Helen Macdonald: H niin kuin haukka (2014)

Alkuteos: H is for hawk.

Suomentaja: Irmeli Ruuska (2016).

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 376.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Ensi kuulemalta Helen Macdonaldin kirja H niin kuin haukka herätti minussa lähinnä hämmennystä: nelikymppisen naisen isä kuolee, ja nainen kesyttää kanahaukan. Mitä ihmettä? Jonkinlainen kiinnostus kirjaan kuitenkin virisi ja lainasin sen kirjastosta, mutta en saanut edes aloitettua sitä, vaan palautin sen avaamattomana. Sitten tuli toukokuu ja Helsinki Lit, jossa kuuntelin lumoutuneena Helen Macdonaldin ja Sirpa Kähkösen keskustelua. (Keskustelu on nähtävissä Yle Areenassa täällä.) Macdonald puhui kirjastaan, elämästään ja haukoista niin kiinnostavasti, kuulijaystävällisesti ja lämpimästi, että hykertelin katsomossa. Joskus jonkun ihmisen ääni menee suoraan sydämeen.

Macdonald ja Kähkönen HelsinkiLitin lavalla.

Sama viisas ja lämmin ääni välittyy myös H niin kuin haukka -teoksen sivuilta. Kirja kertoo Macdonaldin vavisuttavasta menetyksestä: hänen suuresti rakastama ja ihannoima isänsä kuolee, ja Helenin maailma tuntuu romahtavan. Osana surutyötään Macdonald ottaa itselleen kanahaukan kesyttääkseen sen ja eristäytyy pitkäksi aikaa muusta maailmasta. Haukat liittyvät kiinteästi isään ja muistoihin, sillä Macdonald on pienestä pitäen samonnut metsissä isänsä kanssa ja harjoitellut haukkametsästystä.

Festivaaliesiintymisensä ja kirjansa perusteella Macdonald on todella oppinut ja sivistynyt, mutta ei nosta itseään jalustalle. Yliopistouraa luonut Macdonald tuntee aiheensa kirjahistorian ja referoi haukkametsästäjäguru T. H. Whiten klassikkoteosta. Jotkut Macdonaldin kirjan lukeneet ovat kokeneet laajahkot White-jaksot raskaiksi, mutta minua ne eivät puuduttaneet. Macdonald kirjoittaa selkeästi ja kirjan luvut ovat mielestäni sopivan pituisia.

Macdonald rakentaa kirjaansa taidokkaasti useita kerroksia. Hän nivoo luontevasti yhteen oman surutyönsä ja kokemuksensa, haukkatietouden ja historian. Macdonald kuvaa isäsuhdettaan ja luontosuhdettaan lukijalle eikä pelkää tuoda esille omia heikkouksiaan. Masennuksen ja maailmalta sulkeutumisen kuvaukset avaavat rohkeasti kirjailijan sisintä. Eristäytymisen aikana ihmisen ja eläimen rajat häilyvät:

Tarkkailijahan unohtaa itsensä ja ujuttautuu tarkkailtavansa nahkoihin. Juuri siksi minä rakastin pienenä lintujen tarkkailua. Se pikkutyttö häivytti itsensä ja lähti lentoon katselemiensa lintujen hahmossa. Samoin kävi nyt. Voidakseni kesyttää haukan olin ujuttautunut villin olennon nahkoihin, ja pimennetyssä huoneessa vietettyjen päivien kuluessa ihmisyyteni alkoi haihtua.

H niin kuin haukka -kirjasta on julkaistu monia blogitekstejä, joista linkitän tällä kertaa vain yhden. Lumiomenan Katja pohtii mielenkiintoisesti linnunkesyttämisen oikeutusta ja sitä, miksi ihminen haluaa kesyttää eläimen, joka on luotu lentämään vapaana. Kieltämättä tämä puoli asiaa ei jättänyt minuakaan rauhaan kirjaa lukiessani. Välillä tuntui pahalta lukea kesytyksen vaiheista, siitä miten haukkaa pidetään nälässä, sidotaan, huputetaan. Sitten huomasin ajattelevani, ettei minulla ole oikeutta arvostella haukan kesyttämistä, onhan minullakin lemmikkinä koira, jota pidän hihnassa ja jota ruokin harkintani mukaani. Toisaalta koiraa ja haukkaa ei aivan voi rinnastaa, koska haukka on kuitenkin petoeläin.

Macdonaldin kirjan lukeminen muistuttaa viimevuotisesta Bea Uusman Naparetki-kirjan lukemisesta. Haukkametsästys kiinnostaa minua aiheena yhtä vähän kuin naparetket, mutta kirjoittajan asiantuntemus ja palava kiinnostus aiheeseensa saavat lukemaan teosta syventyen. Uusman kirja on vauhdikkaampi ja valoisampi kuin Macdonaldin teos, jossa surutyö tekee tunnelmasta mollivoittoisen. Molemmissa on intohimoa, rakkautta ja pakkomielteisyyttä, jotka nostavat ne omaan luokkaansa. Tällaisia romaanimaisia tietokirjoja haluan ehdottomasti lukea enemmän!

Sadie Jones: Kotiinpaluu (2008)

Alkuteos: The Outcast.

Suomentaja: Marianna Kurtto (2016).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 361.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: tekijän nimi kirjaston tarran alla.

Lainasin kirjastosta Sadie Jonesin tänä vuonna suomennetun esikoisteoksen Kotiinpaluu, koska Jones esiintyy tulevan viikonlopun HelsinkiLit-kirjallisuusfestivaaleilla, jonne olen menossa työkavereiden kanssa. Festareilla on monia mielenkiintoisia kirjailijavieraita, ja viimevuotiseen tapaani yritän tapahtuman alla lukea edes muutamalta festarikirjailijalta jotakin. 

Kotiinpaluu on mukaansatempaava kasvutarina, joka sijoittuu Englantiin, pääasiassa 1950-luvulle. Oli pitkästä aikaa ihanaa antaa kirjan viedä ja unohtaa muut iltasuunnitelmat. Vähään aikaan tällaisia lukusukkuloita ei ole kohdalleni sattunut, joten otin ilon irti, kun tarina vei mukanaan.

Kotiinpaluu kertoo Lewisin tarinan. Vuonna 1957 hän palaa parikymppisenä kotiin vankilasta, jossa on suorittanut kahden vuoden tuomion. Mikä rikos on tapahtunut ja miksi kukaan ei ole poikaa vastassa, selviävät lukijalle pikkuhiljaa.

Lewisin äiti on kuollut pojan ollessa kymmenvuotias, ja tapahtuma on jättänyt pojalle traumoja. On riipaisevaa lukea, miten yksi Lewis jää ongelmiensa kanssa. Isä keskittyy uuteen vaimoonsa, ja tuore äitipuoli puolestaan turruttaa turhautumiaan alkoholilla. Lewis oireilee väkivallalla. Hän kohdistaa väkivaltaa itseään, muita ja ympäristöään kohtaan. Purkaukset johtavat siihen, että Lewis saa niskoilleen syyt myös teoista, joita ei ole tehnyt.

Jones on luonut sotien jälkeisen miljöön mielikuvitusta ruokkivasti. Lewisin kotitaajaman lisäksi piipahdetaan Lontoon hämyisillä klubeilla. Myös ajan asenneilmapiiri tulee lukijalle tutuksi: pieni kyläyhteisö lämpenee sisään päin, ja ongelmat yritetään lakaista maton alle. Juorujen kohteeksi joutuminen on kohtalokasta, joten perheissä pidetään yllä kulisseja.

Lumouduin Lewisin tarinasta ja kiinnostuin hänen kohtalostaan niin, että liimauduin kirjan äärelle. Etenkin taidokkaasti luodut henkilöhahmot tekivät vaikutuksen. Surumielinen tarina liikuttaa ja raivostuttaakin paikoitellen. Sadie Jones pääsi yllättämään minut positiivisesti, sillä kirjan suomenkielinen nimi Kotiinpaluu yhdistettynä kannessa halailevaan pariskuntaan saivat odottamaan jotakin siirappisempaa. Alkuteoksen nimi The Outcast tavoittaa mielestäni kirjan hengen paremmin: se on nimenomaan tarina väärinymmärretystä pojasta, jota yhteisö pitää hylkiönä.

A. S. Byatt: Lasten kirja (2009)

Alkuteos: The Children's Book.

Suomennos: Kersti Juva (2011).

Kustantaja: Teos.

Sivumäärä: 971.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi:Iira Oivo.

A. S. Byattin Lasten kirja ihastuttaa ja hengästyttää. Byatt esittelee lukijalle henkilökaartin, joka on vertaansa vailla; keskeisiä henkilöitä on kymmeniä. Byatt kuljettaa tarinaa siirtyen henkilöstä toiseen lähes tuhannen sivun matkan kulkien vuodesta 1895 vuoteen 1919. Kronologia ja henkilöhahmojen harkitun tarkka kuvaus estävät lukijaa eksymästä. Ainakaan kovin paljon. Kirjan alun henkilöluetteloa voi käyttää apuna, jos nimet tahtovat mennä sekaisin.

Tarina alkaa vuodesta 1895. Olive Wellwood on lastenkirjailija ja äiti, joka on kotoisin heikoista pohjoisenglantilaisista oloista. Perhetragediat ja kurjuus ovat enää muistoja. Hän rakastaa nykyistä elämäänsä Englannin puutarhassa, Todefrightin talossa. Olive kirjoittaa työkseen lastenkirjoja, ja hän kirjoittaa myös jokaiselle lapselleen omaa, persoonallista satua.

Satuihin nojaavan perheidyllin takana on salaisuuksia. Ne eivät ole mitenkään pieniä asioita: perhe- ja rakkaussuhteiden vyyhti on lopulta melkoinen. Seksuaalinen vapautuminen on vasta teoriaa, ja vanhanaikaiset moraalikäsitykset ovat edelleen vallalla. Niinpä naiset saavat kärsiä eroottisten ekskursioiden seuraukset.

Kirjan lapset varttuvat aikuisiksi, ja lapsuuden päättää lopullisesti ensimmäinen maailmansota. Sodan raakuus ja tuhovoima näyttäytyvät irvokkaina kaiken satumaisen kauniin ja autereisen jälkeen. Byatt sitoo tarinansa tiukasti historiallisiin faktoihin. Kirjassa on useita pitkähköjä taustoittavia jaksoja, jotka tuntuivat paikoin uuvuttavilta.

Taide eri muodoissaan on mukana vahvasti läpi kirjan. Tarinassa viipyillään ainakin nukketeatterin, näytelmien, keramiikan, satujen ja runojen maailmoissa. Kiehtovia ovat myös kävelyretket Pariisin maailmannäyttelyssä. Lukija pääsee kirjan henkilöiden rinnalla ihastelemaan erilaisia paviljonkeja ja taiteen ja teknologian uutuuksia, kuten liikkuvaa jalkakäytävää.

Kirjassa on runsasta paitsi sen henkilöhahmot, tapahtumat ja kuvasto, myös sen kieli. Laadukas suomennos on Kersti Juvan käsialaa. Juva on tehnyt massiivisen urakan kääntäessään tätä suurteosta, eikä lopputulosta voi kuin äimistellä. Tekstiin on jätetty tyylikeinona runsaasti (ainakin minulle) vieraita sanoja: melkein olisi pitänyt olla sivistyssanakirja käsillä tätä lukiessa.

Luimme kirjan lukupiirissä. Onnekseni en karkottanut lukupiiriläisiä tällä kirjavalinnalla! Kirja herätti vilkasta keskustelua, vaikka kaikki eivät olleetkaan vielä lukeneet koko kirjaa. Ainakin yhdelle lukupiiriläiselle tästä muodostui sydämen kirja, kun taas eräs kirjan kesken jättänyt aikoo sittenkin lukea kirjan loppuun lukupiirikeskustelun innoittamana. Ajankuva ja persoonalliset henkilöhahmot keräsivät kiitosta, mutta aivan kaikkia kerronnan yksityiskohtaisuus ei viehättänyt.

Lukupiiri asetti lukemiselleni takarajan. Omaa hölmöyttäni jätin lukemisen hienoista suunnitelmistani huolimatta viime tinkaan, eikä aikaa vastaan lukeminen tehnyt kirjalle oikeutta. Lukukokemukseni oli ainakin intensiivinen, eräänlainen lukumaraton. Upposin sadan vuoden takaiseen Englantiin täysin ja tunsin suurta kiitollisuutta hienoa kirjallisuutta kohtaan.

Kate Atkinson: Elämä elämältä (2013)

Alkuteos: Life after life.

Suomentaja: Kaisa Kattelus (2014).

Kustantaja: Schildts & Söderströms.

Sivumäärä: 595.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Anders Carpelan.

Kirjassa kuvataan 1900-luvun ensimmäistä puoliskoa Isossa-Britanniassa Toddien perheen näkökulmasta. Tuolle ajanjaksolle mahtuu kaksi maailmansotaa, ja sodat koskettavat perhettä. Kaikki alkaa siitä, kun Sylvie Todd synnyttää kolmatta lastaan vuosisadan alussa. Lääkäri ei lumimyrskyn vuoksi ehdi apuun, ja vauva menehtyy. Toisessa luvussa lääkäri ehtii viime hetkellä paikalle pelastamaan lapsen, jonka kaulan ympärille napanuora on kiertynyt. Ursula Toddin elämä alkaa.

Tarina etenee usealla aikatasolla, joten lukija pääsee seuraamaan yläluokkaista brittielämää eri vuosikymmenillä.  Atkinson kirjoittaa Ursulalle monta kohtaloa. Rakenne on lohdullinen: jos päähenkilö kuolee tässä luvussa, hän saa uuden mahdollisuuden taas seuraavassa. Vaikka pimeys lankeaa, seuraavassa hetkessä on taas valoisaa.

Atkinsonin tapa rakentaa tarina johdattelee pohtimaan elämän sattumanvaraisuutta. Kuinka pienestä kaikki onkaan kiinni! Tarinan ja rakenteen idea perustuu mitä jos -leikittelyyn. Joskus sitä on hauska harrastaa ihan tosielämässä, kun katselee taaksepäin omia valintojaan ja tekojaan. Kirjan idea tuo mieleeni myös historian kirjoittamisen hankaluuden. Asioilla on aina puolensa.

Atkinson onnistuu yhdistämään sota-aikojen kuvaukseen lempeän ja jopa viihdyttävän otteen. Ursulalle ja lähipiirille sattuu vakavia ja ikäviä asioita, mutta missään vaiheessa ei vaivuta synkkyyteen. Kannen mustanpuhuvuus ei ole minusta aivan linjassa kirjan tunnelman kanssa. En juurikaan ole lukenut britti-kirjallisuutta, joten kirjan kulttuurinkuvaus tuntui minusta raikkaalta.

Jo näin elokuussa voin sanoa, että tämä kirjavuosi on ollut avartava. Olen löytänyt monia minulle uusia kirjailijoita, uskaltautunut jopa dekkareiden pariin. Vielä vuosi sitten olisin ohittanut Atkinsonin uutuuden ajatellen, ettei brittiläinen ja historiallinen romaani sovi minulle. Olen karttanut kaikkea, mitä kuvataan epookiksi. Nyt ymmärrän, miten paljon ennakkoluulojen sivuuttamisella voikaan saada.

Suvi Aholan Helsingin Sanomissa julkaistu kritikki kirjasta löytyy täältä. Luin Aholan tekstin ennen kirjan lukemista, ja arvio antoi viimeisen sysäyksen lukea Elämä elämältä. Niin erikoiselta se kuulosti. Nyt kirjan jälkeen palasin Aholan mietteisiin ja olen hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että Hitler-kytkös on hieman liikaa.

Kiinnostuin kirjasta pitkälti sen omalaatuisen rakenteen vuoksi. Kaipasin jotakin erilaista, mieleenpainuvaa. Vaihtoehtotarinoita harvemmin tulee vastaan. Nyt kirjan luettuani olen suositellut sitä useammalle tutulle, mutta kaikki ovat tähän mennessä vain kohotelleet kulmiaan sepustuksilleni vaihtoehtoisista kohtaloista. Kehotan kuitenkin edelleen sivuuttamaan ennakkoluulot, lukemaan ja ihastumaan. Anna Atkinsonin yllättää!

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin (2008)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 381.

 Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

14 solmua Greenwichiin kertoo kilpailusta, joka toteutetaan tiedemies Edmond Halleyn (1656–1742) muistoksi. Tavoitteena on kiertää maapallo vuoden aikana Halleyn hengessä eli 1700-luvun oloja mukaillen. Tämä tarkoittaa käytännössä lähinnä jalkapatikkaa ja purjevenettä. Kirjassa raskasta taivalta seurataan joukkueen numero 6 näkökulmasta. Joukkueen muodostavat Irlannissa asuva aviopari Graham ja Isla, heidän vanhan opiskelukaverinsa Petr ja tämän veli Kari, joka liittyy seurueeseen myöhemmin. 

Matkaan lähdetään Greenwichin nollameridiaanilta, ja tarkoitus on palata tismalleen samaan paikkaan vuoden kuluttua. Matkan reitti kulkee alusta loppuun samaa pituuspiiriä pitkin; kilpailijat saavat poiketa meridiaanilta maalla vain mailin verran ja merellä kymmenen meripeninkulmaa. Kilpailijat kulkevat siis kuin kapeassa tunnelissa noin 40 000 kilometrin matkan. Matkantekoa valvoo jatkuvasti Lontoosta käsin järjestäjä, ja kilpailu etenee tiukkojen sääntöjen puitteissa.

Kirjassa kaikki matkalla olijat pääsevät ääneen. Kertojana on pääasiassa Kari, jonka kertoma täydentyy Petrin muistikirjasta poimituilla otteilla. Lisäksi mukana on Islan ja Grahamin kirjoittamia lokikirjan tekstejä. Alkuun minulla kesti ymmärtää tätä kertojaratkaisua, varsinkin kun Kari ei edes ole alkumatkalla mukana, mutta melko pian moniäänisyyteen tottui. Ja lopulta selittyi erikoinen pääkertojaratkaisukin.

Tartuin kirjaan skeptisenä. Epäilin, etten jaksaisi innostua maailmanympärysmatkasta. Olipa mukava jälleen murtaa ennakkoluulonsa, sillä pikaluin kirjan parissa illassa. Kirja kuvaa minusta tuntuvasti matkalla olemista, sitä tilaa, johon joskus matkoilla ollessaan pääsee. Lukuelämys vei maailman ympäri pikavauhtia, kunnes lopulta kotiinpaluuta alkoi jo odottaa. 

Parhaimmillaan Jalonen on vaihtuvien tunnelmien kuvaajana sekä ympäristön havainnoijana. Kieli on minun makuuni sopivan omaperäistä olematta liian keksimällä keksittyä:

Viljelty palmukaistale loppui jyrkän töyrään alle. Metsä sankkeni ja kostui ja muutaman sadan metrin matkalla rinne muuttui vaikeakulkuiseksi rydöksi jossa kasvoi vieri vieressä metrien korkuisia saniaisia ja raunioisia. Maa oli livettävän märkää ja varjokohdissa mustana suona.

Loppua kohden aloin kyseenalaistaa tarinan uskottavuutta. En tarkoita verrattuna todelliseen maailmaan, vaan tarinan maailman uskottavuutta. Olisivatko kilpailijat muka pystyneet viemään urakkansa loppuun sen jälkeen, mitä matkalla kävi? (Tämä jää hieman kryptiseksi, mutta liikoja ei parane paljastaa.) Vaikka kilpailu on sekä fyysisesti että henkisesti kuluttava, on myös alussa niin periaatteisiinsa uskovan Grahamin vätysmäisyys lopussa minusta epäuskottavaa. Myöskään Karin päätöstä en niele, se ei ole perusteltu.

Osallistuin tällä kirjalla Morren maailman jo päättyneeseen Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen. Haaste loppui itsenäisyyspäivänä, mutta tämän tekstin syntyminen vei aikansa. Haasteessa riitti, että oli määräpäivään mennessä lukenut kirjat, bloggauspakkoa ei ollut. Arpaonni oli puolellani, sillä voitin haasteen loppuarvonnassa lohdutuspalkinnon, mikä oli hauska yllätys! Palkinnoksi saatu Mörkö-magneetti pääsi jo muiden muumilaaksolaisten joukkoon jääkaapin oveen.

Ilsen, Lumiomenan Katjan ja Jokken arviot voit kurkata linkeistä.

Chris Cleave: Little Been tarina (2008)

Alkuteos: The Other Hand.

Suomennos: Irmeli Ruuska (2011).

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 375.

Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

Teoksen etuliepeessä kiusoitellaan lukijaa: Emme halua kertoa sinulle liikaa tämän romaanin tapahtumista. Tarina on niin hieno, että juonen paljastaminen voisi pilata lukukokemuksesi. ­Teksti jatkuu ohjeistaen: Kun olet lukenut kirjan, haluat toivottavasti kertoa siitä ystävillesi. Älä kuitenkaan kerro heille kirjan juonta – tarinan taika on sen lukemisessa. 

On kyllä sinänsä tehokasta ”piilotella” juonta ja herätellä näin lukijan mielenkiintoa. Mutta tuo neuvominen on suunnattoman ärsyttävää: kyllähän kaikki tajuavat muutenkin, että tarinan taika on sen lukemisessa! Tähän jäävätkin moitteet, sillä muuten minulla on Little Been tarinasta vain hyvää sanottavaa. 

Nigerialaisen Little Been tarinaa kursitaan kasaan hänen omasta ja brittiläisen Sarahin näkökulmasta. Näiden kahden sisukkaan naisen elämäntarinat ovat alkaneet nivoutua yhteen eräällä nigerialaisella rannalla pari vuotta sitten. Nykyhetkessä Little Bee ilmaantuu Sarahin luo Englantiin kuin tyhjästä. He kumpikaan eivät voi unohtaa rantaepisodia eivätkä sen jälkeisiä kahta vuotta, jotka ovat muuttaneet heidän elämiensä suunnan. Tulevaisuus on suuri kysymysmerkki laittomalle pakolaiselle Little Beelle, mutta yhtälailla kriisissä on myös Sarahin elämä.

Little Been elämä on ollut useasti vain yhden sormen varassa - joskus kirjaimellisesti, joskus kuvaannollisesti. Teini-ikäinen Little Bee on joutunut kohtaamaan elämässään kosolti kauhua, väkivaltaa ja kuolemaa, mutta tarinassa on mukava myös ripaus neuvokkuutta ja onnea, sillä onhan hän hengissä.

Little Been tarinaa voi lukea kritiikkinä eurooppalaiselle maahanmuuttopolitiikalle. Pakolaiset voivat olla päätöksentekijöille vain mustetta paperilla, mutta todellisuudessa jokaista nimeä kantaa tunteva, kokeva ja muistava ihminen. Suuret lupaukset auttamisesta ja turvapaikan tarjoamisesta voivat jäädä vain kaukaisiksi korulauseiksi. Little Bee on hyvin tietoinen pakolaisuudestaan ja asemastaan:

Meillä ajelehtijoilla ei todellakaan ole omaa lippua. Meitä on miljoonia, mutta emme ole kansakunta. Emme voi pysyä yhdessä. Ehkä keräännymme jonnekin yksittäin tai kaksittain päiväksi, kuukaudeksi tai jopa vuodeksi, mutta sitten tuuli kääntyy ja vie toivon mennessään.

Cleave ja eritoten suomentaja Ruuska saavat tarinan henkilöt eläviksi värikkäällä dialogilla. Little Bee puhuu ”kuningattaren kieltä”, joksi hän kutsuu lehdistä opeteltua eli kirjoitetun mallin mukaista englantiaan, huonommin kieltä osaavat pakolaiset taas jutustelevat arkisempaan tyyliin. Teoksen lopussa Cleave kirjoittaakin paneutuneensa eritoten uskottavan oloiseen puheen jäljittelyyn.

Enempää en Little Been tarinan vaiheista halua kertoa, en kustantajan toivetta noudattaakseni, vaan siksi, että en halua epähuomiossa pilata kenenkään lukukokemusta. Omani oli mieleenpainuva ja lämminhenkisen toiveikas, mikä kertoo Cleaven taidokkuudesta käsitellä näinkin raskaita aiheita.

Little Been tarina on melkeinpä puhkiarvioitu kirjablogeissa. Syväluotaavan tekstin kirjasta on kirjoittanut esimerkiksi Katja, kun taas Amman tekstistä löytyy läjäpäin linkkejä toisiin arvioihin.

Osallistun Little Been tarinalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.