Näytetään tekstit, joissa on tunniste sairaudet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sairaudet. Näytä kaikki tekstit

perjantai 27. tammikuuta 2023

Tutkivan journalismin edelläkävijä – Nellie Bly: Kymmenen päivää mielisairaalassa





Jälleen Helmet-haaste ohjasi kirjavalintaani. Lukuhaasteen kohta 33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun houkutteli tarttumaan kirjastolainaan juuri ennen uusintakertojen täyttymistä. Nellie Blyn Kymmenen päivää mielisairaalassa on ohut, mutta painava klassikko, jonka voi lukea yhdeltä istumalta.

Nellie Bly (1864–1922), oikealta nimeltään Elizabeth Cochran, oli yhdysvaltalainen toimittaja, joka tunnetaan muun muassa maailmanympärimatkastaan, jonka hän teki kahdeksan päivää nopeammin kuin Phileas Fogg, Jules Vernen kuuluisa romaanihenkilö. Matkaseikkailusta syntyi kirja nimeltään Maailman ympäri 72 päivässä.

Ennen menestyksekästä maailmanmatkaansa Bly kirjoitti psykiatristen sairaaloiden arkea muuttaneen artikkelin Blackwell's Islandin rangaistuslaitoksesta vuonna 1877, minne aikanaan sijoitettiin vankien lisäksi mielenterveyden häiriöistä kärsiviä naisia. Tarkoitus oli selvittää, miten potilaita hoidetaan ja miten paikkaa johdetaan.

New York World -lehden reportteri Bly tekeytyi mieleltään sairaaksi päästäkseen pahamaineiselle saarelle. Huhuttiin, että sinne oli helppo päästä, mutta sieltä oli lähes mahdoton päästä pois – tämän myös Bly sai kokeilunsa myötä huomata. 

Alkuun Bly kirjautuu salanimen turvin majataloon, missä hän valvoo ja tekeytyy höperöksi. Oudon käytöksen perusteella poliisit vievät hänet tutkittavaksi, ja lääkäri epäilee huumeita. Pian tuomari jo määrää hänet saarelle. Bly ei kerro, kuka on tai mistä on kotoisin, mikä vielä lisää häntä tutkivien epäilyksiä. 

Saarella Bly todistaa kevyitä ja ennakkoluuloisia tutkimuksia, joiden perusteella naisilta viedään tulevaisuus:

Tämä nainen vietiin ilman omaa suostumustaan vapaasta maailmasta mielisairaalaan, eikä hänelle annettu mahdollisuutta todistaa mielenterveyttään. Hänet oli lukittu luultavasti koko elämäkseen mielisairaalan kaltereiden taakse, eikä hänelle edes kerrottu hänen omalla kielellään, miksi ja minkä takia.

Bly toteaa, että rikollisiakin kohdellaan paremmin, koska heille sentään kerrotaan, mistä heitä syytetään, ja heille annetaan tilaisuus puolustautua. Siirtolaisten tilanne on kuin pahimmasta dystopiasta, koska heillä ei ole yhteistä kieltä lääkäreiden ja muun henkilökunnan kanssa.

Rangaistussaaren naiset ovat täysin lääkäreiden ja hoitajien armoilla. Saaren asukit näkevät nälkää ja heitä herätellään pitkin yötä, jotka he viettävät kylmissä ja karuissa huoneissa. Hoitajat provosoivat potilaita ja saavat Blyn havaintojen mukaan tyydytystä, kun keksivät syyn kohdistaa potilaisiin väkivaltaa. Valta-aseman väärinkäyttö on heille huvia. 

Otin asiakseni kertoa aina lääkäreille, että olin järjissäni ja pyysin heitä vapauttamaan minut, mutta mitä enemmän yritin vakuuttaa heitä asiasta, sitä enemmän he sitä epäilivät.

Blyn turva on, että lehden toimituksessa tiedetään hänen kokeestaan. Vaikka Bly on varma siitä, että hänet tultaisiin vapauttamaan, on kymmenen päivää ja yötä pitkä aika epäinhimillisissä oloissa. Hän ei esimerkiksi uskalla pyrkiä saaren huonomaineisemmalle osastolle turvallisuutensa vuoksi.

Blyn kokemuksistaan kirjoittama artikkelisarja johti suuren valamiehistön tutkintaan. Saaren oloihin perehdyttiin, ja hoitometodit muuttuivat, tosin tarkastuskäynnillä osa Blyn tapaamista naisista oli mystisesti kadonnut. Blackwell´s Islandin laitos suljettiin 1930-luvulla, ja nykyisin saari tunnetaan nimellä Roosevelt Island.

Ohut kirjanen oli mielenkiintoista luettavaa aiheensa vuoksi, mutta suomennos on valitettavan kömpelö. Suosittelenkin lukemaan kirjan alkukielellä, jos mahdollista.





Nellie Bly: Kymmenen päivää mielisairaalassa. Oppian 2018. 137 s. Suom. Heidi Kouridou. Alkuteos: Ten Days in a Madhouse (1887). Lainasin kirjastosta.

tiistai 10. tammikuuta 2023

Mentorin viimeiset hetket – Mitch Albom: Tiistaisin Morrien luona

 

Vielä sädehtii joulukuusi kuvassa ja olohuoneessa. Tänä vuonna kuusi sai jatkoaikaa Nuutin päivään saakka tavanomaisen loppiaisen sijaan, sillä se varistaa maltillisesti ja mielelläni pidän kiinni kaikesta vähänkään iloa ja valoa tuovasta. Tätä pyrkimystäni eivät kyllä heijastele alkuvuoden kirjavalintani, joissa on liikuttu synkissä tunnelmissa: viime viikolla bloggasin Paul Kalanithin kuolinvuoteellaan kirjoittamasta muistelmasta Henkäys on ilmaa vain, ja tänään vuoron saa kuolevan professorin tarina.

Mitch Albomin kirja Tiistaisin Morrien luona on kiinnostanut minua jo vuosia, koska se löytyy Rory Gilmore -lukuhaasteen listalta. Tuo lukuhaaste etenee minulla todella hitaasti ja taitaakin olla ikuisuusprojekti. Nyt se kuitenkin nytkähtää yhden kirjan verran eteenpäin, sillä uusi Helmet-haaste muistutti tästä Albomin takavuosien bestselleristä. Helmet-haasteessa sijoitan Albomin kirjan kohtaan 25. Kirjan nimessä on viikonpäivä tai kuukausi.

Eletään vuotta 1995, kun urheilutoimittaja Mitch Albom sattuu näkemään televisiossa vanhan sosiologian professorinsa Morrie Schwartzin haastattelun. Morrie sairastaa ALS-tautia, joka johtaa kuolemaan lyhyen ajan sisällä. 

Albom sopii tapaamisen Morrien kanssa, ja tiistaisista keskusteluista tulee traditio. Albom on ollut uraputkessa ja rehkinyt monessa työssä, mutta sanomalehtilakko vapauttaa miehelle aikaa kohdata mentorinsa eli valmentajansa, kuten hän Morrieta kutsuu.

Ajankuvaa luovat televisiossa pyörivä O. J. Simpsonin oikeudenkäynti ja se, että Albom nauhoittaa tapaamiset kasettinauhurilla. Kännykkä ei vielä ole käden jatke.

Morrie oli aikanaan radikaali opettaja, joka esimerkiksi antoi miespuolisille opiskelijoilleen pelkkiä kiitettäviä, jotta nämä eivät joutuisi Vietnamin sotaan, vaan voisivat jatkaa opiskeluaan. Hän kuunteli oppilaitaan, herätteli näitä ajattelemaan itse. Erilainen opetustyyli teki hänestä monelle merkityksellisen.

Tiistaituokioissaan miehet muistelevat menneitä ja keskustelevat elämästä. Avioliitosta, perheestä, rakkaudesta, sairastumisesta, kuolemasta. Albom tuo mukanaan aina kassillisen ruokaa, silloinkin, kun Morrie on jo liian huonossa kunnossa siitä nauttimaan.

Morrien ALS nimittäin etenee vääjäämättä. Alkuun Morrie vitsailee, miten vaivaannuttava on ajatus siitä, että joku toinen pyyhkisi hänen takapuolensa – ja pian se jo on arkea. 

"Se on kuin palaisi lapseksi jälleen. Joku kylvettää. Joku nostaa. Joku pyyhkii. Me kaikki osaamme olla lapsia. Se on tallella meissä kaikissa. Minun piti vain muistaa, miten siitä nautitaan. – –"

Morrie ei halua yrittää pidentää elämäänsä niin, että eläisi hengitysputken ja pyörätuolin varassa. Näin esimerkiksi ALS-potilas, tunnettu fyysikko Stephen Hawking eli vuosia. Morrie haluaa kyetä kommunikoimaan toisten kanssa kunnolla. Tahto mukailee hänen elämänfilosofiaansa: elämän tarkoitus ja merkityksellisyys syntyvät ystävyydestä, perheestä, ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Siitä, että antaa toisille huolenpitoa ja aikaansa.
"Tee asioita jotka tulevat sydämestä. Silloin et ole tyytymätön, et ole kateellinen, et haikaile kenenkään toisen tavaroita. Päinvastoin saat kaiken takaisin ylenpalttisesti."
Albom raportoi Morrien puheita, jotka vilisevät aforismeiksi tai huoneentauluiksi soveltuvia lausahduksia. Joidenkin mielestä ehkä ärsyttäviä itsestäänselvyyksiä, mutta kuoleman läheisyys palauttaa perusasioiden äärelle. Hyvin samankaltaisia kaikuja kuului myös Kalanithin kirjan sivuilta. 

Kuinka ollakaan, Morrie saa viimeisillä hetkillään ajatuksilleen miljoonayleisön, kun tv-ohjelma haluaa tehdä jatkohaastattelun. Tämä Morrien kirjallinen testamentti sen sijaan on Albomin kirjallinen läpimurto. Sen oli tarkoitus maksaa Morrien sairauskuluja, mutta kymmeniä miljoonia myynyt kirja ylsi paljon pidemmälle.

Suomennos on ilmestynyt alkujaan vuonna 1999 WSOY:n kustantamana, minä luin Saga Egmontin e-kirjaversion BookBeatista. Kirjaan on jäänyt harmillisen paljon kirjoitus- ja rivitysvirheitä; en tiedä, onko tämä vain e-version ongelma. Kirjasta on tehty myös elokuva.

Satuin lukemaan kirjan juuri sopivassa mielentilassa. En ärsyyntynyt siitä, että muistelma vilisi  elämäntaito-oppaille ominaisia "neuvoja", vaan kiinnostuin kirjan rakenteesta ja Morrien suhtautumisesta omaan kuolemaansa. Eikä ole huono kehotus ollenkaan, että tekisi asioita, jotka tulevat sydämestä.


Mitch Albom: Tiistaisin Morrien kanssa. Saga Egmont 2022. 195 s. Alkuteos: Tuesdays with Morrie (1997). Suom. Raija Viitanen. E-kirja BookBeatista.

maanantai 2. tammikuuta 2023

Elämän ja kuoleman kysymyksiä – Paul Kalanithi: Henkäys on ilmaa vain

Kansi: Susanne Dean / Susanna Appel.


Paul Kalanithin kirja Henkäys on ilmaa vain on roikkunut lukulistallani suomennosvuodesta 2017 lähtien, ja vihdoin raivasin sille tilaa. Innoittaja oli uusi Helmet-haaste, josta täytän kirjalla ensimmäiseksi kohdan 14. Kirja kertoo terveydenhuollosta.

Paul Kalanithi alkoi kirjoittaa kirjaa viimeisellä mahdollisella hetkellä: 36-vuotias pian neurokirurgiksi valmistuva lääkäri sai aggressiivisen keuhkosyövän diagnoosin ja tiesi elävänsä vain lyhyen aikaa. Erilaisia hoitomuotoja kokeiltiin ja onnistumisiakin tuli, mutta etenemistä hoidoilla ei saatu pysäytettyä. Kalanithi kuoli 22 kuukautta diagnoosin saamisen jälkeen.

Ennen lupaavaa lääkärinuraansa Kalanithi suoritti tutkinnot biologiassa ja kirjallisuustieteessä. Lähipiirissä oli useita lääkäreitä, mutta Kalanithilla meni pitkään, ennen kuin ala alkoi kiinnostaa. Neurokirurgia vei lahjakkaan ja ahkeran miehen mennessään. 

Kalanithi suunnitteli toimivansa 20 vuotta kirurgina ja seuraavat 20 kirjailijana. Sairaus muutti suunnitelmat. Kirjoittamisen kanssa tuli kiire. Viimeiset kuukautensa Kalanithi kirjoitti muistelmiaan sinnikkäästi, ja teoksesta tuli eräänlainen tutkielma elämästä ja kuolemasta. Hänen vaimonsa Lucy kirjoitti jälkisanat postuumisti julkaistuun kirjaan.

Kalanithi kuvaa koskettavasti tunteiden myllerrystä, kun viimeisen henkäys on aina vain lähempänä. Hän pohtii, minkälaista on siirtyä lääkäristä potilaaksi ja minkälaista on tulla isäksi kuoleman kolkutellessa oveen. Miten suhtautua vaimon tulevaisuuteen ja oman lapsen kasvuun, kun tietää, ettei pääse niitä seuraamaan?

Kalanithi kirjoittaa jouhevasti ja mukaansatempaavasti, vaikka aihe on näinkin raskas. Tunnelma on jotenkin levollinen. Itkemättä en päässyt kirjaa loppuun asti, koska en voinut olla ajattelematta, että ihminen, joka juuri on punninnut ajatuksiaan ja sommitellut nämä sanat tarinaksi, on seuraavalla sivulla jo poissa. Kirja muistuttaa, että unelmia kohti kannattaa pyrkiä nyt, sillä "sitten kun" ei välttämättä toteudu.


Paul Kalanithi: Henkäys on ilmaa vain. Bazar 2017. 206 s. Alkuteos: When breath becomes air (2016). Suom. Ilkka Rekiaro. E-kirja BookBeatista.


torstai 6. lokakuuta 2022

Koirankokoinen kirja – Jari ja Kati Tervo: Ukko

Kansi: Tuuli Juusela.


Otava 2022. 238 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Koiraihminen ei voinut ohittaa syksyn uutuuksissa Jari ja Kati Tervon Ukko-kirjaa. Ja onneksi en niin tehnyt, sillä Ukko on juuri niin sydämeenkäypä ja elämänmakuinen kuvaus koiran vaikutuksista perheeseen kuin vain kahden ammattikirjailijan kynästä voi syntyä. Värikästä kerrontaa ja napakoita lauseita on nautinnollista lukea.

Oltiin keväässä 2020, kun borderterrieri Ukko syntyi ja muutti Tervojen perheeseen, mutta hän ei ole koronakoira. Nimenomaan ”hän”, näin Tervot ovat linjanneet. Perheenlisäystä oli harkittu ennen kulkutautia, sillä Kalle-poika oli muuttamassa pois kotoa. Nyt olisi tilaa ja aikaa uudelle tulokkaalle.

Ukon oli tarkoitus olla lähinnä Katin koira, mutta elämä meni toisin. Katilla diagnosoitiin selkäydinkasvain pian Ukon saapumisen jälkeen, ja hän ei kahdeksaan kuukauteen päässyt ulkoiluttamaan Ukkoa. Vastuu koiranhoidosta jäi alkuun Jarille.

Kirja etenee pariskunnan vuoroin kirjoittamin luvuin. Se kuvaa nelijalkaisen perheenjäsenen mukanaan tuomia muutoksia ja iloja, myös huolta. Minkälaista oli kettinki? Mitä Ukko nappasi suuhunsa?

Ukosta ei voi kirjoittaa kirjoittamatta muusta elämästä. Katin sairastumisesta ja kuntoutumisesta, Jarin kirjoittamisesta, kesistä Teiskossa. Paljon on puhetta avioliitosta, ja Ukrainan sota tulee lähelle Kallen tyttöystävän kautta.

Ukko näyttää, miten jokainen koira on persoona. Omalla tahdillaan oppiva, ilmeikäs, yllätyksiä täynnä. Mikä ilo se on, kun luottamus rakentuu ja eloon löytyy yhteinen rytmi.

Ukko upposi minuun, löysin paljon samastuttavaa. Pentuaikaa en ole koskaan elänyt, koska minulle koirat ovat tulleet aikuisina kodinvaihtajina. Kuvassa Ukon kanssa poseeraa 5-vuotias Minttu, joka muutti meille toukokuussa. Tutustumisvaihetta elämme mekin, toisenlaista vain.

Jos Ukko on sotilasarvoltaan kersantti, Minttu kuuluu tiedustelujoukkoihin. Aina kuono maassa, nuuskimassa ja maistamassa eteen tulevaa maailmaa. Peuranpeestä ja Hussen nahkatohveleista on meillä tehty viime aikoina tarkempia analyyseja.

lauantai 12. maaliskuuta 2022

Äidin vimmainen taistelu – Venla Kuoppamäki: "Sun poika kävi täällä"

Kansi: Dog Design Oy.


Teos 2022. 303 s.
Mistä minulle: BookBeat.
Oma arvioni: 4/5.


Viikon takaisen Hesarin haastattelun perusteella kiinnostuin Venla Kuoppamäen vastikään ilmestyneestä kirjasta "Sun poika kävi täällä". Se on omakohtainen, päiväkirjamuotoinen kuvaus siitä, minkälaista on olla mielenterveyspotilaan lähiomainen ja taistella rakkaan hoidon ja selviytymisen puolesta.

Oskari on kertoja-äidin esikoinen, pian täysi-ikäinen nuori mies. Perheeseen kuuluvat myös uusi puoliso Kaitsu ja Oskarin pikkuveli. Oskarilla on alkanut olla kahnauksia viranomaisten kanssa, ja hän myös liikkuu huonossa seurassa. Oskari lääkitsee usein levotonta oloaan kannabiksella, vaikka sen vaikutus ei ole rauhoittava kuten hän kuvittelee, vaan päinvastoin.

Lopulta tilanne kilpistyy niin, että edessä on sijoitus nuorisokotiin. Kun äiti on Turkissa joogalomalla, Oskarin vointi heikkenee psykoottiseksi ja edessä on ensimmäinen psyykkinen arvio terveyskeskuksessa. Tai olisi, ellei Oskari karkaisi odotustilasta.  

Kun arvio lopulta saadaan tehtyä, asetetaan Oskarille diagnoosiksi kaksisuuntainen mielialahäiriö. Tästä eteenpäin vuodet noudattavat samaa kaavaa: on alavireisiä kausia, maanisia vaiheita, sairaalajaksoja. Äiti oppii tunnistamaan merkit varhain, sen milloin Oskari liukuu pois, mutta poika itse ei sitä silloin hoksaa.

Ja niin ironista kuin se onkin, juuri sairaudentunnottomuus ja sitoutumattomuus lääkehoitoon ovat molemmat osa sitä sairautta. Yli puolella sairastuneista on niiden kanssa haasteita. Pirullinen perkeleen sairaus. 

Kun mieli kiihtyy, jäävät työt, opiskelut, laskut hoitamatta. Pikavippejä kertyy mutta unta viikossa vain muutama tunti. Alkaa metsästys eli äidin organisoima viranomaisrumba, jotta sairas poika saataisiin hoitoon.

Tavallaan on ymmärrettävää, ettei kukaan voi noin vain lähettää vaikkapa ärsyttävää naapuria tai kettumaista työkaveria suljetulle osastolle. Samalla tuntui, että tosipaikan tullen sairaan ihmisen saaminen sairaalaan on tehty todella vaikeaksi. 

Tarvitaan virka-apupyyntöjä poliisille, jonotuksia päivystyksissä, toistuvia ambulanssikyytejä, oikea-aikaisia lähetteitä. Kaikki pitää osata hoitaa tiettyyn aikaan päivästä tai koreografia särkyy. Eikä mania tai psykoosi katso kelloa. Liian usein, kun ollaan melkein jo maalissa, kyllästyy potilas odotteluun sairaalan aulassa ja lampsii tiehensä. Kaikki alkaa alusta.

Miksi äiti sitten niin hanakasti haluaa poikansa suljetulle osastolle? Se on keino saada Oskarin lääkitys tilanteen tasalle ja oireisto kuriin. Siellä poika on myös turvassa – silloin kun todellisuudentaju rakoilee, voi potilas olla vaarallinen itselleen ja muille. 

Kun osastohoito vihdoin on saatu aloitettua, seurataan voinnin kehittymistä, on hoitoneuvotteluja ja vähitellen enemmän oikeuksia. Ulkoiluluvasta muodostuu Oskarin hoidon käännekohta aina vain uudelleen: se kun myönnetään sairaudentunnottomalle potilaalle äidin kokemuksen mukaan liian nopeasti.

Äidin hätä ja epätoivo koskettavat. Vuosia kestänyt kissa ja hiiri -leikki pojan hoidon järjestämiseksi ja hoidossa pysymiseksi on turhauttavaa luettavaa. Ei kai taas? Eihän tämä näin voi mennä?

Äiti jaksaa olla sinnikäs. Vaikka poika täyttää kahdeksantoista ja luisuu tavallaan huoltajan ulottumattomiin, äiti jatkaa. Kun poika karkaa, äiti etsii. Kun poika tarvitsee asunnon, äiti järjestää. Siivoaa sotkuja omien voimavarojensa ääriin. Käy sairaalassa päivittäin. Ja muistaa joka päivä sanoa, että rakastaa.

Oskarin tarinalla ei ole onnellista loppua. Äidillä on kuitenkin rauha siitä, että hän yritti kaikkensa. 

Kirja oli minulle silmiä avaava lukukokemus. Äidin päiväkirjassaan kuvaama ajanjakso valottaa hyvin kaksisuuntaista mielialahäiriötä, sen oireita, hoitomuotoja ja läheisen kokemuksia. Pidin siitä, että kirjaa ei ole stilisoitu liikaa, päiväkirjamaisuus näkyy. Kirjaa lukiessa ei voi olla miettimättä, minkälaisia ovat niiden tarinat, joilla ei ole leijonaemon lailla taistelevia omaisia.

Olen viime aikoina lukenut useita mielenterveysaiheisia kirjoja, joissa näkyy kriittisyys psykiatrisen hoidon lääkepainotteisuutta kohtaan. Oskarin hoitopolulla äiti ihmettelee ajoittain lääkkeiden määrää, mutta tekee sen itsekseen, koska pelko lääkekriittiseksi leimautumisesta on kova. Ei auta kuin luottaa hoitavaan lääkäriin. 

Maallikkolukijaa hämmentävät hoitojaksojen lyhyydet ja käytäntö, että potilasta ikään kuin rangaistaan karkaamisista ja hoitoon sitoutumattomuudesta. Jos sairaudentunto ei ole hoitojakson aikana ehtinyt herätä, niin miten Oskari voisikaan kokea lääkehoidon tai avohuollon hoitotapaamiset tarpeellisiksi.

Kuoppamäen kirja on varmasti hyvää vertaistukea kaikille mielenterveyspotilaiden läheisille. Se avaa psyykkisten sairauksien hoitoprosesseja, ja ennen kaikkea se poistaa mielenterveyden häiriöihin liitettyjä stigmoja. Kuten Oskarin pikkuveljelle selitetään: samaan tapaan kuin ihmisellä voi mennä jalka poikki tai tulla kova vatsakipu, niin myös ihmisen mieli voi sairastua.  

Helmet 2022: 5. Kirjassa sairastutaan vakavasti.

tiistai 20. heinäkuuta 2021

Kadonneiden muistojen jäljillä – Linda Boström Knausgård: Lokakuun lapsi





Like 2021. 190 s.
Alkuteos: Oktoberbarn. Suom. Petri Stenman.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Linda Boström Knausgårdin Lokakuun lapsi oli minulle yksi viime kevään odotetuimmista kirjoista. Sain kirjan kustantajalta ja luin sen heti. Kirjan sulatteleminen sitten onkin vienyt useamman kuukauden. Kirja on ahdistava ja rankka, siitä tuli synkkä olo, jossa en halunnut velloa niin kauaa, että olisin saanut bloggauksen valmiiksi.

Naistenviikko sai vihdoin viimeistelemään tämän luonnoksissa maanneen tekstin, sillä kirja on kaikessa kauheudessaan niin taidokas, että se ansaitsee juttunsa. Boström Knausgård kuvaa perheenäidin, aviopuolison ja kirjailijan elämää sairastumisen keskellä niin riipaisevasti, että edelleen kirjan selailu kuristaa kurkkua.




Linda Boström Knausgård on tullut tunnetuksi paitsi kirjailijana, myös norjalaisen kohukirjailija Karl Ove Knausgårdin vaimona. Karl Ove teki vaimostaan romaanihahmon autofiktiivisessä Taisteluni-sarjassaan, ja tämä oman ja läheisten elämän perkaaminen kirjan sivuille on luonnollisesti vaikuttanut koko Knausgårdien perheeseen. Jo aiemmin mielenterveysongelmista kärsinyt Linda joutui psykiatriseen hoitoon useamman kerran 2010-luvulla, ja sittemmin neljän lapsen vanhemmat ovat eronneet.

Lokakuun lapsi on tavallaan Linda Boström Knausgårdin vastine miehensä kirjoituksille. Ote on omaelämäkerrallinen. On lapset ja kirjailijamies, joka jättää kertojan, kertojalla masennusta ja ahdistusta, jotka vaativat sairaalahoitoa.
Masennuksen jähmeä pimeys, sen tyhjyys ja valveilla oleva kuolema, se minua odottaa kun vajoan yhä syvemmälle. Sinne missä ei ole sanoja, ei omaatuntoa, vain jähmeää unta aamulla, keskellä päivää, illalla, ja ahdistus joka sulkee sisäänsä joka solun.
      Joka aamu kun heräät, kauhu kun viimein löydät kaikki osat itsestäsi ja kaikki ajatukset. Olet hereillä. 
Boström Knausgård on kirjoittanut mielen järkkymisestä myös aiemmissa teoksissaan Helioskatastrofi ja Tervetuloa Amerikkaan, mutta niissä on ollut selkeästi fiktiiviset henkilöhahmot Anna ja Ellen. Vaikka kirjailija kai aina kirjoittaa itsensä jollakin tapaa hahmoihinsa, niin nyt hahmoilla on selvemmin yhteys todelliseen maailmaan.

Tulee sairaalajaksoja, joilla kertoja saa sähköhoitoa. On musertavaa lukea kokemuksia siitä, millaista on olla tahdosta riippumattomassa hoidossa. Miten potilaita viedään tehtaaseen saamaan sähköhoitoja, miten lääkärit luottavat hoitoon, joka antaa euforiaa ja välitöntä lievitystä ilman lääkkeitä. Sähköhoidot vaikuttavat muistiin, sitä ei kukaan kiistä, vaikka koko hoitoa voidaan muuten pitää kyseenalaisena.

Muistojen palasista alkaa kuitenkin rakentua elämänhistoria. Minäkertoja käy läpi lapsuudenmuistojaan, suhdettaan näyttelijä-äitiin, varhaisia poikaystäviään, eroon päättynyttä avioliittoaan. Miten kirjoittaminen on aina ollut se, missä hän on tiennyt olevansa hyvä, vaikka hän on aina kantanut mukanaan huonommuudentunnetta. Välillä kertoja osoittaa sanansa suoraan ex-miehelleen.

Boström Knausgård kirjoittaa vimmaisesti, itseään ja lukijaa säästelemättä. Kaiken synkkyyden ja mustan keskellä pilkahtelevat kuitenkin kauneus, elämän hyvät hetket, rakkaus. 

Helmet: 35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut.

torstai 24. kesäkuuta 2021

Sukellus kipuun – Pasi Virtanen: Mr. Pain: keskusteluja kivun kanssa

Kansi: Kalervo Sammalvehrä.


Toimittanut Petri Tamminen.
Enostone 2021. 97 s.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Pasi Virtanen on kolmen lapsen isä, joka joutui jättämään päivätyönsä terveyshuolien vuoksi vuonna 1999. Virtaselle tehtiin lyhyen ajan sisällä useita selkäleikkauksia, joiden seurauksena hänen selän hermot vaurioituivat ja jäivät puristuksiin. Elämään tuli kroonistunut kipu.

Kipu on Virtasen elämässä läsnä koko ajan ja kaikkialla, välillä se vie jalat alta. Lääkearsenaali on melkoinen, lisätukena ovat kipuhypnoosi, leikkauksessa asetettu kipustimulaattori ja säännölliset, hermojuureen osoitetut radiofrekvenssihoidot kipuklinikalla.

Virtasen elämänasenne hämmentää. Hän kuvaa saaneensa paljon kivulta.

Ei niin, että olisin onnellinen kivusta huolimatta, vaan niin että olen onnellinen kivun takia

Miten jatkuvasta kärsimyksestä voi seurata onnellista elämää, elämäniloa?

Keskeinen selviytymiskeino on se, että Virtanen on luonut kivustaan hahmon, Mr. Painin. Mr. Painilla on pitkä musta takki, lierihattu, kalpeat kasvot. Virtanen ja Mr. Pain käyvät kipakkaa dialogia, koska mitä muuta kivun ilmentymä voisi kuin kuittailla ja sättiä. Välillä taistelut ovat kovia. Virtanen pistää öykkärille kampoihin, ei anna tämän voittaa. 

Mr. Pain on tosiaan sanonut suoraan, että hän ei poistu viereltäni koskaan. Se on minulle helpottava tieto. Vapaus alkaa hyväksymisestä.

Virtaselle voimia tuovat myös omat pojat. Isän pyyteetön rakkaus kolmea poikaansa kohtaan välittyvät sivuilta. Heille kaikille musiikki on voimanlähde, yhteiset kiertuereissut ja keskeiset voimabiisit kantavat. Virtaselle tietyt kappaleet ovat oikeastaan enemmän kuin voimabiisejä, ne lievittävät kipua. Onpa lääkäri määrännyt hänelle tietyn kappaleen kuuntelemista ihan reseptillä.


Kansipaperin alla painettu kansi on kivunpunainen.


Kirjailija Petri Tamminen on toimittanut kirjan lukuisten keskusteluiden pohjalta. Tammisen esipuhe pohjustaa tulevaa, ja muutenkin rakenne toimii. Tekstissä on paikoin jäljellä puhekielimäisyyttä, mikä pisti silmään. Toinen asia, johon kiinnitin huomiota, on Virtasen kipuhahmon nimi, Mr. Pain. Miksei Herra Kipu? Mutta ehkä nimi ei ollut Virtasen tai Tammisen päätettävissä.

Teos on nopealukuinen kurkistus sellaiseen maailmaan, josta odotin löytäväni katkeruutta ja kyynisyyttä. Niitä ei kuitenkaan Virtasen tarina heijastele. Ei kroonistunutta kipua toki kaunistellakaan, se rajoittaa elämää, se pistää ajoittain vihaksi. 

Kirja toimii varmasti vertaistukena muille kroonikoille, ja kaltaisiani kipua vain satunnaisesti tunteneita se auttaa ymmärtämään kipukroonikon kokemusmaailmaa. Krooninen kipu ei ole maailmanloppu, siitä voi löytää myös hyvää. Sitä on mahdollista hallita, se voi olla mahdollisuus. 

Helmet 2021: 39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia.

perjantai 13. huhtikuuta 2018

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

Kansi: Timo Numminen.

Otava 2018. 224 s.
Alkuteos: Det var vi (2017).
Suom. Jaana Nikula.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Katkeruus vyöryy kirjan sivuilta, niin väkevästi kertoja sanoittaa tunteitaan ruotsalaisen Golnaz Hashemzadeh Bonden vasta suomennetussa romaanissa Olimme kerran. Sapekas entinen vallankumouksellinen joutuu kohtaamaan itseään vahvemman, syövän. Miten näin voi käydä hänelle, joka on selvinnyt väkivaltaisesta vallankumouksesta ja väkivaltaisesta avioliitosta?

Ruotsiin aviomiehensä ja lapsensa kanssa vuosikymmeniä sitten Iranin islamilaista vallankumousta paennut Nahid on yksinäinen nainen. Tarina vuorottelee Nahidin Iranin muistoissa ja nykyajassa, jossa hän yrittää elää diagnoosinsa kanssa. Kertojana toimiva Nahid kokee, ettei kukaan oikein tarvitse häntä, ei tytär eikä kukaan muukaan. Mies on kuollut, aikuisella tyttärellä on oma elämä. Hän on joutunut jättämään kotimaansa nuorena, ja nyt hän joutuu kohtaamaan toisen suuren kriisin. Elinaikaa on korkeintaan puoli vuotta.

Muutama viikko. Puoli vuotta. Muutama vuosi. Mitä eroa niillä on? En ole varma. Ymmärrän, että ne ovat eripituisia aikoja, mutta mitä väliä ajalla tässä tapauksessa on? Mihin minä aikaa tarvitsen? Sairastamiseen? Yksinoloon? Kuoleman odottamiseen? Mitä virkaa ajalla on, jos sitä ei käytä tulevaisuuden rakentamiseen? En tiedä. Ehkä tämä kaikki johtuu siitä, etten tiedän mihin kuluttaisin aikani. Ehkä tämä juuri siksi tapahtuu minulle. Syöpä valitsi minut, koska en tiedä mitä tehdä elämälläni. 

Alusta asti on selvää, että kertojalla on paljon hampaankolossa. Mistä kaunaisuus oikein kumpuaa? Se selviää lukijalle pikkuhiljaa, enkä tarinan edetessä ja taustojen valjetessa enää ihmettele syvältä sisimmästä pulppuavaa vihaa.

On mielenkiintoista lukea kuvausta 1970-luvun Iranista, joka on hyvin kaukana siitä Iranista, jonka me tiedämme: Nahidin lapsuudenperheessä on seitsemän tytärtä, kertoja itse on juuri päässyt lääketieteelliseen. Juhlissa tanssitaan, yliopistolle mennään minihameessa ja hiuksia vaalennetaan. Tulevan miehensä, Masoodin, myötä kertoja liittyy 1970-luvun lopulla vallankumouksellisiin. Vallankumous lankesi tähtisateena yllemme. 

Parempaan tulevaisuuteen uskovat nuoret jakavat lentolehtisiä ja järjestävät salaisia kokoontumisia. Parikymppinen kertoja ottaa mielenosoitukseen mukaansa 14-vuotiaan pikkusiskonsa, mikä varjostaa koko hänen loppuelämäänsä. Huolettomasta tapahtumasta nimittäin kehkeytyy silmitön ammuskelu. Ihmisiä kuolee, ja seuraa kuulusteluja ja pakotettuja tunnustuksia. Mieleeni nousee Han Kangin Ihmisen teot, kun jälleen luen väkivaltaisuuksiksi puhkeavasta mielenosoituksesta. Nahidin ja Masoodin on paettava: Meidän olisi pitänyt kuolla sinä yönä, sillä kaikki seuraavat vuoden olivat pelkkää laina-aikaa.

Iranin tapahtumien lisäksi kirja kuvaa koskettavasti kertojan suhdetta aikuiseen tyttäreensä. Äiti ei osaa puhua kuin ilkeyksiä ja tiuskia. Tarkoitus ei ole loukata, mutta häijyydet karkaavat huulilta helpommin kuin hellyydet. Taustalla on Nahidin haastava suhde omaan äitiinsä, jota hän ylläpitää Iraniin puhelimitse. Nahid myös tuntee, ettei hänellä ole oikeutta olla tyytymätön, olihan hänellä asiat paremmin kuin kotimaansa edeltävällä naissukupolvella. Äitikin on joutunut naimisiin vain 9-vuotiaana.

Hashemzadeh Bonde kuvaa elävästi elämässä monesti pettyneen, kuolemansairaan naisen tuntoja. Nahidin tarina näyttää, millaisia jälkiä toistuva, läpi elämän koettu ja todistettu väkivalta jättää. Viha katkeroittaa ja sisuunnuttaa, jopa niin, että nainen ei suostukaan kuolemaan, ei ainakaan annetussa ajassa.

Olimme kerran on Golnaz Hashemzadeh Bonden toinen romaani. Kirjailija on syntynyt vuonna 1983 Iranissa ja muuttanut lapsena perheensä kanssa Ruotsiin. Nykyisin hän johtaa perustamaan ihmisoikeusjärjestöä. Golnaz Hashemzadeh Bonde saapuu toukokuussa Helsinki Lit -kirjallisuusfestareille. Hän keskustelee perjantaina 25.5. Jani Toivolan kanssa — jo tämän kirjan perusteella odotan keskustelua innolla ja toivon ehtiväni tutustua Toivolankin teoksiin ennen festaria!

Helmet-lukuhaasteessa laitan kirjan kohtaan 39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama.

Olimme kerran muissa blogeissa: Leena Lumi ja Kirjasähkökäyrä.

tiistai 17. toukokuuta 2016

Viivi Rintanen: Mielisairaalan kesätyttö (2015)

Kustantaja: Suuri Kurpitsa.
Sivumäärä: 112.
Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Viivi Rintanen. 

Mielisairaalan kesätyttö on sarjakuvaromaani, joka perustuu Viivi Rintasen omakohtaisiin kokemuksiin. Kiinnostuin teoksesta viime syksynä, kun Helsingin Sanomat kirjoitti siitä. Olen jonottanut albumia reilut puoli vuotta kirjastosta, ja vihdoin odotus palkittiin!

Rintanen on työskennellyt kesäisin mielenterveysosastolla siivoojana, ja nuo kokemukset saivat hänen pohtimaan mielenterveyspotilaita, heidän asemaansa ja omaa mielenterveyttään. Kokemuksista syntyi sarjakuva-albumi. Albumissa päähenkilönä on Vilma, parikymppinen nuori nainen, joka pestautuu sairaala-apulaiseksi mielenterveyspotilaiden osastolle. Vilma siivoaa ja jakelee ruokaa osastolla, jonka potilailla on erilaisia psyykkisiä sairauksia.


Rintanen kuvaa elävästi nuoren ihmisen kokemuksia luultavasti ensimmäisessä kesätyöpaikassaan. Jokaisella nuorella on varmasti epävarmat hetkensä vastaavissa tilanteissa, eikä Vilma pääse helpolla sairaalaympäristössä. Epävarmuuden lisäksi oma asema suhteessa potilaisiin ja kokeneisiin hoitajiin mietityttävät nuorta. Potilaat tulevat ajatuksiin vapaa-ajalla, valvottavat öisin. Raskas työ horjuttaa Vilman mieltä: hän sairastuu syömishäiriöön. 


Albumin kuvitus on melko tummasävyistä. Päähenkilön ahdistus ja muut mielentilat tulevat lähelle lukijaa. Sarjakuvan keinoin Rintanen havainnollistaa sitä, mistä Vilman syömishäiriössä on kyse: kontrolloimisesta ja vääristyneestä ruumiinkuvasta. Ruuduissa on kuvattu luurangonlaiha nuori nainen, joka kokee itsensä liian suureksi. Näin visuaalisesti esitettynä anoreksian julmuus on pysäyttävää.

Rintasen teos pakottaa ajattelemaan häilyvää rajaa terveen ja sairaan ihmisen välillä. Miten pienestä kaikki voikaan olla kiinni, vaikka kyse on suurista asioista. 

Luen harvoin sarjakuvia, joten en pysty vertailemaan tätä teosta genren muihin edustajiin. Voin vain sanoa, että Mielisairaalan kesätyttö teki minuun vaikutuksen vahvoilla väreillään, tarkoilla huomioillaan ja tekijänsä rohkeudella. Rintasen kirjoittama ja kuvittama päähenkilö muistuttaa ilmeisen paljon Rintasta itseään, joten omien tuntojen avaaminen lukijalle on varmasti vaatinut tekijältä paljon. Vaikka sarjakuvateosta voi lukea näennäisesti nopeasti, mikään välipala tällainen tummasävyinen ja aiheeltaan raskas kirja ei ole.  

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Beate Grimsrud: Hullu vapaana (2010)

Alkuteos: En dåre fri.
Suomentaja: Jonna Joskitt-Pöyry (2012).
Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 392.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?


Beate Grimsrud on norjalainen kirjailija, joka asuu nykyisin Ruotsissa. Hänen tähän mennessä ainut suomennettu kirjansa Hullu vapaana on vahvasti omaelämäkerrallinen teos huippulahjakkaasta ja oppimisvaikeuksista kärsivästä tytöstä, joka varttuu mielenterveysongelmien kanssa painivaksi kirjailijaksi.

Kirjan päähenkilö on Eli, jonka vaiheita seurataan pikkutytöstä aina aikuiseksi saakka. Kirjassa vuorottelevat välähdyksinä mieleenpainuvimmat koti- ja koulumuistot sekä aikuiselämä, jota rytmittävät hoitojaksot eri laitoksissa.

Elissä elää pienestä lähtien vahva halu keksiä tarinoita. Tyttö suoltaa kertomuksia, vaikka koulu sujuu kehnosti, eikä hän yläasteelle siirtyessään osaa vielä lukea. Myöhemmin huomataan, ettei Eli edes näe kunnolla. Kaikesta tästä huolimatta Elin toiveammatti on kirjailija.

Jo lapsena Eli alkaa kuulla ääniä. Aikuisena hänen riesanaan on jo useita eri ääniä: Espen, Emil, Erik ja prinssi Eugen. Kaikilla "pojilla" on omat persoonallisuutensa, jokainen työntää Eliä johonkin suuntaan. Yksi ääni usuttaa Eliä väkivaltaan, kun taas toinen saa hänet shoppailemaan ja tuhlaamaan. 

Huumeet ja alkoholi tulevat Elin elämään jo nuorena. Erilaisten päihteiden käyttö lietsoo sairautta, mutta samalla Eli haluaa ja pystyy toteuttamaan luovuuttaan erilaisten taideprojektien kautta. Häneltä ilmestyy kirjoja, jotka menestyvät. Tekeminen yltyy välillä niin maaniseksi, että sairaus jälleen pahenee ja edessä on sairaalajakso. Lojaalit ystävät pysyvät Elin rinnalla myös hankalimpina aikoina.

Kirja avaa skitsofreenikon ajatusmalleja ja tuntoja sekä kommentoi mielenterveyspotilaan osaa. Kirjan Eli ja samoin kirjailija Grimsrud itse ovat rohkaisevia esimerkkejä henkilöistä, jotka voivat toimia yhteiskunnassa ja menestyä luovassa ammatissa vakavasta sairaudestaan huolimatta. Sairauden kanssa on vain opittava elämään: elämä on luovimista hyvien ja huonompien jaksojen välillä. 

Koen, että kirjan lukeminen lisäsi ymmärrystäni skitsofreniasta. Hulluus ja terveys eivät ole mustavalkoisia asioita. Elin terapeutti toteaa mielestäni osuvasti:
"Äänien kuuleminen sinänsä ei ole sairasta. Kyse on siitä, miten niihin suhtautuu. Ihmiset ovat kuulleet ääniä maailman sivu. Filosofit, viisaat, taiteilijat"

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni (2014)

Kustantaja: WSOY.
Sivumäärä: 246.
Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Joni Skiftesvikin omaelämäkerrallinen romaani Valkoinen Toyota vei vaimoni voitti Runeberg-palkinnon helmikuussa 2015. Palkinto ja kirjan erikoinen nimi saivat minut varaamaan teoksen kirjastosta. Kirja on saanut paljon huomiota kirjablogeissa, mutta olen toistaiseksi sivuuttanut bloggaajakollegoiden arviot, koska halusin lukea kirjan ilman ennakko-odotuksia.

Valkoinen Toyota vei vaimoni on ensimmäinen Skiftesvikiltä lukemani kirja. (Ehkä koulussa luimme hänen novellejaan, mutta tästä en ole aivan varma.) Kirjastossa olen pannut merkille Skiftesvikin lukuisat romaanit ja novellikokoelmat, joiden nimet usein viittaavat mereen, luontoon tai laivoihin. Kiinnostavan kuuloisia, mutta viimeinen sysäys lukea niitä on tätä ennen puuttunut.

Kirjailija nimeää teoksensa sen alaotsikossa 'elämänkuviksi', mikä onkin onnistunut luonnehdinta. Teos nimittäin koostuu tuokiokuvista kirjailijan elämän varrelta. Se on muistelmaromaani, jossa on elämäkerran ja novellien piirteitä.

Skiftesvikin elämässä oli suurten kriisien aika kesällä 2011, kun hänen vaimonsa lähti sydämensiirtoon Helsinkiin ja hän itse kärsi selittämättömistä vatsa-alueen kivuista. Kivut paljastuvat aortan repeytymäksi. Mies sairastaa Oulussa, vaimo Helsingissä, ja lapset reissaavat vanhempiaan tukemassa.

Nykytilanteen rinnalle Skiftesvik tuo muistojaan aina lapsuudestaan lähtien. Hän on kotoisin Haukiputaalta ja on saanut kauniin sukunimensä norjalaiselta merimiesisältään. Isä ei ollut mukana perheen elämässä kauaa, vaan pojan kasvattivat satamatyössä ollut äiti ja mummo. He myös opettivat pojan lukijaksi. Hilkka-vaimon kanssa kirjailija on saanut neljä lasta, mutta yhteisiin vuosiin on mahtunut hankalia aikoja, kuten pakkomuutto kiusaamisen vuoksi ja lapsen kuolema.

Perhe-elämän rinnalla Skiftesvik kuvaa uransa vaiheita. Hän aloitteli kirjailijauraansa leipätyönsä ohella, kunnes jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi 1988. Päätöstä edelsi parikymmenvuotinen, nousujohteinen ura toimituksissa, ja kirjailijaksi hän jättäytyi julkaisujohtajan työstä. Aiemmin aikaa kirjoittamiselle piti löytää illoista ja loma-ajoista, mutta kirjailijaksi jättäytyminen mahdollisti täydellisen omistautumisen kutsumustyölle.

Elämään on siis mahtunut ylä- ja alamäkiä, ja monista niistä muodostuu kirjailijan kertomana kiehtovia tarinoita. Kuin oma novellinsa on esimerkiksi kertomus siitä, miten nuori mies lopulta oppii latinan hankalat taivutusmuodot simpsakalta lehtorinsijaiselta. Tai miten hänen palkittu esikoisteoksensa Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja sai nimensä.

Teos on helppolukuinen ja sen tunnelmat vaihtuvat ilosta suruun nopeasti. Skiftesvik kuvaa isänrakkautta, rakkautta puolisoonsa ja menetyksiään niin aidosti, että kuivin silmin en onnistunut tätä lukemaan. Tekstin takana vaikuttaa olevan tunteikas, mutta myös hyvin terävänäköinen mies. Hän kommentoi suorin sanoin esimerkiksi lääkärien suhtautumista potilaisiinsa ja lehtien toimitusten löyhää työmoraalia.

En yllättynyt, että viihdyin niin hyvin Skiftesvikin tuokiokuvien parissa, sillä pidän elämäkerroista, ja etenkin kirjailijaelämäkerrat kiehtovat. Nyt kun tiedän, että useat Skiftesvikin teokset sijoittuvat Oulun satamakortteleihin lähihistoriassa ja kertovat elämästä meren ehdoilla, jatkan mielelläni hänen teoksiinsa tutustumista. Meri on saaristomökkeilijälle lähellä sydäntä ja pidänhän kovin Teuvo Pakkalan Oulu-kuvauksista.

Nyt minulla näyttää olevan meneillään kuherruskausi kirjallisuuden kanssa! Useat viimeaikaiset uudet kirjailijatuttavuudet ovat tehneet vaikutuksen ensiyrittämällä: ensin Audrey Magee, sitten Ian McEwan ja nyt Joni Skiftesvik. Onneksi kahdella viimeksi mainitulla on takanaan mittava ura, joten tutustuttavaa riittää!

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Ian McEwan: Lapsen oikeus (2014)

Alkuteos: The Children Act.
Suomennos: Juhani Lindholm (2015).
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 223.
Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Kansi: ?
Fiona Maye on lähes kuusikymppinen perheoikeuden tuomari, joka on nuoresta lähtien tehnyt kaiken edistääkseen uraansa. Lapset jäivät hankkimatta, kun Fiona ja hänen yliopistonopettajana työskentelevä miehensä Jack omistautuivat töilleen. Elämää taloon tuovat lukuisat vierailevat sukulaiset lapsineen.

Avioeroriidat ja huoltajuuskysymykset ovat Fionalle arkipäivää. Jotkin tapaukset menevät ihon alle, tulevat uniinkin. Näin käy esimerkiksi siamilaisten kaksosten tapauksessa, jossa toisen pelastaminen tarkoittaisi toisen kuolemaa. Fiona on kuitenkin rautainen ammattilainen ja osaa antaa perusteltuja ja kollegoiden kesken arvostettuja tuomioita. Fionan ohjenuorana on toimia aina lapsen parhaaksi.

Päänvaivaa aiheuttaa Adamin tapaus, jossa Fionalla on hankaluuksia säilyttää ammatillinen etäisyytensä. 17-vuotias poika sairastaa leukemiaa, jonka tehokkain hoito edellyttäisi verensiirtoa. Adam ja hänen vanhempansa kieltäytyvät jyrkästi, sillä heidän uskontonsa ei sitä salli: he ovat Jehovan todistajia. Sairaala hakee oikeudessa lupaa tehdä verensiirto vanhempien ja pojan tahtoa vastaan. Fiona täytyy antaa tuomionsa nopeasti, sillä ylihuomenna voi jo olla liian myöhäistä.

Samaan aikaan Fionan yksityiselämässä kuohuu. Vuosikymmeniä uskollisena pysynyt Jack ilmoittaa haluavansa aloittaa suhteen nuoren naisen kanssa. Jack haluaa vielä kerran kokea huuman ja hurmion ja pyytää siihen Fionan suostumusta. Yhtäkkiä Fiona on keskellä sellaista aviokriisiä, joka on hänelle liiankin tuttu töistä.

Minua kiehtoi kirjassa erityisesti tuomarin työn ja arjen kuvaus. Tuomarin asema vaatii paljon. Päätökset muuttavat ihmisten elämää merkittävästi, ja joskus on kyse jopa elämästä ja kuolemasta. Vastuuta ja valtaa on yhdellä ihmisellä paljon, eikä Fionakaan ole erehtymätön.

Minulle Lapsen oikeus tarjosi intensiivisen ja ajatuksia herättelevän lukukokemuksen. Se on yhtäaikaa tiivis ja monipuolinen: kirjassa on vain reilut parisataa sivua ja siinä sukelletaan niin oikeustapauksiin, ammattietiikkaan, aviokriisiin, klassiseen musiikkiin kuin uskonnollisiin kysymyksiinkin. Aiheiden kirjo epäilytti aluksi, mutta kokonaisuus toimii.

Kirjan kieli soljuu ongelmitta, mikä ei ole ihme, kun suomennoksen takaa löytyy Juhani Lindholm. Lindholm sai juuri Mikael Agricola -käännöspalkinnon suomennoksestaan Painovoiman sateenkaari, joka on Thomas Pynchonin mammuttiteos.

Nautin television oikeusdraamoista, mutta en muista juuri lukeneeni oikeussaleihin sijoittuvia kirjoja. Fionan myötä näkökulma kirjassa on tuomarin, kun taas useimmissa tv-sarjoissa asioita katsotaan syyttäjän tai puolustuksen näkövinkkelistä. Nyt muistui mieleeni, kuinka nuorempana seurasin tiiviisti Amyn lailla -sarjaa, jossa pääosassa oli Fionan tavoin naistuomari.

Lapsen oikeus on jo 13. Ian McEwanilta suomennettu romaani, mutta minulle se on ensikosketus tämän brittikirjailijan tuotantoon. On hienoa taas löytää uusi kiinnostava kirjailja, jossa on aineksia lempikirjailijaksi.

Lapsen oikeudesta ovat kirjoittaneet aiemmin ainakin Kuutar, Ulla ja Leena Lumi. Alkukielellä teoksen on lukenut Omppu.

perjantai 11. huhtikuuta 2014

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin – 2. Sairaus (2013)

Alkuteos: Torka aldrig tårar utan handskar – 2. Sjukdomen.
Suom. Otto Lappalainen (2014).
Kustantaja: Johnny Kniga.
Sivumäärä: 300.
Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Pompe Hedengren.
Lukumatkani maailman ympäri on ollut pysähdyksissä useamman viikon ajan, mutta vihdoin sain siirryttyä Iranista Ruotsiin. Oikeastaan käväisin tässä välissä uudestaan Alankomaissa Kochin Lääkärin kanssa, koska en vain voinut odottaa kauempaa toisen Kochin kanssa, niin hyvin Illallinen minut vakuutti.

Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian toinen osa vie 1980-luvun Tukholmaan, missä ensimmäisestä osasta tutut nuoret miehet joutuvat silmätysten aidsin kanssa. Aids oli toki läsnä jo ensimmäisessä kirjassa, mutta Sairaus syventää tuntemattoman taudin aiheuttamia tuntemuksia.

Rasmus ja Benjamin ovat olleet yhdessä kolme ja puoli vuotta, joista asuneet yhdessä kaksi. Molemmat ovat silti edelleen tiukasti kaapissa perheilleen, mikä tekee tilanteesta tukalan ja kiristää rakastavaisten välejä. Rasmuksen vanhemmat asuvat pikkupaikkakunnalla, ja Benjaminin vanhemmat ovat hartaita Jehovan todistajia – molemmille kertominen tuntuu lähes mahdottomalta.

Kaapista ulos tulemisen rinnalla nuoret miehet joutuvat kamppailemaan uuden taudin, aidsin, kanssa. Positiivisia testituloksia alkaa saada yksi jos toinenkin Rasmuksen ja Benjaminin kaveripiirissä. Taudin leviäminen vaikuttaa koko homoyhteisöön; kaikki pelkäävät muiden ja itsensä puolesta. Nuoret miehet saavat kuolemantuomioon verrattavia uutisia. Samalla kun lehtilööpit kirkuvat homorutosta ja homojen syövästä, alkavat sairastuneet ja heidän läheisensä ymmärtää taudin lopullisuuden.

Kerronnan realistisuus teki minuun jälleen vaikutuksen. Gardell ei yritä tehdä henkilöistään säälittäviä uhreja, vaan tuo heidät tarinaan virheineen ja heikkouksineen. Mitään kaunistelematta.
Reine, vuoteessa makaava nuori mies, on kuihtunut ja pitkälle edenneen Kaposin sarkooman merkitsemä.  
Vuoteessa makaavan miehen käsivarret, iho ja kaula ovat tämän syöpälajin aiheuttamien suurten ruskeiden läiskien peitossa. 
Hänellä on koko takamuksen ja selän notkon kohdalla hirveitä makuuhaavoja. Itse haavojen ympärille on kiinnitetty vaahtomuovia suojaamaan ihoa niin, että se ei hankaudu suoraan patjaa vasten, mutta tästä on kovin vähän apua. 
Hänen vartalonsa on hento, lähes läpinäkyvä. Jatkuvasti toistuneet ripulikohtaukset ovat laihduttaneet hänet. Hän on ulostanut jopa omat suolensa. 
Ja hän on yksin.
Ei riitä, että nuoria ihmisiä kuolee ja riutuu, vaan heidät monesti myös hylätään. Jotkut jopa valitsevat eristäytymisen suojellakseen läheisiään. Uusi ja tuntematon ymmärrettävästi aiheuttaa pelkoja, mutta inhimillisyyden unohtuminen tuntuu lukiessa kaikkein karuimmalta.

Sairaus on vavisuttava ja tunteita herättävä aivan kuten ensimmäinenkin osa, jota äänestin jopa viime vuoden parhaaksi käännösromaaniksi. Loistavan ja tärkeän kirjakolmikon päätösosa ilmestyy kustantajan sivujen mukaan jo syyskuussa, joten laatutrilogia saadaan päätökseen vielä tämän vuoden puolella! Tästä kakkososasta on ehtinyt blogata ainakin Katri.

Musta neula Tukholman kohdalla.

tiistai 26. marraskuuta 2013

Siri Kolu: PI: Pelko ihmisessä (2013)

Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 283.
Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: Arvostelukappale.
Kansi: Safa Hovinen.
Pelko ihmisessä on dystopiaromaani: maailmassa on levinnyt PI-virus eli P-influenssa, joka levittää pelkoa ihmisten keskuudessa. Sairastuneet eristetään yhteiskunnasta, ja myös heidän läheisensä joutuvat koville. PI-virus alkaa näkyä tartunnan saaneessa siten, että hänen aistinsa herkistyvät, hänestä tulee fyysisempi ja hänelle alkaa kehittyä jonkinlainen erityistaito. Sairastuneet saavat siis pikkuhiljaa eläimellisiä piirteitä.

Pilvi on 16-vuotias tyttö, joka on päättänyt vapaaehtoisesti ilmoittautua sairastuneeksi. Niinpä hänet kuljetetaan muiden sairastuneiden mukana yhteen Luolista, jossa eristetyt yrittävät selviytyä vähillä elintarvikkeilla ilman mukavuuksia tai yhteyksiä ulkomaailmaan.
Mitä voi tehdä, jos on rajattomasti aikaa? Kun ei voi mennä minnekään. Kun ei voi odottaa mitään: teeveen uutta elokuvaa, konserttia, uuden kahvilan avaamista. Edes myöhässä olevia kirjoja ei voi palauttaa.
Kertojina toimivat Pilvin lisäksi hänen veljensä ja entinen poikaystävänsä. Tarina valottuu siis kolmelta eri kantilta. Välillä menin sekaisin siinä, kumpi poika onkaan äänessä, vaikka luvut on nimetty kertojan mukaan. Pilvin kertojajaksot ovat minusta toimivampia kuin poikien, ja Pilvi on kolmesta kertojasta ainoa, joka ei ärsytä.

Lukijana vieroksun usein puhekielen käyttöä, mutta tällä kertaa niin ei käynyt. Kolu on käyttänyt nuorten kieltä minun makuuni uskottavasti. Vähän kyllä kohottelin kulmiani englannin ja suomen sekoittamiselle, mutta toisaalta, sellaista kieltä nuoret monesti käyttävät.

Luolan ahdistavassa ilmapiirissä voimia antaa musiikki. Luolassa kaikuvat usein kappaleet West Side Storysta, ja musiikki on mukana ilon ja surun hetkissä. Kappaleiden tapailu on lukemisen ja tarinoiden kerronnan rinnalla hyvää ajanvietettä puuduttavassa Luola-arjessa.

Kiehtovinta kirjassa on minusta eristetyn yhteisön elämän kuvaus. Salamyhkäisyys, kuppikunnat ja sairastuneiden uudet oireet tiivistävät tunnelmaa.

Hieman petyin lopussa, kun niin monet asiat jäivät ilmaan. Jatko-osa tai -osia on siis ilmeisesti tulossa. Jos vertaan Pelkoa ihmisessä blogiaikana lukemiini dystopiatarinoihin Nälkäpeliin ja Teemestarin kirjaan, niin niiden rinnalla tämä hieman kalpenee. Vaikka en ole scifikirjojen ystävä, niin luin Kolun romaania ilolla.

tiistai 4. joulukuuta 2012

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu (2012)

Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 210.
Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Ensin karsastin tätä kohukirjaa. Onpa inhaa poimia läheisten murheet ja surut kirjan materiaaliksi! Miten törkeää! Hetken höyrysin, kunnes oivalsin, etten ollutkaan muodostanut asiasta omaa mielipidettäni, vaan apinoinut sen jostakin. Minusta nimittäin taiteilijalla on oikeus imeä vaikutteita mistä vain, eikä taiteellisia vapauksia voi alkaa rajata. (Niin ikävää kuin se voikin olla sille, jonka elämä päätyy kirjan sivuille. Tässäkin varsin tunnistamattomassa muodossa tosin.)

No, sitten lukukokemukseen. Odotin tarinan olevan raastava, sillä onhan aiheina lapsen sairaus ja avioliiton kaatuminen. Mutta niin vain huomasin skannaavani tekstiä kuin jotakin raporttia, minkään liikahtamatta. Nenäliinat säästyivät.

Päähenkilö Julie työskentelee oppaana Normandian rannikolla. Hän selostaa turistiryhmille maihinnousun vaiheita aina vain uudelleen ja uudelleen. Eräänä päivänä Julie huomaa tyttärellään Emmalla outoja mustelmia ympäri kehoa, ja leukemia-diagnoosi tulee nopeasti, odottamatta. Sillä hetkellä Julien elämän täyttävät pelko ja epätoivo. Samalla elämää myllertää aviomiehen suhde toiseen naiseen.

HS:n Majanderin arvio (19.8.2012) kuvaili tarinaa ahdistavaksi ja puristavaksi – näihin en yhdy, mutta monista Ala-Harjan oivalluksista kyllä Majanderin tapaan ilahduin. Elämä ja kuolema, terveys ja sairaus, lapsuus ja vanhuus – erilaisista vastinpareista syntyy kiinnostavia pohdintoja. Parasta Maihinnousussa oli minusta eritoten se, miten sotaselostukset rinnastuivat muuhun tarinaan. Ehkä kliseistä rinnastaa sota ja rakkaus, mutta tässä se toimii.

Sodassa on helppo toimia, sillä sodan päämäärä on aina selvä, sillä tavalla sota on turvallinen. Sotaan ryhtyessä myös tietää, että joskus se loppuu; kaikki sodat loppuvat joskus.

Julien elämä on sairauden ja avioliiton rakoilemisen myötä täynnä epävarmuutta. Sodan olemusta pohditaan paljon, ja huomaan lukeneeni sodasta yllättävän paljon kuluneen vuoden aikana. Esimerkiksi Dora, Dorassa ja Kätilössä oli myös oivaltavia tiivistyksiä.

Maihinnousun kerronta on pelkistettyä:

Emma oksentaa, sen suuhun sattuu, suu on rakkuloita täynnä. Emma makaa sairaalasängyssä silmät suljettuina. Emma haluaisi sairaalasta pois, mutta en voi luvata mitään. Emma kärsii, minun vatsaani kouraisee.

Toisto ja lyhyet virkkeet ovat tehokeinoja, joista sain yliannostuksen tätä lukiessani. Ihmisiin viittaaminen se-pronominilla ei ollut kovin hyvin perusteltua ja johdonmukaista, varsinkaan kun teksti ei muuten ollut puhekielistä.

Tunsin lukiessani syyllisyyttä siitä, että Maihinnousu jätti minut kylmäksi. En kuitenkaan ole tuntemuksineni aivan yksin, sillä tarinan koskettavuutta on pohtinut ainakin Hanna. Helmi-Maaria taas lipui Ala-Harjan kielen mukana. Myös esimerkiksi  Mari A, Jaana, Maria ja Valkoinen Kirahvi ovat kirjasta kirjoittaneet.

torstai 30. elokuuta 2012

Siri Hustvedt: Vapiseva nainen (2009)

Alkuteos: The Shaking Woman or A History of My Nerves.
Suomentaja: Kaisa Sivenius (2011).
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 240.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Kuva: otava.fi
Siri Hustvedt on amerikkalainen kirjailija, kriitikko ja kirjallisuustieteen tohtori, joka tunnetaan myös kirjailija Paul Austerin vaimona. Vapiseva nainen. Hermojeni tarina on henkilökohtainen tutkielma vaikeasti määriteltävistä tärinäkohtauksista, joista Hustvedt kärsii.

Hustvedt sai ensimmäisen vapinakohtauksensa, kun hän oli pitämässä muistopuhetta edesmenneen isänsä työpaikalla. Hän piti puheensa loppuun raajojensa holtittomasta heilumisesta huolimatta, ja oireet kestivät vain tuon puheen ajan. Tuosta hetkestä alkoi Hustvedtin tinkimätön selvitystyö vapinan syiden selvittämiseksi.

Oireeni ovat kuljettaneet minut Kreikasta tähän päivään, teorioihin ja ajatuksiin, jotka rakentuvat eri tavoille nähdä maailma. Mitä on ruumis ja mitä mieli? Onko jokainen meistä yksi vai moni? Kuinka muistamme asioita ja kuinka unohdamme niitä? Oman sairauteni jäljittäminen on osoittautunut seikkailuksi kokemuksen ja havaitsemisen historiaan.

Vapiseva nainen vie lukijan neuropsykologian maailmaan. Siinä käydään läpi alan historiaa, tautiluokituksia ja erilaisia esimerkkitapauksia hyvinkin perusteellisesti. Hustvedt esittelee laajasti muun muassa uni- ja muistitutkimusta; rivien välistä huokuu tiedonjano aihetta kohtaan. Kirjoittaja höystää paikoin hyvin tieteellistä tekstiä omilla kokemuksillaan, sillä hän kertoo avoimesti oireistaan ja tuntemuksistaan.

Poikkeuksellista ja samalla mielenkiintoisinta Hustvedtin omassa vapinassa on se, että kohtaus iskee vain kun hän on pitämässä puhetta ja että dramaattisen näköisen kohtauksen aikana hänen puheensa ei häiriinny. Hän on kokenut esiintyjä eikä myöskään kärsi esiintymispeloista: mistä moinen kohtaus siis kumpuaa? Hustvedt on melkeinpä pakkomielteisen halukas selvittämään vapinansa syyn, vaikka oireet ovatkin helpottuneet lääkehoidolla.

Vapiseva nainen pistää pohtimaan ihmismielen ja ruumiin monimutkaisuuksia. Varsinkin muistiin ja muistamiseen liittyvät pohdinnot ovat mielestäni kiehtovia. Missä määrin oikeasti muistamme vaikkapa lapsuutemme tapahtumia ja missä määrin vain luulemme muistavamme?

Muistia ei voi erottaa mielikuvituksesta. Ne kulkevat käsi kädessä. Jossakin määrin me kaikki keksimme itsellemme menneisyyksiä.

Lukukokemusta hieman raskautti se, että teosta ei ole jaettu lukuihin. Kansikuva ei ole minun silmääni kovin kaunis, joten siitä myös pieni miinus. Kannen lysyyn painunut nainen ei mielestäni välitä teoksen lämmintä, pohdistelevaa tunnelmaa.

Koska kirja keskittyy paljolti juuri neuropsykologisiin teorioihin ja pohdintoihin, uskoisin tämän olevan kaikille psykologiasta kiinnostuneille kiintoisaa luettavaa. Hustvedt ei sorru besserwisseriksi esitellessään laajaa tuntemustaan vaan tekee sen aidon innostuneesti.

Blogeissa Vapisevaan naiseen ovat tutustuneet esimerkiksi Jenni, Linnea, Valkoinen Kirahvi ja Katri. HS:n Jukka Petäjän kirjoitus on luettavissa täällä ja kustantajan esittely täällä
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...