Nannan VIII lukumaraton: Elokuinen lukuseikkailu

Hanna (@hannaelinatee) huhuili Instagramissa seuraa lukumaratonille, ja koska tältä kesältä tämä pitkä matka minulta vielä uupui, päätin lähteä mukaan. Olin myös yksin saaressa, joten lukemiseen uppoutuminen oli mahdollista.

Viikko sitten perjantaina aloitin valmistelut. Kauppareissulla ostin silmätippoja ja herkkuja. Pesin lukulasit ja tein ruokaa valmiiksi.

Etsin inspiroivia kirjoja mökin kirjahyllystä: vaatimuksena oli, että ne hyppäävät syliin ja vaativat lukemista. 

Pinossa oli valinnanvaraa, kaikkea en kuvitellutkaan ehtiväni. Siekkisen Saaren olen lukenut useasti, mutta se otti paikkansa itsepintaisesti. Muita inspiraatiopinon kirjoja en ollut aiemmin lukenut.

Lauantaina aloitin vuorokauden lukumaratonin. Luin pinosta neljä kirjaa, tässä lukukokemuksistani lyhyesti:

Aki Ollikainen: Musta satu

Siltala 2015. 157 s. 

Käytettynä ostettu.

Kansi: Elina Warsta.

Kahdessa aikatasossa etenevä tarina kietoutuu Tattarisuon ruumiinosalöytöjen ympärille. Nykyajassa kirjailija kamppailee käsikirjoituksensa kanssa ja yrittää saada mysteeriä kirjoitettua. Elämänhallinta on vähän niin ja näin, avioliitto rakoilee. Historiallinen taso vie 1930-luvun trokareiden maailmaan.

Miehinen lyhytromaani avaa isä-poikasuhteita, mieheksi kasvamista ja miehenä olemista. Monin paikoin ihastelin Ollikaisen virkkeitä ja kielikuvia. Pienoisromaanin mittaan oli kuitenkin ladattu mielestäni liikaa tavaraa.

Helmet 2025: 20. Kirjasta tulisi mielestäsi hyvä elokuva tai tv-sarja.

* * *

Raija Siekkinen: Saari

Otava 1988. 127 s. 

Käytettynä ostettu.

Kansi: Jaana Aarikka.
Kansi näkyy alempana yhteiskuvassa paremmin.

Siekkisen Saari ei tyhjene lukemalla; tämä oli ehkä viides lukukierros. 

Kehyskertomuksessa Paula matkustaa miehen kanssa Euroopassa ja alkaa tämän pyynnöstä kerrata tapahtumia saarella. Paula on viettänyt saaressa koko kesän ja kun mies (siis eri kuin alun mies) tulee saareen, myrsky eristää heidät sinne. He ovat saaressa yhdessä, mutta yksin. Saaren tapahtumiin tulee ristivalotusta, kun mantereelta saarta ja naista tarkkaavat ihmiset saavat myös äänen. Onko saaressa kettua, jos sen näkee vain Paula?

Helmet 2025: 4. Kirjassa valvotaan yöllä.

* * *

Anja Snellman: Pääoma

Otava 2013. 299 s. 

Käytettynä ostettu.

Kansi: Piia Aho.

Kauhistelin hetken, mitä Siekkisen paljaan proosan jälkeen voi lukea. Valinta onnistui: Snellmanilla on vahva oma ääni ja taito vyöryttää tarinaa niin, että lukija on hetkessä ytimessä.

Omaelämäkerrallinen Pääoma kertoo kirjailijan sisaresta Marusta ja heidän suhteestaan, myös vanhemmista ja perheen kipupisteistä. Selvitystyö vie häpeän ja yhteyden hetkiin. Marun kitalakihalkio saa hänet puhumaan marunkieltä ja tekee hänestä erilaisen. Päähenkilö suomii omaa puhumattomuuttaan, mutta toisaalta hän näkee Marun ainutlaatuisuuden. 

Teoksen rakenne on kierteinen kuin dna. Toisteiset muistot täydentävät kuvaa, kun uudet asiat palaavat mieleen.

Helmet 2025: 47.-48. Kaksi kirjaa, joissa on samannimiset päähenkilöt.

* * * 

Helena Sinervo: Runoilijan talossa

Tammi 2004. 240 s.

Käytettynä ostettu.

Kansi: Markko Taina.

Sinervo tekee Eeva-Liisa Mannerista biofiktiossa elävän ja verevän päähenkilön komplekseineen. Maanjäristys romahduttaa runoilijan Espanjan-kodin katon, mutta muutenkin elämän perustukset huojuvat. Manner on evakko ja erakko, jolla on epäonnea ihmissuhteissa ja mielenterveysongelmia, mutta taito keplotella epävarmassa ammatissa. Omien runojen rinnalla hän kääntää ja tekee kritiikkejä. 

Sinervo sai teoksestaan Finlandia-palkinnon, ja biofiktio-fanina vain ihmettelen, miten en ole lukenut tätä aiemmin!

Helmet 2025: 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä.

* * *

Kaikissa neljässä maratonkirjassani on kirjoittava päähenkilö, mutta keskeisin yhdistävä tekijä näille taitaa olla jonkinlainen puhumattomuus. Muutakin varmasti syvemmällä analyysilla löytyisi, mutta maratonlukeminen on kuitenkin aika kepeää.

Sivuja vuorokauden lukuseikkailussa kertyi 823. Tauotin lukemista saunalla, yöunilla ja pihapiipahduksilla. Vaihtelin myös kuulumisia yhtä aikaa lukumatkalla olleiden Hannan ja Tiinan (@tiinankirjahyllysta) kanssa Instagramissa – kiitos vielä tsempeistä ja kokemuksen jakamisesta!

Maaliin päästyäni mietin, että romaanien väleissä olisi ollut kiva lukea esimerkiksi runoja tai sarjakuvaa, mutta niitä ei mökin hyllyssä ole. Se on puute, joka on paikattava!

Elämä herkkyyden ehdoilla – Anja Snellman: Antautuminen

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2015. 325 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kirjalliset kiinnostuksen kohteet vaihtelevat, uusia tulee ja vanhoja unohtuu. Jotkut pysyvät ikisuosikkeina, ja sitten on niitä, jotka saa löytää uudelleen. Nimenomaan saa, sillä puhuttelevan kirjailijan teosten äärellä olo on kuin aarrearkun löytäneellä. Anja Kauranen/Snellman palasi minulla kiinnostavien kirjailijoiden joukkoon viimesyksyisellä romaanillaan Kaikki minun isäni, jonka intensiivisyys ja rikas kieli tekivät vaikutuksen. Ennen joululomaa suuntasin töissä Snellmanin kohdalle kaunohyllyssä.

Antautuminen on kirja erityisherkkyydestä, ja se on omistettu Elaine Aronille, yhdysvaltalaiselle psykologille, joka määritteli erityisherkän persoonallisuustyypin 1990-luvulla. Aronin Erityisherkkä ihminen on aiheen perusteos, nykyisin aiheesta julkaistaan uutta kirjallisuutta jatkuvasti myös Suomessa. 

Antautuminen kertoo siitä, miltä maailma näyttää ja tuntuu, kun kaiken kokee herkemmin kuin useimmat muut. Päähenkilö on Anu, alussa nuori koululainen. Hän piiloutuu mieluusti äidin helmoihin ja vastaa vieraille vain yhdellä sanalla, jos ollenkaan. Töksäyttelystä huomautellaan, muutenkin käytöstä pidetään outona. Anu mielellään vetäytyy eikä ole huomion keskipisteenä. Kirjasto on Anun turvapaikka, ja tarinat, kirjat ja numerosarjat tuovat lohtua.

Anun aistit ylivirittyvät herkästi, sosiaaliset tilanteet tuntuvat monesti hankalilta ja ne kuormittavat. Kouluruokailu on painajainen, josta Anu yrittää selvitä karkaamalla, ettei taas tarvitsisi oksentaa. Anun käytös johtaa ihmettelyihin ja kiusaamiseen. Kirjan lukujen nimet toistavat kymmeniä haukkumasanoja, joita tyttö saa osakseen ja joita hän myös itselleen antaa. VääränlainenHönttiMutisijaKammo. 

Anu seuraa muiden leikkejä ikkunasta, turvallisen välimatkan päästä. Tutustuminen ja kanssakäyminen tuntuvat vierailta. Esimerkiksi luku nimeltä TyhjänpanttiSeinäruusuPillittäjäUlkkisPariton alkaa näin:

Miten mentiin hakemaan paria? Miten pyydettiin päästä mukaan ryhmään? Sanat juuttuivat kurkkuun, tai ei sanoja ollut. Yritys kuihtui kitalakeen, siellä oli hautausmaa ja suolakaivos. Rotko.

Anun tarina tuo herkästi ympäristöään aistivan kokemusmaailman lähelle lukijaa. Erityisesti kirjan ensimmäinen puolisko oli minulle intensiivinen lukukokemus, uppouduin lapsuuden ja nuoruuden kuvaukseen. Hämmästyin, miten moniin kokemuksiin pystyin jopa samastumaan.

Snellman tunnetaan omaelämäkerrallisista romaaneistaan, ja tällä kertaa omakohtaisuutta alleviivaa kannessa oleva, helposti tunnistettava kirjailijan lapsuuskuva. Helmet 2022 -lukuhaasteessa sijoitankin kirjan kohtaan 1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota. 

Vuonna 2015 ilmestyneeseen Antautumiseen on kohdistunut kirjastossa yllättäen paljon varauksia, ja eräältä asiakkaalta kuulin syyn: Snellman oli taannoin vieraana Ylen Perjantai-ohjelmassa kertomassa erityisherkkyydestään. Kiitin vinkistä ja katsoin jakson Areenasta. Voin suositella ohjelmaa, sillä se saattaa laannuttaa aiheeseen kohdistuvia ennakkoluuloja ja ärsytyksiä – ainakin minulle kävi niin.

Matkani lukemattomien Snellmanien parissa jatkuu.

Isänpäivän iltaan isistä – Anja Snellman: Kaikki minun isäni

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2021. 238 s.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: ostin omaksi.

Anja Snellmanin uutuuskirja Kaikki minun isäni juhlistaa kirjailijan 40-vuotista taiteilijauraa, jolle vauhdikkaan sysäyksen antoi vuonna 1981 ilmestynyt esikoisromaani Sonja O. kävi täällä. Uutuusteoksessa on samaa säpäkkyyttä ja suoruutta kuin Sonjassa, vaikka tällä kertaa sukelletaankin keski-ikäisen kirjailijanaisen Aman mielenmaisemaan ja hänen isäsuhteisiinsa.

Snellman on kirjoittanut romaaneja monista läheisistään, tällä kertaa huomiota saavat isät. Kyllä, isät monikossa, sillä päähenkilö Ama kokee biologisen isänsä lisäksi monet muut henkilöt isikseen. On lihalliset isät, kirjalliset isät, taiteilijaisät, äiti-isät, homoisät, fiktioisät, eläinisät, mustat ruskeat valkoiset ja läpinäkyvät isät, maaisät ja kaupunki-isät ja niin edelleen.

Isät tuovat parhaimmillaan tukea ja turvaa tai taustaa, josta ponnistaa omaksi itsekseen. Isät voivat olla esimerkiksi kumppaneita tai julkkiksia – sekä myös naisia, kuten Karen Blixen.

Aman biologinen isä on väkivaltainen alkoholisti Ensio, sodassa haavoittunut evakko, epärehellinen vakuutusvirkailija, salakuljettaja, öinen runoilija. Raivohullu, jurrinen sika, jota ei saa rakastettua raittiiksi ja jolle oman isän puuttuminen oli elämänmittainen suru. Aman isän tarina ei ole mitenkään ainutkertainen, sillä saman sukupolven miehissä on monia sodan särkemiä. On etäisiä isiä, lyöviä isiä, isiä jotka juovat. Virtahepoja.

Ama käy läpi elämänsä isiä ja ismejä, jotka molemmat ovat vuosikymmenten kuluessa vaihtuneet mutta jättäneet kirjailijaan jälkensä. Vaikka hänet tunnetaan räväkkyydestään, ei hänkään ole täysin vapaa muiden ihmisten mielipiteiden vaikutuksista tai häpeästä. Keskeiseen rooliin nousee verivalalla veljeksi tullut Jan, jonka tarinan kautta kirjailija kommentoi metoo-liikettä. Ymmärrystä ei heru tuomitsevuudelle eikä historiattomuudelle. 

Kertoja puhuu sinä-muodossa, mikä on huomiota herättävä ratkaisu. Helsingin kirjamessujen lukupiirissä nousi esiin, että kertojaratkaisu toisaalta etäännyttää vaikeaa aihetta ja toisaalta tuo tekstiin uhmakkuutta ja poljentoa. Snellman kertoi, että hän aina kokeilee eri kertojia, sitä oikealta kuulostavaa pitää etsiä.

Kaikki minun isäni on paikoitellen Sonjasta tuttua verbaalista tykitystä ja vimmaisaa rytmiä. Tähän ei ehdi turtua, sillä välissä on pohdiskelevampia jaksoja. Intensiivisyys kuitenkin säilyy läpi kirjan.

Snellmanin uraa ja henkilöhistoriaa tunteva voi löytää sivulta paljon tunnistettavaa. Vaikka tämä(kin) Snellmanin romaani on omaelämäkerrallinen ja pohjana on oman isän tarina, kyseessä on romaani. Ja kun kyse on romaanitaiteesta, faktan ja fiktion sekoitussuhdetta ei tiedä kuin kirjailija.Tätä Snellman alleviivasi kirjamessujen lukupiirissä, kuten myös sitä, että kirjoittaja ei saa pelätä kirjoittaessaan, muissa ulostuloissaan voi olla varovaisempi.

Helmikuussa luettua

Vuoden toinen kuukausi alkoi lukemismielessä vauhdikkaasti, sillä heti 1.2. vietin 12 tuntia lukemalla. Ensimmäisellä puolikkaalla lukumaratonillani keskityin nuortenkirjoihin. Se, että maratonilla oli jokin teema, osoittautui hyväksi ideaksi, koska lukukokemuksia pystyi vertailemaan paremmin. Käytin tällä kertaa kirjoittamiseen enemmän aikaa kuin viime kesän kokomaratonilla. Kesälomalla on sitten taas kokonaisen maratonin aika.

Tässä helmikuun lukusaalis:

Bloggaamattomat

Anja Snellman: Parvekejumalat (2010) (7 t 32 min)

Mistä minulle: Lainasin kirjastosta.

Teoksen kantava teema on vapaus. Vapaus tehdä jotakin tai vapaus olla tekemättä. Maahanmuuttajaperheen tytär Anis haluaisi elää vapaasti nuoruuttaan kuten suomalaiset nuoret, suomalainen Alla-Zahra taas kokee vapauden riemun verhotessaan itsensä huiviin. Kulttuurit törmäävät, eikä jälki ole aina kaunista.

Tämä oli ensimmäinen äänikirjani. Elsa Saisio lukee selkeästi, tarinaa oli helppo seurata. Huomasin, että ihan mikä tahansa äänikirja ei sovellu autossa kuunneltavaksi: yritin ensin Cunninghamin Tunnit-teosta, mutta tarina oli minulle liian moniääninen pätkissä kuunneltavaksi.

* * *

Ruta Sepetys: Harmaata valoa (2011) (354 s.)

Alkuteos: Between Shades of Gray. Suom. Maria Lyytinen (2011).

Mistä minulle: Lainasin kirjastosta.

Nyt voin viimeistään unohtaa olettamukseni siitä, että nuortenkirjallisuus olisi jotenkin kepeämpää kuin aikuisten. Harmaata valoa oli niin rankka lukukokemus, että en ihan herkimmille lukijoille suosittelisi.

Harmaata valoa kertoo 15-vuotiaan liettualaisen Linan ja hänen perheensä vankileirikokemuksista neuvostomiehityksen aikana. Matka ahtaassa junanvaunussa tietää yksityisyyden katoamista, ulosteiden hajua ja kuoleman kohtaamista. Matkaa seuraavat vuosikaudet vankileirillä ovat näännyttäviä: parisataa grammaa leipää päivässä on ainoa ravinto, vaikka vankien tulee tehdä fyysistä työtä kellon ympäri.

On käsittämätöntä, mihin ihminen pystyy. Miten kukaan voi perustella itselleen sen, että toinen ihminen aletaan nähdä täysin arvottomana? Ihmisarvosta ei ole tietoakaan, vangit ovat kuin karjalauma. Heikot yksilöt eliminoidaan, vain hyödylliset säästetään.

Huh.

Blogatut

Alexis Kouros: Gondwanan lapset (1997). 120 s.

Aleksi Delikouras: Nörtti: new game (2012). 206 s.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa (2011). 175 s.

Henning Mankell: Tulen salaisuus (1995). 198 s.

Kirsti Ellilä: Majavakevät (2012). 187 s.

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa (2006). 206 s.

Helmikuussa sivuja kertyi yhteensä 1446 ja äänikirja-aikaa 7 tuntia 32 minuuttia. Ei ihan pöhkösti, sillä helmikuussa tahkosin myös kaksi tenttiä. Valtaosa näistä kirjoista tuli tosin luettua jo kuun ensimmäisenä päivänä minimaratonilla. Tarkemmin ajateltuna kuukausi oli lukemisen kannalta minulle todella erikoinen ja epätyypillinen: sivut kertyivät pelkästään nuortenkirjoista, ja lisäksi kuuntelin ensimmäisen äänikirjani. 

Kuukauden löytö onkin ehdottomasti äänikirja. Koin ahaa-elämyksen ja hieman soimasin itseäni: miksen aiemmin ole tajunnut ”hyödyntää” ajomatkoja töihin? Tällainen reilun 7 tunnin äänikirja olisi viikossa kuunneltu! Nyt laitoinkin varaukseen pinon äänikirjoja, joten tutustuminen äänikirjojen maailmaan jatkuu.

Huomenna koittaa maaliskuu ja ensimmäinen virallinen kevätkuukausi! Kesä on ihanasti askelen lähempänä! Maaliskuussa yritän kevätauringon energian voimin ryhdistäytyä haasteissa. Varsinkin Lukudiplomia olisi kiva saada eteenpäin, sen lukemiseen ei kuitenkaan ole enää aikaa kuin pari kuukautta. Myös liuta kommentteja odottaa vastausta, vastaan kyllä, en ole unohtanut niitä!