Yhdenpäivänromaani someajastamme – Maisku Myllymäki: Valvoja

Kansi: Anna Makkonen. 

Valvoja-romaanin päähenkilö Maia vahtii työkseen taidemuseossa näyttelyn veistoksia. Yhdenpäivänromaani kertoo eräästä joulukuisesta sunnuntaista, jonka nainen päivystää näyttelyn viimeisenä aukiolopäivänä museon eri saleissa vuoroin kollegoidensa kanssa.

Päivän kulkua rytmittävät salin vaihdot ja takaumat, jotka valottavat edeltävien kuukausien tapahtumia. Maialla on ollut suhde etäiseen ja epäilyttävään Peteriin.

Maia on valvoja myös toisella tapaa: hän valvoo useimmat yönsä. Työsunnuntaita edeltää kahdeksan vuorokauden totaalinen unettomuus. Hän on ollut valvella lähes kaksisataa tuntia yhteen menoon.

Tällaiselle supernukkujalle on mahdottomuus edes kuvitella toistuvia valvottuja öitä. Mikä mahtaa olla aivosumun määrä, mikä toimintakyvyn taso?

Valvoessaan patsaita Maia havainnoi näyttelyn kävijöitä, usein tarkemmin kuin kävijät taideteoksia. Vierailijoille tärkeämpää on raportoida näkemästään someen – toisten katseltavaksi. Some tuo tarinaan jälleen yhden valvomisen tason: algoritmit valvovat meitä, ja moni yrittää somen välityksellä valvoa muita.

Sivut kääntyvät, ja hiljalleen lukijan mieleen alkaakin hiipiä epäilyksiä kertojana toimivaa Maiaa kohtaan.

Ajattelin, että elämäni oli nyt yhtä hyvää kuin valittu kuva elämästäni.

Mitä kaikkea valvoneen mieli sumentaa, korostaa, rajaa?

Maisku Myllymäki: Valvoja. WSOY 2024. 302 sivua. Lainasin kirjastosta. Kansi: Anna Makkonen.

Ei ihan tavallinen vapaapäivä – Ian McEwan: Lauantai

Päällyksen kuva: Chris Frazer Smith.

On helmikuinen lauantai vuonna 2003 Lontoossa. Neurokirurgi Henry Perowne herää varhain aamulla, oikeastaan aamuyöstä, ja näkee makuuhuoneen ikkunastaan liekehtivän lentokoneen. Syyskuun 11. päivän terroriteot New Yorkissa ovat tuoreessa muistissa, joten uhkakuvia alkaa piirtyä keski-ikäisen perheellisen miehen mieleen.

Lentokone ja sen uutisointi kuitenkin tippuvat nopeasti uutisvirrassa sivuseikoiksi, kun Henryn päivä etenee. Vapaapäivän ohjelmaan kuuluu squashia kaverin kanssa sekä vierailut muistisairaan äidin luona ja kitaristipojan bänditreeneissä. Illalla koko perhe kokoontuisi illalliselle, tytärkin tulisi pitkästä aikaa kotiin.

Lontoon kaduilla jylisee historiallisen suuri sodanvastainen mielenosoitus, ja Henry kohtaa sattumalta pikkurikollisen matkallaan squash-hallille. Tuo kohtaaminen vaikuttaa koko loppupäivän kulkuun, mutta juonesta ei parane enempää paljastaa.

McEwan on tehnyt paljon taustatyötä, jotta osaisi kuvata kirurgipäähenkilönsä työtä uskottavasti. Lukija pääseekin leikkaussaliin Henryn muistoissa ja myös tuona vaiheikkaana vapaapäivänä. Mielenkiintoista on lukea, miten huippukirurgille kirjat tuottavat ongelmia:

Hän ei useinkaan jaksa lukea kirjoja loppuun. Keskittymiskykyä riittää vain työhön, vapaa-aikana hän on liian lyhytjännitteinen. On ällistyttävää, mitä kaikkea ihmiset väittävät ehtivänsä tehdä vapaa-aikoinaan, vaikka heidän täytyy katsojatilastojen katteeksi istua neljä, viisi tuntia päivässä television ääressä. 

Keskittymiskyvyn puute vaivasi siis jo parikymmentä vuotta sitten, kun älypuhelinta ei vielä voinut syyttää. 

McEwanin yhdenpäivänromaani on vetävä lukukokemus. Juonessa riittää yllätyksellisyyttä juuri sopivasti – kunhan jätät lukematta suomennoksen lievetekstit, jotka paljastavat aivan liikaa. Suurimman käänteen paljastuminen ei kuitenkaan pilaa lukukokemusta, koska Lauantai on paljon enemmän kuin juonensa. Se piirtää ajankuvaa, pohtii elämän merkitystä ja onnellisuuden aineksia sekä näyttää sattuman oikut. Mieleen jää, miten runous kukistaa väkivallan kekseliäällä tavalla.

Lauantai houkuttelee lukemaan lisää McEwania, jonka tuotannossa riittää kahlaamista, sillä suomennoksia on melkein parikymmentä. Omassa hyllyssäni polttelee joukko kirpparilöytöjä, joista seuraavaksi vuoroon pääsee joko Rannalla tai Polte. Aiemmin olen lukenut kirjailijalta romaanit Lapsen oikeus, Sovitus ja Pähkinänkuori. 

Lauantailla osallistun Hus, hyllynlämmittäjät -lukuhaasteeseen, ja täytän sillä Helmet 2024 -haasteessa kohdan 14. Kirjassa harrastetaan.

Ian McEwan: Lauantai. Alkuteos: Saturday (2005). Suom. Juhani Lindholm. Otava 2006. 390 s. Ostin käytettynä. 

Huumoria ja ajankuvaa kasarilta – Anne Tyler: Hengitysharjoituksia

Kansi: Juha S. Kalliolahti.

Otava 1989. 350 s.

Alkuteos: Breathing Lessons (1988).

Suom. Saara Villa.

Oma arvio 2/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.


Anne Tylerin Hengitysharjoituksia sai kirjallisuuden Pulitzer-palkinnon vuonna 1989. Luimme kirjan kirjaston lukupiirissä, jonka lukemisto koostuu tänä syksynä ja ensi keväänä erilaisten kirjallisuuspalkintojen voittajista eri vuosikymmeniltä. Edellinen kirjamme oli nobelisti Doris Lessingin Ruoho laulaa.

Hengitysharjoituksia on yhdenpäivänromaani, avioliittoromaani ja road trip -kuvaus. Keskushenkilöinä ovat Maggie ja Ira, keski-ikäinen pariskunta Yhdysvaltojen Baltimoresta. He lähtevät autolla Maggien ystävän puolison hautajaisiin, ja hautajaisten ja muistotilaisuuden jälkeen he hakevat poikansa entisen tyttöystävän heille kylään. Tässä tarinan raamit, joiden sisällä sitten sattuu ja tapahtuu kaikenlaista.

Maggien hahmo sai minut lukijana raivon partaalle. Hän puuttuu toisten elämään rasittavalla tavalla ja yrittää järjestellä ihmissuhteita parhaaksi katsomallaan tavalla. Usein lopputuloksena on katastrofi. Hän esimerkiksi ei pääse yli siitä, että heidän poikansa Jesse ei enää ole yhdessä exänsä Fionan kanssa, vaikka näillä on yhteinen lapsi. Kunhan nuoret vain tajuaisivat, kuinka paljon toisiaan rakastavat, niin kaikki kaikki olisi taas hyvin!

Jännitettä syntyy siitä, kun lukija alkaa odottaa, milloin Maggie menee totaalisesti liian pitkälle, milloin Iran pinna katkeaa. Tuo pinna venyy ihailtavan pitkälle, vaikka Maggie vain sättii muita omista virheistään ja toilailuistaan. Touhottava nainen on onnettomuusaltis hössöttäjä, jota en välittäisi tuntea oikeassa elämässä. 

Kirja jakoi lukupiirissämme mielipiteitä. Yksi kanta oli, että kirja on hauska, elämänmakuinen arjen kuvaus, jossa on mukana monia elämänviisauksia, kuten se, ettei lapsilleen saa asettaa omia tavoitteitaan. Toisiin taas Tylerin huumorisävytteinen kerronta ei purrut lainkaan ja kirja tuntui tyhjänpäiväiseltä, lukeminen oli tervanjuontia. 

Kuuluin jälkimmäiseen porukkaan. Lukiessani tunnistin, että tässä kohtaa tämä on varmasti jonkun mielestä hauskaa, mutta minua ei naurata. Kirja ärsytti ja turhautti, ja ilman lukupiirivelvoitetta se olisi luultavasti jäänyt minulta kesken. Huumori on vaikea laji. 

Lukupiirikeskustelu sai kuitenkin ymmärtämään toisenlaisia tulkintoja paremmin. Maggien voi esimerkiksi nähdä traagisena hahmona, joka ei vain opi toimimaan ihmissuhteissa. Yksi luonnehdinta oli hyväntahtoinen hölmö, joka ei tahdo muille pahaa. Tyler näyttää, että arkisistakin asioista voi kirjoittaa. Ehkä tämä oli vuonna 1988 ilmestyneen kirjan Pulitzer-menestyksen salaisuus? Näin vanhoja palkintoperusteita ei ole helppo löytää. Enemmän Tyleria lukeneet lukupiiriläiset suosittelivat lukemaan kirjailijalta romaanin Päivällinen koti-ikävän ravintolassa.

Kirjan parasta antia minulle oli ajankuvaus. 1980-luvulla automatkalla ei voinut hyödyntää navigaattoria, vaan oli tyytyminen paperikarttoihin ja Autoliiton neuvontapuhelimeen. Kotona perheenjäsenille jätettiin sovittuun paikkaan viestilappuja, joissa kerrottiin missä ollaan ja milloin palataan. Tästä muistui mieleeni lapsuudenkodin keittiöntaso, jossa meillä vastaavaa viestinvaihtoa käytiin. Somesta ei kukaan ollut kuullutkaan, mutta sen asiaa ajoi jollakin tasolla radio-ohjelmat, joihin soitettiin juoruja ja kuulumisia. Somen valtakaudellakin nämä ohjelmat onneksi pitävät jossakin määrin pintansa.

Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kirjalla kohdan 44. Kirjassa on reseptejä. Hautajaisten muistotilaisuudessa tarjotaan hämmentävää ruokalajia, sotkusalaattia, jonka valmistusta kuvataan näin: "Sekoitetaan paketillinen appelsiinihyytelöjauhetta, tölkillinen ananasmurskaa, rasiallinen kermavaahdonkorviketta..." Jää tämä "herkku" varmaankin kokeilematta, mutta kieltämättä kuvastaa aikaansa, jolloin ruoanlaiton helpottamiseksi markkinoille tuli kaikenlaisia jauheita ja korvikkeita. Nam.

Kannattaako Hengitysharjoituksia siis lukea? Jos haluaa tutustua Pulitzer-voittajiin tai uppoutua 1980-luvun ajankuvaukseen, niin vastaus on myöntävä. Ja tietenkin, jos haluaa tutustua yhteen rasittavimmista henkilöhahmoista, vastaus on ehdottomasti kyllä!

James Joyce: Ulysses

Gaudeamus 2012. 857 s.
Alkuteos: Ulysses (1922).
Suomentaja: Leevi Lehto.

Kustantaja: Gaudeamus.

Sivumäärä: 857.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Hyvää Bloomsdaytä! Vuosittain 16.6. vietetään James Joycen juhlapäivää erityisesti Dublinissa, mutta erilaisia tapahtumia järjestetään ympäri maailmaa. Nimensä päivä on saanut Leopold Bloomilta, joka on Joycen pääteoksen Ulysseksen päähenkilö. Dubliniin sijoittuvassa yhdenpäivänromaanissa seurataan Bloomin ja usean muun henkilön vaiheita eri puolilla kaupunkia 16. kesäkuuta 1904, ja juhlapäivän ohjelmaan kuuluu Dublinissa näiden paikkojen kiertäminen.

Kirjakimarassa juhlapäivää vietetään julkaisemalla tämä kauan luonnoksissa odottanut teksti. James Joycen klassikkojärkäle Ulysses oli minulle monella tapaa ainutlaatuinen lukukokemus, joten eipä ihme, että kirjasta bloggaaminenkin tapahtuu tavallisesta poikkeavalla tavalla ‒ nimittäin vuosi kirjan lukemisen jälkeen.

Syitä viivytykselle on monia. Lukeminen oli raskas urakka, joten kun olin vihdoin saanut viimeisenkin sivun luettua, halusin keskittää ajatukseni ihan muihin kirjoihin. Oli kesä ja kaikkea muuta puuhaa, ja koko blogi jäi vähälle huomiolle. Suurimpana syynä on se, että kirjan bloggauksesta on tullut samanlainen mörkö kuin itse kirja oli minulle ennen sen lukemista. Mitä ihmettä voin kirjoittaa tästä haastavasta, laajasti tunnetusta klassikosta? Kirja jäi minulle melko etäiseksi, enkä kokenut minkäänlaista "valaistumista" sen äärellä. Voiko tällaisista ajatuksista kirjoittaa?

Näin Bloomsdayn kunniaksi päätin kuitenkin koostaa ajatuksistani postauksen, koska onhan kiva, että tästä hurjasta luku-urakasta jää jokin muisto myös blogiin. Nyt on oikeastaan viimeiset hetket tehdä tämä postaus, koska mielikuvani ja muistoni haalenevat päivä päivältä. Onneksi tein lukemisen aikana paljon muistiinpanoja, joihin tukeutuen kirjoitan tätä tekstiä. Keskityn tekstissäni lukukokemukseen, sisältöanalyysit jätän muille.

Miten päädyin lukemaan Joycen massiivisen klassikon? Idea syntyi joskus keväällä 2016, kun hyllytin kirjoja silloisessa työpaikassani kirjastossa. Näin taas kerran Ulysseksen, joka jökötti hyllyssä tukevasti paikallaan. Se lähti harvoin lainaajien matkaan. Hetken mielijohteesta ehdotin työkavereilleni aamutoimien lomassa, että järjestäisimme Joyce-lukupiirin, jossa lukisimme tämän kiehtovan, mutta hieman pelottavan klassikon. Yksi työkavereistani innostui ajatuksesta, ja pian meillä jo oli suunnitelma kaksikielisestä James Joyce -lukupiiristä, jossa luettaisiin Ulysses vuoden aikana.

Lukupiirimme tapasi ensimmäisen kerran alkusyksystä 2016, ja mukana oli reilut parikymmentä kirjaston asiakasta ja me kaksi vetäjää. Lukupiirin suosio yllätti meidät täysin, sillä olimme odottaneet paikalle muutamaa osallistujaa. Tällaiselle haastavan kirjan lukupiirille oli tilausta: monet olivat yrittäneet lukea Ulyssesta itsekseen, mutta jättäneet kirjan kesken. Lukupiiristä toivottiin vetoapua lukemiseen. Nyt kaikilla oli yhteinen tavoite: selättää kirja seuraavaan kesään mennessä. Jos vain sinnittelisi lukupiirin matkassa, niin kesällä 2017 urakka olisi ohi. Viimeinen tapaaminen olisi luonnollisesti Bloomsdaynä 16.6.2017.

Lukupiiriläisten kirjoja.

Kokoonnuimme lukupiirin kanssa yhteensä kymmenen kertaa. Jokaiselle kerralle luettiin etukäteen sovittu osio, ja tapaamisissa keskusteltiin luetusta. Luettavat pätkät mukailivat Leevi Lehdon vuoden 2012 suomennoksen lukuja, ja vastaavat kohdat etsittiin Saarikosken suomennoksesta ja ruotsinkielisistä versioista.

Lukupiirin kokoontumisissa keskustelimme usein aluksi pienryhmissä, jotta kaikki pääsisivät puhumaan lukukokemuksestaan. Kaikilla kun oli paljon sanottavaa, sillä kirja herätti kysymyksiä ja huomioita. Keskustelun tueksi teimme apukysymyksiä, jotka yksinkertaisimmillaan pyrkivät selvittämään, kuka tai ketkä luvussa seikkailevat, mitä hän tai he tekevät ja missä ollaan. Kuulostaa oudolta, mutta vastaukset näihinkään kysymyksiin eivät aina olleet itsestäänselviä.

Luin Leevi Lehdon suomennoksen, josta omalaatuisen tekevät muun muassa sen kattavat alaviitteet. Niiden tarkka seuraaminen tekee lukemisesta entistä haastavampaa, koska varsinkin pisimpiä alaviitteitä lukiessa ajatus helposti katkeaa ja varsinaiseen tekstiin palaaminen on vaikeaa. Sama kokemus oli myös monella lukupiiriläisellä, ja monet jättivätkin ensimmäisten lukujen jälkeen alaviitteet huomiotta. Onneksi tunnollisimmat lukivat kaikki viitteet, sillä sieltä löytyi usein vastaus lukupiiriä askarruttaneeseen kysymykseen. Pakko on muuten mainita, että omistautuneimmat lukivat Lehdon ja Saarikosken suomennoksia rinnakkain!

Lukupiiriin valmistautumista: muistiinpanoja,
taustamateriaalia ja kahvia. Paljon kahvia.

Kun aloitin kirjan, ensimmäinen luku meni äimistellessä. Olin jo melko varma, ettei tästä tule mitään. Joku mies ajaa partaa ja toinen keskustelee hänen kanssaan. Keitä nämä ihmiset edes ovat? Lähes jokainen virke, tai ainakin jokainen kappale, sisältää viittauksen johonkin; kulttuuriin, historiaan, tieteeseen, kirjallisuuteen. Toinen luku tuo asetelmaan hieman selvyyttä, kun lukijalle esitellään ensimmäisen kerran päähenkilö, Leopold Bloom. Hän valmistaa vaimolleen aamiaista ja lähtee kävelylle. Aloin pikkuhiljaa uskoa, että tästä syntyy vielä mielenkiintoinen päivä.

Näin alkaa kymmenes luku. Selkeää, eikö?

Muutaman luvun jälkeen löysin itselleni sopivan lukutekniikan. Oli vain päästettävä irti, annettava mennä. Koko ajan jouduin etenemään ymmärtämättä kaikkea. En lukenut kaikkia alaviitteitä ja opin jatkamaan epäselvien kohtien yli. Merkitsin ne toki lukupiiritapaamisia varten, ja epäselvyyksistä syntyi usein mehevää keskustelua. Kaikki olivat ymmärtäneet lukemansa omalla tavallaan, tulkintojen kirjo oli laaja.

En voi sanoa, että kirjan lukeminen olisi ollut minulle yhtä lukemisen juhlaa, sillä tajunnanvirran lukeminen yli 800 sivun verran vaatii paljon. Lukupiirikeskustelut sen sijaan olivat antoisia ja tulen muistamaan lukupiirin tunnelman pitkään. Oli vapauttavaa päästä jakamaan omat turhautumisensa, ärsytyksen aiheet ja ne helmet, joita matkan varrella kohtasi. Jokainen keskustelu avasi kirjaa jonkin verran. Kirjassa on paljon hienoja jaksoja, joista osa olisi mennyt ohi, jos ei joku osallistuja olisi tuonut niitä esiin.

Bloomsdayn nyyttärit.

Ryhmämme pysyi yllättävän hyvin kasassa, sillä lopputapaamisessakin meitä oli paikalla parikymmentä. Vietimme Bloomsdaytä nyyttikestien merkeissä ja katsoimme kirjasta tehdyn elokuvan, joka muuten oli yhtä piinaavan työläs kuin kirja itse. Loppukeskustelussa emme päässeet yhteisymmärrykseen, olimmeko viimeisen vuoden aikana lukeneet maailman parhaimman vai maailman huonoimman kirjan, mutta siitä olimme yhtä mieltä, että ilman lukupiiriä emme olisi siihen pystyneet!

Kaikki saivat lukupiiristä muistoksi kangaskassin.

Nyt kun vuosi on kulunut, niin uskallan jo ajatella lukevani Joycea joskus lisää. Saarikosken suomennoksen kaunokirjallisempi tuntu kiinnostaa ja samoin Joycen novellikokoelma Dublinilaisia. Sen lisäksi, että iloitsen Ulysseksen selättämisestä, iloitsen lukupiirikokemuksesta. Meillä oli aivan mahtava ryhmä, jossa kaikki ajatukset saivat ymmärtävän vastaanoton ja jossa saattoi rehellisesti todeta, ettei ymmärrä.

Varmaa on, että haastava lukeminen jatkuu. Olemme nimittäin käynnistämässä syksyllä uutta haastavan lukemisen lukupiiriä ‒ tällä kertaa aiheena on Marcel Proust ja Kadonnutta aikaa etsimässä!