Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut (1939)

Alkuteos: And Then There Were None.

Suomentaja: Helka Varho (1940).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 299.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Syksyn uutuuskirjojen keskellä iskee välillä klassikonnälkä. Silloin ei auta kuin etsiä käsiinsä vanhempaa kirjallisuutta — joko omaa kirjahyllyä penkomalla tai kirjastosta lainaamalla. Tällä kertaa tyydytin klassikonnälkäni hotkaisemalla Agatha Christien kenties tunnetuimman dekkarin Eikä yksikään pelastunut.

Tarina sijoittuu 1930-luvun Englantiin. Kaikki alkaa siitä, kun kymmenen toisilleen vierasta ihmistä on saanut kutsun saapua Neekerisaarelle. Kutsun takana on salaperäinen Owens. Käy ilmi, että jokaisella saarella olevalla henkilöllä on jotakin omallatunnollaan, vaikka heitä ei ole tuomittu rikoksista. Jokaisen saaren vieraan huoneessa on sama huoneentaulu, jossa on loru kymmenestä neekeripojasta. Yksi toisensa jälkeen vieraat kuolevat, ja samaan tahtiin vähenevät ruokasalin pöydällä olevan pikkupatsaat. Tunnelma on tiivis, jopa ahdistava, sillä hyvin pian käy ilmi, että yksi vieraista on häikäilemätön murhaaja...

Saaressa oli jotakin maagillista. Sen pelkkä nimikin sai mielikuvituksen toimimaan. Yhteys ulkomaailmaan katosi —saari muodosti oman maailmansa. Maailman, josta ei ehkä voisi koskaan palata.

Tämän lähes kolmesataasivuisen jännärin ahmaisee hetkessä: teksti on nopealukuista, luvut lyhyitä ja juoni jännittävä. Muistelen lukeneeni kirjan ainakin kerran aiemmin. Lukukerrasta on vierähtänyt hyvinkin viisitoista vuotta, joten aivan tuoreessa muistissa tarina ei ollut. Jännitys siis säilyi loppuun asti, vaikka hämärästi muistelin, millä tavalla juoni oli rakennettu. Syyllistä en muistanut enkä taaskaan arvannut.

Agatha Christie on säilyttänyt asemansa yhtenä luetuimmista dekkaristeista vuosikymmenestä toiseen. Rikosten kuningatar on nyt erityisen ajankohtainen, sillä hänen syntymästään tuli kuluneeksi syyskuun 15. päivä 125 vuotta.

Nyt lukemani kirja suomennettin vuonna 1940 ja sai nimekseen Eikä yksikään pelastunut. Teos tunnettiin välillä nimellä Kymmenen pientä neekeripoikaa, kunnes jälleen 2000-luvun alussa teoksen alkuperäinen nimi otettiin käyttöön neekeri-sanan rasistisen sävyn vuoksi. Sinänsä ratkaisu on ymmärrettävä, mutta hieman hämmentävä: tarinassa esiintyy esimerkiksi Neekerisaari, eikä sen nimelle ole tehty mitään.

Nimestä viis: Christien klassikko todella kestää aikaa ja useita lukukertoja.

Kaksi dekkaria äänikirjana

Alkusyksyn työmatkani ovat sujuneet jännittävissä tunnelmissa, sillä olen kuunnellut Rikoksen jäljillä -haasteen innoittamana dekkareita äänikirjoina. Aloitin Sherlock Holmesin seurassa Baskervillen koiralla, jonka jälkeen siirryin Christien murhamysteeriin Ruumis kirjastossa. Molemmat äänikirjat lukee vakuuttava ja rauhallinen Lars Svedberg.

Äänikirjoista on hankalampi kirjoittaa kuin tavallisista kirjoista, sillä näin jälkikäteen ei enää ole käsillä tekstiä, johon palata. Nimet tahtovat unohtua, lainauksia ei pysty kirjaamaan. Päädyin tekemään näistä äänidekkareista yhteispostauksen, jossa pohdin lähinnä tarinoiden tunnelmia ja niiden herättämiä ajatuksia.

Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira (1901–1902)

Alkuteos: The Hound of the Baskervilles.

Suomentaja: ?

Kustantaja: WSOY.

Kesto: 6 cd-levyä.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Pakkauksen suunnittelu: Kai Toivonen

Sherlock Holmes ja tohtori Watson olivat minulle entuudestaan tuttuja hahmoja, vaikka en muistaakseni ole tätä ennen tutustunut heidän seikkailuihinsa kirjojen kautta. Tiesin, että Holmes on nerokas ja ripeä-älyinen salapoliisi, joka käyttää tutkimuksissaan tukenaan apulaistaan Watsonia. Holmesin ja Watsonin tukikohta on asunto Baker Streetillä.

Baskervillen koirassa kertojana toimii Watson, eli tapahtumien kulku selostetaan yhden keskeisen henkilön näkökulmasta. Hän ei tiedä, mitä Holmes ajattelee, vaikka tulkitseekin tämän mielenliikkeitä ansiokkaasti.

Kaksikko tutkii tapausta, jossa epäillään erikoisen eläimen, mahdollisesti isokokoisen koiran, tekevän tuhojaan erään kartanon mailla. Pedon syyksi on laitettu epäilyttäviä kuolemia, ja kyläläiset tietävät, ettei öisillä nummilla kannata liikkua, koska pimeydessä vaanii uhka. Jälleen yksi mies on löydetty kuolleena, ja Holmes saa pohdittavakseen kysymyksen: onko syyllinen todella isotassuinen peto vai onko kyseessä harkittu murha?

Holmes selvittää tapausta tinkimättömällä tyylillään. Hän punoo verkon, johon syyllinen lopulta tipahtaa. Salapoliisista muodostuu hieman nenäkäs ja ylimielinen mielikuva, mutta omasta ylivertaisuudestaan huolimatta hän luottaa oikeaan käteensä, tohtori Watsoniin, kuin kallioon. 

* * *

Agatha Christie: Ruumis kirjastossa (1942)

Alkuteos: The Body in the Library.

Suomentaja: Ragni Rossi.

Kustantaja: WSOY.

Kesto: 6 t 32 min

Oma arvio: 2/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Pakkauksen suunnittelu: Kai Toivonen

Ruumis kirjastossa päätyi kuunteluun nimensä vuoksi: kirjastolaisena tämä tarina on tunnettava! Melko pian kävi kuitenkin ilmi, että kirjastolla tarkoitetaan tässä salapoliisitarinassa oikeastaan kirjastohuonetta, ei yleisölle avointa kirjastoa.

Agatha Christien luoma Neiti Marplen hahmo ei ole hurmannut minua aiemmin eikä valitettavasti onnistunut siinä nytkään. En ole koskaan jaksanut katsoa Marplen salapoliisintyötä televisiosta kokonaisen jakson vertaa, koska alussa heränneen mielenkiinnon tukahduttavat aina hidastempoisuus ja Neiti Marplen epäuskottava päättely. Yläluokkainen, hyvätapainen ja huolitellusti puhuva vanhapiika saa karvani nousemaan – miten joku hahmo voikaan ärsyttää näin! Nyt huomaan, miten hyvin televisioinnissa on onnistuttu tavoittamaan kirjojen tunnelma, koska samat tuntemukset heräsivät äänikirjaa kuunnellessa.

Tässä tarinassa Neiti Marple selvittää erään everstin kirjastohuoneesta löytyvän ruumiin tapausta. Kuinka on mahdollista, että hyvämaineisen miehen talosta löytyy kuolleena nuori tyttö, jolla on vieläpä vaalennetut hiukset, halvannäköinen mekko ja paljon meikkiä? Tarinan edetessä muitakin ruumiita löytyy, salaisuuksia paljastuu ja lopulta epäolennaiselta vaikuttava seikka vie Neiti Marplen totuuden jäljille.

Tarina ei saanut vangittua mielenkiintoani. Havahduin välillä siihen, että olin ajellut kilometritolkulla ajatuksiini uppoutuneena ja äänikirja oli mölissyt tasaisesti taustalla. No, hidastempoisuuden vuoksi en täysin pudonnut kärryiltä, vaikka en intensiivisesti jaksanutkaan tätä kuunnella. Keskenkään en voinut jättää, koska pitihän  se loppuratkaisu saada tietää!

Summaus: Sherlock Holmesin ja Watsonin seuraan voisin palata piankin, mutta Neiti Marplen salapoliisityötä en aio enempää seurata.