella kirjalla on omat vahvuutensa, nyt vain nämä aiheet ja käsittelytapa sykähdyttivät eniten. Toivotan tasapuolisesti onnea kaikille, illalla nähdään osuuko voitto tähän kolmikkoon!