Klassikkohaaste #15 – Gertrude Stein: Pariisi Ranska

Kansi: Satu Ketola.

Aviador 2022. 117 s.

Alkuteos: Paris France (1940).
Suom. Ville-Juhani Sutinen. 

Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta. 

Kirjabloggaajien perinteinen Klassikkopostausten päivä on aina heinäkuun viimeinen, mutta tyypilliseen tapaani vetkuttelin kirjavalinnan kanssa. Viimein haastepäivän aattona kirjastolainojen pinosta löytyi kiinnostava pienoisromaanin mittainen muistelma, ja Aviadorin kustantama, vastasuomennettu Gertrude Steinin klassikko Pariisi Ranska pelasti laiskan lomalaisen pinteestä.

Törmäsin Gertrude Steinin nimeen oikeastaan jo keväällä, kun etsin taustatietoa Hemingway-lukupiiriä varten. Hemingway viihtyi Pariisissa Steinin kirjallisessa salongissa ja Steinin ympärillä pyöri monia muitakin myöhemmin kuuluisiksi ponnahtaneita. Mielenkiintoni heräsi. Kuka oikein oli Stein, joka keräsi Pariisissa ympärilleen joukon taiteilijoita?

Gertrude Stein (1874–1946) syntyi varakkaaseen juutalaissukuun Yhdysvaltojen Pennsylvaniassa. Hän asui Pariisissa ensin lapsuudessaan ja sitten aikuisiällä vuodesta 1902 lähtien vakituisesti. Tässä vuonna 1940 ilmestyneessä lyhytmuistelmassaan Stein pohtii ja kommentoi ranskalaisten elämäntyyliä ja ominaispiirteitä erityisesti pääkaupunki Pariisissa. 

Kirjassa on suomentaja Ville-Juhani Sutisen esipuhe, joka ohjasi ainakin minun havaintojani lukijana. Sutinen perustelee käännösvalintojaan ja kielellisiä ratkaisujaan, kuten vaillinaista pilkutusta, joka noudattelee Steinin omaperäistä pilkkujen käyttöä. Voi olla, että ilman esipuhetta en olisi saanut kirjasta näinkään paljon irti. 

Steinin huomiot ovat paikoitellen hauskoja ja varmasti aikaansa kuvaavia. Hän hämmästelee ruokapöydän teräviä veitsiä ja kevyitä haarukoita ja ranskalaisten tapaa pitää poliittiset kantansa ja kirjeensä omana tietonaan. Ranskalaisten fyysisessä olemuksessa vankat jalat ja laihat kädet vievät Steinin huomion.

Stein pallottelee ajatuksia esimerkiksi sodasta ja muodista. Muoti on kaikessa lukuun ottamatta sotaa mutta sota luo muotia. Hän kuvailee monisanaisesti ranskalaisten muodikkuutta ja esittää, että lyhyiden hameiden yleistyminen alkoi Pariisista keskuslämmityksen ansiosta. 

Muodikkuuden lisäksi Stein löytää ranskalaisista loogisuutta. Erityistä kansakunnalle on Steinin mukaan myös rakkaus koiriin ja lapsiin. Mielenkiintoisesti hänen mukaansa lapsia ei juuri rangaista tai ojenneta, mikä poikkeaa omista mielikuvistani ranskalaisesta kasvatuksesta. He ovat alusta alkaen ranskalaisia ja se on loogista ja sivistynyttä ja heillä on muotitietoisuus ja täydellinen käsitys elämän tosiasioista. Omien kokemustensa lisäksi Stein päästää muidenkin näkemyksiä kirjansa sivuille, ja näistä kiinnostavaksi nousee pienen Helena-tytön kuvaus sota-ajasta.

Muutamaa valopilkkua lukuunottamatta Steinin teksti on poukkoilevaa ja puisevaa. En aivan päässyt sille kielelliselle taajuudelle, jota Sutinen esipuheessaan lupailee. Stein on kuitenkin sen verran kiehtova hahmo, että Steinin teos Alice B. Toklasin omaelämäkerta meni varaukseen kirjastosta. Se on kuulemma myöskin Pariisi-aiheinen muistelma. 

Koska Steinin nimi on nyt mielen päällä, ilahduin, kun bongasin Otavan syyskatalogista Leena Parkkisen uutuuden Neiti Steinin keittäjätär. Elokuussa ilmestyvä historiallinen romaani sijoittuu Gertrude Steinin ja Alice B. Toklasin kotiin.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste järjestetään kahdesti vuodessa, tammikuussa ja heinäkuussa, ja tällä kertaa haastetta emännöi Anki. Koontipostauksesta löydät linkkejä toisten bloggaajien klassikkojuttuihin.

 Helmet 2022: 44. Kirjan nimessä on kaupungin nimi.

Muotimaailman hohto ja synkkyys – Pihla Hintikka: Hetken Pariisi on meidän

Kansi: République Studio. Kannen kuva: Paul Rousteau.

Otava 2020. 317 s.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.

Hyvää naistenviikkoa! Tänään alkavalla teemaviikolla monissa kirjablogeissa ilmestyy juttuja naisiin jollakin tapaa linkittyvistä teoksista, kiitos Tuijata-blogin Tuijan käynnistämän, jo perinteeksi muodostuneen Naistenviikko-haasteen. Avaan naistenviikon haastekirjojen esittelyn omalta osaltani Pihla Hintikan Pariisiin ja muotimaailmaan sijoittuvalla esikoisromaanilla Hetken Pariisi on meidän.

Kirja istuu teemaviikkoon, sillä se käsittelee kolmen eri-ikäisen naisen elämää Pariisissa, heidän asemaansa työmarkkinoilla ja sosiaalisessa verkostossa. Kolmen näkökulmahenkilön tarinoita kerrotaan vuoroluvuissa. Muoti- ja taidemaailmaa hieman eri kulmista katsovien naisten tarinat lähenevät toisiaan pikkuhiljaa, kun niihin ilmestyy aina vain lisää yhdistäviä tekijöitä. Pariisi on suuri, mutta muotialalla piirit ovat kuitenkin melko pienet.

Alma on Pariisissa uraansa aloitteleva suomalainen parikymppinen malli. Hailuodosta kotoisin oleva nuori nainen edustaa pohjoista vaaleutta, josta tulee hänen valttikorttinsa. Ines taas on kolmikymppinen juorulehden toimittaja, joka alkaa kipeän eron jälkeen kiinnostua feministisen liikkeen toiminnasta.  Elena puolestaan on pariisitar, joka pyörittää menestyvää taidegalleriaa. Kotona huolta aiheuttaa sairas mies, ja samalla nelikymppisen naisen biologinen kello tikittää yhä vaativammin. 

Pariisilaisen elämäntyylin kuvaukset ovat tunnistettavan oloisia, vaikka oma Pariisi-kokemukseni rajoittuu yhteen visiittiin:

Huolitellun näköiset pariisittaret ja eksyneen oloiset turistit etsivät istumapaikkoja rue de Bretagnen lukuisilta lämmitetyiltä terasseilta. Suurin osa oli pukeutunut mustaan, joka toinen poltti tupakkaa, ja joka kolmas joi viiniä. Vaatemerkkien pahviset kassit roikkuivat käsivarsilla ja nököttivät maassa rottinkituolien välissä. Vaihdettiin poskisuudelmia.

Kirja ei kuitenkaan ole pelkkää pintaliitoa ja glamouria – kauneuden ympärillä pyörivän alan kääntöpuoli on synkkä ja raadollinen. Tähtihetki ja suosio voivat jäädä lyhyiksi, ja aina joku haluaa menestyjän nosteesta oman osansa. Muodin sykkeen rinnalla naisten tarinoissa on paljon yleismaailmallista ihmissuhteista, omista rajoista ja itsensä kunnioittamisesta.

Toimittajana ja mallina työskennellyt Pihla Hintikka on varmasti nivonut kaikkiin naisiin jotakin itsestään ja omista kokemuksistaan, mutta omaelämäkerrallinen tämä esikoinen ei kuulemma ole. Esikoiselle tyypilliseen tapaan kirjaan on kyllä ladattu aiheita useammankin romaanin verran: muotiala, seksuaalinen häirintä, terrori-isku, huumekauppa, turvapaikanhakijat, seksibisnes. Kolmen naisen tarinaan nämä saadaan toki ujutettua luontevasti, mutta kenties vähemmänkin olisi riittänyt. 

Hintikan kirja kiinnitti huomioni ensiksi miljöönsä vuoksi: onhan Pariisi aina kiehtova! Muotimaailma taas on minulle vieras, joten hieman epäilin, miten kirja minua vie. Sain yllättyä positiivisesti, sillä Hetken Pariisi on meidän on vetävää luettavaa myös muotia muutoin karttavalle lukijalle. Kiinnostuin kaikkien kolmen naisen tarinoista ja vakuutuin Hintikan lahjoista kirjoittajana. 

Helmet-lukuhaaste 2020: 49. Vuonna 2020 julkaistu kirja.

Milja Kaunisto: Luxus

Kansi: Jenni Noponen.

Gummerus 2016. 550 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Kiitos Arto Nybergin ohjelmassa näkemäni Milja Kauniston haastattelun uskaltauduin heittämään ennakkoluuloni hetkeksi sivuun ja lainasin kirjastosta Kauniston historiallisen romaanin Luxus. Nybergin ohjelmassa kirjailija kertoi kirjojaan varten tekemästään taustatyöstä ja sen onnekkaista vaiheista värikkäästi. Faktan ja fiktion yhdistely romaaneissa on viime aikoina kiinnostanut minua erityisesti, joten päätin ainakin kokeilla. Viihteelliset historialliset romaanit nimittäin muodostavat sellaisen genren, jonka edustajista harvoin innostun. Kirjan aloitettuani huomasin melko pian, että kokeileminen kannattaa, sillä viihdyin Kauniston tarinan parissa 1700-luvun lopun Ranskassa hyvin. Tai paremminkin loistavasti, sillä ahmin kirjan nopeaa vauhtia ja aloin jo janota seuraavia osia, vaikka ensimmäinenkin oli kesken.

Luxus vie lukijan 1700-luvun lopun Ranskaan, tarkemmin vuosiin 1790‒1792, jolloin eletään suuren vallankumouksen ensihetkiä. Vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa julistava vallankumous saa koko maan myllerryksiin. Aateliset menettävät asemansa ja omaisuutensa, kuninkaan asema horjuu. Taustalla vaikuttavat esimerkiksi valistusajattelu ja tyytymättömyys monarkian mielivaltaan. Sääty-yhteiskunta tulee tiensä päähän.

Kiihtyvä vallankumous pauhaa taustalla, kun Kaunisto tarkentaa kolmeen henkilöön: pyövälin kisälli Isidoreen, kreivitär Marieen ja markiisi de Sadeen. Kaikki heistä ovat todellisia historiallisia henkilöitä, joista de Sade varmasti tunnetuin. Romuluinen ja rumaksi kuvattu Isidore on verisestä ammatistaan huolimatta huomaavainen ja kaunopuheinen ja tunteepa hän hieman filosofiaakin, mistä on kiittäminen pyövelimestari Sansonia. Isättömällä ja äitinsä hylkäämällä Isidorella ei ole sekaverisenä kovin monia mahdollisuuksia syntyperää tuijottavassa sääty-yhteiskunnassa, joten kisällin paikkaan on tyytyminen. Marie puolestaan on yläluokkaisen kasvatuksen saanut kreivitär, joka joutuu huomaamaan, että kaikki, mihin hän on uskonut ja luottanut, on yhtäkkiä poissa. Hänen miehensä mestataan, hän on koditon ja varaton. Aatelisia vainotaan, eikä hänellä ole paikkaa mihin mennä. Lempeä Isidore pelastaa Marien huostaansa.

Isidore asuu ilotalon naapurissa, joten Mariekin tutustuu joukkoon prostituoituja. Tuntuu kuin Marie ja itseään myyvät naiset eivät puhuisi samaa kieltä, niin eri maailmoissa he elävät. Siveys ja irstaus törmäävät vielä voimakkaammin, kun Marie tutustuu markiisi de Sadeen ja ajautuu suhteeseen tämän kanssa. Muskettien paukkuessa kaduilla perustetaan ylellinen bordelli Maison de Luxe, nautintojen talo vallanpitäjille, valtaanpyrkijöille, vallanhaluisille ja vallanhaluisia himoitseville. Siitä suunnitellaan paikkaa, joka hallitsee hallitsijoita. Siellä jokaisella on tehtävänsä, niin Mariella, josta on tullut Marianne, Isidorella, de Sadella, naapuruston ilotytöillä kuin rikkuripappi Momollakin.

Kaunisto kertoo vauhdikasta tarinaansa sujuvasti ja mukaansatempaavasti. Historiallisia faktoja on upotettu tarinaan paljon, mutta niin soljuvasti, ettei niihin kompuroi. Lukiessani huomasin usein haluavani tietää lisää ja googlailin lisätietoa muun muassa de Sadesta ja vallankumouksen vaiheista.

Nautiskelin Luxuksesta ja muhkeasta täytepullasta
laskiaissunnuntaina, jolloin vietettiin Lukurauhan päivää.

Luxus on toki kuumottava ja viihteellinen tarina, mutta se on myös taidokkaasti taustoitettu, historiaa valottava teos. Raakuuksia, löyhkääviä katuja ja seksiä tuskin voi välttää vallankumouksesta kertovassa romaanissa, mutta lukijan onneksi Kaunisto ei äidy mässäilemään niillä. Kirjailija ei myöskään aliarvioi lukijaansa eikä selitä liikoja, joita molempia hieman pelkäsin tarttuessani kirjaan. Epäilysteni vuoksi Luxus menee Helmet-lukuhaasteessani kohtaan 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellani. Ilokseni vakuutuin Luxuksesta niin, että jatko-osat Corpus ja Status menivät jo varaukseen kirjastosta.

Ennen tätä Purppuragiljotiini-sarjaa Kaunistolta on julkaistu Olavi Maununpoika -trilogia, joka koostuu kirjoista Synnintekijä (2013), Kalmantanssi (2014) ja Piispansormus (2015). Melkoisella tahdilla Kaunistolta on näitä runsaita, historiallisia romaaneja syntynyt!

Luxus muualla: Kirsin kirjanurkka, Lumiomena, Morren maailma.

Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä (1872)

Alkuteos: Le tour du monde en 80 jours.

Suomentaja: Kristina Haataja (2008).

Kustantaja: Minerva.

Sivumäärä: 238.

Oma arvio: 2½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Päivi Veijalainen

Vernen ikiklassikko päätyi edustamaan Ranskaa kirjallisella maailmanympärimatkallani, koska se sattui palautumaan kirjastoon juuri oikealla hetkellä. Asiakas palautti sen palvelutiskille, ja hieman kirjaa selailtuani tajusin, että en ole sitä lukenut. Ja sehän sopii mitä parhaiten projektini teemaan! Kaipasin myös jotakin "kepeämpää" luettavaa viimeaikaisten sotapäiväkirjojen jälkeen.

Juoni on varmasti monille tuttu: lontoolainen hienostoherra Phileas Fogg kuuluu arvostettuun Reformi-klubiin, ja hän lyö klubitovereidensa kanssa vetoa siitä, onnistuuko hän matkustamaan maailman ympäri 80 päivässä. Mukaan matkalle lähtee hänen uusi palvelijansa. Foggia ja palvelijaa varjostaa matkalla salapoliisi, sillä Fogg sattuu sopimaan erään pankkiryöstäjän tuntomerkkeihin. Intiassa seurueeseen liitty vielä prinsessa, jonka Fogg pelastaa roviolta. Matkan varrella sattuu kaikenlaista odottamatonta.

Animaatiosarja Matka maailman ympäri 80 päivässä oli lapsena suuri suosikkini, joten odotin positiivista lukuelämystä. Animaatiosarja noudattelee suurilta linjoiltaan kirjaa, mutta erojakin löytyy. Kirjassa Phileas Foggin pelastama neito on nimeltään Auda, kun taas sarjassa hän on Romy. Nimikuvioita sotkee myös se, että uusimmassa suomennoksessa Foggin apulainen on nimeltään Jokapaikanhöylä. Siis mitä ihmettä: missä on vanha kunnon Paspartuu? Passepartout on palvelijan alkuperäinen nimi, joka on jostakin käsittämättömästä syystä suomennettu Jokapaikanhöyläksi. Tv-sarjassa Fogg myös kohtaa paljon enemmän vastoinkäymisiä kuin kirjassa: tunnelma on selkeästi jännittyneempi.

Tv-sarjan tapahtumat siirtyivät usein myös leikkeihin alle kouluikäisenä. Kukin sai vuorollaan olla neito, jota pelastettiin tyynyistä ja patjoista kasatulta roviolta. En enää muista käytännön toteutusta, mutta "liaanilla" neito roviolta pelastui. Kaverin pikkuveli lahjottiin olemaan pahis, joka sai pitkän nenän. Tarinaan liittyy siis hauskoja muistoja, mutta niihin peilaten kirja tuotti pienoisia pettymyksiä suomennosratkaisuiden ja löyhemmän jännitteen myötä.

Ehkä aika on kullannut muistoni myös päähenkilö Foggin osalta tai sitten hän vain on erilainen kirjassa. Muistoissani Fogg on ylväs, rohkea ja määrätietoinen, mutta kirjan sivuilla seikkailee rasittavan flegmaattinen ja pöyheän  itsevarma mies. Tunnistin vain määrätietoisuuden. Voi olla, että olisin nauttinut enemmän varhaisemman suomennoksen lukemisesta, sillä esimerkiksi palvelijan nimi ärsytti alusta loppuun suuresti. Yhtä kaikki: mainio klassikko, jonka tarina on kiehtova, mutta tämä suomennos ei niinkään.

Neula Ranskassa, Vernen kotimaassa.

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu (2012)

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 210.

Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Ensin karsastin tätä kohukirjaa. Onpa inhaa poimia läheisten murheet ja surut kirjan materiaaliksi! Miten törkeää! Hetken höyrysin, kunnes oivalsin, etten ollutkaan muodostanut asiasta omaa mielipidettäni, vaan apinoinut sen jostakin. Minusta nimittäin taiteilijalla on oikeus imeä vaikutteita mistä vain, eikä taiteellisia vapauksia voi alkaa rajata. (Niin ikävää kuin se voikin olla sille, jonka elämä päätyy kirjan sivuille. Tässäkin varsin tunnistamattomassa muodossa tosin.)

No, sitten lukukokemukseen. Odotin tarinan olevan raastava, sillä onhan aiheina lapsen sairaus ja avioliiton kaatuminen. Mutta niin vain huomasin skannaavani tekstiä kuin jotakin raporttia, minkään liikahtamatta. Nenäliinat säästyivät.

Päähenkilö Julie työskentelee oppaana Normandian rannikolla. Hän selostaa turistiryhmille maihinnousun vaiheita aina vain uudelleen ja uudelleen. Eräänä päivänä Julie huomaa tyttärellään Emmalla outoja mustelmia ympäri kehoa, ja leukemia-diagnoosi tulee nopeasti, odottamatta. Sillä hetkellä Julien elämän täyttävät pelko ja epätoivo. Samalla elämää myllertää aviomiehen suhde toiseen naiseen.

HS:n Majanderin arvio (19.8.2012) kuvaili tarinaa ahdistavaksi ja puristavaksi – näihin en yhdy, mutta monista Ala-Harjan oivalluksista kyllä Majanderin tapaan ilahduin. Elämä ja kuolema, terveys ja sairaus, lapsuus ja vanhuus – erilaisista vastinpareista syntyy kiinnostavia pohdintoja. Parasta Maihinnousussa oli minusta eritoten se, miten sotaselostukset rinnastuivat muuhun tarinaan. Ehkä kliseistä rinnastaa sota ja rakkaus, mutta tässä se toimii.

Sodassa on helppo toimia, sillä sodan päämäärä on aina selvä, sillä tavalla sota on turvallinen. Sotaan ryhtyessä myös tietää, että joskus se loppuu; kaikki sodat loppuvat joskus.

Julien elämä on sairauden ja avioliiton rakoilemisen myötä täynnä epävarmuutta. Sodan olemusta pohditaan paljon, ja huomaan lukeneeni sodasta yllättävän paljon kuluneen vuoden aikana. Esimerkiksi Dora, Dorassa ja Kätilössä oli myös oivaltavia tiivistyksiä.

Maihinnousun kerronta on pelkistettyä:

Emma oksentaa, sen suuhun sattuu, suu on rakkuloita täynnä. Emma makaa sairaalasängyssä silmät suljettuina. Emma haluaisi sairaalasta pois, mutta en voi luvata mitään. Emma kärsii, minun vatsaani kouraisee.

Toisto ja lyhyet virkkeet ovat tehokeinoja, joista sain yliannostuksen tätä lukiessani. Ihmisiin viittaaminen se-pronominilla ei ollut kovin hyvin perusteltua ja johdonmukaista, varsinkaan kun teksti ei muuten ollut puhekielistä.

Tunsin lukiessani syyllisyyttä siitä, että Maihinnousu jätti minut kylmäksi. En kuitenkaan ole tuntemuksineni aivan yksin, sillä tarinan koskettavuutta on pohtinut ainakin Hanna. Helmi-Maaria taas lipui Ala-Harjan kielen mukana. Myös esimerkiksi  Mari A, Jaana, Maria ja Valkoinen Kirahvi ovat kirjasta kirjoittaneet.