Arkista taiteilijaelämää – Leena Lehtolainen: Korkean paikan lumo

Kansi: Markko Taina.

Ukkospiilo sohvannurkassa ja sujuvasti etenevä kirja. Niistä oli Mintun ja minun sadepäivä tehty. 

Leena Lehtolaisen uutuus Korkean paikan lumo on musiikillisesti lahjakkaan Riikan kasvutarina lapsuudesta keski-ikään. Lapsitähti kulkee parrasvaloista perheenäidiksi, laulujen sanoittajaksi ja museotyöntekijäksi. Läpi elämän naista kiehtovat korkeat paikat, kuten Puijon ja Eiffelin tornit sekä hotelli Tornin Ateljee-baari.

Lapsuuden ja nuoruuden Riika viettää 1970- ja 80-lukujen Arpikylässä Kuopion lähellä, josta muuten on kotoisin myös Lehtolaisen romaanihenkilö Maria Kallio. Sieltä tie vie Helsinkiin opiskelemaan. Oman perheensä kanssa hän sittemmin asettuu Kirkkonummen metsäisiin maisemiin ja päästään jo pandemia-aikaan.

Riikan elämässä käänteitä riittää, mutta monet niistä juostaan läpi. Vauhti ja jonkinlainen kepeys häiritsivät lukukokemustani. Jossakin vaiheessa kurkistelin kirjaston sivuille, onko tämä luokiteltu nuortenromaaniksi – ei ole. Loppupuolella käväistään syvemmissäkin tunnoissa, kunnes on kiire solmia langat yhteen.

Kustantaja kuvailee romaania taiteilijaromaaniksi. Riikan taiteilijuus on arkista, perhe-elämän rinnalla toteutuva ura, vaikka saa hänkin maistiaisia glamourista. Sanoittajan työn kuvaus oli minulle kirjan kiinnostavin kerros. Riika ammentaa teksteihinsä ohimennen kuulluista keskustelunpätkistä, havainnoistaan arjessa, omista ja läheistensä tunteista. Tekstityöläisellä muistikirja on aina mukana.

Lehtolaisen dekkareista tuttua on Arpikylän lisäksi jouheva kerronta. Jotakin rosoa olisin tähän kaivannut, nyt juju on vaihtelu hän- ja minäkertojien välillä.

Entisenä kirjastonhoitajana kohottelin kulmiani, kun eräs hahmo jää kirjastoon töihin sivarin jälkeen ”ensin palkkatuella työskenteleväksi hyllyttäjäksi ja sitten oppisopimuskoulutukseen. Työ ei ollut liian kuormittavaa ja sitä sai tehdä yksin.” Ehkä hänellä on jokin poikkeusjärjestely, koska kirjastotyö on ensisijaisesti asiakaspalvelutyötä.

Helmet 2024: 7. Kirjassa rakastutaan.

Leena Lehtolainen: Korkean paikan lumo. Tammi 2024. 327 s. BookBeat.

Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet (2010)

Tammen äänikirja.

Kesto: 11 t 11 min.

Lukija: Henna Hyttinen.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Minne tytöt kadonneet on Leena Lehtolaisen 11. Maria Kallio -dekkari. Espoon Kilossa sijaitseva  Maria Kallion poliisiyksikkö alkaa selvittää kadonneiden maahanmuuttajatyttöjen tapausta. Yksi kadonneista tytöistä löytyy kuolleena, joten huoli muidenkin kohtalosta kasvaa. Kaikki kadonneet tytöt ovat käyneet joskus Tapiolassa sijaitsevassa Tyttökerhossa, jota rahoittaa varakas tapiolalainen rouva Sandelin. Liittyvätkö tyttöjen tapaukset toisiinsa? Vai onko kaikki vain onnetonta sattumaa?

Kirjassa käsitellään kulttuurieroja ja  maahanmuuttajien kotoutumista yhteiskuntaan tyttöjen tarinoiden avulla.  Kirja on aiheeltaan varsin ajankohtainen: viimeisen vuoden aikana turvapaikanhakijoiden määrä eri puolilla Eurooppaa on kasvanut huimasti, ja maahanmuuttajakeskustelu käy kiivaana. Onko maahanmuuttajatytön kuoleman takana rasistinen motiivi? Vai onko kyse perheen sisäisistä erimielisyyksistä?

Tapauksen selvittämisen aikaan Mariaa painaa edelleen Afganistanissa sattunut tapaus, jossa hän menetti saksalaisen kollegan ja ystävän. He olivat perustamassa myös naisia kouluttavaa poliisikoulua, kun heidän autosaattueensa joutui tienvarsipommin yllättämäksi.

Lehtolainen kuvailee rikosjutun selvittämisen ohella myös komisario Kallion kotielämää, suhdetta mieheensä Anttiin ja heidän kahteen lapseensa. Tarinassa on tällä kertaa vahvasti mukana myös Marian isä, joka on tullut perheen kotikonnuilta Arpikylästä etelään luokkakokoukseen ja majoittuu sen aikaa tyttärensä luona. 

Välillä tuntuu, että olen kuunnellut jo kaikki kirjaston mielenkiintoisilta vaikuttavat äänikirjat. No, eihän asia ihan näin ole, vaan onneksi välillä mukaan tarttuu helmi. Taas kerran puhisin turhautuneena äänikirjahyllyllä etsien viihdykettä työmatkoille, kun silmiini osui tämä Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet. Miten olinkaan unohtanut Lehtolaisen!

Aloin kuunnella äänikirjaa työmatkoilla ja eräänä perjantaina otin viimeiset levyt autosta kotiin kuunneltaviksi, sillä en malttanut odottaa loppuratkaisua viikonlopun yli. Lehtolainen punoo arvoituksellisen juonen ja kuljettaa dialogia luontevasti. Kieli on hiottua. Siinä on myös jotakin kiehtovaa, kun tarina sijoittuu omille kotikulmille. Kerran kävi jopa niin, että ajoin äänikirjaa kuunnellessani samaa tietä, jolla tarinassa liikuttiin.

Olen kirjoittanut blogissa aiemmin vain uusimmasta Maria Kallio -kirjasta Surunpotku (2015) ja ennen blogia olen lukenut muutaman sarjan alkupään kirjan. Nyt alankin metsästää muita osia äänikirjoina. Mielenkiintoista kuunneltavaa riittää, sillä osia on kymmenkunta.

Leena Lehtolainen: Surunpotku (2015)

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 432.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta

Kansi: ?

Kirjaston pikalainahyllystä tarttui mukaani Leena Lehtolaisen uusin, vaikka en ole Maria Kallio -dekkarisarjaa paria osaa enempää aiemmin lukenutkaan. Sarjan alkuosat ovat tuttuja ajalta ennen blogia, ehkä jostakin reilun kymmenen vuoden takaa. Tauko ja väliin jääneet osat eivät lukemista häirinneet — Surunpotku toimii hyvin myös erillisenä romaanina.

Maria Kalliolla ja hänen tiimillään alkaa tiivistahtinen työrupeama, kun Tapiolan kirkosta löytyy jalokiviasiantuntija Jaakko Pulman ruumis. Pulman puoliso on kansanedustaja, joten juttu kiinnostaa ymmärrettävästi myös lehdistöä. Epäiltyjä riittää, eikä juttu ratkea ilman vaaratilanteita. Jännitys pysyy yllä loppuun asti.

Lehtolainen kuvaa paitsi poliisityötä, myös Marian siviilielämää. Perhe-elämän ja työn yhteensovittaminen on haastavaa, mutta kuviossa auttaa puoliso Antti. Pariskunnan lapset ovat kasvaneet siitä, kun viimeksi luin Marian ja hänen perheensä vaiheista. Tutuiksi tulevat myös Marian kollegat ongelmineen.

Surunpotku on tiiviisti kiinni ajassa. Säästöt ja yt-buumi näkyvät: Maria Kallion ja kollegoiden yksikköä ollaan ajamassa alas, eikä jatkosta ole varmuutta.

Pidän Lehtolaisen tavasta kuvata poliisityötä arkisen realistisesti. Tai ainakin tällainen illuusion Lehtolainen onnistuu luomaan, sillä enhän tiedä oikeasta poliisiarjesta mitään. Maria tekee pitkiä päiviä eikä ehdi jutun keskellä juuri nähdä perhettään. Ylitöitä kertyy ja rikoksen ratkonnan lomassa syöminenkin jää heikolle. Maria eivätkä kollegat veny ihmetekoihin, vaan rikokset ratkaistaan pitkäjänteisellä työllä.

Surunpotku oli minulle hyvä muistututs siitä, että Lehtolaiseen voi aina turvautua, kun janoaa laadukasta kotimaista rikoskirjallisuutta. Kun tapahtumat sijoittuvat vieläpä minulle tuttuihin kaupunginosiin, lukemiseen tulee yksi mielenkiintoinen lisätaso. Kertoja-Maria viittaa Surunpotkussa monesti ajanjaksoonsa Afganistanissa, joten ainakin Minne tytöt kadonneet pääsee lukulistalleni.