Runokirjajoulukalenteri: luukku 16 – Minna Sadeniemi: Saaristo

Täsmälääkettä saariston kaipuuseen annostelee Minna Sadeniemen runokokoelma Saaristo.

Runot vievät meren ja metsän tuoksuun, kallioille, rantaveteen. Runoissa vilahtelevat puhujan läheiset, myös koirat. On täydellisiä hetkiä ja on riitoja ja suruja, joissa luonto lohduttaa.

Saariston vuodenkiertoa kuvataan esimerkiksi näin:

Saari nukkuu 

kuin valas, toinen 

puoli soittaen 

kamarimusiikkia 

        lumen kristallinen sointi

       autojen sellojouset  

        kimahtava jää  

        variksen hengitys

Kun luin tämän kokoelman ensimmäisen kerran kesällä saaressa, valitsin aivan toisen päivän runon, mutta nyt uinuva saari veti puoleensa. Saarimökkeilijänä elän taas yhtä ikävöinnin talvea. On jotenkin lohdullinen kuva, että siellä saari ja mökki kallion kumpareella ovat talviunilla. Kerran häiritsimme tätä rauhaa ja vietimme joulun saaressa, mutta yleensä se ei kelien puolesta ole mahdollista. Keväällä taas.

Runossa saaren uniaikaan kuuluvat erilaiset äänet. Enimmäkseen ne ovat luonnon soittamia, mutta autokin sekoittuu tähän jousillaan. Luonnon äännähdykset ovat hienovaraisia – enpä koskaan aiemmin ole ajatellut variksen hengitystä.

Kokoelma on ilmestynyt Basam Booksin Puhuttava runo -sarjassa. Nistä runoista syntyisi varmasti hyviä keskusteluja lukupiirissä tai muuten: saaristosta, mökkeilystä, lähdöistä ja jäämisistä.

Olen nyt täällä, jotta voin vielä olla siellä.

Minna Sadeniemi: Saaristo. Basam books 2024. 80 s. Kirjastolaina. Kansi: Taivo Org.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 11 – Jaana Lamberg: Kurjen huudossa olen aina totta

Kurjet ja muut siivekkäät laulavat, kirkuvat ja viheltävät Jaana Lambergin esikoiskokoelmassa Kurjen huudossa olen aina totta.

Runon puhuja havainnoi luontoa, imee sitä kaikilla aisteillaan. Hän tekee tarkkoja havaintoja ja peilaa tuntojaan luonnon ilmiöihin. Kuuntelee luontoa, jotta kuulisi itsensä. Kirjoittamispohdinnot tuovat runoihin metatasoa, Ukrainan sota kiinnittää runot aikaamme.

Palaan aina vain runoon, jolta kokoelma on saanut nimensä. Siispä laajempi lainaus siitä: 

tänään
lumi kallion päällä on vielä kiinteää
upottamatonta

huomenna sade valuttaa sen
sammalen läpi
ja alas kiven pintaa
    kurjen huudossa olen aina totta

ylihuomenna silmut puhkeavat
ensi viikolla heinä kukkii ja
seuraavalla kaikki jo kuolee
           kurjen huudossa olen aina totta

Runo tiivistää ajan kulun harhat ihmisen mielessä. Miten joskus aika laukkaa, kokonainen vuodenaika hurahtaa ohi nopeasti.

Tämä ja monet muut Lambergin runot tulevat lähelle, koska luonnossa liikkuminen, sen havainnointi ja siitä kirjoittaminen ovat minullekin tärkeitä.


Ja ne kurjet! Niiden odottaminen luo yhden horisontin, jota tähystää näinä pimeinä viikkoina ja kuukausina.


Jaana Lamberg: Kurjen huudossa olen aina totta. Basam Books 2025. 90 s. Kirjastolaina. Kannen kuva: Kati Salonen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 13 – Riikka Szalai: Katoaminen

Lucian päivän hengessä kolmastoista luukku on omistettu kirkkaille tuokiokuville. ✨

Riikka Szalain Katoaminen elää hetkessä. Runoissa puhutellaan usein rakastettua, mutta myös luopuminen, suru ja kuolema ovat läsnä. Arki ja luonto maadoittavat runoja. Pieniin kansiin mahtuu siis koko elämän kirjo.

Aiemmin proosaa julkaisseen Szalain ensimmäinen runoteos on ilmestynyt Puhuttava runo -sarjassa. Sarjassa tuodaan esiin runoutta, johon on helppo tarttua ja joka sanallistaa sellaisia tunteita, joita lukijat monesti runoudesta hakevat.

Uskoisinkin, että Katoamisessa on tarttumapintaa monenlaisille runon lukijoille.

Talvinen aurinko pilkahtaa päivän otteessa Lucian päivän kunniaksi:

Tanssit hangella takanasi valkoinen avaruus.
Jokaisen pyörähdyksesi jäljet.

Ohitat kaikki verbit: tahdistat. Sydämeni nopea
syke, lentoon. Muistan taas,

nimeni on aurinko takanani.

Viiteen säkeeseen mahtuu paljon. Siinä ovat sinä ja minä, kahden ihmisen suhde ja toisesta ihmisestä kumpuava energia, joka saa runon puhujan lentoon. Sydänkin tahdistuu, elämänvoima alkaa virrata.

Näyttämöllä ovat taustoina avaruus ja aurinko, mikä linkittää pienet ihmiset osaksi suurempaa.

Runossa on liikettä, yhden liike vaikuttaa toiseen. Kun kahden energiat ja kemiat kohtaavat, tulevat molemmista esiin ne paremmat puolet.


Riikka Szalai: Katoaminen. Basam Books 2024. 68 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Küpress.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 13 – Johanna Lammi: Valo(t)on

 

Valoisaa Lucian päivää!

Tänään jälleen kruunataan Lucioita ympäri Suomen, ja Lucia-kulkueet tuovat lämpöä ja valoa joulukuun pimeyteen.

Valon ja pimeyden vaihtelu on läsnä myös Johanna Lammin runokokoelmassa Valo(t)on. Aiheiltaan runot vievät elämän käännekohtiin, suruihin, eroihin ja uupumuksiin, ja niistä selviämiseen.

Lammin kokoelma on ilmestynyt Basam Booksin Puhuttava runo -sarjassa. Sarjan tuo esiin runoutta, johon on helppo tarttua ja joka sanallistaa sellaisia tunteita, joita lukijat monesti runoudesta hakevat. 

Kokoelma jakautuu kolmeen teemoitettuun osioon: Pimeydestä valoon, Peloista rohkeuteen ja Vihasta vapaaksi rakkauteen. Keskimmäisessä on Vaihtuva maisema -runo, josta poimin otteen:


Talven lumimaisemassa
Valo pilkahtaa
Kevät valon mukanaan tuo
Mielenmaisemaan


Lammin runot ovat kuulaita ja perinteisiä. Kielikuvissa on paljon tuttua: elämä on aallokkoa ja vuoristorataa, siihen mahtuu varjoja ja valoisampia hetkiä. Usein kevät tuo ilon pilkahduksia ja edustaa lupausta toivosta, näin myös päivän runopalasessa.

Lucian päivän perinteen mukaisesti tänään Helsingin Tuomiokirkossa kruunataan Suomen Lucia, ja käynnissä on Folkhälsanin hyväntekeväisyyskeräys, josta saatavilla varoilla autetaan henkilöitä, jotka syystä tai toisesta tarvitsevat arjessaan tukea.

Valo(t)on-kokoelma muistuttaa siitä, että koskaan ei tiedä, milloin kohtaa kriisin tai muun tekijän, joka vetää maton alta. Suorat, iloja ja suruja sanoittavat runot voivat silloin tuoda lohtua. Kuilun pohjalta on mahdollista kiivetä ylös. 


Johanna Lammi: Valo(t)on. Basam Books 2023. 111 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Taivo Org.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 19 – Aino Krohn: Mustarastas on minunkin nimeni

Runokirjajoulukalenterissa raotetaan jo yhdeksättätoista luukkua. Sieltä löytyy Aino Krohnin runokokoelma Mustarastas on minunkin nimeni.

Krohnin tänä vuonna ilmestyneen esikoiskokoelman alaotsikko on Havaintoja muistamisesta, unohtamisesta, ajasta ja ihmisestä.

Aiheiden kirjosta tartun muistamiseen:

Silminnäkijän havainto on aina epätarkka
me keksimme itsellemme muistoja
kirjoitamme historiaan omat totuutemme.

Epäilemättä olen elänyt.

Saatan olla itseni mielikuvitusystävä

ajalta, jolloin ääriviivani jatkuvasti muuttuivat

tai tekaistu alibi, joka kerrotaan

kerta kerralta eri tavalla.

Täsmällistä tietoa minusta ei ole
mutta sateen ääni
ja koiran kostea turkki
on totta.

Ensimmäisen säkeistön ajatuksiin on helppo yhtyä. Jokainen havainnoi tilanteita omasta näkökulmastaan, omien tietojensa ja ominaisuuksiensa kautta. Arjessa usein huomaa, miten jo kahden ihmisen kokemus voi poiketa toisistaan, saati sitten muistot vuosien päästä.

Joulukalenterissa kun ollaan, jaan yhden lapsuuden joulumuiston. Seison lapsuudenkodin ikkunassa, hypistelen ikkunanpieleen kiinnitettyä valosarjaa ja yritän nähdä vilauksen joulupukista pihatiellä. Epäilen, että odotan väärän ikkunan ääressä. Mitä jos pukki tuleekin toisesta suunnasta? On musta joulu, ja vatsassa kutittelee.

En voi olla varma, kuinka todenperäinen muistoni on. Muistan ehkä valokuvien perusteella, muistan osasia minulle kerrotuista tarinoista. Joulut kenties sekoittuvat keskenään. Runokin tuo ilmi muistamiseen liittyvän epävarmuuden. Muistot ovat petollisia, mutta silti muistajalleen totta.

Runossa kun oma minuus ja muistot ovat hataria, tukeudutaan konkreettisiin aistihavaintoihin. Lapsuuden joulusta mieleen nousee napakka ääni, koputus. Ja juuri silloin olenkin tarkistamassa tilannetta toisessa ikkunassa! Kipitän ovelle, jonka takana on lahjasäkki. Tontut ovat jättäneet lahjat ovelle, koska pukin reki ei päässyt perille asti.

Muiden muistoissa olin tuolloin pettynyt, mutta oma muistijälkeni kertoo, että olin helpottunut, sillä olin jo liian vanha uskomaan joulupukkiin.

Basam Books 2022. 75 s.
Lainasin kirjastosta. 
Kansi: Nolo Design Factory Oy.
Kannen kuva: Hannu Hyrske.

Satu Rommi: Kahvia ja guruja eli kolme vuotta Intiassa (2009)

Kustantaja: Basam Books.

Sivumäärä: 216.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Satu Rommi on vapaa toimittaja ja joogaopettaja, joka päätyi Intian Mysoreen opiskelemaan astangajoogaa vuonna 2005. Muutamaksi kuukaudeksi kaavailtu reissu venähti kolmen vuoden mittaiseksi. Rommi oli ollut Intiassa aiemmin reppureissaajana ja päättänyt visusti, ettei enää koskaan palaisi kyseiseen maahan. Mieli kuitenkin muuttui, sillä innokasta joogia veti maahan ja erityisesti Mysoreen ainutlaatuinen tilaisuus opiskella astangajoogaa gurun johdolla.

Melko pian Intiaan saapumisen jälkeen Rommi päätyy ostamaan kahvilan kahden amerikkalaisen joogaopiskelijan kanssa. Kirjassa kerrotaan arjesta ja sattumuksista kahvilanpitäjänä ja joogaopiskelijana. Rommi joogaa kuudesti viikossa aamutuimaan ja kiirehtii aina harjoituksen jälkeen jooga-ashramista skootterilla kahvilaansa. Kahvilan päätuotteena tarjoillaan länsimaista aamupalaa ja sen asiakaskunta koostuu lähinnä toisista joogaopiskelijoista, sillä heitä virtaa paikkakunnalle useiden joogakoulujen houkuttelemina.

Rommi tekee tarkkoja huomioita länsimaisten ihmisten ja intialaisten eroista tavoissa, asenteissa ja luonteissa. Kulttuurit törmäävät välillä rajustikin. Intialaiset työntekijät vaativat tiukkaa kuria, ja kahvilan asiakkaat ovat vaateliaita. Rommi kuvailee myös mielenkiintoisesti synnyinmaataan intialaistuneesta perspektiivistä. Suomen-lomalla hän hämmästelee puhtaita katuja, vähäistä ihmismäärää ja jonottamista kaupoissa. Kirjan lopussa on hyödyllinen tietoisku astangajoogasta sekä lyhyt jooga-sanasto.

Aiemmin tänä vuonna bloggasin Satu Rommin kirjasta Monsuunimantroja: kirjoituksia joogasta ja Intiasta. En kirjoittanut kirjasta kovin lämpimästi, sillä se sai minut lähinnä ärsyyntymään. Rommin asenne ja kirjoitustyyli nostattivat näppylöitä. Silti lainasin tämän hänen esikoisteoksensa kollegani suosituksesta – ja koska olen muutenkin alkanut lukea joogasta enemmän. Tämä esikoisteos on paljon lukijaystävällisempi, vaikka tässäkin Rommin ylemmyydentunto paikoin nostaa päätään. 

Satu Rommi: Monsuunimantroja: kirjoituksia joogasta ja Intiasta (2015)

Kustantaja: Basam Books. 

Sivumäärä: 172.

Oma arvio: 2/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Taivo Org.

Suomalainen joogaopettaja viettää aikaa Intiassa, "palaa joogan alkulähteille" ja pohtii joogan länsimaistumista. Kirjalla on huikean kaunis kansi, kiehtova nimi ja kiinnostava aihe, joten odotukset olivat korkealla lainatessani Satu Rommin tuoreimman teoksen Monsuunimantroja: kirjoituksia joogasta ja Intiasta. Mikään edellä mainituista tekijöistä ei riittänyt pelastamaan kirjaa, jonka näkökulma ja käsittelytapa saivat lähinnä kimpaantumaan.

Rommi kirjoittaa hyvin värittyneesti siitä, miten joogaa pidetään länsimaissa vain yhtenä liikuntamuotona ja kuinka sen alkuperäinen olemus ja tarkoitus ovat unohtuneet. Joogaopettajaksi voi nykyään valmistua pikakursseilla, vaikka oikeastaan jooga on elämänmittainen matka. Lukijalle ei todellakaan jää epäselväksi, kunka kauan Rommi on viettänyt aikaa Intiassa ja mitä hän ajattelee esimerkiksi "joogalomista" ja vaikkapa joogavaatteista.

Rommi on toki hyvällä asialla: hänellä saattaa hyvinkin olla vilpitön tarkoitus saada ravisteltua lukija näkemään epäkohdat. Retorinen keinovalikoima vaan ontuu ja pahasti. Kuka jaksaa lukea syyttelyä, itsensä korostamista ja halveksuntaa? Asiallinen lähestymistapa toimisi paremmin — taidokkaasti esitetty ja perusteltu näkemys kyllä saisi lukijan ymmärtämään ilman osoittelua. Nälviminen ei vie asiaa eteenpäin, herkästi käy jopa päinvastoin.