Ylistys saaristolle, ystävyydelle ja mielikuvitukselle – Tove Jansson: Kesäkirja

Kannessa on Tove Janssonin maalaus. 

Jotain hyvää oli toissaöisessä Ulla-myrskyssä: tyynnyttelin mieltäni lukemalla pikkutunneilla Kesäkirjaa ja sain vihdoin luettua tämän klassikon.

Vuosia ajattelin, että olen lukenut Kesäkirjan, tietenkin olen. Mutta eipä sitä löytynyt luettujen listoiltani. Omassa hyllyssäni kolmen vuoden takainen juhlapainos kuitenkin loikoili. Ryhdyin lukemaan, ja ensimmäiset luvut tuntuivat etäisesti tutuilta. Olen kai vain lukenut niin monta juttua kirjasta, ehkä pätkänkin joskus, että mielikuva lukemisesta on päässyt syntymään.

Kesäkirja vie Suomenlahden ulkosaaristoon, missä pikkutyttö Sophia ja isoäiti viettävät kesäpäiviä. Sophian isäkin on paikalla, mutta hän on etäinen hahmo ja tekee useimmiten vain töitä.

Sophian ja isoäidin ystävyys on yhteisiä leikkejä ja seikkailuja saaressa. On hyviä ja huonoja päiviä, yhteisiä salaisuuksia ja omia. Sophia kyselee ja vasta muodostaa käsitystään maailmasta, isoäidin muistot valottavat vahvan ja suorasukaisen naisen historiaa. Sophia kiipeilee, huimaus pakottaa isoäidin liikkumaan välillä nelinkontin.

Toisinaan mietin, että suomennos voisi kaivata päivitystä, mutta muuten Kesäkirja on juuri niin täydellinen kuin odotin! Se on ylistys saaristolle, ystävyydelle, mielikuvitukselle ja kesälle.

Helmet 2025: 32. Kirja liittyy jollain tavalla Tove Janssoniin.

Tove Jansson: Kesäkirja. Alkuteos: Sommarboken (1972). Suom. Kristiina Kivivuori. WSOY 2022. 176 s. Ostin uutena.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 24 – Eeva Kilpi: Laulu rakkaudesta ja muita runoja

Riemumielin huipennan runokirjajoulukalenterin Eeva Kilven varhaisimpaan runokokoelmaan. Alkujaan vuonna 1972 ilmestynyt Laulu rakkaudesta ja muita runoja sai tänä vuonna uuden painoksen. Nyt jo 96-vuotias Kilpi ja muut Eevat viettävät näin jouluaattona nimipäiväänsä – paljon onnea!

Olen vuosien varrella ihastunut Kilven monimuotoiseen tuotantoon eli runoihin, novelleihin, romaaneihin ja monenlaisiin omaelämäkerrallisiin teoksiin. Ne ovat minulle kotoisan kirjallisuutemme ydintä.

Laulu rakkaudesta -kokoelman runot kertovat rakkaudesta, naiseudesta, evakkoudesta, luontosuhteesta ja sivuavat politiikkaakin. Ne ovat suoria, elämänmakuisia. Voin kuvitella, että reilut 50 vuotta sitten on kohistu ainakin eroottisista säkeistä.

Aaton runoksi valitsin seuraavan:

 

Siis kauneutta on.
Rakkautta on.
Iloa on.

Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät,
puolustakaa niitä!

 

Kauneus, rakkaus ja ilo ovat kokijansa sydämestä lähtöisin. Yksi näkee kauneutta yksityiskohdissa, toinen kokee rakkautta luontoa kohtaan. Iloon ei tarvita suuria puitteita, se voi kummuta vaikka pienen pienestä onnistumisesta tai kohtaamisesta.

Kauneus, rakkaus ja ilo ovat kolmikko, joiden näkemistä ja kokemista voi harjoittaa. Ne ovat vastavoima kaikelle kurjuudelle, jota maailmassa ja omassa elämässä väistämättä kohtaamme.

Kilvelle omistettuun luukkuun päättyy tämänvuotinen runokalenterini. Enimmäkseen piilotin luukkuihin kotimaisia uudehkoja runokokoelmia, mausteeksi ripottelin joukkoon vähän käännettyä ja vanhempaa runoutta.

Kävin kolmatta kertaa joulunodotukseen runosäkein. Luukuillani haluan muistuttaa, että runous kuuluu kaikille, sen lukeminen ei vaadi ihmeitä. Pidän myös ajatuksesta, että pienellä projektillani voin tarjota runoille hippusen huomiota.

Kilven säkein kiitän kaikkia runokirjajoulukalenterini luukkuihin kurkistaneita ja toivotan rauhallista joulua! ❤️

Eeva Kilpi: Laulu rakkaudesta ja muita runoja. WSOY 2024 (1. p. 1972). 96 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Ville Laihonen.