Kolme ässää Ruotsista: Schulman, Smirnoff & Swärd

Kuluneen vuoden aikana luin kolme ruotsalaista romaania, jotka ravistelivat, koskettivat ja saivat iloitsemaan kaunokirjallisuuden voimasta. Nämä kolme ässää, Schulman, Smirnoff ja Swärd, melkein jäivät vaille bloggausta siitä yksinkertaisesta syystä, että joskus erityisen hyvistä kirjoista on vaikea kirjoittaa. Lähestyvän vuodenvaihteen kunniaksi päätin kuitenkin yrittää.

Alex Schulman: Eloonjääneet

Kansi: Sara R. Acedo.

Nemo 2021. 288 s. 

Alkuteos: Överlevarna. Suom. Jaana Nikula.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.

Alex Schulman tunnetaan tarkkanäköisenä ja uskaltavana perhesuhteiden kuvaajana, eikä Eloonjääneet tee poikkeusta. Aiemmin lukemani Unohda minut ja Polta nämä kirjeet pohjautuvat Schulmanin omien sukulaisten vaiheisiin, mutta tällä kertaa tarina on kirjailijan kertoman mukaan täysin fiktiivinen. 

Kolme veljestä joutuu pohtimaan keskinäisiä välejään ja suhdettaan vanhempiinsa. Veljekset kerääntyvät mökille, mukana on äidin tuhkauurna. Nykyhetken tarinalinja kerrotaan takaperin, eli alku on kaiken päätepiste. Äidin kuolema vapauttaa muistot, joissa piipahdetaan. 

Kesäpaikkaan kiteytyy paljon perheen dynamiikasta, eivätkä kaikki muistot ole auvoisia. Kun vanhemmat joivat ja vetäytyivät viettämään siestaa viinipäissään, kuulivat pojat lähimetsän kutsun. Oli seikkailuja ja rajojen kokeilemisia, jotka veljekset muistavat jälkikäteen kukin omalla tavallaan. Metsä kätkee myös koko perhettä koskevan salaisuuden. Kirjan nimi Eloonjääneet on monitulkintainen, eikä sitä parane avata tässä tarkemmin.

Helmet 2021: 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä, sillä Schulman on hurmannut myös monet kollegani.

* * *

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

Kansi: Lukas Möllersten.

Tammi 2021. 294 s.

Alkuteos: Jag for ner till bror (2018). Suom. Outi Menna.

Oma arvioni 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta & ostin uutena.

Karin Smirnoffin esikoisteos Lähdin veljen luo aloittaa Jana Kippo -trilogian, ja siinä päähenkilö janakippo palaa synnyinseuduilleen pohjoisruotsalaiseen kylään. Kaksoisveli bror asuttaa sisarusten kotitaloa ja juo itseään hitaasti hengiltä. Kylä on täynnä omalaatuista väkeä, kaikkia puhuttaa erään marian kuolema. 

Jana ajautuu vimmaiseen ja repivään suhteeseen johnin kanssa, joka elää talossaan ilman sähköjä. Jana saa töitä kotihoidosta, asettuu ja tekee samalla tiliä menneisyytensä kanssa. Hiljalleen salaisuuksia keriytyy auki. Smirnoff pelaa koko ajan sillä, mitä lukija tietää tai aavistaa, mikä meneekin toisin. Tarinaan mahtuu monia karuja ja kauheita piirteitä. 

Smirnoffin lauseet ovat lyhyitä, tekstin rytmi on tykittävää. Kirjassa ei ole pilkun pilkkua ja nimetkin kirjoitetaan pienellä ja yhteen pötköön. Tämä "kippokieli" vaatii totuttelua, mutta tukee tarinan maailmaa, näin näistä asioista kuuluukin kertoa. Trilogian kakkososa Viedään äiti pohjoiseen ilmestyy suomeksi jo kuukauden kuluttua, ja se on minulle yksi tulevan kevään odotetuimmista käännöskirjoista.

Helmet 2021: 16. Kirjassa eletään ilman sähköä.

* * *

Anne Swärd: Jackie

Kannen kuva: Lorenzo Castore.

Otava 2021. 345 s.

Alkuteos: Jackie (2020). Suom. Jaana Nikula.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Aiemmin olen lukenut Swärdiltä romaanin Kesällä kerran, jonka kirjoitin kertovan mutkikkaista ihmissuhteista, vallasta ja väkivallasta, mutta myös rakkaudesta. Samoissa teemoissa pysyttelee Jackie, Swärdin tuore suomennos. 

Eletään 1980-luvun loppua. Päähenkilö, 19-vuotias nuori nainen, nousee junaan tuoreena ylioppilaana. Sydämessä sykkii vapaudenkaipuu, mieli pursuilee taiteilijaunelmia. Halu irrottautua menneestä on suuri, ja hän alkaa kutsua itseään Jackieksi. Junamatkalla Jackie tapaa 10 vuotta vanhemman miehen, ja kiertelyn ja kaartelun jälkeen heille kehkeytyy suhde. Juuri sitä Jackie janoaa.

Suhde kehittyy väkivaltaiseksi. Uhka leijuu ilmassa kauan ennen ensimmäistä lyöntiä, mutta ensimmäisen jälkeen tulee aina se seuraava. Tunnelma on piinaava, tässä ei voi käydä hyvin. Erityisen ahdistavan tarinasta tekee tieto, että se perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin. Romaani on kuitenkin fiktiota, joten hieman venytän sääntöjä, kun sijoitan kirjan Helmet-haasteessa kohtaan 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan. 

Jackie oli niin vaikuttava ja väkevä kirja, että se aiheutti lukujumin. Kärsin siitä nykyisin harvoin, mutta tämän kirjan jälkeen en pystynyt lukemaan pariin viikkoon mitään. 

Anne Swärd: Kesällä kerran (2003)

Alkuteos: Polarsommar.

Suomentaja: Katriina Huttunen (2012).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 239.

Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kuva: otava.fi
Kansi: Ulf Huett Nilsson
/Johnér /Fennopress

Swärdin esikoisteos kertoo erään perheen mutkikkaista ihmissuhteista, vallasta ja väkivallasta, mutta myös rakkaudesta. Keskiössä on Kaj, perheeseen pyytämättä vauvana tupsahtanut, rosoinen ja arvaamaton nuori nainen.

Paitaan oli kirjailtu nimi Kaj Angelika. Ja koska luulimme koko ajan että hänet haettaisiin takaisin, kutsuimme häntä Kajksi. Sitten oli liian myöhäistä viedä häneltä nimeä, ainoaa mitä hänellä oli tullessaan ollut. Äiti oli aina toivonut tytärtä. Ei hän voinut tietää että ainoa tytär jonka hän saisi tulisi varoituksetta keltaiseen takkiin käärittynä. Sillä oli vieras nimi, vieraat silmät, vieras haju, vierasta kaikki.

Tämä muukalainen syöksi aikanaan perheen elämän raiteiltaan. Turvallinen ydinperhe, johon kuuluivat äiti, isä ja pojat Jens ja Kristian, alkoi rakoilla. Ensin lähti isä, sitten veljeksetkin muuttivat omilleen. Jäljelle kotitaloon jäivät vain äiti ja Kaj. Nyt kun äiti lähtee matkoille, tulee Kristian katsomaan siskopuolensa perään.

Pirstaleisuus toistuu sekä romaanin rakenteessa että henkilöhahmoissa. Luvut on nimetty henkilöiden mukaan, ja vuorollaan jokainen pääsee kertomaan tarinaa omasta näkökulmastaan. Pirstaleisuuden vuoksi minun oli välillä vaikea saada tarinasta otetta. Tähän vaikutti toki myös se, että luin tätä melko lyhyissä pätkissä. Toisaalta palasien kokoaminen oli lukijana melko palkitsevaa.

Parasta Kesällä kerran -romaanissa on sen tunnelma ja lataus: ilmapiiri on ahdistavan painostava, ja koko ajan odotin jonkinlaista jännitteen purkausta. Se on vääjäämättä tulossa, mutta sen muodosta ei voi olla varma. Kuin kesähelteen painostavuus, joka enteilee saapuvaa ukkosta. Ja kun väistämätön tapahtuu, se sinkoaa perheenjäsenet jälleen kauemmas toisistaan.

Läpi teoksen eläimellisyys ja eläimet, kuolleet ja elävät, korostavat nihkeän ankeaa tunnelmaa. Kaj kerää kärpäsiä, niiden kuivuneet osat haisevat. Yhdestä koirasta hankkiudutaan eroon hyytävällä tavalla, toista pidetään hengissä, vaikka sen voisi jo päästää tuskistaan. Eläinrakkaalle tämä olikin paikoitellen raskasta luettavaa.

Isä on kammannut rakkautta vastakarvaan. Aina. Puhdistaakseen sen kirpuista ja luteista. Mutta ennen kuin hän on saanut työn tehtyä, se on jo jättänyt hänet.

Osallistun tällä Swärdin esikoisella Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen. Kirja on ollut paljon esillä blogeissa; siitä ovat kirjoittaneet esimerkiksi anni.M, Katja ja Erja. HS:n Aholan arvio löytyy täältä.