Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

Kansi: Anna Lehtonen.

Otava 2016. 358 s.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Hyvää naistenviikkoa ja onnea kaikki Riikat! Tänään alkaa naistenviikko ja sen myötä Tuijata-blogin Tuijan vuosittainen Naistenviikko-haaste. Haaste kannustaa kirjabloggareita lukemaan ja kirjoittamaan naisnäkökulmasta, ja yksi tapa osallistua on blogata nimipäiväänsä viettävän kirjailijan teoksesta.

Haaste antoi minulle kimmokkeen tarttua Riikka Pulkkisen pari vuotta sitten julkaistuun romaaniin Paras mahdollinen maailma. Kirjailijan kaksi ensimmäistä romaania Raja ja Totta luin ennen blogiaikaa, ja ne saivat minut fanittamaan Pulkkista. Vuonna 2012 Pulkkisen Vieras oli mielestäni vuoden paras kotimainen romaani ja kepeämpi Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän viihdytti äänikirjana pari vuotta myöhemmin. Jokin tässä uusimmassa romaanissa kuitenkin harasi vastaan heti kirjan alkusivuilla, kun aloitin sen ensimmäisen kerran heti sen ilmestyttyä. Uusi yritys oli hieman onnekkaampi.

Päähenkilö Aurelia on Teatterikorkeakoulun kasvatti, joka saa kiinnityksen uutuusnäytelmän keskeiseen rooliin. Kuuluisan ohjaajan näytelmän on tarkoitus käsitellä elämää jo hajonneessa DDR:ssä ja Berliinin historian käännekohtaa, muurin murtumista. Näytelmä ei tahdo valmistua, ja Aurora joutuu harjoituksissa koville toteuttaessaan ohjaajan kokeiluja. Aurelia ei halua vastata äitinsä puheluihin, vaan keskittyy täysillä näytelmän työstämiseen. Isä on juuri saanut sairaskohtauksen, jota ennen hän yritti kertoa jotakin tärkeää tyttärelleen.

Aurora on sattumoisin syntynyt samana päivänä, kun muuri murtui, ja Berliinillä on keskeinen osa nuoren naisen henkilökohtaisessa historiassa muutenkin. Samaan tahtiin näytelmän mahdottomuuden kanssa alkavat paljastua Auroran menneisyyden salat. Mitä tapahtui Berliinissä parikymmentä vuotta sitten? Mitä Aurora ei muista?

Pulkkinen on ladannut kirjaan niin paljon kaikkea, että se tuntuu ylipursuavalta. Vielä kun kieli on kirjailijalle ominaiseen tapaan tarkkaan hiottua, niin happi loppuu kesken lukiessa. Auroran perheen tarina on mielenkiintoinen ja vetävä, varsinkin historiallisen Berliinin kuvaukset luin uppoutuen. Mutta mutta. Tarinan uskottavuus kärsii sattumista ja sattumuksista. Vielä jaksoin sulattaa Auroran symbolisen syntymäpäivän, mutta minulle oli hieman liikaa esimerkiksi se, miten perhettä varjostavaan salaisuuteen on suhtauduttu.

Pulkkisen seuraava romaani Lasten planeetta ilmestyy syyskuussa. Se kertoo kustantajan mukaan perheen hajoamisesta, rakkaudesta ja maailmasta ‒ eivät pieniä ja yhdentekeviä seuraavankaan romaanin teemat. Toivottavasti siinä on muistettu antaa lukijalle enemmän tilaa hengittää.

Helmet-lukuhaasteessa laitan kirjan kohtaan 43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle.

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (2014)

Äänikirja.

Lukija: Leena Pöysti.

Kesto: 4 t 47 min.

Äänikirjan kustantaja: Otava.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kirjan kansi: Sanna Mander.
Kuva: otava.fi

Vaikka lasken Pulkkisen yhdeksi lempikirjailijoistani, hänen uusin teoksensa Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän ei kiinnostanut minua etukäteen yhtään. Jotakin tekonokkelaa chick litiä? Ei kiitos. En juuri perusta viihdekirjallisuudesta, huumorikirjoistakin tulee yleensä vain vaivautunut olo. 

Hetken  mielijohteesta kuitenkin lainasin Iiriksen äänikirjana – olihan Miina Supisen Orvokki Leukaluun urakirjakin ihan ookoo, ja ei kai lempikirjailijansa uutukaista voi noin vain sivuuttaa... Olin siis ennakkoluuloinen ja epäuskoinen, kun laitoin äänikirjan ensimmäisen levyn auton soittimeen. Puolen tunnin kuluttua olin myyty.

Iiris Lempivaara on koulupsykologi, jonka elämä menee uusiksi, kun pitkäaikainen poikaystävä Aleksi jättää hänet. Ei tullutkaan kosintaa, vaan ero. Iiris toipuu erosta ystävien seurassa ja erilaisten miesten syleissä. Unohtamatta suklaata, hulmuavia helmoja ja uusia korkokenkiä, jotka ovat Iiriksen luottoterapiamuoto niin omien kuin muidenkin murheiden käsittelyssä. Työkseen Iiris kuuntelee koululaisten ongelmia ja keksii niiden setvimiseksi mitä erilaisempia metodeja. 

Myötähäpeää ei kirjan parissa tarvitse tuntea, sillä Pulkkinen ei vedä psykologisointia läskiksi. Överiksi kyllä, mutta vielä hyvän maun rajoissa. Samasta kynästä voi näköjään syntyä vakavampien kirjojen ohella mitä mainiointa viihdettä. Sillä viihdettä tämä hauska ja kepeä kirja nimenomaan on. Kirjassa käsitellään myös vaikeita asioita, kuten lapsettomuutta, mutta eniten se pirskuu elämäniloa.

Tekstin toimivuudesta menee pisteet kirjailijalle, mutta äänikirjan kuuntelemisesta teki nautinnon Leena Pöystin hymyilevä ja ilmeikäs ääni. Työmatkat sujuivat Iiriksen parissa niin joutuin, että perillä olisi tehnyt mieli jäädä istumaan autoon kuuntelemaan vielä hetkeksi.

Tässä YouTubesta löytynyt maistiainen kirjasta:

Riikka Pulkkinen: Vieras (2012)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 299.

Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Kuva: otava.fi

Vieras on ollut pian loppuvan vuoden vahvimpia lukukokemuksiani. Heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien janosin Pulkkisen lauseita, keinahtelin tekstin tahdissa. Välillä oli lukuinnosta huolimatta pakko laskea kirja käsistä ja makustella lukemaansa. Luin kirjan jo syyskuussa, mutta tämä teksti jäi raakileena makaamaan luonnoskansioon. Nyt sitten tulikin kiire julkaista, jotta ehtisin vielä tämän vuoden puolella.

Vieraan päähenkilö Maria on kolmikymppinen pastori, joka lähtee hetken mielijohteesta matkalle ja päätyy New Yorkiin. Matka on paitsi konkreettinen matka kaukomaille, myös mielen matka elämän käännekohtiin. Vaikka Maria pakenee fyysisesti kauas arkista elämäänsä ja vastuitaan, kokemukset suurkaupungissa saavat tutut kipupisteet taas sykkimään. Teini-ikäisenä alkanut kehon tarkkailu nousee jälleen pintaan, Marian suhde omaan kehoonsa on yhä häilyvä. Samoin uskon horjuessa myös nuoruuden kapinallinen usko muistuu mieleen.

New Yorkin tuoksut, maut ja tunnelma ovat Vieraassa lumoavia, vastustamattomia. Toffee, kastanjat, kahvi, tiramisut ja muut herkut tuoksuvat huumaavasti ja nostattavat veden kielelle. Kunnes nurkan takaa lehahtaa virtsan katku. Äänimaisema muodostuu jatkuvasti soivista hälytyajoneuvojen sireeneistä ja junien klonksuttavasta kolinasta.

Takaumissa sukelletaan Marian nuoruusvuosiin, lapsuuden ja aikuisuuden välitilaan:

Käänsin iltaisin ennen nukkumaanmenoa katseeni taivaaseen, Ressu-pyjamassa, rintojeni nuput syyllisinä pyjaman kätköissä, ja kertasin syömiseni, mutta en ollut varma miksi tein niin. En tarkkaan tiennyt millaisia uskonkappaleita, salaisia sakramentteja mielessäni luonnostelin. Keksin niitä sitä mukaa kuin nälkä yltyi ja vaati tuekseen perusteluja.

Nuoren Marian maailmassa nälkä, sovittaminen, kärsimys ja pelastaminen sekoittuivat. Minusta Pulkkinen kuvaa aikuisuuden kynnyksellä olevaa Mariaa tarkkanäköisesti ja uskottavasti.

Jossakin vaiheessa jo pohdiskelin, onko Pulkkinen ympännyt tähän yhteen romaaniin jopa liikaa aineksia. Teemoja löytyy tukuittain. Syömishäiriö, uskonkriisi, ruumiillisuus, tanssi, vanhemmuus, avioliitto… Kaiken tämän saa kyllä solahtamaan vierauden ja muukalaisuuden alle, ja Pulkkinen tekee sen taiten. Runsaudestaan huolimatta sanoisin, että Vieras on yhtenäinen, eheä. Selkeä kirjoitustapa antaa tilaa aiheiden rikkaudelle. Joskin näin ei-uskonnolliselle lukijalle jotkin teologiset pohdinnot olivat hieman raskaita.

Kirjan lukemisen aikoihin katsoin Avalta ohjelman Kirjapiiri (29.9.2012), jossa Pulkkinen kertoi uudesta romaanistaan Pauli Aalto-Setälän haastattelemana. Vieraassa käsitellään monia raskaita aiheita, ja Pulkkinen kertoikin irrottautuvansa romaanin teemoista kirjasyksyn hektisessä pyörityksessä tanssimalla – ja välillä myös kuohuviinin voimin. Pulkkinen kuvaili raskaiden teemojen käsittelemisen olleen kirjailijalle katarttista, vapauttavaa. Pidän Pulkkisen esiintymisessä erityisesti harkituista vastauksista, jonkinasteisesta varauksellisuudesta ja vaatimattomuudesta. Silti hän kertoo innokkaasti teoksestaan. Aalto-Setäläkin antoi Vieraalle täydet viisi tähteä viidestä.

Tämä teksti Vieraasta on siis hautunut koneellani koko syksyn. Joistakin kirjoista on vaikea kirjoittaa, ja usein juuri jollakin tapaa läheisistä ja koskettaneista erityisen hankalaa. Haluaisin sanoa niin paljon, mutta en kuitenkaan liikaa. Teksti tuntuu menevän helposti tasapainotteluksi, joka ei tee oikeutta loistavalle kirjalle.