Sopivampaa työelämää etsimässä – Aurora Airaskorpi: Vapauden tavoittelijat: miksi haluamme irti palkkatyöstä

Kansi: Hilla Semeri.

Onko työelämä parempaa palkkatyön ulkopuolella? Tätä kysymystä Aurora Airaskorpi palastelee ja tarkastelee kirjassaan Vapauden tavoittelijat: miksi haluamme irti palkkatyöstä?

Kirjassa on vahva omaelämäkerrallinen taso, sillä Airaskorpi irtisanoutui palkkatyöstään luovana johtajana alkuvuodesta 2021 ja siirtyi itsensätyöllistäjäksi. Kirjassa mukana on myös muiden oravanpyörästä hypänneiden haastatteluja ja tutkimustietoa.

Airaskorven kirja toimi minulle vertaistukena, kun mieleni askarteli elämänmuutoksen parissa. Olen suunnitellut erilaisia yrityskuvioita vuosien varrella, ja opiskelin myös yrittäjän ammattitutkinnon pohdintojeni tueksi. Kirjastotyö kuitenkin veti, ensin pätkästä toiseen ja sitten useamman vuoden ajan vakituisessa työsuhteessa.

Kaiken piti olla hyvin: tähän olin panostanut, tätä olin opiskellut, tätä tuki myös luku- ja kirjasomeharrastukseni. Toisin kuitenkin kävi, ja päätökseen viimeisen sanan sanoi korvani. Olen jokusen vuoden sairastanut Ménièren tautia, joka aiheuttaa muun muassa huimauskohtauksia ja heikentää kuuloa ja jonka keskeinen hoito on säännöllinen ja rauhallinen elämä. Kirjaston vuorotyö ja meteli veivät minut tänä keväänä niin huonoon kuntoon, että oli pakko lähteä. 

Huhtikuuhun päättyi kirjastourani, ja tästedes olen yrittäjä. Tekstipaja Valo tarjoaa tekstinhuolto- ja kirjoituspalveluja ja ottaa nyt ensi askeleitaan myös somessa. Jännittävää, pelottavaa – ja niin siistiä!

Airaskorvelta opin, että kuulun vastedes vähemmistöön, sillä noin seitsemän prosenttia työvoimasta on yksinyrittäjiä. Mutta yrittäjien kokonaisuutta tarkasteltaessa suhde on aivan toinen: kaikista yrityksistä 68 prosenttia on yksinyrittäjiä.

Airaskorpi käy läpi mielikuvia, joita yrittäjyyteen liitetään. Ahkeruus ja riskinottokyky, kyllä, mutta yrittäminen nähdään myös epävarmana ja epämääräisenä. Näin minäkin suunnitelmia rustaillessani ajattelin. Onko minulla rohkeutta ryhtyä johonkin vielä kovin hahmottomaan hommaan? Olin toki joutunut huomaamaan, ettei perinteinen palkkatyökään poista epävarmuuksia, vaan tuo eteen määräaikaisia työsuhteita ja muutosneuvotteluita.

Yhteiskunnassamme arvostetaan perinteisesti vakaata ja vakituista työsuhdetta, sitä pidetään tavoittelemisen arvoisena. Jokin muu kuin kahdeksan tuntia työtä päivässä poikkeaa normista, se on erilaista ja vähän erikoista. Se on jotakin, mitä tarvitsee perustella. Aluksi luonnollisesti myös itselleen.

Kirja oli minulle keskustelukumppani, koska muutoksen kynnyksellä kävin läpi samoja keloja kuin Airaskorpi: Olenko hullu, kun edes mietin lähtemistä? Moni varmasti vaihtaisi kanssani mieluusti paikkaa, miksen osaa nauttia asemastani? Olenko epäonnistuja, jos luovun vakityöstä?

Irtautumisia palkkatyöstä tehdään monesta syystä. Halutaan kenties elää omien arvojen mukaista elämää, halutaan ehkä vapautta ajasta ja paikasta.

Vapauden tavoittelijat ovat kuitenkin jollain tasolla aistineet oman ajan hallitsemisen tarjoamat hyödyt ja päättäneet pyrkiä niitä kohti. Ihminen tietää sisimmässään olevansa parempi työntekijä, puoliso, vanhempi ja ystävä silloin, kun elämässä on aikaa ja rauhaa.

Minun syyni lähteä ja hypätä kumpuavat omasta terveydestäni ja kietoutuvat juuri aikaan. Yrittäjäksi ryhtyminen ei poista sairauttani, tämän kanssa on elettävä loppuelämä, mutta elämisestä tulee huomattavasti helpompaa, kun voin päättää omasta ajankäytöstäni ja tekemisen rytmistä. Jos on huono päivä, voin levätä enemmän. Jos on virtaa illalla tai sunnuntaina, voin työskennellä silloin. 

Airaskorpi kirjoittaa, että usein siirtymä palkkatyöstä yrittäjyyteen tulkitaan yritykseksi downshiftata, mutta työmäärät saattavat olla jopa suuremmat kuin palkollisena. Minäkään en hae yrittäjyydeltä vapautta tehdä vähemmän, vaan vapautta tehdä silloin kun minulla on paras. Bonuksena tulee se, että voin myös valita paikan, jossa työtä teen, koska työt kulkevat läppärillä. 

Kuukausi irtisanomispaperin allekirjoittamisen jälkeen tuntuu päivä päivältä vahvemmin siltä, että lähteminen oli oikea päätös. Kaiken epävarmuuden keskellä olen optimistinen realisti: Tekstipajasta voi kehittyä hyvä juttu, mutta jos tämä ei tuo leipää pöytään, suuntimaa on tarkistettava. Parasta kaikessa on se, että vointini on jo selvästi kohentunut. Ja joka aamu olen innoissani siitä, että saan kehittää yritystäni minua eniten kiinnostavien asioiden, kielen ja kirjoittamisen, ympärille. Airaskorpi toteaa:

Jos on tunnistanut, minkä parissa haluaa viettää aikaansa tai jopa lopun elämäänsä, on onnekas. Niin onnekas, että olisi suorastaan tyhmää olla hakeutumatta sitä kohti.

Alun kysymykseen siitä, onko työelämä parempaa palkkatyön ulkopuolella, vastaisin kirjan kuunneltuani, että se voi olla ja monelle se sitä myös on. Jatkossakin otan lukulistalleni yrittäjyyteen liittyviä kirjoja, koska janoan muiden vapauden tavoittelijoiden kokemuksia.

Vertaistukea olen hakenut myös podcasteista. Laura Nuotion ja Elina Helmikosken Elämäni yrittäjänä -podcastissa pohdittiin yrittäjäksi ryhtymistä ja kysyttiin, mikä on pahinta, mitä voi tapahtua. Joutua takaisin palkkatöihin. Näinhän se on. Säästöt syötyinä toki, mutta sittenkin voin etsiä minulle ja terveydelleni paremmin sopivan pestin. 

Helmet 2023: 4. Kirja, jonka aioit lukea viime vuonna.


Aurora Airaskorpi: Vapauden tavoittelijat: miksi haluamme irti palkkatyöstä. S&S 2022. 302 s. Kuuntelin äänikirjana BookBeatista.

Tuhon pyörteessä – Iida Rauma: Hävitys

Kansi: Tuomo Parikka.

Siltala 2022. 13 t 9 min / 400 s.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: BookBeat / lainasin kirjastosta.

Olipa vimmainen ja korventava äänikirjakokemus! Iida Rauman Hävityksen rytmi ja intensiteetti vangitsevat. Lukija Karoliina Niskanen lukee kirjan miellyttävällä temmolla ja murredialogi soljuu. Äänikirjassa toisto tehokeinona välittyy erityisen voimakkaasti.

Päähenkilö A on sijaisuuksien hetteikössä eksyilevä nuori historianopettaja, joka naukkailee opettajanhuoneen kahvintuoksussa närästyslääkettä pitääkseen vatsahapponsa kurissa. Unettomuuttaan A lääkitsee juoksemalla öisin. Eräällä yölenkillä hän näkee tapauksen miehen ja naisen välillä, mutta ei ole aivan varma, mitä tapahtuu. Väkivaltaa, raiskaus? Hän ei puutu.

A tajuaa tunnistavansa naisen. Nainen on Ira, samalle musiikkiluokalle alakoulussa kesken kouluvuoden tullut tyttö. Vai ovatko A ja Ira sittenkin päähenkilön kaksi puolta?

Tapaus laukaisee A:n koulumuistot, jotka ovat A:lla ja Iralla kamalia. Kaarinalainen musiikkiluokka 1990-luvulla on vallankäytön ja väkivallan näyttämö, jolla yksi uhrataan yhteishengen nostattamiseksi. A on aina kaikkeen syyllinen, jopa itseensä kohdistuvaan väkivaltaan.

Hävitys piirtää lapsuuden traumojen vaikutukset esiin ja kysyy, kuka pitää lapsen puolta.

Yksilöä hävittävät tapahtumat vertautuvat Turun kaupunkiin ennen ja nyt kohdistuviin mylleryksiin ja tuhoon. Kaikki historia on muistamista, unohtumista, valikointia – niin yksilön, yhteisön, kaupungin kuin koko ihmiskunnan historia.

Lainasin kirjan kuuntelun jälkeen vielä kirjastosta, koska halusin nähdä kuvaliitteen. Sen päiväkirjaotteet ja valokuvat alleviivaavat dokumentaarisuutta.

Toivotan Raumalle onnea Finlandia-mittelöön, joka ratkeaa muutaman tunnin kuluttua. Oma suosikki on helppo valita, kun on lukenut vain yhden finalistin.

Helmet-lukuhaaste 2022: 21. Kirja liittyy lapsuuteesi. 90-luvun lamavuosien koulukuvauksissa oli paljon tuttua.

Japanilaista tunnelmaa: Kawabata, Golden & Natsukawa

Joulukuussa sukelsin japanilaisiin tunnelmiin. Ensin lukupiirimme luki Nobel-voittaja Yasunari Kawabatan Lumen maan, joka sai minut kiinnostumaan geishakulttuurista. Metsästin luettavakseni Arthur Goldenin elokuvaksikin taipuneen Geishan muistelmat, ja vielä jouluviikolla Helmet-haasteen kissa-kohta johdatti kuuntelemaan Natsukawan kirjan Kissa joka suojeli kirjoja. Tässä jutussa esittelen kirjat siinä järjestyksessä, jossa ne luin.

Yasunari Kawabata: Lumen maa

Kansi: Markko Taina.

Tammi 2012 (1. p. 1958).
Alkuteos: Yukiguni (1947). Suom. Yrjö Kivimies.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: ostin uutena.


Odotukseni olivat lumihuippuisen vuoren korkuiset, kun aloin lukea Kawabata Lumen maata – niin runollinen kirjan nimi, kaunis kansi, nobelisti. Huonostihan tällaisten odotusten kanssa usein käy.

Päähenkilö Shimamura tuntee vetoa lumiseen seutuun, jonka kylpylään hän palaa vuosi vuoden jälkeen uudelleen. Tai oikeastaan se on Komako-niminen geisha, joka miestä vie, vaikka tällä on perhe Tokiossa.

Vuoriston ja lumisen maiseman kuvaukset ovat kauniita, niiden konkretiasta sain kiinni. Lunta sataa metritolkulla, kaduilla se läpi kaivetaan tunneleita liikkumisen helpottamiseksi. On taianomaista, miten jäätyvän lumen ääni tuntui kaikuvan maan sisuksista, samoin ihmisen ja luonnon yhteys tulee hienosti esiin:

Valo liikkui kasvojen poikki niitä valaisematta. Se oli kaukaista, kylmää valoa. Kun sen hieno säde tunkeutui tytön silmäterään, kun silmä ja valo risteytyivät, silmä hohti taianomaisen kauniina fosforipisteenä iltavuoriston meressä.

Kielikuvat ovat välillä jopa hupaisia: hänen kosteat huulensa suipistuivat hauskaksi iilimatorenkaaksi.

Lisäväriä kirjaan tuovat japaninkieliset sanat, tutummat ja vieraammat: kimonot, obit, samisenit, kotatsut. Lukupiirissä geishojen asema herätti vilkasta keskustelua. Nykylukijan silmissä kuvattu geishan rooli yöpalveluksineen tuo mieleen prostituution, vaikka geishat on perinteisesti erotettu jyrkästi ilotytöistä.

Kawabatan kerronta on utuista ja vertauksellista, ja tunsin usein olevani ulkokehällä. Monet lukupiiriläiset jakoivat tunteen: kompurointimme johtui varmaankin pääosin japanilaisen kulttuurin ja kirjallisen perinteen vieraudesta. Takkuamisesta syytän hieman myös käännöstä. Hän oli asemalla odottamassa häntä. Valtaosa Kawabatan teoksista on suomennettu välikielten kautta; tässäkin taustalla ovat englanninnos ja saksannos.

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 2. Kirjan on kirjoittanut opettaja. Selvitin lukupiiriä varten kirjailijan taustaa, ja kävi ilmi, että Kawabata toimi yliopisto-opettajana ja toimittajana kirjailijanuransa rinnalla. Nobelistin tausta oli surullista luettavaa: hän jäi orvoksi lapsena, isovanhemmatkin kuolivat tämän ollessa teini-ikäinen, ja vaimonsa kanssa he menettivät ainoan lapsensa vauvaikäisenä. Kawabatan kuolemaa on epäilty itsemurhaksi, mutta asiasta ei ole varmuutta.

* * *

Arthur Golden: Geishan muistelmat

Luin kansipaperittoman kappaleen.

SSKK 1998 (1. p. WSOY 1997)
Alkuteos: Memoirs of a Geisha (1997). Suom. Irmeli Ruuska.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Chiyon lapsuus kalastajakylässä loppuu tylysti, kun isä myy tytön ja hänen siskonsa Kiotoon äidin sairastuttua vakavasti. Kun tyttöjen koskemattomuus on varmistettu, Chiyo päätyy geishataloon eli okiyaan, sisar ilotaloon.

Chiyon etuina ovat kauniit silmät ja nokkeluus, vastuksena samassa okiyassa asuva kateellinen geisha Hatsumomo. Taloa pyörittävät Äiti ja Täti, jotka eivät ole niin sydämellisiä kuin kutsumanimet antaisivat olettaa, vaan bisnesnaisia, joille geishat ovat kauppatavaraa.

Chiyo joutuu ensin työskentelemään palvelijana, kunnes pääsee opiskelemaan tanssia, laulua, samisen-soittimen soittoa ja viihdyttämistä. Vihdoin teini-ikäisenä haave toteutuu, ja hänestä tulee geisha Sayuri. Ensiesiintymisen jälkeen virstanpylväitä ovat mizuage eli neitsyyden menetys eniten tarjoavalle asiakkaalle ja varakkaan dannan eli rahoittajan löytäminen.

Kirjan lukeminen oli kiinnostavaa, mutta kylmäävää. Lapset myydään kuin orjat, heistä tulee geishatalojen omaisuutta, ja he maksavat velkojaan työllään pitkään. Työnä on miesten viihdyttäminen, eikä se aina ole pelkkää saken juontia ja tanssia. Sayuria opastava geisha Mameha sanoo:

Ei kenestäkään tule geishaa siksi, että hänen elämänsä tuottaisi tyydytystä. Meistä tulee geishoja siksi, ettei meillä ole muuta vaihtoehtoa.

Kirjailja Arthur Goldenin kirjoittamisprosessia kohtaan on esitetty kritiikkiä: hän teki kirjaa varten taustahaastatteluja ja tuli kirjassa paljastaneeksi liikaa, niin että lähde paljastui. Tuo geishalähde oli Mineko Iwasaki, joka nosti Goldenia vastaan oikeusjutun ja joka on sittemmin julkaissut oman vastinekirjansa Geisha of Gion.

Myös Goldenin oikeus kirjoittaa valkoisena länsimaalaisena miehenä japanilaisesta perinteestä ja naisnäkökulmasta on kyseenalaistettu. Kirjan lähtökohdat on hyvä tiedostaa sitä lukiessaan, mutta kuitenkin ajattelen, että kirjailijalla on oikeus eläytyä ja ottaa fiktioonsa vaikutteita muista kulttuureista. Muuten kävisi kirjoittajan tie aika kapeaksi.

Luin kirjaa kuin tarinallista tietokirjaa, geishatietous edellä. Tällä erää tiedonjanoni geisha-aiheeseen on sammutettu, mutta jossakin vaiheessa ajattelin lukea Minna Eväsojan Melkein geishan.

Helmet 2021: 5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan.

* * *

Sōsuke Natsukawa: Kissa joka suojeli kirjoja

Kansi: Ilja Karsikas.

Tammi 2021. Äänikirjan kesto 5 t 24 min.

Alkuteos: Hon o mamarō to suru neko no hanashi (2017). Suom. Raisa Porrasmaa.
Lukija: Jalmari Savolainen.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: BookBeat.



Lukiolaispoika Rintarō on elänyt isoisänsä huomissa, ja nyt isoisän kuolema ajaa pojan elämän kriisiin. Koulu ei maistu, mieluummin hän hoitaa isoisältä jäänyttä kirjakauppaa. Eräänä päivänä kauppaan ilmestyy juovikas ja juonikas kissa, joka vetää Rintarōn seikkailuun.

Kissa johdattaa pojan labyrintteihin, joissa vastuksena on eri tavoin kirjoja kaltoin kohtelevia ihmisiä. Yksi ahmii kirjoja vain ahmimisen vuoksi, yksi lyhentää paksut teokset yhdeksi lauseeksi. Rintarōn neuvokkuus ja syvä rakkaus kirjoja kohtaan auttavat ongelmien ratkaisemisessa.

Kirja käsittelee surua ja ystävyyttä, ja se jättää toiveikkaan olon. Murakami-fanille ja kirjanystävälle maagisen realismin sävyttämä seikkailu oli mieluisaa kuunneltavaa samalla kun neuloin joulupukin konttiin kissasukkia. Sukat tein Lumi Karmitsan Kissimirrit-ohjeella, joka löytyy kirjasta Villit vanttuut & vallattomat villasukat. 

Helmet 2021: 32. Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa.

Johtajan elämänpolku – Johanna Venho & Anne Brunila: Kuka olisi uskonut

Kansi: Markko Taina.

Tammi 2020. Äänikirjan kesto 8 t 44 min.
Lukija: Hannamaija Nikander.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Tutustuin äänikirjaa kuunnellen minulle aiemmin vieraaseen johtajanaiseen, Anne Brunilaan. Nimen olin toki kuullut, mutta tarkempaa käsitystä hänen urastaan tai elämänvaiheistaan minulla ei ollut. Kirjan valintaan vaikutti paljon se, että Brunilan kirjoituskumppanina on ollut Johanna Venho, yksi lempikirjailijoistani. 

Venhon vuoksi kirja ilmestyy tänään Johannan nimipäivänä. Suurempi syy, miksi ajoitin tämän tekstin nimenomaan naistenviikolle, on Brunilan edelläkävijyys suomalaisena naisjohtajana, hän on ollut ensimmäinen nainen monessa paikassa.  

Anne Brunila on ekonomisti ja yritysjohtaja, joka on istunut monien pörssiyhtiöiden hallituksissa. Johtajana hän on työskennellyt esimerkiksi Fortumilla ja Metsäteollisuus ry:sä, hallitustyötä hän on tehnyt muun muassa Sammossa ja Koneella. 

Kirjassa käydään läpi, minkälainen on ollut Brunilan tie kankaanpääläisestä työläisperheestä Suomen vaikutusvaltaisimmaksi päättäjänaiseksi. Kirjassa on useita mielenkiintoisia anekdootteja uran varrelta muun muassa siitä, miten naisia kohdeltiin bisnesneuvotteluissa Venäjällä.

Brunilasta piirtyy työteliäs ja peräänantamaton kuva. Hän suhtautuu kaikkeen ja kaikkiin ymmärtäen ja lempeydellä, jota voi vain ihmetellä. Voimansa hän ammentaa buddhalaisuudesta, jonka tekstit ja meditaatio muodostavat hänen maailmankatsomuksensa perustan. Välillä mietiskelylle on ollut enemmän aikaa, toisinaan vähemmän. 

Tyyneys on auttanut Brunilaa luovimaan väkivaltaisessa parisuhteessa, selviämään erityislapsen yksinhuoltajana ja menestymään miehisissä työyhteisöissä.

Välillä ihmettelin, miksi väkivaltaiselle ex-miehelle annettiin niin paljon tilaa, etenkin omaäänisissä kirjeissä. Toisaalta mies on keskeinen osa Annen elämää, heillä on yhteinen lapsi ja monia yhteisiä vuosia. Anteeksianto kuvastaa Brunilan ajatusmaailmaa.

Helmet 2021: 25. Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa.

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen

Kansi: Satu Kontinen.

WSOY 2019. 6 t 29 min.
Lukija: Sari Haapamäki
Mistä minulle: BookBeat.
Oma arvioni: 5/5.

Minä olen ensimmäinen nainen, kaikki minussa nähdään Urhon läpi, ja näkyykö minua hänen takaansa edes?

Ensimmäinen nainen on hienovireinen historiallinen romaani naisesta, joka on yleensä jäänyt sivurooliin. Sylvi Kekkonen oli kirjailija, äiti ja presidentin puoliso, ja näistä määreistä viimeisin ohjasi hänen elämäänsä eniten. Nyt Sylvi Kekkonen nostetaan päähenkilöksi, pois miehensä varjosta.

Kirja alkaa vuodesta 1966, jolloin Urho Kekkonen on ollut presidenttinä kymmenen vuotta. Pesti on kestänyt paljon pidempään kuin Sylvi ikinä osasi kuvitella. Lukija tietää, että vielä ei olla edes puolivälissä.

Omapäinen Sylvi ajaa ajokortin keski-ikäisenä, ja vapauden hänelle tuo kuningatar Margaretalta lahjaksi saatu Morris Mini. Minillään Sylvi lähtee mökille ja nimenomaan yksin, sillä tilanne vaatii yksinoloa: takana on vaikea kesä, johon mahtuivat muun muassa ystävä Marjaliisan hautajaiset. Suomusjärvellä Katerman kylässä sijaitseva mökki on Sylville turvasatama. Siellä hänen ei tarvitse pelätä mitään. Ja onhan hänellä koira turvanaan.

Muistellen Sylvi käy läpi keskeisiä elämänvaiheitaan. Kohtaamisen, rakastumisen, lasten syntymän, sotavuodet, presidentiksi valinnan. Sylvi osoittaa sanansa menehtyneelle ystävälleen Marjaliisalle. Päiväkirjojen selailu tukee muistelutyötä. Mukana on myös muotokuvaa Sylvistä työstävän taiteilija Essi R.:n näkökulma. Miten syntyykään muotokuva naisesta, joka on ison liekin vierellä kytevä pikku kipinä?

Sylvi Kekkonen on valtakunnan ensimmäinen nainen, mutta miehensä ainoa hän ei ole. Urho Kekkonen tunnetaan lukuisista naissuhteista, joista myös vaimo on tietoinen. Naissuhteiden lisäksi Urho purkaa stressiään viinalla ja urheilemalla. Puoliso on Sylvin onni ja onnettomuus. Sylvi tietää asemansa olevan vankkumaton sivusuhteista huolimatta, onhan mies uskottavampi poliitikkona, jos tällä on vaimo. Perhe pönkittää valtaa.

Myös kirjailijuuteen liittyy jatkuva epävarmuus ja alemmuuden tunteita. Sylvi epäilee, kutsutaanko hänet kirjailijaesiintymisiin vain puolisonsa vuoksi vai pääseekö hän mukaan omien ansioidensa vuoksi.

Ääni on siis ikääntyneen rouvan, joka on nähnyt miehensä rinnalla kaikenlaista, myös lukuisia pettymyksiä. Kaksospojat Taneli ja Matti ovat jo aikuisia. Sylvi kutsuu Tanelia päiväpojaksi, Mattia yöpojaksi. Ensin mainitusta äidin ei ole tarvinnut kantaa huolta, mutta jälkimmäisestä senkin edestä. Äitiyteen liittyy myös synkkiä sävyjä, sillä Sylvi toivoi kovasti kolmatta lasta, mutta lääkärin kehotuksesta yritykset jätettiin. Vai tuliko kehotus sittenkään lääkäriltä?

Ensimmäinen nainen on taidokas faktan ja fiktion kudelma, jonka päähenkilöstä piirtyy yhtä aikaa vahva ja hauras kuva. Sylville on pedattu rooli, joka on kahlitseva, mutta hän ei tyydy vain siihen.

Kirjan päähenkilö on kirjailija Johanna Venhon fiktiivinen näkemys Sylvistä. Mukana on joukko todellisia historiallisia henkilöitä, kuten kirjailija Marja-Liisa Vartio, Kekkosen rakastajattaret Anita Hallama ja Anne-Marie Snellman sekä kuvanveistäjä Essi Renvall. Tai siis fiktiiviset versiot heistä. Venho on rakentanut henkilöhahmonsa taustatyön avulla: kirjailija on perehtynyt muun muassa presidentin vaimon päiväkirjateksteihin, kirjeisiin ja muuhun aikalaismateriaaliin.

Viimeaikaisista lukukokemuksista kirja toi mieleeni Mila Teräksen Jäljet ja Minna Rytisalon Rouva C:n.

Helmet-lukuhaaste: 14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi.

Heather Morris: Auschwitzin tatuoija

Aula & Co. 2019. 6 t 54 min.
Alkuteos: The tattooist of Auschwitz (2018).
Suom. Pekka Tuomisto.
Lukija: Markus Niemi.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Ihmisiä karjavaunuissa, ihmisiä nukkumassa parakeissa heinistä kyhätyillä patjoilla. Portin päällä lupaus työn vapauttavasta voimasta. Portin sisäpuolella ihmiset tunnistetaan ranteeseen tatuoidusta numerosarjasta, eikä yksityisyyttä ole. Sadistista käytöstä. Tässä kaikessa ei ole mitään uutta, sen on saanut lukea monesta keskitysleirikuvauksesta aiemmin. Heather Morrisin kirja Auschwitzin tatuoija tuo tähän uutena puolena tatuoijan näkökulman.

Päähenkilö kirjassa on nimeltään Lale. Mies pääsee laajan kielitaitonsa ansiosta leirin tatuoijaksi. Vaikka tehtävä tarkoittaa kivun tuottamista toisille vangeille, hän ei voi kieltäytyä mahdollisuudesta. Jos hän ei ota tehtävää vastaan, sen ottaa joku muu. Hän voi yrittää hoitaa hommansa mahdollisimman inhimillisesti, ja se tuo mukanaan turvatumman aseman leirissä. Eräänä päivänä Lalen tatuointipöydän luo astelee kaunis nuori nainen, Gita, jonka Lale muistaa kohdanneensa kerran aiemmin. Lalen etuoikeutetun aseman turvin Lalen ja Gitan rakkaustarina etenee keskitysleirillä. On kiihkeitä kohtaamisia, pelkoa kaiken menettämisestä, haaveita yhteisestä tulevaisuudesta.

Australiassa asuvan Heather Morrisin esikoisteos perustuu tositapahtumiin. Slovakialainen Lale Sokolov oli keskitysleirivanki Auschwitz-Birkeanaussa ja kohtasi elämänsä rakkauden noissa epäinhimillisissä oloissa. Pariskunta selvisi leiriltä hengissä, ja he elivät Australiassa vapautumisen jälkeen. Vaimo kuoli vuonna 2003, ja vasta sen jälkeen Sokolov halusi kertoa tarinansa. Morris haastatteli Sokolovia useiden vuosien ajan, ja miehen kertomasta syntyi ensin elokuvakäsikirjoitus. Sokolov kuoli vuonna 2006.

Jo etukäteen siis tiesin, että Lale ja Gita selviytyvät, ovathan he eläneet 2000-luvulle asti, mutta silti heidän tarinansa vaiheet kiinnostivat, se miten tuhoamisleiriltä voi selviytyä. Keskitysleireistä olen lukenut vuosien mittaan paljon ja välillä ajattelen, että jo tarpeeksi. Jokin Morrisin kirjassa kuitenkin veti puoleensa ja latasin sen puhelimeeni työmatkoilla kuunneltavaksi. Kirja ei ehkä jää mieleeni kaunokirjallisten ansioidensa vuoksi, vaan tarinansa takia: onhan Lalen ja Gitan rakkaustarina aivan uskomaton.

Helmet-lukuhaaste: 32. Kirjan nimessä on ammatti.

André Aciman: Kutsu minua nimelläsi

Tammi 2019. 8 t 51 min.
Alkuteos: Call me by your name (2007).
Suom. Antero Tiittula.
Lukija: Antti Jaakola.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Yhdysvaltalainen André Aciman on kirjallisuuden professori ja kirjailija, joka saapuu toukokuussa Helsinki Lit -festareille Savoy-teatteriin. Jälleen toukokuisen kirjallisuustapahtuman esiintyjälista vei minut sellaisen kirjan äärelle, jota en luultavimmin olisi muuten tullut lukeneeksi. Tai oikeastaan kuunnelleeksi, sillä nautin Acimanin Kutsu minua nimelläsi -romaanin Antti Jaakolan lukemana äänikirjana.

Kutsu minua nimelläsi on kiihkeä ja vetävä rakkaustarina, joka sijoittuu pääosin yhteen kesään 1980-luvun Italiassa. Elio on 17-vuotias professorin poika, jonka perheellä on tapana majoittaa kesällä jatko-opiskelija muutaman viikon ajaksi. Elio muuttaa tottuneesti vierashuoneeseen ja antaa oman huoneensa filosofianopiskelija Oliverin käyttöön. Mikään tästä eteenpäin ei kuitenkaan mene kuten aiempina kesinä. Elio nimittäin rakastuu Oliveriin kaikella nuoruuden kiihkollaan.

Melko pitkään sain jännittää, saavatko Elio ja Oliver toisensa, sillä en ole nähnyt kirjan pohjalta tehtyä hittielokuvaa. Paljastan nyt kuitenkin, että kyllä, saavat he. Elion ja Oliverin rakkaustarina on kirjan juttu, joten kirjasta olisi lähes mahdoton kirjoittaa ilman tämän mainitsemista.

Oliver on Eliota useamman vuoden vanhempi, joten heidän suhteessaan on monella tapaa kielletyn makua. Vaikka he hukkaavat useita viikkoja ennen kuin vihjailut ja unelmoinnit tulevat todeksi, on tuo kesä intohimoisen rakkauden aikaa. Aciman kuvaa myös suhteen fyysistä puolta, joten ruumiillisuus on kerronnassa vahvasti mukana. Nuorten miesten rakkaustarinalla on selkeä takaraja, sillä Oliverin on palattava kesän jälkeen kotiin. Ennen väistämätöntä loppua luvassa on vielä loppuhuipennus Rooman-matkan muodossa.

Kirjan nimi hämästytti minua ennen kirjan aloittamista ja vielä pitkään kirjaa kuunnellessani – mitä Kutsu minua nimelläsi voi tarkoittaa? Tuo mysteeri selviää vähän puolivälin jälkeen, ja miten hienosti tuo lausahdus kiteyttääkään rakastavaisten välisen kemian ja yhteyden.

Kutsu minua nimelläsi piti minua otteessaan, ja lopulta kuuntelin sen parissa päivässä. Tunsin tarinan imun, mutta jokin pieni hiersi koko ajan. Ehkä se oli vähän liian pitkälle viety aprikoosien ja persikoiden vertauskuvan selitys: eikö Aciman oikein luota lukijaansa, kun pitää rautalangasta vääntää? Hieman myös vaivaannuin, kun päiväunenomaisen rakkaustarinan keskelle ilmestyivät eritteet ja elimet – olisiko tässäkin vähempi riittänyt?

Viime aikoina kirjasta on blogannut esimerkiksi Kirsi kirjanurkassaan.

Helmet-lukuhaaste: 6. Rakkausromaani.

Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut

Kansi: ?

Otava 2019. 14 t 13 min.
Alkuteos: The death of Mrs Westaway (2018).
Suom. Antti Saarilahti.
Lukija: Karoliina Kudjoi.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Harriet Westaway eli Hal työskentelee Brightonin laiturialueella tarot-tulkitsijana. Hän on perinyt elinkeinonsa edesmenneeltä äidiltään. Raha on tiukassa, minkä vuoksi Hal on ajautunut lainaamaan rahaa koronkiskureilta. Kuin tilauksesta Hal saa kirjeen, jossa kerrotaan hänen saavan perinnön isoäidiltään. Nyt hänen tulisi vain saapua hautajaisiin ja perinnönjakoon sukukartanoon. Vaikka vain muutaman tuhannen punnan perintö helpottaisi Halin tilannetta, joten hän lähtee matkaan − tosin hän hyvin tietää, ettei ole se Harriet Westaway, jolle kirje on tarkoitettu.

Hal saapuu suvun kartanoon aikomuksenaan esittää roolinsa surevana lapsenlapsena ja poistua paikalta rahojen kanssa. Suunnitelma ei kuitenkaan toteudu, sillä rouva Westawayn testamentti pistää kaiken uusiksi. Perheen historiasta alkaa hahmottua sumeita alueita, ja koko kartano tuntuu jotenkin uhkaavalta. Miksi Halin asuttamassa ullakkohuoneessa on kalterit ikkunoissa ja lukko ulkopuolella? Keitä ovat epätarkoissa valokuvissa esiintyvät ihmiset? Mikä on taloudenhoitaja rouva Warrenin osuus tarinassa?

Ware on onnistunut punomaan yllätyksellisen juonen kirjaan, joka on dekkari minun makuuni. Vähän kuten alkuviikosta bloggaamassani Perssonin kirjassa, tässäkin dekkarissa jännitys syntyy muilla kuin väkivallan kuvaamisen keinoin. Waren romaanissa on sateinen kartanomiljöö, tihenevä tunnelma, joukko epäilyksiä herättäviä sukulaisia.

Kirja oli minulle lähes täydellinen työmatkan viihdyke. Lukukokemustani kaihersi ainoastaan kirjassa rasittavuuteen asti toistuvat värinä ja tärinä. Milloin Hal värisi kylmästä, millon värinän aiheutti pelko. Kädet tärisivät jännityksestä ja vilusta. Voi apua! Kirjassa oli värinää ja tärinää niin paljon, että aluksi ärsyynnyin ja lopulta toisteisuus jo nauratti. 

Helmet-lukuhaaste 2019: 25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin.

Emelie Schepp: Ikuisesti merkitty

Harper Collins Nordic 2017. 12 t. 

Alkuteos: Märkta för livet (2014).
Suom. Hanna Arvonen.

Lukija: Jukka Pitkänen.

Oma arvioni: 3½/5.

Mistä minulle: BookBeat.

Ruotsalaisen Emelie Scheppin Jana Berzelius -sarjan aloitusosa päätyi mieheni ja minun kesädekkariksi, kun selailimme BookBeatin äänikirjavalikoimaa. Aiempina kesinä olemme kuunnelleet Jo Nesbøn Harry Hole -kirjoja, mutta nyt kaipasimme jotakin uutta. Valinta osui Scheppin Ikuisesti merkittyyn, koska se aloittaa sarjan ja lukijana on Nesbøn kirjoista tuttu, turvallinen ja taitava Jukka Pitkänen. 

Maahanmuuttoviraston johtaja murhataan kotonaan, ja talosta löytyy lapsen kädenjälkiä, vaikka johtajalla ja hänen vaimollaan ei ole lapsia. Muutaman päivän kuluttua rannalta löytyy pojan ruumis, ja sen vierestä molempiin murhiin täsmäävä murha-ase. Syyttäjä Jana Berzelius saa vastuulleen tämän rikosvyyhden, jonka selvittämiseen Janalla on myös henkilökohtainen motiivi. Kuolleen pojan niskaan on nimittäin viilletty nimi, ja tuon arven näkeminen herättää Janassa epämiellyttäviä tunteita. Ovatko häntä piinaava unet sittenkin muistoja? Jana alkaa tehdä omia tutkimuksiaan poliisitutkimusten rinnalla ja ajautuu lain toiselle puolelle.

Ikuisesti merkitty on jouhevasti etenevä jännäri, johon Schepp on kehitellyt mielikuvituksellisen ja karmean juonikuvion. Tarinaan mahtuu ihmiskauppaa, lapsiuhreja ja manipulointia. Raakuuksia on ja ruumiitakin kasoittain, ja välillä huomasin ajattelevani, olisiko vähempikin riittänyt. On ehkä epäreilua verrata esikoisromaania konkari-Nesbøn teoksiin, mutta näin kuitenkin päädyimme mieheni kanssa tekemään, koska niitä olemme aiemmin yhdessä kuunnelleet. Scheppin tekstissä ei ole samanlaista imua kuin kollegallaan ja juonta vaivaa paikoin ennalta-arvattavuus, mikä tiputti arviotamme.

Mielenkiintoisesta päähenkilöstä Schepp saa meiltä pisteitä. Jana Berzelius on kaikkea muuta kuin niin usein dekkareissa seikkaileva alkoholisoitunut, naisseikkailuissa ryvettynyt renttumies: hän on urheilullinen, kylmäpäinen ja tarvittaessa häikäilemätön nuori nainen. Janan kaksoisrooli syyttäjänä ja itsenäisenä rikollisten jahtaajana saattaa toki olla kriittisimmän lukijan mielestä epäuskottava. Meitä tämä ei suuremmin haitannut. Janan hahmossa en tosin niellyt sitä, että hän ei olisi aiemmin yrittänyt selvittää omaa menneisyyttään.

Kirja toimii hyvin äänikirjana: henkilöt erottuvat toisistaan, juonta on helppo seurata ja lukija Jukka Pitkänen on selkeä ja rauhallinen. Ikuisesti merkitty oli meille mainiota kesäviihdettä. Jana Berzeliuksen tulevat vaiheet kiinnostavat meitä pienestä nurinastamme huolimatta niin paljon, että aloitimme jo sarjan seuraavan osan, Valkoiset jäljet. Kolmaskin osa, Hidas kuolema, on jo suomennettu. 

Osallistun tällä bloggauksella Tuijata-blogin Naistenviikko-haasteeseen, onhan tämä naisen kirjoittama dekkari ja päähenkilökin on nainen. 

Keskiviikkoklassikko: Tove Jansson: Muumipappa ja meri

Elli-koiran kanssa olemme tuulta paossa huvimajassa,
joka on juuri oikea paikka kirjoittaa tästä kirjasta.

WSOY 1965. 5 t 46 min. 182 s.
Alkuteos: Pappan och havet (1965).
Suom. Laila Järvinen.
Lukija: Ahti Jokinen
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin uutena / lainasin kirjastosta.

Pian on jo kulunut neljä vuotta Tove Jansson -lukumaratonistani, jolloin urakoin vuorokauden aikana neljä muumi-romaania ja muita Janssonin kirjoja. Muumi-romaaneista luin tuolloin kolme ensimmäistä (Muumit ja suuri tuhotulva, Muumipeikko ja pyrstötähti, Taikurin hattu) ja viidennen (Vaarallinen juhannus). Muumipappa ja meri on romaaneista seitsemäs.

Muutaman vuoden takainen Jansson-maraton syvensi ymmärtämystäni muumeista, joka oli aiemmin perustunut lähinnä japanilaiseen Muumilaakson tarinoita -animaatioon. Muumipappa ja meri pääsi silti yllättämään syvällisyydellään. Siinä käsitellään muun muassa pelkoja, erilaisuutta, yksinäisyyttä ja vanhempien ja lasten suhteita pehmeästi tassuttelevan muumiperheen vaiheiden kautta. Kirja on mainiota luettavaa siis myös aikuisille, vaikka se lastenkirja onkin.

Tarina lähtee liikkeelle Muumipapan tarpeettomuuden tunteista. Perhe tuntuu selviytyvän erilaisista tilanteista ilman Pappaa, häntä ei tarvita edes uhkaavan metsäpalon sammuttamiseen. Myös kesän päättyminen harmittaa. Muumipappa päättää, että perhe muuttaa majakkasaareen, kauas ulkosaaristoon. Seikkailu-nimiseen veneeseen pakkautuvat Muumipappa, Muumimamma, Muumipeikko ja Pikku Myy.

Pitkän merimatkan jälkeen perhe saapuu majakkasaarelle ja asettuu asumaan majakkaan.
Majakanvartija näyttää kadonneen, ja saarella asustaa vain yrmy kalastaja, jolta ei juuri vastauksia tervehdyksiin ja kysymyksiin heru. Pappa keksii itselleen erilaisia projekteja ja yrittää saada majakkaa toimimaan. Muumimamma ikävöi kotilaaksoaan ja maalaa majakan seinille puutarhaa tarvikkeilla, jotka löytää majakan ullakolta: verkkoväreillä, venemönjällä ja kimröökillä*. Saaren maasto on haasteellista innokkaalle puutarhurille, eikä Mamma saa villiruusuja viihtymään penkeissään.

Pikku Myy on tutussa televisiosarjassakin ilkikurinen, mutta tässä kirjassa hän on todella ilkeä muurahaisia polttoöljyllä tuhoava ja pahanilkisiä kommentteja suoltava riiviö. Kaikki hahmot ovat ajoittain yksinäisiä tavallaan, mutta surullisinta kirjassa on Muumipeikko. Mammakin keskittyy lähinnä puutarhan perustamiseen eikä tahdo huomata poikansa kipuilua. Merihevosia ihasteleva ja Mörköä rannassa salaa tapaava Muumipeikko muuttaa lopulta pois majakasta salaiseen paikkaansa.

Perhe elää saarella, jota ympäröi meri. Perhe tekee havaintoja erityisesti vedenkorkeudesta ja tuulista.

Eräänä yönä juuri ennen aamunsarastusta äiti heräsi majakan ympärillä vallitsevaan hiljaisuuteen. Tuuli oli yhtäkkiä tyyntynyt, niin kuin joskus käy sen kääntyessä.
     Äiti makasi kauan kuunnellen.
     Kaukaa meren pimeydestä alkoi hiljalleen nousta uusi tuuli. Äiti kuuli sen lähestyvän, se tuli vedenpintaa pitkin kuin kävellen, ei kuulunut aaltojen ääntä vaan ainoastaan tuulen. Se vahvistui tasaisesti, nyt se ylti jo saareen asti. Avoin ikkuna lonksutti saranoillaan.

Muumit tuntevat meren voiman ja kunnioittavat sitä. Samaan aikaan meressä on jotakin selittämätöntä. Pappa toteaa:

On saatava selville meren salaiset lait, se on kaiken perusta. Minun täytyy ymmärtää merta, jotta voisin pitää siitä. En voi rakastaa tätä saarta ellen pidä merestä.

Sadusta kun on kyse, niin tietenkin majakanvartijan mysteeri selviää ja yhteisen ponnistelun jälkeen perheen välit paranevat.

Leppoisalta vaikuttava muumikirja herätti myös kriittisiä ajatuksia. Kun muumit saapuvat saarelle, Pappa nimeää sen hyvin nopeasti omakseen. Seurue käyttäytyy kuin valtaajien joukko. Kiukuttelevan Papan käytös on myös välillä rasittavaa. Hän ei esimerkiksi anna Muumimamman tehdä juuri mitään, vaan sysää tämän jatkuvasti syrjään. Tähän Mamma aina toteaa jotakin "Tietenkin, kultaseni" -tyyppistä.

Äänikirjan lukija eläytyy kirjan hahmoihin ja lukee näiden repliikit erilaisilla äänillä. Tämä elävöittää toki kuuntelukokemusta, mutta välillä myös hankaloittaa sitä, kun hiljaisimmat puheenvuorot tahtovat jäädä kuulematta. Luin kirjan loppuun painettuna, koska en enää jaksanut temppuilla vaihtelevan äänenvoimakkuuden kanssa. 

Huomasin pitäväni kirjasta paljon enemmän, kun luin sitä itse, ja puhelimen muistiin alkoi kertyä kiehtovia lainauksia. Vakavamielisen tarinan lomassa on myös huumoria:

Nyt isä ja Muumipeikko seisoivat majakan juurella ja käänsivät kuononsa ylöspäin, täältä katsoen he näyttivät isoilta päärynöiltä.

Tällaiset mehevät kuvailut menevät helposti ohi, kun kuuntelee äänikirjaa. Kirja on täynnä mietelauseiksi soveltuvia lausahduksia, ja usein ne kuullaan Muumimamman suusta:

Vaihtelu on välttämätöntä. Muuten sitä tottuu liikaa toisiinsa ja kaikki on samanlaista, eikö niin, kultaseni? 

Kirjan lukemista painettuna puoltaa myös se, että silloin lukija saa nauttia Janssonin mainiosta kuvituksesta!

Muumimamma lääkitsee koti-ikäväänsä
maalaamalla majakan seinille puutarhaa.
Kirjan kuvitusta.

Muumipappa ja meri valikoitui luettavakseni juuri nyt meneillään olevan Kirjoja ulapalta -haasteen ansiosta. Kuuntelin ja luin kirjaa mökkisaaressamme, joten pystyin samastumaan muumien mietteisiin kiinnostavasta ja mystisestä merestä ‒ ja erityisesti Mamman haasteisiin saaristopuutarhansa kanssa! En osaa sanoa Muumipapan varmuudella, kuinka monen boforin voimalla tänään puhaltaa, mutta niin navakasti kuitenkin, että kultaisennoutajan korvat lepattavat ja minäkin pidän vapaaillan puutarhahommistani.

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan.

*Kimrööki eli noki-, lamppu- tai hiilimusta on hienojakoista puhdasta hiiltä, jota valmistetaan kuivatislaamalla tai asetyleeniä käyttäen hiilipitoisista aineista. Kimröökiä käytetään vahvistavana seosaineena renkaissa ja muissa kumituotteissa sekä mustana väriaineenamaaleissa, painoväreissä ja elintarvikkeissa. (Wikipedia)

Jani Toivola: Kirja tytölleni

Kirjailijan lukema äänikirja.
WSOY 2018. 6 t 25 min.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Jokaisen oikeus omaan tarinaan on asia, jota kohtaan tunnen valtavan suurta intohimoa. Jokaisella on oikeus tulla kuulluksi ja nähdyksi, kokea elämänsä arvokkaaksi. Sen toteuttaminen ei aina ole helppoa, mutta sitä kohti pyrin kulkemaan. Valamaan sinuun uskoa ja luottamusta omaan tarinaasi, ja toivottavasti myös antamaan esimerkin siitä, että minä luotan omaan tarinaani ja meidän tarinaamme. Näyttämään, että kannattelen niitä ilman häpeää ja pelkoa ja uskallan ottaa itselleni kuuluvan tilan häpeilemättä. Että en hyökkää itseäni, omia ajatuksiani tai kehoani vastaan tai inhoa, hauku, vähättele tai toivo mitään itsessäni toiseksi. Näen päivä päivältä kirkkaammin, miten paljon sinä tarkkailet minua. Teet huomioita, poimit ja omaksut asioita äänenpainoista ja huokauksista lähtien. Oma esimerkkini on se, mitä voin sinulle antaa.

Kansanedustajana ja näyttelijänä tunnettu Jani Toivola osoittaa uusimman kirjansa sanat tyttärelleen. Toivolasta tuli isä vuonna 2013, kun Aili syntyi. Toivola on tyttärensä lähivanhempi ja äiti tapaa Ailia harvemmin, näin sovittiin heti alussa.

Kuuntelin kirjan kirjailijan itsensä lukemana äänikirjana, mikä toi Toivolan suorat ja analyyttiset pohdinnat iholle. Kuunnellessani huomasin usein miettiväni, miten paljon Toivola on joutunut kaikkia ratkaisujaan miettimään. Hän on punninnut tarkkaan vanhemmaksi ryhtymistä, työn roolia elämässään, asuinmuotoaan. Tummaihoinen homomies ja tyttärensä yksinhuoltaja, jolla on vielä julkinen ammatti, ei ole välttynyt siltä, että hän on huomion kohteena. Toivola pohtiikin kirjassaan paljon sitä, miten hän käsittelee tuota muiden katsetta, miten hän antaa ja ei anna sen vaikuttaa elämäänsä.

Toivola kuvaa kirjassaan peittelemättä väsymystään, työuupumustaan ja kyllästymistään, jotka saapuivat elämään lapsen myötä. Hän on hämillään ja ihmettelee, miten voi väsyä ja ja tuntea jopa vihaa, vaikka lapsi on niin kaivattu ja odotettu. Hänen oma kenialainen isänsä jätti perheensä, kun Jani oli pieni. Tätä taustaa vasten Toivola reflektoi hankalia tunteitaan ja tilanteita, joissa saattaisi tehdä saman ratkaisun kuin isänsä.

Kirjan kuvaamaan aikaan sisältyy muutto kumppanin kanssa saman katon alle ‒ ja kommuuniin. Toivolan kertomasta voi aistia, miten hyvää muutos uupumuksesta toipuvalle isälle ja tyttärelle tekee. He eivät ole enää vain kaksin, vaan osa isompaa yhteisöä, jossa on Ailille muitakin leikittäjiä ja lohduttajia kuin vain isä. Isän on pakko höllätä tiukkaa kontrolliaan. Nyt paikalla on myös erotuomari isän ja tyttären tunteiden kuohahtaessa.

Minulla ei ole lapsia, mutta tästä huolimatta Toivolan kirja oli mielenkiintoista kuunneltavaa. Se sai minut pohtimaan lapsuutta, vanhemmuutta ja muiden odotuksia. Rehellinen, suora ja tunteitaan peittelemätön Toivola teki minuun vaikutuksen, joten hänen esikoiskirjansa Musta tulee isona valkoinen on vihdoin ehdottomasti luettava. 

Helmet-lukuhaasteessa Toivola kirja sopii kohtaan 27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta.

Helsinki Litissä Toivolaa voi kuulla tänään, kun hän keskustelee ruotsalaisen Golnaz Hashemzadeh Bonden kanssa. Toivolan Kirja tytölleni päättää festariodotukseni täällä blogissa. Tähän alle laitan vielä linkkejä tämänvuotisten festarikirjailijoiden teoksiin. Paljon kiinnostavan oloisia kirjoja on vielä lukematta, ja jos käy kuten aiempina vuosina, festivaalikeskusteluja kuunnellessa luettavien kirjojen lista kasvaa entisestään. Niistä sitten joskus myöhemmin. Nyt toivotan kaikille antoisaa festivaaliviikonloppua!

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat

Kim Leine: Kuilu

Laura Lindstedt: Oneiron

Domenico Starnone: Solmut

Morten A. Strøksnes: Merikirja

Ilmar Taska: Pobeda 1946

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Ilmar Taska: Pobeda 1946

Kansi: Martti Ruokonen.
Kirjaston kirja vain kuvitusapuna; kuuntelin
teoksen äänikirjana suoratoistopalvelusta.

WSOY 2018. 8 t 47 min.
Alkuteos: Pobeda 1946 (2016).
Suom. Jouko Vanhanen.
Lukija: Jukka Pitkänen.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Pojat ja autot. Siinä on yhdistelmä, johon usein liittyy jotakin maagista. Monille pikkupojille, ja miksei tytöillekin, moottoroiduissa ajoneuvoissa on niin suurta vetovoimaa, että leikeistä kuuluu jatkuvasti pientä pärinää. Tätä ajoneuvojen lumoa hyödyntää mainiosti virolaisen Ilmar Taskan romaani Pobeda 1946. Romaanissa pikkupojan kiinnostus autoihin on kohtalokasta.

Eletään sodanjälkeisessä Neuvosto-Virossa. Poika näkee ystävällisen oloisen sedän ajamassa kotikadullaan kermanvärisellä Pobeda-autolla. Poika rakastaa autoja ja leikkii usein linja-autonkuljettajaa. Sen vuoksi hän ei malta noudattaa äidin kieltoa olla puhumatta vieraiden kanssa. Setä esittelee autoa pojalle, jonka silmät kiiluvat innostuksesta. Poika tulee lipsauttaneeksi vähän liikaa perheensä asioista, erityisesti isästä. Ei mene kauaa, kun isä viedään pois. Pobeda-setä on hyvä lohduttaja niin pojalle kuin äidillekin, tosin paikalla vähän liiankin sopivasti.

Totuus Pobeda-sedästä valkenee äidille lopulta. Äiti ja poika lähtevät pakoon Johanna-tädin luo, mutta kilpajuoksu koneiston kanssa ei pääty siihen. Se on oikeastaan vasta kaiken alku. Pojan ja äidin vaiheisiin kietoutuu myös Johanna-tädin ja englantilaisen BBC:n uutistenlukijan Alanin rakkaustarina. Jännitteitä luovat toistuvat katoaminen, karkaaminen ja etsiminen.

Taska onnistuu vangitsemaan pelon ja epävarmuuden ilmapiirin kirjan sivuille. Lukija voi tuntea värvättyjen ilmiantajien uhan. Heillä on valtaa muuttaa elämiä. Kuka on kansanvihollinen? Entä kenessä on piirteitä maanpetturuudesta? Rautaesirippu halkoo Eurooppaa ja eristää neuvostomaat. Reikiä esirippuun tekevät radioaaltojen lisäksi lentokentät, joilta matkaan tosin voivat lähteä vain tarkkaan valitut henkilöt.

Taska kertoo elävästi ja koskettavasti yhden perheen tarinan. Kurkkua kuristaa erityisesti pojan kohtalo. Toistuvat hylkäämisen kokemukset raastavat myös lukijaa. Pojan lapsenuskon ja naiiviuden rinnalla väkivaltaisen neuvostokoneiston kylmyys on hyytävää. Tarinassa on vahvasti mukana myös tulevaisuudenusko, ja niin minäkin lukijana (tai siis kuuntelijana) jaksoin pitkään uskoa ja toivoa, että tässä kävisi hyvin.

Pobeda 1946 vaihtui minulla painetusta kirjasta lopulta äänikirjaksi, koska näin saatoin jatkaa tarinan parissa myös puutarhahommissa. Jukka Pitkäsen tasainen ja selkeä ääni mahdollistivat kuuntelemisen työn touhussa. Loppuratkaisun häämöttäessä oli kyllä pakko vain istua ja kuunnella.

Tämä Ilmar Taskan esikoisromaani päätyi lukulistalleni tämän viikon perjantaina alkavan Helsinki Lit -kirjallisuusfestarin ansiosta. Taska keskustelee festareilla perjantaina Sofi Oksasen kanssa. Edellisten vuosien tapaan olen yrittänyt ehtiä lukea mahdollisimman monen tilaisuudessa esiintyvän kirjailijan kirjoja etukäteen, koska näin keskusteluista saa enemmän irti. Festarin lähestyessä lukuvauhtini on kiihtynyt, mutta bloggaustahti puolestaan hiipunut. Otankin nyt pienen loppukirin, jotta saisin useamman festarikirjailijan teoksen tuotua blogiin näin tapahtumaviikolla. Seuraava bloggaus on tulossa heti huomenna!

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Taskan romaanin kohtaan 8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Patti Smith: Just kids

Kirjailijan lukema äänikirja.
HarperCollins US 2010. 9 t 50 min.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Yhdysvaltalainen Patti Smith (s. 1946) tunnetaan erityisesti vuosikymmeniä kestäneestä muusikonurastaan, ja lisäksi hän on myös runoilija ja taiteilija. Just kids on vangitseva kuvaus taiteilijan nuoruusvuosista ja uran alkuvaiheista. Omaelämäkerrallinen kirja on myös koskettava tarina ystävyydestä ja sielunkumppanuudesta.

1960-luvun lopulla Smith muuttaa New Jerseystä New Yorkiin, jossa hän tapaa Robert Mapplethorpen. Taiteilijaparin elämä on köyhää, heillä on vähän rahaa ja omaisuus mahtuu muutamaan pakaasiin ja taideportfolioon. Patti tekee muun muassa töitä kirjakaupoissa ja kirjoittaa levyarvioita lehteen. Köyhyys on ehdotonta. Jos rahaa ei ole, silloin ei syödä. Tämän Smith kertoo yhtenä faktana muiden joukossa. Rahallista omaisuutta tärkeämpää lahjakkaille nuorille ovat koko ajan taide ja usko tulevaan.

Robert valokuvaa, Patti aloittelee runoilijana ja piirtäjänä ennen kuin siirtyy musiikkiin. Patti ja Robert elävät useita vuosia parisuhteessa, mutta pikkuhiljaa heistä tulee vain hyviä ystäviä, kun Robert löytää homoseksuaalisuutensa. Kirjallaan Smith lunastaa lupauksensa vuonna 1989 aidsiin kuolleelle Robertille: hän sanoi Robertille vielä jonakin päivänä kirjoittavansa heidän tarinansa.

Kirjan herkullisinta antia on aikalaiskuvaus 1960- ja 1970-luvun New Yorkista. Patti ja Robert asuvat Chelsea-hotellissa, jonka huoneissa majailee toinen toistaan omaperäisempiä taiteilijasieluja. Kirjan sivuilla esiintyvistä hahmoista monet ovat tunnettuja tänä päivänä saavutuksistaan taiteilijoina. Smith kohtaa hotellissa ja muualla New Yorkin kulttuuripiireissä muun muassa Bob Dylanin ja Andy Warholin ‒ ja onpa Janis Joplinkin vielä elossa. Smith saa rahapulassaan Allen Ginsbergin tarjoamaan hänelle voileivän, kun tämä luulee laihaa Smithiä kauniiksi pojaksi.

Kuuntelin muistelman kirjailijan itsensä lukemana äänikirjana. Tämä on toimiva konsepti, jonka ansiosta tuntuu kuin kirjailija kertoisi vaiheistaan suoraan minulle. Tajusin tällaisten äänikirjojen hienouden viime vuonna, kun ensin kuuntelin Roxane Gayn teoksen Hunger ja sitten Alexander Stubbista kertovat Alexin. Smith lukee sopivan hitaasti ja selkeästi, niin että kirjan kuuntelu on helppoa. Äänikirjan kuuntelija saa nauttia myös kirjan runoista ja lauluteksteistä Smithin tulkitsemina.

Just kids on ilmestynyt suomeksi Antti Nylénin suomentamana nimellä Ihan kakaroita. Smithin toinen muistelmateos M Train on suomennettu nimellä M Train: elämäni tiekartta. Vastikään on ilmestynyt myös kolmas Smith-suomennos Omistautuminen, jossa Smith käsittelee kirjoittamistaan. Taidan jatkaa Smithin parissa äänikirjojen muodossa, jos vain saan ne käsiini.

Smithin kirjalla kuittaan Yhdysvallat-lukuhaasteessa kohdan 2. Musiikki osana kirjaa ja Helmet-haasteessa kohdan 45. Palkittu tietokirja, sillä kirja voitti National Book Awardin tietokirjasarjassa. Kirja sopii myös Naisen tie -haasteeseen.

Keskiviikkoklassikko: Annika Idström: Veljeni Sebastian

Kansi: Ilkka Pesonen.

WSOY 1985. Äänikirjan kesto 5 t 7 min.
Lukija: Veikko Honkanen.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Veljeni Sebastian on Annika Idströmin tiivis, hämmentävä ja omalaatuisen häiritsevä romaani kiusatun pojan ja hänen äitinsä elämästä. Kirjan ilmestyi vuonna 1985, ja se oli ilmestymisvuonnaan Finlandia-palkintoehdokkaana ja voitti Valtion kirjallisuuspalkinnon.

Kuuntelin kirjan ensin Veikko Honkasen lukemana äänikirjana, mutta ostin sen kesken kuuntelun myös painettuna omaan hyllyyni, kun avaamattomalta vaikuttanut kappale osui silmiini Kierrätyskeskuksessa parin euron hintaan. Satuin ostamaan vuonna 2012 julkaistun uusintapainoksen, jonka lopussa on kirjailija Eila Kostamon jälkisanat. Kostamo avaa tekstissään muun muassa tämän romaanin asemaa Idströmin tuotannossa ja romaanin suhdetta muun muassa Thomas Bernhardin ja Elfriede Jelinekin teoksiin.

Kirjassa kertojana toimii 11-vuotias Antti, joka asuu kahdestaan äitinsä kanssa. Tai äidiksi minä pojan asuinkumppanin tulkitsin, vaikka poika ei koskaan kutsu naista äidiksi, vain Kaarinaksi. Pojan ja äidin suhde on vinoutunut, seksuaalisuuden ja manipulaation värittämä, mutta samalla etäinen. Kertoja kuvailee itseään isopäiseksi, ikäistään muuten pienikokoisemmaksi pojaksi, jonka silmälasien linssien väärentämät, suuret silmät ovat surulliset.

Antti on omalaatuinen, kielellisesti lahjakas, muutenkin erittäin fiksu ja analyyttinen. Hänellä ei juuri ole kavereita ja häntä kiusataan koulussa. Antti harrastaa pakkomielteenomaisesti muistiinpanokorttien kirjoittamista tapaamistaan ihmisistä ja Itäväylällä kulkevien autojen seuraamista. Suunnitelmallinen ja pohdiskeleva poika ei suhtaudu muutoksiin suopeasti, varsinkaan jos hän ei koe itseään tilanteen herraksi. Näin on esimerkiksi äidin miesystävien kohdalla: kotiin tulee miehiä, jotka eivät olekaan siellä vain häntä varten.

Kaikista merkittävintä romaanissa on mielestäni kertojan ääni, jonka tapa katsoa maailmaa mykistää:

Koulussa olen hyvä, ennen olin priimus, keskiarvo 9,8. Sain stipendin, luokkatoverit taputtivat ja opettaja ojensi kostean kätensä; onnea! Olin hyvin etevä. Hymyilin. Kumarsin. Minä tiesin paljon, paljon enemmän kuin opettaja. Itse asiassa säälin häntä kun hän painoi katseensa lattiaan tajutessaan kuinka paljon enemmän minä tiesin kuin hän. Enkä vain matematiikasta ja kieliopista vaan itse elämästä. Miten se oli mahdollista, sitä en tiennyt enkä paljon sitä pohtinut, minä nyt olen tällainen, loppujen lopuksi aika vaatimaton ihminen, ajattelin. Olin väärässä mutta siitä myöhemmin.

Romaanin kertoja on ikänsä ja kyynisen asenteensa vuoksi erittäin epäluotettava. Hän tulkitsee tilanteet ja ihmissuhteet kertojana omasta näkökulmastaan. Tuo näkökulma ei ole mitenkään mukava, eikä kertojaa kohtaan voi tuntea juuri sympatiaa. Kertoja on suorastaan röyhkeä ja ylimielinen. Hän tekee huonoja, oikeastaan pahoja, valintoja, kuten jättää kaverinsa pieksettäväksi. Toisaalta hänen taustansa vuoksi muunlainen suhtautuminen olisi sekin epäuskottavaa.

Lukija joutuu tyytymään Antin versioon tapahtumista, ja jatkuvasti mielessä hiertää epäilys. Mikä on totta? Mikä on kuvitelmaa? Mitä nyt oikeastaan tapahtuu? Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän lukijaa epäilyttää.

Äänikirjaa kuunnellessani mietin aiempia lukukokemuksiani, joissa lapsikertoja on ollut keskeisessä roolissa. Mieleeni nousivat Ian McEwanin Pähkinänkuori, Emma Donoghuen Huone, Markus Nummen Karkkipäivä ja Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat. Kaikissa näissä lapsen näkökulma on hätkähdyttänyt, avannut mielenkiintoisia näkökulmia ja jäänyt mieleeni, mutta Idströmin Antti on omaa luokkaansa. Mukana ei ole viattomuutta, vaan pahuutta ja manipulointia, vaikka kyseessä onkin lapsi. Toki kaltoin kohdeltu ja jotakin synkkää kokenut lapsi, mutta kuitenkin.

Kirja onnistui yllättämään ja vangitsemaan minut sellaisella tavalla, että vaikutuin Idströmin kertojanlahjoista oitis. Täydet viisi pistettä olivat lähellä, mutta lopulta minua jäi vaivaamaan se, että kirjan nimihenkilö Sebastian jäi minulle niin epäselväksi. Hän tuli tarinaan mukaan myöhään enkä muutenkaan saanut hänestä otetta.

Annika Idströmin nimi on jäänyt mieleeni opiskeluaikaisilta kirjallisuustieteen luennoilta; muistelen, että eräs luennoitsija viittasi tuon tuosta lähinnä hänen teokseensa Luonnollinen ravinto. Jonkinlainen kiinnostus Idströmiä kohtaan on siis kytenyt mieleni perukoilla viimeiset kymmenen vuotta, joten pysähdyin Idströmin teoksen kohdalle, kun selailin Bookbeatin klassikko-kategoriassa äänikirjoja seuraavaa keskiviikkoklassikkoa metsästäen. Helmet-lukuhaasteessa laitankin kirjan kohtaan 41. Valitse kirja sattumanvaraisesti.

Ilman tuota äänikirjapalvelun tekemää klassikkomääritelmää en ehkä olisi osannut lukea tai kuunnella Idströmiä keskiviikkoklassikko-sarjaan. Aika vaikea ajatella, että minun ikäiseni kirja olisi vielä klassikko. Huomaan jumittaneeni mielessäni liian tunkkaisessa klassikkomääritelmässä ‒ eihän tämä niin vakavaa ole. Miksi aina matkata kirjallisuushistoriassa turhan kauas, kun lähempääkin löytyy!

Minusta tuntuu, että Veljeni Sebastian avasi minulle oven johonkin vieraaseen, mutta kiehtovaan kirjalliseen maailmaan. Idströmiin tutustumista on ehdottomasti jatkettava.

Veljeni Sebastian muissa blogeissa: Kirjanurkkaus, Kirjakuiskaaja, Luettua, Tea with Anna Karenina ja Eniten minua kiinnostaa tie.

Keskiviikkoklassikko: Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija

WSOY 1952. 7 t 46 min.
Lukija: Risto Mäkelä.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Keskiviikkoklassikko on uusi juttusarja blogissani, jonka toivon innoittavan minua lukemaan enemmän klassikoita. Minulla on lukuisia kiinnostavia klassikoita vielä lukematta, mutta niillä on taipumus jäädä uutuuksien jalkoihin, kun valitsen seuraavaa luettavaa kirjaa ‒ juttusarjan myötä kenties tulen useammin tarttuneeksi klassikkoon. Löyhä tavoitteeni on postata yhdestä klassikosta per kuukausi.

Osallistun Huovisen kirjalla samalla ensimmäistä kertaa kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Tämä on jo kuudes osa jatkuvaa haastetta, jonka tarkoituksena on innostaa bloggaajia klassikoiden pariin. Haasteeseen osallistuvat bloggaajat julkaisevat klassikkojuttunsa aina samana päivänä, ja haaste järjestetään kahdesti vuodessa. Tällä kertaa klassikkohaastetta emännöi Kirjapöllön huhuiluja -blogin Heidi, jonka blogista löytyvät linkit muiden osallistujien klassikkopostauksiin.

Ensimmäinen keskiviikkoklassikko ja klassikkohaastekirjani on Veikko Huovisen vuonna 1952 ilmestynyt Havukka-ahon ajattelija, jonka kuuntelin äänikirjana. Vuoden alussa kaavailin aloittavani keskiviikkoklassikot Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -teoksella, jota kuuntelin niin ikään äänikirjana tammikuun alussa. Jaksoin sinnitellä tarinan matkassa noin puoliväliin, kunnes luovutin. Nyt ei vaan ollut Bulgakovin aika, joten Bulgakov vaihtui lennossa Huoviseen.

Veikko Huovinen (1927‒2009) oli sotkamolainen kirjailija, jonka teoksissa näkyvät vahvasti hänen kokemuksensa metsänhoitajana. Havukka-ahon ajattelija on Huovisen tunnetuin teos, ja kirjailija kynäili sen päähenkilön Konsta Pylkkäsen vaiheista kaksi muutakin teosta. Hykertelin Huovisen
Rasvamaksa-novellikokoelmalle opiskeluaikoina, kun kirja tuli tenttikirjalistan myötä luettavaksi. Huovisesta jäi humoristinen ja ilkikurinen mielikuva, ja niinpä kynnys valita Havukka-ahon ajattelija luettavaksi (tai siis kuunneltavaksi) ei ollut kovin korkea. Ehkä mitään järin raskasta ei olisi luvassa.

Havukka-ahon ajattelijan päähenkilö Konsta Pylkkänen on omalaatuinen korpifilosofi, joka elelee Kainuun korvissa tiiviissä yhteydessä luontoon. Pylkkänen pohtii ja pyörittelee mielessään kaikenmoisia asioita, aivan pienistä arkisista seikoista aina maailmaasyleileviin metafyysisiin ongelmiin. Miestä askarruttavat yhtä lailla niin torakan kuin atomin olemus. Yleensä hän hankkii elantonsa tukkisavotoissa ja muissa metsähommissa. Arjen tasaisen rytmin keskeyttää mahdollisuus lisätienestiin, kun Lentuan kylään saapuvat maisterit Ojanen ja Kronberg tarvitsevat opasta ja metsämiestä lintututkimukseensa.

Pylkkänen metsästää maistereiden pyynnöstä lintuja tutkimuskäyttöön ja tulee siinä samalla ampuneeksi pyymetson, pyy ja metson sekasikiön. Lajia ei ole ennen tavattu, joten erikoisen linnun pyydystäminen on merkkitapaus. Nykynäkökulmasta kuulostaa huvittavalta, miten maistereita pidetään hienoina herramiehinä. Itseoppinut Pylkkänen rinnastuu näihin kaupungista saapuviin lisensseihin koomisessa valossa. Vastakkainasettelusta päädytään lopulta toveruuteen, onhan Pylkkänen löytänyt kokonaan uuden lajin.

Pyymetso-jakso oli minulle teoksen mieleenpainuvin ja myös hyvä esimerkki Huovisen lempeän kujeilevasta huumorista, joka rakentuu tilannekomiikasta ja oudoista sattumuksista. Siinä missä pyymetso-toilailut nostivat hymyn huulille, niin jotkin teoksen laveat luontokuvaukset ja jänkkäävät pohdinnat hieman pitkästyttivät.

Kuuntelin kirjan äänikirjana, jonka lukee Risto Mäkelä. Lukijan rauhallinen tempo sopii hyvin korpimaisemien elämänrytmiin. Välillä lukijan liioitteleva artikulointi tosin alkoi rasittaa.

Huovisen Havukka-ahon ajattelija on helposti lähestyttävä klassikko. Vivahteikkaan luontokuvauksen ja välillä koomisina näyttäytyvien tapahtumien rinnalla romaani on mielenkiintoinen ajankuva sotienjälkeisestä Suomesta. Ero maaseudun ja kaupunkien välillä on suuri. Kainuun korvessa on vaikea ymmärtää, että kaupunkilaiset olisivat niin pöhköjä, että olisivat tuoneet käymälän sisätiloihin. Sellaista on Pylkkäs-Konstan vaikea sulattaa.

Helmet-lukuhaasteessani sijoitan kirjan kohtaan 4. Kirjan nimessä on jokin paikka.

Kolme uutuutta äänikirjoina

Olen syksyn aikana kuunnellut kolme hyvin erilaista kirjaa äänikirjoina: yksi on suomenruotsalaisen miehen kirjoittama bestseller, toinen amerikkalaisen naisen kirjoittama novellikokoelma, joka julkaistiin postuumisti. Kolmas on suomalaisen poliitikon muistelmateos, jonka hän on kirjoittanut yhdessä ammattikirjailijan kanssa.

Kirjat ovat Kjell Westön Rikinkeltainen taivas, Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia ja Alexander Stubbin ja Karo Hämäläisen yhdessä kirjoittama Alex. Melkoinen trio ‒ jonka jäsenille en alkuun keksinyt muita yhdistäviä tekijöitä kuin että ne ovat tämän syksyn uutuuksia ja kuuntelin ne äänikirjoina.

Tarkemmin ajateltuna Westötä ja Stubbia yhdistää paitsi kustantamo, myös ruotsin kieli. Stubb tosin kutsuu itseään kirjan perusteella mieluummin kaksikieliseksi kuin suomenruotsalaiseksi. Molemmilla miehillä on myös kytkös Finlandia-palkintoon: Westö voitti kaunokirjallisuuden palkinnon vuonna 2006 teoksellaan Missä kuljimme kerran, kun taas Stubbin ja Hämäläisen teos oli tänä vuonna ehdolla tietokirjallisuuden sarjassa, mutta ei voittanut.

Tässä alla on mietteitäni tästä kolmikosta. Koen, että äänikirjoista on välillä haastavaa blogata, varsinkin jos ei ole tehnyt muistiinpanoja tai kuuntelemisesta on kulunut hieman aikaa. Niinpä keskityn bloggauksessani kuuntelukokemuksiini, ja jätän tarkemmat juoni- ja muut analyysit tällä kertaa toisille.

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Alkuteos: Den svavelgula himlen.

Otava 2017. Suom. Laura Beck.

Lukija: Eero Saarinen. Kesto: 14 t 41 min. 

Kansi: Jaakko Ollikainen.

Jo Kjell Westön nimen lausuminen saa aikaan ihastuneita huokauksia hänen innokkaimpien faniensa joukossa. Olen ollut ulkona tästä hypestä kaikki nämä vuodet, sillä en ole aiemmin Westötä lukenut. Olen toki tiennyt kirjailijasta ainakin hänen Finlandia-voitostaan lähtien ja aikomus lukea on ollut, mutta jotakin on aina tullut aikeeni tielle. Tarvittavan kipinän Westön uutuuteen tarttumiseen sain Turun kirjamessuilta, kun olin Rikinkeltaista taivasta käsittelevässä lukupiirissä. Heti kotimatkalla aloin kuunnella kirjaa.

Äänikirjakävelyllä Ellin kanssa.

Nimetön kertojamies on nykyajassa keski-ikäinen kirjailija, ja hän käy läpi elämäänsä. Siihen on mahtunut monia merkittäviä henkilöitä, keskeisimpinä varakkaan Rabellin perheen sisarukset Alex ja Stella. Westö kuljettaa kertojaa Helsingissä ja Espoossa sekä ulkomailla, ja rinnan hänen kehityksensä kanssa seurataan lähihistorian tapahtumia. Kirjailijaksi kasvamista Westö kuvaa kiehtovasti, seksikohtaukset taas saivat minut hieman vaivaantumaan.

Taivas on kirjan mukaan rikinkeltainen vain tiettyyn aikaan kesästä, mutta minulle adjektiivi rikinkeltainen tuo varmasti jatkossa mieleen erityisesti syksyiset lehdet. Kuuntelin kirjaa äänikirjakävelyillä koiran kanssa ja puistikoissa saimme usein kahlata keltaisen lehtimeren halki.

1960-luvulta tähän päivään ulottuva tarina sopii mainiosti äänikirjana kuunneltavaksi. Henkilöt ja miljööt ovat eläviä, juonessa on dekkarimaisuutta, tarina etenee tasaisen varmasti. Jopa niin tasaisesti, että välillä kieltämättä tuntui, että kävelen ja kävelen, kuuntelen ja kuuntelen, mutta vielä ollaan kaukana nykyhetkestä. Sillä selvää oli, että nykyhetki on päätepiste.

Aivan en siis saanut Westö-hypestä kiinni. Paitsi sen verran, että olen menossa katsomaan Kangastus 38 -näytelmää joulukuussa ja sitä ennen ehkä lukaisen kyseisen kirjan. Osallistun kirjalla Taiteilijaromaanit-lukuhaasteeseen, koska päähenkilö on kirjailija.

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Alkuteos: A Manual for Cleaning Women: Selected Stories.

Aula & Co. 2017. Suom. Kristiina Drews.

Lukija: Krista Putkonen-Örn.

Kesto: 9 t 13 min.

Kansi: Sanna-Reetta Meilahti.

Syksy eteni ja viileni, ja Westön jälkeen valitsin kuunneltavakseni Lucia Berliniä. Berlinin postuumisti julkaistu novellikokoelma oli jäänyt mieleeni Sivumennen-kirjapodcastista alkusyksystä, kun Johanna Laitinen ja Jonna Tapanainen mainitsivat odottavansa suomennoksen ilmestymistä. Sittemmin he ovat tehneet yhden jakson, jonka aiheena on Berlin ja tämä novellikokoelma: voit kuunnella sen täällä.

Äänikirjakävelyllä rannassa.

Yhdysvaltalainen Lucia Berlin (1936‒2004) oli autofiktion pioneeri, joka kirjoitti uransa aikana lähes 80 novellia. Hän oli eläessään vain pienen piirin tuntema kirjailija, ja hän on tullut tunnetuksi suuremmalle yleisölle vasta kuolemansa jälkeen. Berlin oli naimisissa kolmesti, ja hänellä oli neljä poikaa. Hänen elämässään oli varakkaampia ja köyhempiä jaksoja, ja hän kärsi alkoholiongelmasta. Berlin ehti asua eri puolilla Yhdysvaltoja ja myös Meksikossa ja Chilessä ja tehdä lukuisia erilaisia töitä.

Värikäs ja vaiheikas elämä oli Berlinin kirjoitusten ideoiden lähde. Monissa tämänkin kokoelman novelleissa on kirjailijaa muistuttava päähenkilö: yksinhuoltajanainen, jonka elämää rasittavat köyhyys ja alkoholismi. Ammatiltaan keskeishenkilö on esimerkiksi sairaala-apulainen, opettaja tai siivooja.

Tapahtumapaikkoina toistuvat esimerkiksi pesulat ja erilaiset vieroitushoitolat. Alkoholismin kuvaukset ovat riipaisevan realistisen tuntuisia. Jim Beamiä ja votkaa kuluu, ja kohta taas kärsitään deliriumista. Yön hiljaisina tunteina hiivitään viinanhakureissulle, jotta lapset eivät huomaisi. Ja huomaavathan he.

Berlin kirjoittaa raskaista aiheista, mutta mukana on myös mustaa huumoria. Novellit ovat usein hiottuja ja napakoita. Berlin sanoo vähin sanoin paljon. Lakoniset toteamukset saavat pysähtymään: siis mitä juuri kuulin? Berlin osaa yllättää ja ravisuttaa lukijaansa (ja kuulijaansa). Välillä novellit keikahtavat absurdin ja groteskinkin puolelle. Homma yltyy ajoittain niin kreisiksi, että tyrskähtelin äänikirjaa kuunnellessani. Ilmettä ei voi pitää peruslukemilla, kun kuuntelee vaikkapa tarinaa, jossa lapsi laitetaan vetämään isoisältään kaikki hampaat.

Samankaltaisista aiheista kirjoitettujen novellien kokoelmaa on hieman haastavaa kuunnella äänikirjana. Keskittyminen väistämättä herpaantuu ajoittain esimerkiksi metrossa tai koiralenkillä, joten novellin vaihtumista ei aina huomaa. Kuuntelemista tämä ei sinänsä hirveästi haitannut, koska novellikokoelma on yhtenäinen, eräänlainen tarinajatkumo. Berlinin novellit muuten lukee Krista Putkonen-Örn, joka on yksi lempilukijoitani.

Kirjan viimeiset tunnit pääsin kuuntelemaan työmatkalla! Varsinainen työnhaku jatkuu, mutta pääsin joulusesongin ajaksi osa-aikaiseksi myyjäksi kirjakauppaan. Työ on tuttua opiskeluvuosilta ja tuo kaivattua rytmiä ja vaihtelua arkeen.

Alexander Stubb ja Karo Hämäläinen: Alex

Otava 2017.

Lukija: Alexander Stubb.

Kesto: 9 t 10 min. 

Kansi: ?

Kuuntelin Alexander Stubbin ja Karo Hämäläisen työstämän Alex-muistelmateoksen Stubbin lukemana äänikirjana. Näissä kirjailijan itsensä lukemissa äänikirjoissa on oma viehätyksensä. Tällä kertaa kirjan kuuntelijasta tuntuu kuin Stubb kertoisi tarinansa suoraan minulle. Myös kesällä kuuntelemani Roxane Gayn muistelmateos Hunger: A Memoir of (My) Body oli Gayn lukemana niin suora ja koskettava, että jo sen kuuntelemisen muisteleminen tuntuu vatsanpohjassa.

Huikea kokemus oli myös Alexin kuunteleminen. Kirjan taustalla on kymmeniä tunteja haastatteluja, Hämäläisen ja Stubbin yhteisiä keskusteluja niin saunassa kuin lenkillä ja lukuisia raakaversioita. Lopputulos on hiottu ja toimiva: selkeästi jäsennelty teos kertaa Stubbin tähänastiset elämänvaiheet jutustelevaan tyyliin. Liikunnallista lapsuutta seurasi kansainvälinen opiskeluaika ja sittemmin virkamies- ja poliitikkopestit. Stubbin motto on, että kun jotakin tehdään, se tehdään täysillä. Myös liikuntaharrastukset ovat tavoitteellisia triathlonin Ironman-kisojen tyyliin. Mukana on sopivasti itseironiaa ja -kritiikkiä.

Ensimmäistä kertaa Länsimetron kyydissä.
Kuvan keskellä on tietenkin jonkun kädenjälki.

Stubb on tunnettu positiivisuudestaan, mutta ilman tummia sävyjä ei hänenkään elämästään voi kertoa. Valtakunnan politiikan huipulla johtajista otetaan kaikki irti. Ja vielä vähän enemmän. On mediakohuja, oikeita ajojahteja. Perhe joutuu uhkailun kohteeksi. Stubbkin joutuu elämään mustan hetken, josta valoon auttavat lähipiirin tuki ja varmasti myös omat elämäntavat.

Alex tarjoaa silmiä avaavan kurkistuksen maan kärkipoliitikon elämään ja taustoihin. Harva tietää, millainen mylly vaikkapa ministerin arki on. Kirjan tyyli ja henki ilmentävät kohdettaan: ei Stubbista olisi voinut tehdä pönöttävää poliitikko-elämäkertaa. Tai olisi voinut, mutta se tuskin olisi ollut yhtä vetävä kuin tämä! Ehkä sellaisen pönötyshenkisen elämäkerran aika on sitten myöhemmin, koska ehtiihän kohta viisikymmentä vuotta täyttävä Stubb vielä moneen mukaan. Tällä hetkellä hän on Euroopan investointipankin varapääjohtaja.

Alex-kirjan tulen aina yhdistämään metroon. Kuuntelin Stubbin elämänvaiheita ja pointteja pääasiassa oranssin junan kyydissä ‒ ja kirjan ollessa noin puolivälissä aukesi Länsimetro, eli sain matkata yhdellä kulkuvälineellä koko työmatkan Espoosta Vuosaareen. Historiallista!

***

Vielä sananen äänikirjoista ylipäätään. Olen kesästä saakka loikkinut eri äänikirjoja tarjoavien palveluiden välillä vähän sen mukaan, mitä olen halunnut kuunnella ja missä on ollut tarjouksia. Nykyään en juuri matkusta julkisilla tai lähde pidemmälle kävelylle ilman langattomia kuulokkeitani.

En ehtinyt kuunnella Alexia Storytel-kokeiluni aikana, joten päätin kuunnella sen kirjaston e-äänikirjana. Ush! Siitä tulikin teknisessä mielessä tuskallisin ja turhauttavin äänikirjakokemukseni. Kirjaston äänikirjaa ei pystynyt lataamaan omaan laitteeseen, vaan sitä piti aina kuunnella selaimessa. Tämä tarkoittaa sitä, että nettiyhteyden katketessa myös kirjan toisto katkesi. Jonkin verran Ellibs toki lataa kirjaa puskurimuistiin, mutta viimeistään luvun vaihtuessa on parempi olla hyvän nettiyhteyden lähettyvillä. Kotona Wifin äärellä ongelmia tuskin olisi, mutta metrossa tai busseissa yhteys saattaa olla takkuinen. Ja usein tässä kohtaa palvelu vaatii uudelleenkirjautumista, eli kirjastokortin numeron ja pin-koodin tulee olla tuoreessa muistissa. Istuntosi on vanhentunut. Raivostuttavaa! Tämän kirjan kuuntelun aikana naputtelin tunnareitani yhteensä ainakin kymmenen kertaa eli ihan pikkuongelma tämä ei mielestäni ole. Jos siis haluaa nauttia äänikirjoista ongelmitta esimerkiksi työmatkalla, on otettava jokin maksullinen palvelu käyttöön, sillä niissä voi myös äänikirjoja ladata omaan laitteeseen.