Elävää rautatiehistoriaa – Jari Järvelä: Raiteet

Kansi: Markko Taina.

Lukijana minulla on meneillään vähemmän on enemmän -kausi, ja tiiliskivet ovat viime aikoina jääneet avaamatta. Jari Järvelän lähes 500-sivuinen Raiteet on poikkeus sääntöön. Samalla se muistuttaa, että upottava ja vetävä historiallinen romaani on kiireettömän lukijan ilo. Kaiken ei tarvitse olla nopeasti kulutettavissa.

Raiteet kertoo luuradasta. Sellaisen kutsumanimen on saanut rautatie Riihimäen ja Pietarin välillä, koska kiskojen alla makaa muutakin kuin moreenia. Rataan liittyy paljon symboliikkaa. Sen synty vaatii uhrinsa, se on elämänlanka, mutta raiteilla liikkuu myös kuolema.

Järvelän romaani jakautuu kolmeen näytökseen. Ensimmäisessä tutustumme Amandaan, sitkaaseen ja rohkeaan tyttöön, joka veljensä kanssa rakentaa rataa henkensä pitimiksi 1860-luvun nälkävuosina tuhansien muiden tavoin. Amandan luut eivät päädy ratapohjaan. Toisessa osassa pääsemme seuraamaan Amandan lapsenlapsen vaiheita punaisten panssarijunan ampujana sisällissodassa. Kolmas jakso sijoittuu jatkosodan aikaan, ja se liittää sukupolvien ketjuun jälleen uuden lenkin.

Pidin siitä, että jokaisesta osiosta rakentuu oma maailmansa, johon lukija pääsee syventymään. Miljööt, ajankuva, henkilöhahmot, kaikki on elävää. Samalla osiot muodostavat kokonaisuuden, joka vetää niin, että sivut vain kääntyvät. Ehkä kakkososan rakkaustarinaa olisi uskaltanut vähän syventää?

Jälkisanoista selviää, että kirjailija Järvelä on varttunut Kouvolan tienoilla ja että tarinat luuradasta tulivat tutuiksi jo lapsuudessa. Tavallaan kirja on hautunut hänellä vuosikymmeniä.

Raiteet jää muistiini kirjana, jonka vinkkasin työhaastattelussa – ja sain työn. Paluu kirjaston tiskin taakse tekee hyvää luku- ja kirjasomeharrastukselle, arvelen.


Jari Järvelä: Raiteet. WSOY 2025. 479 s. Kirjastolaina.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi (2012)

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 141.

Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Elina Warsta.

Luin Ollikaisen esikoisen eilen enkä olisi voinut lukemistani osuvammin ajoittaa: tänään julkistettiin, että Nälkävuosi voitti vuoden 2012 Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ja on yksi kuudesta Finlandia-finalistista. Töistä ajellessani mietin, että vaikka ei Finlandia Ollikaisen esikoiselle napsahda, niin josko HS:n palkinto ainakin, koska niin onnistunut esikoinen on kyseessä. Niinhän sitten kävikin. Olen vilpittömästi iloinen, sillä Nälkävuosi on mielestäni palkintonsa ja finaalipaikkansa ansainnut!

Nälkävuosi kertoo karusta talvesta 1867–68, jolloin Suomessa kärsittiin huonojen satovuosien seurauksena nälänhädästä. Kun ruoka loppui, ainoa vaihtoehto oli lähteä kerjuulle. Monet joutuivat turvautumaan ahtaisiin tilapäismajoituksiin, mikä johti siihen, että nälän lisäksi myös kulkutaudit surmasivat kansaa.

Nälkävuodessa perheenäiti Marja joutuu lähtemään torpastaan lapsiensa Juhon ja Mataleenan kanssa viimaiselle taipaleelle: hyytävässä pakkasessa ja tuiskussa he taivaltavat kohti jotakin parempaa. Marjaa pitää liikkeessä toivo lasten hengissä selviämisestä ja haave keisarillisesta Pietarista, jossa kaikki olisi paremmin.

Toisen näkökulman lohduttomiin oloihin tuovat lääkäri Teo ja apulaiskamreeri Lars eli Renqvistin veljekset. Heidän ongelmansa ovat heille itselleen suuria, vaikka surmaavaan nälkään verrattuna piskuisia. Piristävää tarinassa on se, että parempiosaisista löytyy myös inhimillinen puoli. Ne jotka voivat, antavat puolet vaikka viimeisestä leivästään. Kirjassa pahuus löytyy usein viereltä eli toisten nälkäisten joukosta.

Loputtomalta tuntuva lumentulo koituu monen kohtaloksi. Pehmeä hanki vetää väsynyttä herkästi puoleensa, mutta kinos voikin jäädä viimeiseksi vuoteeksi. Ruumiit peittyvät nopeasti valkoiseen kuolemaan.

Lukukokemus oli riipaiseva ja aiheen vuoksi surumielinen, mutta Ollikaisen tapa kuvata ihmisen ja luonnon limittymistä on kiehtova ja kaunis:

Marja astuu sillalle. Hän nostaa Juhon syliinsä ja puristaa lasta rintaansa vasten sen minkä voimattomuudeltaan jaksaa. Silta on ahnas kieli, valmiina kuljettamaan kulkijan talven nieluun, tyydyttämään sen koskaan tyydyttymätöntä, loputonta nälkää.

                      Tuuli päättää suunnan, se puskee Marjaa sillan yli. Lumipyörteet lainehtivat hänen jaloissaan, virta ei kulje enää sillan alla vaan sitä pitkin, kohti vastarannan lumilakeutta, johon tie katoaa.

Nälkävuosi on hiottu ja kompakti kokonaisuus, jossa 1800-luvun miljöitä ja ihmisiä on kuvattu uskottavasti ja koskettavasti. Pidin kovasti myös kirjan Helsinki-kuvauksista: sivuilla vilahtelevat esimerkiksi Kauppatori, Nikolain kirkko ja Siltavuori, samoin Katajanokan huorat ja hampparit.

Hanna kirjoitti Nälkävuodesta tänä samaisena päivänä. Myös esimerkiksi Ilselässä  ja Sinisessä Linnassa on kirjaa arvioitu.