Rakastetun kirjasarjan kolmas lukukierros – Pirkko Saisio: Helsinki-trilogia

Kannet: Tiina Makkonen.

Joulun välipäivinä toteutin koko vuoden hauduttelemani lukuhaaveen: luin uudelleen Pirkko Saision Helsinki-trilogian.

Vahingossa olin ajassa kiinni. Olin edennyt kolmanteen osaan eli Punaiseen erokirjaan yön pikkutunteina, kun seuraavana aamuna luin Hesarista, että se on valittu 2000-luvun parhaaksi kirjaksi.

Niin rakastan tällaisia sattumia, kun järjetön maailmamme vinkkaa silmää!

Vuosi vaihtui tiiviisti Saision seurassa, kun Hesari tarjoili kirjailijapuheenvuoron ja Yle tv-haastattelun (löytyy Areenasta!).

Muistaakseni tämä oli kolmas kerta, kun luin autofiktiivisen trilogian. Ensimmäisen kerran luin kirjat suurin piirtein ilmestymistensä aikoihin; Pienin yhteinen jaettava julkaistiin 1998, Vastavalo 2000 ja Punainen erokirja 2003. Toiselle kierrokselle kolmikko pääsi kokonaisuutena 2009. Sittemmin olen lukenut kirjoista palasia, mutta läpiluvussa oli taukoa 15 vuotta.

Elin jälleen päähenkilö Pirkon rinnalla lapsuudenkodin tunnelmat, ensirakkauden sekä kirjoittajaksi ja äidiksi kasvamisen. Vaelsin Helsingin kaduilla, lorvin Vanhan kuppilassa ja maanalaisissa bileissä.

Pienin yhteinen jaettava nosti mieleeni lukumuiston. Palasin mustaan säkkituoliin lapsuudenkotini huoneeseen, missä retkotin hiostavalla tuolilla, lattialla pino kirjastolainoja. Luin kirjan kannesta kanteen. Yläasteikäinen minä hämmästeli ja ihasteli. Ai näinkin voi kirjoittaa? Seuraavalla kirjastoreissulla lainasin lisää Saisiota.

Vastavalo oli jossakin vaiheessa vastaukseni, kun minulta tiedusteltiin lempikirjaani. Tällä hetkellä Punainen erokirja nousee trilogian suosikiksi.

Saisio oli pitkään kirjailijaidolini, myöhemmin hänestä on tullut myös kirjoittajaidolini. Uudistuva, rohkea, tuottelias. Lauseissa ei ole tyhjäkäyntiä, vaan Saisio osaa tiivistää sanottavansa aforistisen harkittuun muotoon.

Kappaleeksi voi riittää yksi virke.

Trilogian kirjat ovat minulle niitä läheisiä lukukokemuksia, joita en osaa enkä ehkä haluakaan perata sen tarkemmin. Niissä on niin paljon sävyjä, ulottuvuuksia, historiaa ja mitä vielä, että pintaraapaisu jääköön tekemättä. Jos kaipaat syväanalyysia, vinkkaan Päivi Koiviston väitöskirjaa Elämästä autofiktioksi.

Lisään alkaneen vuoden lukulistalle Passion ja Sulikon.


Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava (1998), Vastavalo (2000), Punainen erokirja (2003). WSOY. Ostin käytettyinä.

Pirkko Saisio: Sisarukset (1976)

Kansi: Kosti Antikainen. 

Kustantaja: Kirjayhtymä.

Sivumäärä: 211.

Oma arvioni: 3/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Vuonna 1976 ilmestynyt Sisarukset on Pirkko Saision toinen romaani. Kirja kertoo kolmesta sisaruksesta, Kertusta, Hiljasta ja Vilhosta. Tarina sijoittuu Helsinkiin 1930- ja 1940-luvuille eli aikaan juuri ennen sotia ja sota-aikaan. Sisarukset ovat kotoisin Tampereelta, ja he kaikki vuorottelevat kertojan roolissa. Kerrontaa värittää sisarusten Tampereen murre.

Vilho on perustanut perheen Helsinkiin: hänellä on vaimo ja kaksi lasta. Kerttu asuu Vilhon perheen luona alivuokralaisena, ja sisaruksista nuorin Hilja seuraa perässä. Siskokset työskentelevät pesulassa. Kotona on ahdasta ja arki työntäyteistä. Vilho kutsutaan rintamalle, ruoka menee kortille ja puute alkaa rasittaa elämää. Lapset sairastelevat. Kerttu on mukana kommunistisessa liikkeessä ja hänellä on suhde naimisissa olevaan Olaviin.

Realismia edustava Sisarukset on Saision tuotannossa vähemmän tunnettu teos. Se edustaa työläiskirjallisuutta, toisin kuin Saision myöhemmät teokset. Tyyli poikkeaa nyky-Saisiosta melkoisesti, mutta on tällaiselle realistisesta kerronnasta nauttivalle lukijalle mieluisaa luettavaa. Pienten ihmisten elämänvaiheet nivoutuvat osaksi suuria historiallisia myllerryksiä. Ajankuvana sisarusten tarina on loistava; kirja vie aikamatkalle historialliseen Helsinkiin.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista (2016)

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 215.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta. 

Jukka Viikilän romaani Akvarelleja Engelin kaupungista on tämänvuotinen Finlandia-voittaja ja kirjoittajansa esikoisromaani. Baba Lybeck nosti Viikilän kirjan palkinnon saajaksi finaalikuusikosta ja sanoi perusteluissaan, että Viikilän teoksen myötä hän on oppinut näkemään Helsingin uudella tavalla: Kaupunkia kiertäessäni olen kuullut uusia ääniä. Oivaltanut, että rakkaalla kaupungillani on kieli ja tarina, jota en ole aikaisemmin ymmärtänyt. Nyt kuljen kaupungilla ja huomaan, että se onkin runoutta.

Koska lainaan valtaosan lukemistani kirjoista kirjastosta, en aina ehdi lukea päivänpolttavia kirjoja. Saatan keikkua vielä kaukana varausjonossa, kun jostakin uutuudesta on kovin mediamylläkkä tai blogipöhinä meneillään. Tällä kertaa kävi onnekkaasti toisin: vuoden Finlandia-voittaja oli minulla lainassa, kun palkinnon saaja julkistettiin. Pääsin aloittamaan kirjan vielä samana iltana.

Akvarelleja Engelin kaupungista on saksalaisen Johan Carl Ludvig Engelin kuvitteellinen yöpäiväkirja. Päiväkirja alkaa vuodesta 1816, jolloin Engelit saapuvat Helsinkiin. Kaupunginarkkitehti kirjoittaa päiväkirjaansa  havaintoja uudesta asemakaupungistaan ja kertoo myös perheensä vaiheista. Engel lupaa vaimolleen Charlotelle, että Helsingin-komennus kestää enintään kuusi vuotta. Toisin käy. Päiväkirja jatkuu aina vuoteen 1840, eikä Engel toiveistaan huolimatta koskaan pääse pois Helsingistä, maailman kylmäkellarista.

Mitäpä sanoa tästä kaupungista, Helsingistä, uudesta elämäntehtävästäni? Pitäisi vastata kyseleviin kirjeisiin. Se on harvaan asuttu ulkosaariston kallioniemi, Itämeren löytämätön helmi, joka on enimmäkseen vaikeakulkuista vuorta. Kun laivat haaksirikkoutuvat sen kiviin, asukkaat eivät juokse ryöstelemään vaan kyytiin poispääsyn toivossa.

Vaikka kallioinen kaupunki ei arkkitehtivirtuoosia miellytä, hän tekee silti työssään parhaansa. Toimeksiantona on tehdä keisarille uutta maisemaa, ja Engel suhtautuu toimeensa vakavasti ja antaumuksella. Hän myös tekee osaltaan kaikkensa, etteivät helsinkiläiset enää joutuisi kokemaan kaiken tuhoavan tulipalon kauhua.

Päiväkirjan sivuilla kuvataan erityisesti Senaatintorin ympäristön rakennusten suunnittelua ja rakennustöitä. Työmailla ahertavat monenmaalaiset rakennusmiehet, ja kadulla kuulee useita kieliä: venäjää, ruotsia, saksaa, kauempana keskustasta suomea. Engel itsekin on maahanmuuttaja, ja kielimuuri on yksi syy, miksi hän tuntee itsensä ulkopuoliseksi.

Engel harmittelee paikallista ilmastoa, jonka kylmyyden vuoksi ihmiset kiiruhtavat määränpäähänsä ympäristöään tuskin huomioimatta. Ymmärrän arkkitehdin turhautumisen, sillä tunnistin tästä kuvauksesta itseni. Toki päiväkirjan sivuilla mainitut rakennukset ovat minulle ennestään tuttuja, mutta harvemmin niitä pysähtyy katsomaan. Opiskelin vuosia Senaatintorin laidalla, vaan harvoinpa katsoin rakennuksia sen tarkemmin.

Viikilä on aiemmin julkaissut kaksi runokokoelmaa, ja tämä hänen esikoisromaaninsa on myös hyvin runollinen. Lyyrinen kieli sopii hyvin unen ja valveen rajamailla kirjoitettuun päiväkirjaan. Kirjassa on lukuisia omaperäisiä, harkittuja ja kauniita ilmaisuja. Ymmärrän Lybeckin valintaa. Jokin teoksessa kuitenkin harasi vastaan, kun luin sitä. Samalla kun näen sen kauneuden ja taidokkuuden, joudun toteamaan, ettei se sykähdytä minua.

Loppuun haluan nostaa vielä pitkähkön lainauksen, josta näkyy oivallisesti Viikilän kaunis kieli, tekstin rytmi ja Engelin katse:

28. tammikuuta 1820

Koko Suomi on yksi ainoa kallionjätkäle. Yhtä ainoaa kalliota joka kohdasta. Olet sitten pohjoisessa tai etelässä, niin olet samassa paikassa, samalla kalliolla. Kallion voi räjäyttää kappaleiksi, mutta pimeä pysyy kiven sisällä. Otat pienen hiekanjyvän, ja se on sisältä yhtä synkkä ja laaja. Samaa sydänlihaa. Katsot yhtä ihmistä, niin olet nähnyt kaiken. Katsot yhtä taloa, niin olet nähnyt kaikki. Kaukaa katsoen kallio on niin siloinen, että sillä voisi paistaa leivän, mutta kun sitä kulkee, reellä tai jalan, se on pelkkää mäkeä, allokkoa tai oikeastaan myrskyä, jonka tyynnyttää vain seuraava putoava meteori. Rakenna siitä kaupunki. Kuumasta ja vieraasta, jota ei mikään työkalu syö. Sellainen sydän. Sellainen maa. Sellainen kaupunki.

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä (2014)

Otavan äänikirja.

Kesto: 11 t 40 min.

Lukija: Kari Ketonen.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Oma arvio: 3/5.

Kuuntelen työmatkoilla äänikirjoja, ja kirjaston äänikirjahylly on monesti houkutellut hyppäämään pois mukavuusalueelta. Kun kaikki tuttu ja turvallinen on kuunneltu (tai lainassa), on tartuttava itselle vieraampien kirjailijoiden teoksiin. Välillä valinta menee mönkään, toisinaan löytyy uusia suosikkeja.

Olen aiemmin karttanut Virpi Hämeen-Anttilan teoksia enkä oikeastaan edes osaa sanoa, miksi. Yön sydän on jäätä on siis ensimmäinen Hämeen-Anttilalta lukemani (eli kuuntelemani) kirja, ja ilokseni voin todeta, ettei kokeilua tarvinnut katua.

Kirjan päähenkilö Karl-Axel Björk, kutsumanimeltään Kalle, on koulutukseltaan lakimies. Hän on ministeriön virkamies, joka iltapuhteenaan avustaa poliisia ja selvittelee rikoksia. Eletään 1920-luvun alkua Helsingissä. Sisällissodasta ei ole kauaa, ja vallalla on kieltolaki. Björk pääsee perehtymään pirturatsioita vakavampaan poliisityöhön, kun Vesilinnanmäen vesisäiliöstä löytyy ruumis.

Tapauksen tutkinta vie Björkin jännittäviin takaa-ajoihin ja hurjapäisille soluttautumisretkille. Valeasut kuulostavat välillä melko naiiveilta, eivätkä ne aina ihan toimikaan. Dekkareille ominaiseen tyyliin päähenkilöstä paljastuu salaisuuksia: Björk on tunnollinen virkamies, mutta hänellä on pimeä menneisyys.

Kirja ei kuitenkaan ollut parhaimmillaan äänikirjan muodossa: minä ainakaan en ihan aina pysynyt juonikuvioissa kärryillä, eikä esimerkiksi salakirjoituksen selvitystyö auennut kuunneltuna — se olisi pitänyt nähdä paperilla. Lukijasta kuuntelunautinto ei jäänyt kiinni, sillä Kari Ketonen on vakuuttavimpia äänikirjanlukijoita, joita kohdalleni on sattunut. Selkeä, mutta silti eläytyvä. Etenkin Ketosen tulkinta venäläisen putiikinpitäjän repliikeistä on mieleenpainuva.

Ajankuva ja henkilöhahmot tekevät kirjasta omalaatuista rikosviihdettä. Hämeen-Anttila tuo 1920-luvun myös kielen tasolle: mieleen jäivät ainakin vanhahtavat gummihanskat ja huoneustot. Ensikosketus Hämeen-Anttilaan jätti positiivisen fiiliksen, joten eiköhän kirjan jatko-osakin tule luettua.

Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata (1975)

Alkuteos: Män kan inte våldtas.

Suomentaja: Kyllikki Villa (1976).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 183.

Oma arvio: 4/5

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Tova Randers on kirjastovirkailija ja kahden lapsen yksinhuoltaja. 40-vuotispäivänsä kunniaksi hän lähtee ravintolaan tanssimaan ja päätyy sieltä jatkoille Martti Westerin luokse. Mies raiskaa Tovan. Tova ei tee rikoksesta ilmoitusta. Onhan hän kunnanvirkailija ja olihan hän juonut. Hän pelkää julkisuutta ja tietenkin lastensa puolesta.

Naisten naisellisuutta voidaan halventaa tuhansilla tavoilla. Niin että naiset kieltävät sen ja torjuvat sen, väheksyvät sitä ja yrittävät olla miehiä, puhua miesten kieltä, pitkiä vaikeita sanoja ja tärkeyksiä joiden tarkoituksena on vain tyhjyyden salaaminen.

Tova päättää kostaa ja tekee miehelle saman, mitä tämä teki hänelle. Tekonsa jälkeen Tova ilmoittautuu poliisille, joka tulee kyllä paikalle, mutta hymähtelee tilanteelle. Perheasia, jokin pikku rouvan leikki.

Miehiä voidaan rangaista mutta ei raiskata.

Tikkanen osoittaakin melkoisen epäkohdan silloisessa yhteiskunnassa: 1970-luvulla miestä ei todella voinut raiskata, sellaista ei ollut olemassa. Kirjan kirjoittamisen jälkeen raiskauslainsäädäntö on muuttunut, ja nykyisin lain silmissä myös mies voi olla seksuaalisen väkivallan uhri.

Kun aloin lukea kirjaa, hämmennyin. Se on kirjoitettu neljäkymmentä vuotta sitten, mutta tuntuu kovin ajankohtaiselta. Edelleen on tarpeen keskustella naisen asemasta ja seksuaalisesta väkivallasta ja vallankäytöstä. Mieleen nousevat raiskauskeskustelut, jotka takertuvat lyhyisiin hameisiin ja juotuihin siidereihin. Miten edelleen rikoksen syytä etsitään sen uhrista. 

Tikkanen kirjoittaa ajattomasti. Tarina voisi tapahtua nyt, koska tahansa. Toki kirjassa eletään 1970-lukua, jolloin ei ollut kännyköitä tai nettiä ja maailma oli monin tavoin erilainen. Itse ongelma ei kuitenkaan ole hävinnyt mihinkään, ehkä vain muuttanut muotoaan.

Sain kipinän teoksen lukemiseen toukokuisilla Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla. Siellä Märta Tikkanen keskusteli Juha Itkosen kanssa, ja havahduin siihen, että Tikkasen tuotanto on minulle täysin vieras. Nyt lukujonossa odottelevat muistelmaromaani Kaksi ja Henrik Tikkasen osoitetrilogia. 

Kirjasta ovat bloganneet esimerkiksi Hanna, Mari A ja Suketus. 

Aki Ollikainen: Nälkävuosi (2012)

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 141.

Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Elina Warsta.

Luin Ollikaisen esikoisen eilen enkä olisi voinut lukemistani osuvammin ajoittaa: tänään julkistettiin, että Nälkävuosi voitti vuoden 2012 Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ja on yksi kuudesta Finlandia-finalistista. Töistä ajellessani mietin, että vaikka ei Finlandia Ollikaisen esikoiselle napsahda, niin josko HS:n palkinto ainakin, koska niin onnistunut esikoinen on kyseessä. Niinhän sitten kävikin. Olen vilpittömästi iloinen, sillä Nälkävuosi on mielestäni palkintonsa ja finaalipaikkansa ansainnut!

Nälkävuosi kertoo karusta talvesta 1867–68, jolloin Suomessa kärsittiin huonojen satovuosien seurauksena nälänhädästä. Kun ruoka loppui, ainoa vaihtoehto oli lähteä kerjuulle. Monet joutuivat turvautumaan ahtaisiin tilapäismajoituksiin, mikä johti siihen, että nälän lisäksi myös kulkutaudit surmasivat kansaa.

Nälkävuodessa perheenäiti Marja joutuu lähtemään torpastaan lapsiensa Juhon ja Mataleenan kanssa viimaiselle taipaleelle: hyytävässä pakkasessa ja tuiskussa he taivaltavat kohti jotakin parempaa. Marjaa pitää liikkeessä toivo lasten hengissä selviämisestä ja haave keisarillisesta Pietarista, jossa kaikki olisi paremmin.

Toisen näkökulman lohduttomiin oloihin tuovat lääkäri Teo ja apulaiskamreeri Lars eli Renqvistin veljekset. Heidän ongelmansa ovat heille itselleen suuria, vaikka surmaavaan nälkään verrattuna piskuisia. Piristävää tarinassa on se, että parempiosaisista löytyy myös inhimillinen puoli. Ne jotka voivat, antavat puolet vaikka viimeisestä leivästään. Kirjassa pahuus löytyy usein viereltä eli toisten nälkäisten joukosta.

Loputtomalta tuntuva lumentulo koituu monen kohtaloksi. Pehmeä hanki vetää väsynyttä herkästi puoleensa, mutta kinos voikin jäädä viimeiseksi vuoteeksi. Ruumiit peittyvät nopeasti valkoiseen kuolemaan.

Lukukokemus oli riipaiseva ja aiheen vuoksi surumielinen, mutta Ollikaisen tapa kuvata ihmisen ja luonnon limittymistä on kiehtova ja kaunis:

Marja astuu sillalle. Hän nostaa Juhon syliinsä ja puristaa lasta rintaansa vasten sen minkä voimattomuudeltaan jaksaa. Silta on ahnas kieli, valmiina kuljettamaan kulkijan talven nieluun, tyydyttämään sen koskaan tyydyttymätöntä, loputonta nälkää.

                      Tuuli päättää suunnan, se puskee Marjaa sillan yli. Lumipyörteet lainehtivat hänen jaloissaan, virta ei kulje enää sillan alla vaan sitä pitkin, kohti vastarannan lumilakeutta, johon tie katoaa.

Nälkävuosi on hiottu ja kompakti kokonaisuus, jossa 1800-luvun miljöitä ja ihmisiä on kuvattu uskottavasti ja koskettavasti. Pidin kovasti myös kirjan Helsinki-kuvauksista: sivuilla vilahtelevat esimerkiksi Kauppatori, Nikolain kirkko ja Siltavuori, samoin Katajanokan huorat ja hampparit.

Hanna kirjoitti Nälkävuodesta tänä samaisena päivänä. Myös esimerkiksi Ilselässä  ja Sinisessä Linnassa on kirjaa arvioitu.