Sara Stridsberg: Drömfakulteten (2006)

Kustantaja: Albert Bonniers Förlag.

Sivumäärä: 364.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Jenny Tunedal / Annika Lyth.

Sara Stridsberg. Se on nimi, jota en ollut huomioinut ennen kuluvan vuoden toukokuuta, mutta jota en tästä lähtien enää voi sivuuttaa. Stridsbergin esiintyminen Helsinki Lit -festivaaleilla sai minussa aikaan jotakin, josta on seurannut vaiheikas kirjallinen löytöretki.

Kesäkuussa bloggasin Stridsbergin vastikään suomennetusta teoksesta Niin raskas on rakkaus ja häneen vaikuttaneen Elfriede Jelinekin romaanista Halu. Niin raskas on rakkaus ei aivan lunastanut odotuksiani. Olihan se hyvä ja aiheeltaan todella mielenkiintoinen, mutta mitään vavisuttavaa se ei tarjonnut. Halu taas oli lukukokemuksena niin puistattavan kuvottava, että en ole aiemmin vastaavaa kokenut. Tuolloin en nähnyt mitään yhteistä Jelinekillä ja Stridsbergillä, mutta yhtymäkohdat kiinnostivat. Jatkoin löytöretkeilyäni.

Kollegani kertoi, että Drömfakulteten on sellainen romaani, joka tuntuu ja jonka muistaa pitkään. Poimin sen kesäkirjapinostani lomalla ja vietin sen parissa yhden helteisen viikon heinäkuussa. Tämän kirjan tulen muistamaan kauan, sillä kirjan aihe, henkilöt, rytmi ja rakenne saivat minusta niin tiukan otteen, että jouduin pyristelemään siitä irti useita päiviä. Ja pakko sekin on myöntää, että kokonaisen romaanin lukeminen vieraalla kielellä on jotenkin nautinnollista.

Drömfakultetenin päähenkilö on amerikkalainen äärifeministi Valerie Solanas, joka eli 1936–1988. Kirja tekee kurkistuksia Solanasin elämään ja viimeisiin hetkiin vuonna 1988, jolloin hän tekee kuolemaa saastaisessa hotellihuoneessa San Fransiscossa. Nuhjuinen huone on kirjailijan ja päähenkilön kohtaamispaikka ja paikka, missä fakta ja fiktio alkavat sekoittua. Värikäs elämä ehtii tallentua kirjan sivuille ennen kuin keuhkotauti vie Solanasin ja madot pääsevät apajille.

Solanasin nuoruusvuosien karut kokemukset, kuten seksuaalinen hyväksikäyttö, kodittomuus ja prostiuoituna toimiminen, eivät estä lahjakasta nuorta naista suorittamasta yliopistotutkintoa. 1960-luvun pyörteissä Solanas käyttää huumeita ja muita päihteitä ja haluaa ehdottomasti, että häntä kutsutaan kirjailijaksi. Hän kokee itsensä kirjailijaksi erityisesti näytelmiensä vuoksi: yhtä näytelmää hän tyrkyttää itsepintaisesti Andy Warholille, joka kuitenkin tyrmää teoksen.

Valerie Solanas kirjoittaa SCUM-manifestin (Society for Cutting Up Men), josta on sittemmin tullut feministisen liikkeen perustekstejä. Manifestissaan hän hahmottelee yhteiskuntaa, jossa ei ole miehiä. Solanas ajattelee kaikkien miesten olevan pahoja, eläimellisesti viettiensä vankeja. Yhtä paljon kuin manifestistaan, Valerie Solanas tunnetaan nykyisin myös Andy Warholin murhayrityksestä. Hän nimittäin ampuu pop-ikonia tämän studion ulkopuolella ja myöhemmin ahdistelee tätä puhelinsoitoilla. Edessä on mielisairaalajakso ja vankilatuomio.

Stridsberg rakentaa todellisista henkilöistä ja tapahtumista väkevää fiktiota. Valeriella on vahva ääni, joka tulee hyvin esiin, sillä kirjassa on paljon dialogia. Teksti on välillä armotonta tykitystä, eikä Stridsberg säästele esimerkiksi toistoa tehokeinona. Eläväisiin keskusteluihin mahtuu tunteiden kirjo pirskahtelevasta ilosta ahdistukseen ja epätoivoon.

Drömfakultetenissa on nähtävissä vaikutteita Jelinekiltä, mutta Stridsberg käsittelee aihettaan tyylikkäästi. Samassa ei onnistu Jelinek, jonka teoksessa satuttava ja raastava seksuaalisuus tuodaan esille itsetarkoituksellisesti eritteinä ja eliminä. Vähemmän on enemmän. Drömfakulteten oli minulle vieraallakin kielellä huikea ja mieleenpainuva lukuelämys, joten voin vain kuvitella, millaista olisi ollut lukea teosta omalla äidinkielellä. On sääli, ettei näin hienoa romaania ole suomennettu.

Stridsberg on johdattanut minut kiehtovaan kirjalliseen seikkailuun, joka saanee jatkoa vielä myöhemmin syksyllä. Stridsbergin suomentamattomat romaanit Happy Sally ja Darling river kiinnostavat, mutta taidan jättää niiden lukemisen myöhempään ajankohtaan. Sen sijaan Unica Zürnin pienoisromaani Dunkler Frühling ja Valerie Solanasin SCUM-manifesti on päästävä lukemaan vielä tänä syksynä! Saa nähdä, minne tämä kirjojen polku vielä vie!

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus (2014)

Alkuteos: Beckomberga. Ode till min familj.

Suomentaja: Outi Menna (2016).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 380.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Tuija Kuusela.

Sara Stridsbergin ensimmäinen suomennettu romaani Niin raskas on rakkaus kertoo Jackiesta ja Jimistä, tyttärestä ja isästä. Alkoholisti-isä joutuu, tai pääsee, mielisairaalaan, ja 13-vuotias Jackie vierailee siellä mielellään. Lukija tutustuu isän ja tyttären lisäksi paikan asukkaisiin ja sairaalan työntekijöihin, kuten laitostuneeseen viimeiseen potilaaseen Olofiin ja potilaita sairaalan ulkopuolelle juhliin salakuljettavaan lääkäriin.

Kirjan nimi on alkukielellä Beckomberga. Kirja on saanut nimensä vanhalta mielisairaalalta, jonne tapahtumat sijoittuvat. Beckomberga ja muut vastaavat massiiviset laitokset on jo lakkautettu, potilaita on siirretty enemmän avohoidon ja lääkkeiden varaan. Stridsberg omistaa teoksensa kaikille joiden matka kulki Beckombergan sairaalan puiston ohi vuosien 1932 ja 1995 välillä. Tarina siis kytkeytyy todelliseen historialliseen paikkaan ja kuulemma myös kirjailijan omaan elämään jollakin tasolla, mutta on silti fiktiivinen teos.

Kirja on tarina eräästä perheestä, mutta ehdottomasti myös kannanotto mielenterveyspotilaiden hoidon tilaan: Minulla on toisinaan käynyt mielessä, että Beckombergan aikakausi osui samalle jaksolle kuin hyvinvointivaltionkin, 1932—1992.

Stridsberg kirjoittaa raskaasta aiheesta kauniisti. Teksti on autereista ja ilmavaa kuten kirjan suomenkielisen painoksen kansikin. Kaikki on vähän liian vaaleansinistä minun makuuni. Blogitekstiäkin oli vaikea kirjoittaa, koska halusin pitää kirjasta. Halusin kokea jotakin suurta sen äärellä, mutta niin ei sitten käynytkään. Missään nimessä tämä ei ole huono kirja, mutta korkeat odotukset latistivat lukukokemukseni. Petyin siihen, että tarina ei mennytkään ihon alle.

Sara Stridsberg ja Claes Andersson Helsinki Litissä 14.5.2016. 
Keskustelu löytyy Yle Areenasta.

Helsinki Litissä Stridsberg mainitsi häneen vaikuttaneita kirjailijoita, kuten Elfriede Jelinekin ja Unica Zürnin. Uteliaana ja tiedonjanoisena lukijana kiinnostun herkästi näistä kirjailijoiden mainitsemista vaikuttimista. Jelinekin kaksi suomennettua romaania Pianonsoittaja ja Halu kipusivat heti luettavien listan kärkisijoille. Koska tämä postaus Stridsbergin kirjasta on roikkunut luonnoksissa useita viikkoja, olen jo ehtinyt lukea Halun, ja siitäkin on bloggaus tulossa lähipäivinä.

Työkaverin kanssa selvittelimme, kuka Unica Zürn on, sillä hänestä emme olleet aiemmin kuulleet. Kävi ilmi, että hän oli saksalainen kirjailija ja taiteilija, jolta ei ole suomennettu yhtään teosta. On siis tartuttava Zürniin ruotsiksi tai alkukielellä eli saksaksi, jos mielii häneen tutustua. Ja koska Stridsbergin aiempia teoksia ei ole suomennettu, on kiinnostavilta vaikuttavat romaanit Darling river ja Drömfakulteten luettava ruotsiksi. Ensin mainittu odottaa jo kirjaston varaushyllyssä, sillä uskon vielä löytäväni sen järisyttävän Stridsbergin, josta olen kuullut puhuttavan!

Vaikka Niin raskas on rakkaus olikin huimien odotusten vuoksi pienoinen pettymys minulle, avasi se jälleen uusia ovia kirjojen maailmassa. Kirjat ja lukeminen johdattavat aina uusien kirjojen luo: lukeminen on ihanaa löytöretkeilyä.

Niin raskas on rakkaus on saanut mukavasti bloghuomiota. Blogiarvio löytyy ainakin seuraavista blogeista: Lukutoukan kulttuuriblogi, Lumiomena, Reader, why did I marry him? ja Leena Lumi.