Jorge Ibargüengoitia: Kuolleet tytöt (1977)

Alkuteos: Las muertas.

Suomentaja: Matti Brotherus (1984).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 204.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Ibargüngoitian romaanin valikoituminen Meksikon edustajaksi lukumatkallani ei ollut alun perin suunnitelmissa. Yritin ensin käydä Meksikossa lukemalla Carlos Fuentesia, koska hän on ilmeisen pidetty ja arvostettu meksikolaiskirjailija. Aloitin kevättalvella Lohikäärmeen pää -romaanin, mutta en päässyt ensimmäistä kolmannesta pidemmälle. En lannistunut: ehkä kirja ei vain ollut oikea. Seuraavaksi kävin Inezin kimppuun. Tie nousi pystyyn puolivälin tienoilla, ja huomasin viettäneeni tuo kirja kädessä aikaa enemmän silmät kiinni kuin auki. 

Fuentes sai jäädä, ja aloin kuumeisesti etsiä jotakuta toista meksikolaista kirjailijaa. Ihan sama kuka kirjailija ja mikä kirja: mikään ei voi tökkiä niin pahasti kuin Fuentes! Löysin Ibargüengoitian, jolta on suomennettu yksi teos: Kuolleet tytöt. Kirjaa oli töissä hyllyssä, joten sen suuremmin ei tarvinnut kirjaa onneksi metsästää.

Kuolleiden tyttöjen alussa tapahtuu rikos, jonka motiiveja selvitettäessä alkaa paljastua jotakin paljon mittavampaa. Keskiössä ovat Baladron sisarukset ja heidän pyörittämänsä ilotalo. Sisarukset toimivat johtajattarina eli parittajina eli madameina.

Ilotalo tarvitsee pyöriäkseen tyttöjä. Madamet käyttävät hyväkseen vähäosaisten nuorten tyttöjen ahdinkoa:

– Kyllä tästä talosta työtä löytyy, mutta ei piialle. Huoraksi kyllä pääset.

Tarjouksen hyväksyy moni köyhä maalaistyttö, joka on tullut kaupunkiin piikomaan. Vanhemmilleen he tietenkin uskottelevat työskentelevänsä kodinhoitajina. Valheet ja peittely tarjoavat ilotalon johtajattarille aseen kiristää talosta pois halajavia tyttöjä: jäät tänne tai vanhempasi saavat tietää, mitä teet elantosi eteen.

Madamet toimivat lain rajamailla, ja siveellisyyslainsäädännön tiukentuessa heidän elintilansa kapenee. Pikkuhiljaa bordelli muuntuu tyttöjen vankilaksi, mikä nostattaa kerronnan kierroksia entisestään. Päitä alkaa putoilla. Toisten kehon myyminen kovettaa: tytöt ovat kauppatavaraa ja ruumiit harmillisia ongelmia.

Vaikka madamet ovat organisoineet liiketoimintansa harkiten, välillä toimet muistuttavat hölmöläisten puuhia – tapahtumat saavat jopa groteskeja piirteitä. Mistään ei luovuta ennen kuin on pakko, kaikkea yritetään äärimmäisyyksiin asti. Sairaalta kiskotaan kultahampaita suusta kulujen peittämiseksi ja halvaantunutta pyritään parantamaan tulikuuman raudan avulla. Henkilöiden nimissäkään ei kaunistella: on Huoripukkia, Luurankoa jne.

Kertoja ei tiedä kaikkea,  mutta hän tekee parhaansa kootakseen palasista jokseenkin koherentin tarinan.   Palapeli rakentuu kertojan tietämistä asioista, todistajanlausunnoista, olettamuksista ja päätelmistä. Lukuisat näkökulmat luovat epävarmuutta: mikähän tässä mahtaa lopulta totta ollakaan? Kaikessa groteskiudessaan ja rujoudessaan kirja perustuu tositapahtumiin. 

Mikä löytö tämä kirja olikaan! Vetävä tarina, jota eivät päässeet pilaamaan Keltaiselle kirjastolle tyypilliset liikaa paljastavat lievetekstit, sillä tästä kirjaston kirjasta liepeet puuttuivat kokonaan. Hah! En myöskään koskaan ollut kuullut Ibargüngoitiasta saati tästä kirjasta mitään, joten pääsin lukemaan täysin puhtaalta pöydältä. Se on nykyään harvinaista herkkua.

Clarice Lispector: Tähden hetki (1977)

Alkuteos: A Hora de Estrela.

Suomennos: Tarja Härkönen (1996).

Kustantaja: ai-ai.

Sivumäärä: 107.

Oma arvio: 2½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Portugaliksi kirjoittanut Clarice Lispector (1920-1977) oli tunnettu kotimaassaan Brasiliassa, mutta taitaa olla vähemmän tuttu nimi suomalaislukijoille. Tänä keväänä ilmestyi suomeksi Lispectorin teos Passio, joka on julkaistu alkukielellä vuonna 1964. Selailin Passiota töissä ja kiinnostuin kirjailijasta. Jätin uutukaisen asiakkaiden lainattaviksi ja valikoin luettavakseni 1990-luvulla suomennetun pienoisromaanin Tähden hetki.

Kirja on ulkomuodoltaan pieni ja vaatimaton, jotenkin sympaattinen. Samoja adjektiiveja ei voi käyttää sisällöstä. Lukiessani tunteeni vaihtelivat hämmennyksestä avuttomuuttomuuteen ja ärtymyksestä voimattomuuteen. Ehdin jo väsyäkin, vaikka kirjassa on sivuja vaivaiset 107.

Lispectoria luonnehditaan kirjailijana omaperäiseksi ja vaikeaksi (Wikipedia), ja vastikään Passion lukenut Suketuskin kuvailee, kuinka Lispector haastaa lukijan, sillä teksti on salaperäistä ja vaikeaa, se ei selittele. Lukija todella joutuu kamppailemaan ymmärtääkseen, eikä sekään aina auta. Tähden hetken lukenut hdcanis kirjoittaa kirjasta vain "En tiedä." En oikein minäkään. 

Alussa myös kertojalla on vaikeuksia:

Ei, kirjoittaminen ei ole helppoa. Se on kovaa, kuin kalliota särkisi. Mutta kipinät ja sirut lentävät kuin terästä murskaisi.
Huh tätä aloittamisen pelkoa, enkä vielä tiedä edes tytön nimeä. Puhumattakaan että tarina saa minut jo nyt epätoivoiseksi, se on liian yksinkertainen.

Tytön nimi on Macabea, ja tarinaa kertoo mieskirjailija, joka tuntee pakottavaa tarvetta saattaa Macabean tarina julki, sillä hän uskoo, että tämä tarina paljastaa jotakin inhimillisyyden ytimestä. 

Macabealla ei ole paljon mitään: hän on köyhä, ei kovin viisas, ei järin viehättävä, intohimoton. Hän on vino, kykenemätön elämään. Macabean yksinkertaisuus alleviivaa ympäröivän maailman mielettömyyksiä. Macabealta jää usein asioita ja tilanteita ymmärtämättä. Lukijana jouduin kohtaamaan oman ymmärtämättömyyteni aina kun jokin kohta pyyhälsi yli ymmärrykseni.

Pidän haasteista, mutta nyt vain aika ei ollut oikea. Kirja ei sopinut vuoden ensimmäiseksi auringonpaahteessa luetuksi kirjaksi, se vain irvisteli minulle. Loppuun asti sen silti luin, ja lukukokemuksesta jäi muistoksi muutama pisama poskipäille. Nyt jälkikäteen aloin pitää kirjasta enemmän kuin itse lukemisen hetkellä. 

Vaikka Tähden hetken lukeminen oli haastava lukukokemus, voisin silti tarttua toiseenkin Lispectoriin, vaikka Passioon. Ihan kiusallani.

Jälleen minulla on ongelmia kirjan sijoittamisessa maailmankartalle. Olen ottanut periaatteekseni pitää merkitsevänä kirjailijan kotimaata. Esimerkiksi Müllerin Hengityskeinu toi neulan Romanian kohdalle, koska Müller on syntynyt siellä, vaikkakin muuttanut aikuisiällä Saksaan ja lukeutuu saksankielisen Euroopan kirjallisuuteen.  Lispector puolestaan on syntynyt Ukrainassa, mutta muuttanut perheensä mukana Brasiliaan jo noin vuoden vanhana. Tässä kohdin tuntui mielekkäämmälle sijoittaa Lispectorin neula Brasiliaan kuin Ukrainaan. 

Kirjallisuus vastustaa luokittelua, eikä oikeaa ja väärää aina ole.

Tähden hetki sijoittuu Rio de Janeiroon.