Pakahduttava kuvaus huoltajuuskiistasta – Maaria Päivinen: Lastani et vie

Luin Maaria Päivisen Lastani et vie -romaanin lukuaikapalvelusta, koska missään kirjastossa uutuuskirjan laina-aika ei olisi riittänyt tähän lukuprojektiin. Aloitin kirjan keväällä ja aina vain luin, kun kevät vaihtui kesäksi. Melkein ehti tulla syksy ennen kuin napautin viimeisen sivun auki.

Lukeminen ei venynyt siksi, että kirja olisi harannut vastaan tai että se olisi ollut tylsä tai erityisen pitkä, vaan siksi, että minun oli pakko annostella kerralla luetun määrää. Kirjailijan omiin kokemuksiin pohjautuva romaani pakotti hengähdystaukoihin, kävelemään pellonreunassa ja puhkumaan maailman epäreiluuksia.

Päähenkilö on suomalainen Miia, joka rakastuu norjalaiseen Bjørniin ja saa tämän kanssa lapsen. Markus-poika on vasta vauva, kun asiat lähtevät pahan kierteeseen. Miia haluaa eron kontrolloivasta miehestään ja muuttaa pojan kanssa Suomeen. Bjørn vastaa syyttämällä Miiaa lapsikaappauksesta.

Miia joutuu elämään Markuksen kanssa kuukausia norjalaisessa turvakodissa, kun he odottavat oikeusprosessin etenemistä. Seuraa toistuvia haasteita, kanteita, oikeudenkäyntejä.

Vuosia kestävä huoltokiusaaminen käy mielenterveydelle raskaaksi. Miia alkaa epäillä itseään, kasvatusmetodejaan, ja luonnollisesti myös omaa fyysistä ja taloudellista kantokykyään.

Turvaverkko kannattelee, mutta silti oikeudenkäyntien kierre kerryttää Miialle kohtuuttomat velat.

Kirjailija on etäännyttänyt kokemuksiaan fiktioksi. Hän on vaihtanut maat, ammatit, kaupungit, mutta silti teksti on vereslihalla kirjoitettua.

Miian tarinassa on lohduttomuutta, mutta sen rinnalla onneksi saa huomata, että kun on aikansa potkiskellut kivenmurikoita, voi nähdä pientareella kissankelloja. Maailmassa on kauneutta ja ihmiset tekevät myös hyviä tekoja.

Maaria Päivinen: Lastani et vie. Aula 2025. 264 s. Bookbeat.

Helmet 2025: 40. Kirjassa ajalla tai kellolla on tärkeä merkitys.

Pakomatkalla metsissä – Jenni Räinä: Vaino

Kansi: Piia Aho.

Pohjois-Pohjanmaa isonvihan aikaan eli 1700-luvun alkupuolella ei ole minulle historiassa se tutuin ajanjakso, mutta Jenni Räinän Vaino-romaanin myötä sain siihen kosketuksen. Se oli jalat palelluttava, kasvoille limaa sylkevä ja samalla lyyrisesti toivoa luova kosketus.

Päähenkilö Valpuri eli Vappu on kotoisin Räinänperältä, Iistä. Vappu on veljiensä kanssa metsässä pakomatkalla, ja perässään heillä on venäläiset kasakat, jotka tuhoavat kaiken rannikon tuntumassa.

Vainoajat polttavat pirtit, tappavat aikuisia ja ottavat lapsia mukaansa ihmisverona. Kaapatuista lapsista muovataan ryssänrenkejä, oppaita uusille tuhotöille, kiduttamiselle ja häpäisylle, koska he tuntevat seudun.

Karkuun pyrkiville jokainen äännähdys on riski, niin myös toisistaan eksyminen ja silmät päästä pullistava nälkä. Suojaa tuovat suuret kuuset ja perimätieto.

Vapun nykyhetkeä katkovat hänen näkökulmastaan tehdyt takaumat ja myös vainolaisten joukkoihin ryövättyjen jaksot. Vetävin näistä on nykyhetki, toki taustoitus antaa hahmoille syvyyttä. Olin hankaluuksissa sen kolmannen kanssa. Ryssänrenkien osuudet on painettu kursiivilla, mikä on lukijalle kauhistus, mutta niin sen välittämä näkökulma myös. Kaapatut lapset, jotka tottuvat tappamiseen. Muuttunut tuttu, joka tekee pahaa.

Valun hitaasti toivosta tyhjäksi. Koko maailma on vaihtanut kasvonsa. Mikään aiemmin luulemani ei ole ollut totta.

Vaino vei minut mukanaan. Siinä on vauhtia, kerronnan imua. Julmuutta on, mutta aukkoisuus ja Räinän kieli pehmentävät kauhua. Lukijan lohduksi myös joku selviää.

Kirjan lopussa on Räinän jälkisanat, jotka avaavat yhtymäkohtia todellisiin historiallisiin henkilöihin ja tapahtumiin.


Jenni Räinä: Vaino. Otava 2025. 255 s. Kirjastolaina. Kansi: Piia Aho.

Perhe- ja sotasalaisuuksien jäljillä – Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa

Kansi: Ville Laihonen.

Juni matkustaa saaristoon ottamaan etäisyyttä omaan elämäntilanteeseensa. Siellä hän asettuu taloon, jossa hän asui nuorena pitkiä aikoja mummin ja vaarin luona. Etäinen äiti Lilla on kuollut, joten talo on nyt Junin.

Talosta Juni löytää valokuvan, joka sysää tapahtumat liikkeelle:

Sotilas hymyili ja katsoi vähän sivuun kamerasta. Mummi katsoi sotilasta ja hymyili myös. Miehellä oli päässään suikka, ja pystyin nipin napin erottamaan hänen takissaan kotkan. – – Molemmista huokui rakastumisen hurma.

Juni alkaa tutkia isoäitinsä menneisyyttä samalla kun hän yrittää ratkoa oman elämänsä ongelmia. Väkivalta ja isättömyys tuntuvat toistuvan suvun naisten kohtaloissa.

Tapahtumat etenevät kahdessa aikatasossa: nykyhetkessä ja sotavuosissa, kun isoäiti oli nuori. Isoäidin tarina näyttää, minkälaista oli olla saksalaisen sotilaan morsian ja miten sota rikkoo sekä paikkakunnat että ihmiset.

Jännite saa sivut kääntymään, ja Teigen teksti etenee soljuen. Perhesalaisuuksien vyyhti oikenee hiljalleen. Kirjassa kuvataan sota-ajan julmuuksia, joten herkimmille lukijoille en tätä uskaltaisi suositella.

Helmet 2025: 33. Kirjassa ratsastetaan.

Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa. Alkuteos: Mormor danset i regnet. Suom. Saara Kurkela. WSOY 2025. 309 s. Kirjastolaina.

Taiteella ja rakkaudella väkivaltaa vastaan – Salman Rushdie: Veitsi

27 sekuntia voi muuttaa elämän, päättää elämän. Niin kauan kesti veitsihyökkäys, jonka kohteeksi kirjailija Salman Rushdie joutui elokuussa 2022 New Yorkin osavaltiossa sijaitsevassa Chautauquassa.

Rushdie oli elänyt uhan alla kauan. 1989 Iranin uskonnollinen johtaja langetti hänelle fatwan ja lupasi rahaa murhasta. Syynä oli romaani Saatanalliset säkeet ja sen islaminvastainen tulkinta. Kirjailija eli vuosia piileskellen Englannissa, mutta ei ollut enää vuosituhannen vaihteen ja Yhdysvaltoihin muuton jälkeen kulkenut varjoissa.

Kaikki meni hyvin, kunnes koitti elokuu 2022 ja julkinen esiintyminen. Hyökkääjä ehti silpoa Rushdien kasvoja ja ruhjoa muutakin vartaloa.

Veitsessä Rushdie kuvaa iskua ja elämäänsä toipilaana. Kehoa tutkitaan, piikitetään ja tyhjennetään. Hengitysputken poisto tuntuu siltä kuin vyötiäisen häntää kiskottaisiin kurkusta.

Tunteet vaihtelevat uupumuksesta hämmästykseen ja tokkuraisuuteen. Vihaa hän ei muista tunteneensa. Suurta kiitollisuutta ja syvää rakkautta huokuvat kirjailijan kuvaukset vaimostaan Elizasta, joka rientää miehensä vierelle tapahtuneen jälkeen.

Kirjassa Rushdie kutsuu hyökkääjää A:ksi, ja kirjailija käy hänen kanssaan kuvitteellisia keskusteluja. Hän ei anna A:lle anteeksi, koska ei halua antaa tälle mitään.

Pöyristyttävää on lukea, että A ei edes ole lukenut Saatanallisia säkeitä paria sivua enempää, vaan oli innoittunut iskuun nettivideoista.

Veitsi ei pelkisty kuntoutusraportiksi, vaan kirjallaan Rushdie käy väkivaltaa vastaan taiteen keinoin. Hänen sanansa ovat veitsenteräviä.

     Taide ei ole ylellisyyttä. Se on ihmisyytemme ytimessä, eikä se vaadi mitään erityistä suojelua, vain oikeuden olla olemassa.
     Se ottaa vastaan vastaväitteet, kritiikin, jopa kieltämisen. Väkivaltaa se ei hyväksy.

Rushdie aikoo jatkaa rakkauden täyteistä elämäänsä, kirjoittaakin, toinen silmä sokeutuneena ja toinen käsi vammautuneena.

76-vuotiaalla Rushdiella on seuraavankin romaanin aihio jo mielessään, mutta sitä ennen hänen oli pakko kirjoittaa pois alta Veitsi eli kaikki mikä hyökkäykseen liittyy.

Kiinnostavien kirjojen listani paisui Veistä lukiessani. Nobelisti Naquib Mahfouz, Martin Amis…Ja onhan noita Paul Austereitakin vielä lukematta, tuorein suomennos ilmestyi juuri. Rushdien Saatanalliset säkeet ja Keskiyön lapset löytyvät omasta hyllystä, ehkä kesällä olisi ainakin toisen vuoro? Piilossa eletyistä vuosistaan Rushdie raportoi muistelmassaa Joseph Anton, joka sekin houkuttaisi kovasti.

Ja ensi syksynä ilmestyy Rushdien Voiton kaupunki, jonka kirjailija sai valmiiksi juuri ennen hyökkäystä. Luettava ei siis lopu!

Helmet 2024: 36. Kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja.

Salman Rushdie: Veitsi: Mietteitä murhayrityksen jälkeen. Alkuteos Knife: Meditations After an Attempted Murder. 266 s. WSOY 2024. Suom. Maria Lyytinen.

Monien ainesten vyyhti – Satu Rämö: Jakob

Kansi: Ville Laihonen.

Satu Rämön Hildur-sarjan kolmososa kiilasi lukulistani kärkeen, koska uteliaana lukijana halusin saada tietää, miten trilogia päättyy. Ykkösosa Hildur lumosi minut viime vuoden kesällä, ja kakkososa Rósa & Björk niin ikään sai minut pauloihinsa. Ja onhan se kiva välillä elää mukana kirjahypessä – Jakobia tuntuvat lukevan kaikki.

Olin myös fanityttönä paikalla, kun Rämö kertoi Hildureista Kirkkonummen pääkirjastossa muutama viikko sitten. Reilun tunnin kuuntelin haltioituneena sujuvasanaista kirjailijaa omassa lähikirjastossani. (Ja entisellä työpaikallani. Viime vuonna elin marraskuisia Kirjanummi-viikkoja vähän eri perspektiivistä.)

Odotukseni eivät siis olisi voineet olla korkeammalla, kun lopulta tartuin kirjaan.

Hildurin suomalaisen kollegan Jakobin taustaa ja huoltajuuskriisiä valottava kirja oli tavallaan sujuvaa luettavaa, mutta jokin hiersi pitkin matkaa. Sekä Hildur että tämän osan nimihenkilö Jakob jäivät minulle etäisiksi.

Ehkä suurin ongelmani oli, että en ostanut Jakobin ”pimeää puolta”, se ei tuntunut uskottavalta. Enempää spoilaamatta tuhahdan sillekin, että poliisin perheen sotkeutuminen juonikuvioon on niin nähty.

Sen sijaan Hildurin Suomen-visiitti ja luonnonsuojelujuonne kiinnostivat kovin. Ehkä tässä kaikessa oli vain jotakin liikaa?

No, eipä Hildur tullutkaan päätökseen, vaan loppu lupailee lisäosaa tai useampaa. Nekin luen varmasti, vaikka nyt vähän tuhahtelenkin.

Satu Rämö: Jakob. WSOY 2023. 400 s. Lainasin kirjastosta.

Helmet 2023: 47.-48. Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön.

Pahuuden keskellä kasvaneet – Ágota Kristóf: Iso vihko

Kansi: Tuomo Parikka.

Siis mitä mä just luin? Tämä kysymys pompahti mieleeni uudelleen ja uudelleen, kun silmät ymmyrkäisinä etenin Ágota Kristófin kirjassa Iso vihko. Tunnelmat lukiessa vaihtelivat ällistyksestä ällötykseen ja suruun. 

Heti alkuun totean, että herkimpien lukijoiden kannattaa suosiolla sivuuttaa Kristóf, niin brutaalisti ja kylmäävästi hän kuvaa sodan vaikutuksia ihmiseen.

Iso vihko avaa trilogian. Tämä ensimmäinen osa suomennettiin alkujaan jo 1980-luvulla, mutta julkaistiin vastikään uudelleen Tammen Keltaisessa kirjastossa. Myöhemmin tänä keväänä saadaan toinen osa suomeksi nimellä Todiste, oletettavasti kolmonenkin sitten jossain vaiheessa.

Kertojina toimivat kaksospojat, jotka Äiti vie asumaan Isoäidin luo, turvaan sodan jaloista. Isoäitiä kutsutaan kylällä Noita-akaksi, eikä ilmapiiri uudessa kodissa ole erityisen rakastava.

Pojat päättävät selvitä toisiinsa tukeutuen. Kaikessa nokkeluudessaan he pärjäävätkin oikein hyvin, mutta aika kyseenalaisin metodein. He karaisevat mieliään ja kehoaan kestämään vastoinkäymisiä erilaisten harjoitusten avulla. Heistä kasvaa melkoisia tyranneja.

Eletään sota-aikaa, joten kauheuksia ei tarvitse etsiä, ne kävelevät silmien eteen. Pojat todistavat väkivaltaa, seksuaalisia kohtauksia, julmuuksia. Koska tarjolla ei ole aikuisen rakkautta ja huolenpitoa, lapsen mieli ja logiikka tekevät asioista omia johtopäätöksiään. Pojat päätyvät jakamaan oikeutta omaan moraaliinsa pohjautuen.

Pojat kirjaavat kaiken näkemänsä ja kokemasta Isoon Vihkoon, josta muodostuu hurjan väkivaltaisen lapsuuden todiste. He luovat kirjoittamiselleen omat sääntönsä, vihkossa ei ole sijaa oletuksille tai tunnepuheelle:

Tunteita ilmaisevat sanat ovat hyvin epätarkkoja, niiden käyttöä kannattaa välttää ja pitäytyä esineiden, ihmisten ja itsensä kuvaamiseen, siis tosiasioiden rehelliseen kuvaamiseen. 

Kun karmaisevia tapahtumia kuvataan lapsenomaisella kielellä ja raporttimaisena selostuksena, kauheus korostuu.

Kirjailija Kristóf syntyi Unkarissa ja pakeni kansannousun aikaan 1956 Sveitsiin. Hän on kirjoittanut kirjan ranskaksi, jonka oppi siis vasta aikuisiällä. Ison vihkon kieli onkin yksinkertaista ja väkevää. Paljon päälauseita ja toteavaa kerrontaa. Oikeastaan en edes olisi halunnut nähdä rivien väleihin, niin rujoa on meno. 

Helmet 2023: 46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika.

Ágota Kristóf: Iso vihko. Tammi 2023. 198 s. Suom. Anna Nordman. Alkuteos: Le Grand Cahier (1986). Lainasin kirjastosta.

Tuhon pyörteessä – Iida Rauma: Hävitys

Kansi: Tuomo Parikka.

Siltala 2022. 13 t 9 min / 400 s.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: BookBeat / lainasin kirjastosta.

Olipa vimmainen ja korventava äänikirjakokemus! Iida Rauman Hävityksen rytmi ja intensiteetti vangitsevat. Lukija Karoliina Niskanen lukee kirjan miellyttävällä temmolla ja murredialogi soljuu. Äänikirjassa toisto tehokeinona välittyy erityisen voimakkaasti.

Päähenkilö A on sijaisuuksien hetteikössä eksyilevä nuori historianopettaja, joka naukkailee opettajanhuoneen kahvintuoksussa närästyslääkettä pitääkseen vatsahapponsa kurissa. Unettomuuttaan A lääkitsee juoksemalla öisin. Eräällä yölenkillä hän näkee tapauksen miehen ja naisen välillä, mutta ei ole aivan varma, mitä tapahtuu. Väkivaltaa, raiskaus? Hän ei puutu.

A tajuaa tunnistavansa naisen. Nainen on Ira, samalle musiikkiluokalle alakoulussa kesken kouluvuoden tullut tyttö. Vai ovatko A ja Ira sittenkin päähenkilön kaksi puolta?

Tapaus laukaisee A:n koulumuistot, jotka ovat A:lla ja Iralla kamalia. Kaarinalainen musiikkiluokka 1990-luvulla on vallankäytön ja väkivallan näyttämö, jolla yksi uhrataan yhteishengen nostattamiseksi. A on aina kaikkeen syyllinen, jopa itseensä kohdistuvaan väkivaltaan.

Hävitys piirtää lapsuuden traumojen vaikutukset esiin ja kysyy, kuka pitää lapsen puolta.

Yksilöä hävittävät tapahtumat vertautuvat Turun kaupunkiin ennen ja nyt kohdistuviin mylleryksiin ja tuhoon. Kaikki historia on muistamista, unohtumista, valikointia – niin yksilön, yhteisön, kaupungin kuin koko ihmiskunnan historia.

Lainasin kirjan kuuntelun jälkeen vielä kirjastosta, koska halusin nähdä kuvaliitteen. Sen päiväkirjaotteet ja valokuvat alleviivaavat dokumentaarisuutta.

Toivotan Raumalle onnea Finlandia-mittelöön, joka ratkeaa muutaman tunnin kuluttua. Oma suosikki on helppo valita, kun on lukenut vain yhden finalistin.

Helmet-lukuhaaste 2022: 21. Kirja liittyy lapsuuteesi. 90-luvun lamavuosien koulukuvauksissa oli paljon tuttua.

Isänpäivän iltaan isistä – Anja Snellman: Kaikki minun isäni

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2021. 238 s.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: ostin omaksi.

Anja Snellmanin uutuuskirja Kaikki minun isäni juhlistaa kirjailijan 40-vuotista taiteilijauraa, jolle vauhdikkaan sysäyksen antoi vuonna 1981 ilmestynyt esikoisromaani Sonja O. kävi täällä. Uutuusteoksessa on samaa säpäkkyyttä ja suoruutta kuin Sonjassa, vaikka tällä kertaa sukelletaankin keski-ikäisen kirjailijanaisen Aman mielenmaisemaan ja hänen isäsuhteisiinsa.

Snellman on kirjoittanut romaaneja monista läheisistään, tällä kertaa huomiota saavat isät. Kyllä, isät monikossa, sillä päähenkilö Ama kokee biologisen isänsä lisäksi monet muut henkilöt isikseen. On lihalliset isät, kirjalliset isät, taiteilijaisät, äiti-isät, homoisät, fiktioisät, eläinisät, mustat ruskeat valkoiset ja läpinäkyvät isät, maaisät ja kaupunki-isät ja niin edelleen.

Isät tuovat parhaimmillaan tukea ja turvaa tai taustaa, josta ponnistaa omaksi itsekseen. Isät voivat olla esimerkiksi kumppaneita tai julkkiksia – sekä myös naisia, kuten Karen Blixen.

Aman biologinen isä on väkivaltainen alkoholisti Ensio, sodassa haavoittunut evakko, epärehellinen vakuutusvirkailija, salakuljettaja, öinen runoilija. Raivohullu, jurrinen sika, jota ei saa rakastettua raittiiksi ja jolle oman isän puuttuminen oli elämänmittainen suru. Aman isän tarina ei ole mitenkään ainutkertainen, sillä saman sukupolven miehissä on monia sodan särkemiä. On etäisiä isiä, lyöviä isiä, isiä jotka juovat. Virtahepoja.

Ama käy läpi elämänsä isiä ja ismejä, jotka molemmat ovat vuosikymmenten kuluessa vaihtuneet mutta jättäneet kirjailijaan jälkensä. Vaikka hänet tunnetaan räväkkyydestään, ei hänkään ole täysin vapaa muiden ihmisten mielipiteiden vaikutuksista tai häpeästä. Keskeiseen rooliin nousee verivalalla veljeksi tullut Jan, jonka tarinan kautta kirjailija kommentoi metoo-liikettä. Ymmärrystä ei heru tuomitsevuudelle eikä historiattomuudelle. 

Kertoja puhuu sinä-muodossa, mikä on huomiota herättävä ratkaisu. Helsingin kirjamessujen lukupiirissä nousi esiin, että kertojaratkaisu toisaalta etäännyttää vaikeaa aihetta ja toisaalta tuo tekstiin uhmakkuutta ja poljentoa. Snellman kertoi, että hän aina kokeilee eri kertojia, sitä oikealta kuulostavaa pitää etsiä.

Kaikki minun isäni on paikoitellen Sonjasta tuttua verbaalista tykitystä ja vimmaisaa rytmiä. Tähän ei ehdi turtua, sillä välissä on pohdiskelevampia jaksoja. Intensiivisyys kuitenkin säilyy läpi kirjan.

Snellmanin uraa ja henkilöhistoriaa tunteva voi löytää sivulta paljon tunnistettavaa. Vaikka tämä(kin) Snellmanin romaani on omaelämäkerrallinen ja pohjana on oman isän tarina, kyseessä on romaani. Ja kun kyse on romaanitaiteesta, faktan ja fiktion sekoitussuhdetta ei tiedä kuin kirjailija.Tätä Snellman alleviivasi kirjamessujen lukupiirissä, kuten myös sitä, että kirjoittaja ei saa pelätä kirjoittaessaan, muissa ulostuloissaan voi olla varovaisempi.

Maailmaa avartava koulutus – Tara Westover: Opintiellä

Tammi 2018. 435 s.

Alkuteos: Educated (2018).
Suom. Tero Valkonen.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin naapurilta.

Yhdysvaltalaisen Tara Westoverin Opintiellä on muistelmateos, jossa kirjoittaja käy läpi lapsuutensa ja nuoruutensa vaiheita Idahon vuoristoseudulla. Kun lukee Westoverin tarinaa, ei aina uskoisi, että tässä kerrotaan vuonna 1986 syntyneen nuoren naisen elämästä, siis nykyajasta.

Taran perhe elää yhteiskunnan ulkokehällä. Perheessä on seitsemän lasta, joista neljällä ei ole syntymätodistusta. Tara saa omansa 9-vuotiaana – sitä ennen häntä ei virallisesti ole olemassa, eikä hän ikinä saa tietää tarkkaa syntymäpäiväänsä. 

Perheen lapset eivät käy koulua, sitä ei sallita. Syynä on isä, perheen pää, joka pelkää monia asioita: aivopesua, liittovaltion miehiä, sosialismia, illuminatia. Laittomana kätilönä toimiva äiti myötäilee.

Taran perhe uskoo mormonismiin, joka on alueella suosittu uskonto, mutta Taran perheen suhde uskontoon on erilainen kuin muilla. Heidän uskonsa on totisempaa, kirjaimellisempaa. Muut esimerkiksi uskovat jumalalliseen parantumiseen, kun taas Taran kotona oppia toteutetaan konkreettisesti. Äiti luonnonrohtoineen yrittää parantaa kaikki vaivat ja sairaalaa vältellään. 

Kaikki hoidetaan itse, koska tavoitteena on omavaraisuus, riippumattomuus muista. Lopun ajan voivat olla käsillä koska tahansa, joten vuorillepakenemisreput pidetään pakattuina. 

Olin varttunut valmistautumalla lopun aikoihin, odottanut milloin aurinko tummuisi ja kuu näyttäisi verenkarvaalta. Kesäisin minä säilöin persikoita ja talvisin pidin ruokavarastoa kunnossa. Kun ihmisten maailma romahtaisi, minun perheeni jatkaisi ongelmitta.

Yhteiskunta kuitenkin jatkaa pyörimistään, ja perheen elämä on kaikkea muuta kuin ongelmatonta. Se on rankkaa työtä perheen romuttamolla ja isän mielenterveyden ehdoilla taiteilua. Sattuu onnettomuuksia, ja ilmassa leijuu jatkuva väkivallan uhka. Isän mielialaa ja mielipiteitä pitää haistella koko ajan, milloin vain voi räjähtää. Myöhemmin Tara joutuu myös veljensä silmätikuksi, ja raakuudet alkavat. 

Kirja on nimensä mukaisesti kertomus Taran opintiestä ja miten hän sille päätyy. Tuo tie on puutteineen kovin kuoppainen ja mutkikas, ja se meinaa katketa monta kertaa. Äiti kyllä opettaa perheen lapsia jonkin verran kotikoulussa, mutta sittemmin opetus jää, kun perheen elatus ajaa opin ohi. Pitkät päivät romuttamolla ovat tärkeämpiä kuin opiskelu.

Tara kuitenkin päättää opiskella omatoimisesti tasokokeisiin ja pääsee yliopistoon. Siellä hän kohtaa maailman, josta ei tiennyt mitään. Kukaan luentosalissa ei voi uskoa, ettei Tara tunnista sanaa holokausti saati ymmärrä sen merkitystä. Kestää aikansa, että Tara oppii, ettei Eurooppa ole valtio vaan manner. 

Tiedonjano ja sinnikkyys ajavat Taran lopulta väittelemään tohtoriksi historian alalta. Koulutus avartaa Taran maailmaa, ja tapahtuu väistämätön: Tara etääntyy perheestään ja sen epäilevästä, eristäytyneestä ilmapiiristä. 

Tara on kirjassa minäkertoja ja tekee usein selväksi, että hän on kirjoittanut kirjan muistikuviensa pohjalta. Vaikka kaikki yksityiskohdat eivät vastaisikaan todellisia tapahtumia tai vaikka tapahtumien järjestys olisi ollut toinen, se ei vähennä Westoverin tarinan arvoa. Hänen kotiolonsa ovat olleet niin uskomattomat, että on ihme, että hän on selvinnyt ylipäätään hengissä. 

Helmet 2021 -lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 38. Kirja on käännetty hyvin. Kiitos Tero Valkoselle sujuvasta suomennoksesta!

Eräästä murhasta ja sen seurauksista – Maggie Nelson: Jane / Punaiset osat

Kustantamo S&S 2020. 415 s.

Alkuteokset: Jane – a murder (2005) & The Red Parts (2007).

Suom. Kaijamari Sivill.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: BookBeat.

Kirjailija Maggie Nelsonin täti Jane Mixer murhattiin vuonna 1969, kun tämä oli 23-vuotias. Samoihin aikoihin murhattiin useita muitakin nuoria naisia, ja tapauksista käytettiin yhteisnimitystä Michiganin murhat. Murhien sarjasta tuomittiin John Collins -niminen mies, mutta Nelsonin tädin tapaus jäi auki. Nelson oli tuolloin 4-vuotias.

Tädin väkivaltainen ja ratkaisematta jäänyt kohtalo on varjostanut Nelsonin elämää aina. Lopulta hän alkoi työstää tädistä kirjaa, ja pitkän taustatyön tuloksena syntyi Jane. 

Tädin nimeä kantavassa runokokoelmassa Nelson yhdistelee tädin päiväkirjamerkintöjä ja muita kirjallisia lähteitä omiin runoihinsa. Hahmottuu Nelsonin versio tädin vaiheista ennen tragediaa. Oikeustieteen opiskelijan päiväkirjakatkelmat kertovat haaveista, ihastumisista, tulevaisuudensuunnitelmista. Elämänilo pirskahtelee, ja maailma on avoinna ja täynnä mahdollisuuksia. Sitten Jane löytää ilmoitustaululta kyyti-ilmoituksen ja koittaa kohtalokas automatka, jonka seurauksena Janesta tulee uhri numero kolme.

Kun Janen kirjoittaminen oli loppusuoralla, Nelson sai kuulla, että tädin murhatapaus avataan uudelleen. Oli löytynyt uusia dna-todisteita. Löydökset tarkoittivat uutta miestä syytetyn penkillä, piinaavaa oikeudenkäyntiä ja paluuta yli 30 vuoden takaisiin tapahtumiin.

Oikeudenkäyntikokemuksista syntyi niin ikään kirja, Punaiset osat. Alkujaan muutaman vuoden välein ilmestyneet kirjat on nyt suomennettu teosparina, mikä on varsin toimiva ratkaisu, sillä kirjat tukevat ja täydentävät toisiaan.

Punaiset osat on esseenomainen raportti siitä, miten väkivaltarikos ja oikeudenkäynti vaikuttavat uhrin läheisiin. Rikoksen ja väkivallan uhka on aina väijynyt perheen naisten yllä, pelko on periytynyt. He ovat eläneet vuosikymmeniä rikoksen seurausten kanssa, ja lopulta perhe joutuu vielä kestämään piinaavan oikeudenkäynnin. Amerikkalainen oikeudenkäyntiprosessi valamiehistöineen ja livelähetyksineen on suomalaisillekin tuttu televisio-ohjelmien ja elokuvien kautta. Nelson näyttää, miltä se tuntuu omaisen näkökulmasta.

Halusin ajoittaa bloggauksen tästä aiemmin kesällä lukemastani Nelsonin uutuussuomennoksesta näin naistenviikolle, koska teospari valottaa oivallisesti (amerikkalaista) väkivaltakulttuuria, jonka keskiössä on naisuhri. Kun sarjamurhaaja on kauniiden, nuorten naisten perässä, media saa materiaalia näyttäviin juttuihin. Uhreja repostellaan ensin mediassa, sitten oikeudenkäynneissä, jotka niin ikään ovat median tarkasti raportoimia. Väkivallan uhka ja pelko ovat osa naisten elämää, kun rikoksen uhriksi joutumiseksi riittää sukupuoli.

Helmet 2020-lukuhaasteessa sijoitan Janen kohtaan 27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani, Punaisille osille ei haasteessani ole enää sopivaa kohtaa vapaana.

Pajtim Statovci: Bolla

Kansi: Mirella Mäkilä.

Otava 2019. 128 s. e-kirjana.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: BookBeat.

Rosoinen ja rehellinen Bolla kertoo kielletystä rakkaussuhteesta, toiseudesta ja Euroopan julmasta lähihistoriasta. Alussa eletään sodan kynnyksellä vuoden 1995 Pristinassa. Arsim ja Miloš ovat serbi ja albaani: heidän kuuluisi olla vihamiehiä, ei rakastavaisia. Kahden miehen suhde on tuossa ajassa ja ympäristössä muutenkin hengenvaarallista.

– – ajattelen, miten epäreilua on, että maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä: ihmisiä joiden ei tarvitse pelätä mitään ja ihmisiä joiden täytyy ymmärtää pelätä kaikkea. Pelko toimii sillä tavalla: se tulee kerralla ja jakamattomana. 

Intohimon ja haaveiden hetket ovat väkeviä, mutta lyhyitä. Miloš unelmoi lääkärin urasta, Arsim kirjailijan. Miloš toimii rakastettunsa ensilukijana:

"Lukisitko sen minulle?"
     Hänen pyyntönsä saa minut voimaan pahoin, mutta myönnyn kuitenkin nopeasti, sillä tätähän minä olen odottanut. Mitä muuta kirjoittaminen on, ajattelen, kuin suostumista aivan kaikkeen, itsensä haavoittamista ja oman keskeneräisyytensä sietämistä, kävelemistä ilkosillaan toriaukean halki?

Tulenarka suhde jättää jälkensä molempiin, samoin sota. Olosuhteet ajavat päähenkilö Arsimin tekoihin, joiden vuoksi häntä kohtaan on vaikea tuntea empatiaa. On väkivaltaa, hyväksikäyttöä, hylkäämistä.

Bolla on räjähtävä alku kirjasyksylle ja minulle koskettava lukukokemus. Päähenkilön epämiellyttävyys haastaa lukijaa, vastapainona toivonpilkahdukset tuovat lohtua. Vaikka mieleni teki vain ahmia vetävää tarinaa, jäin makustelemaan Statovcin viisaita, hiottuja lauseita.

Kustantajan esittelyssä Statovcia tituleerataan kansainväliseksi tähtikirjailijaksi ja Bollaa lumoavaksi, eikä näissä määritelmissä ole mielestäni mitään liikaa. Kirjailijan kaksi aiempaa teosta Kissani Jugoslavia ja Tiranan sydän on käännetty useille kielille, ja ne ovat saaneet kehuvia arvosteluja arvostetuissa lehdissä.

Statovcin esikoisteos Kissani Jugoslavia oli minulle loistokas lukukokemus, sillä sen rakenne, henkilöhahmojen syvyys ja jännite tekivät syvän vaikutuksen. Yhtään vähempää en voi sanoa Bollasta, jolle voi povata niin ikään vankkaa kansainvälistä menestystä.

Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kirjalla kohdan 10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja. Hesarin Kuukausiliitteessä (08/2019) on kirjailijasta pitkä, taustoittava juttu, josta luin hänen kohtaamistaan ennakkoluuloista ja -käsityksistä; häntä kohdellaan usein leimallisesti maahanmuuttajakirjailijana.

Cecilia Samartin: Kirottu kauneus

Bazar 2018. 215 sivua e-kirjana.
Alkuteos: Beauty for ashes (2017).
Suom. Kristiina Vaara.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Kirjamessujen parasta antia ovat uudet näkökulmat ja omien luutuneiden käsitysten mureneminen. Tällaiseen ajatukseen olen päätynyt sulateltuani nyt kolmisen viikkoa Helsingin Kirjamessujen antia. Tänä vuonna monen päivän vilinä ja hulina messuilla tiivistyi tällaiseen muotoon, ja päätelmään minut johdatteli Cecilia Samartin ‒ kirjailija, jonka olin vuosia lokeroinut sellaiseksi, jonka teokset eivät kiinnosta minua. Sitten tulivat messut, niiden Yhdysvallat-teema ja bloggareille järjestetty tilaisuus, johon Cecilia Samartin saapui puhumaan uusimmasta suomennoksestaan Kirottu kauneus.

Kirottu kauneus kertoo kolmen ihmiskaupan uhriksi päätyneen tytön tarinan. Inesa on kotoisin Moldovasta, Karla Meksikosta ja Sammy Yhdysvaltojen Ohiosta. Kaikki he ovat päätyneet omia reittejään Las Vegasiin. Tytöt ovat kauppatavaraa, jonkun omaisuutta, eikä tulevaisuus lupaa muutosta. Kolmikko päättää edes yrittää muuttaa tilanteen, ja he toteuttavat pakosuunnitelman; karkumatkan, jonka määränpää on Kalifornia. Kintereillään heillä on joukko aseistettuja rikollisia, jotka haluavat "omaisuutensa" takaisin, tai tarkemmin sanottuna tappaa kurittomat karkulaiset. Matkan varrella jokaisen taustaa valotetaan takaumin.

Kidnappauksia, pedofiliaa, väkivaltaa, hyväksikäyttöä, huumeita, petoksia. Toistuvia raiskauksia. Tarina muistuttaa, että ihmiskaupassa kaikki pahuus ei ole vain miehissä, vaan välillä myös naiset ovat julman systeemin osasia. Ja toisaalta kaikki miehet eivät ole automaattisesti hyväksikäyttäjiä. Romaanin perusvire on synkkä, mutta tyttöjen neuvokkuus ja ystävyys tuovat siihen muitakin sävyjä. Toivoa on.

Ennen Samartinin kohtaamista messuilla olin lukenut kirjan noin puoliväliin, ja vaikuttunut lukemastani. Messutilaisuudessa kirjailija kertoi muun muassa kirjaa varten tekemästään taustatyöstä, eikä enää tarvinnut epäillä, että kirjailija olisi liioitellut ihmiskaupan käänteitä tarinaa sepittäessään. Päinvastoin: Samartin kertoi, ettei edes ottanut kaikista kamalimpia taustatyön myötä hänelle valjenneita asioita mukaan kirjaan säästelläkseen lukijoitaan. Luin kirjan loppuun heti samana iltana, ja loppupuolisko meni minulla vielä enemmän ihon alle, kun todellisuus-kytkös oli niin tuoreena mielessä. Sammykin on vasta yhdeksänvuotias! Jatkossakin Samartinilta voi odottaa raskaita ja sydämeenkäyviä aiheita: hänen seuraava kirjansa käsittelee itsemurhaa.

Kirja toi mieleeni Lukas Moodysson ohjaaman elokuvan Lilja 4-ever vuodelta 2002. Elokuvassa nuori Lilja päätyy seksiorjaksi Ruotsiin, jonne hän lähtee katteettomien työlupauksien perässä entisen Neuvostoliiton alueelta. Näin elokuvan teini-ikäisenä ja muistan edelleen sen herättämän ahdistuksen ja ajatukset, vaikka aikaa on kulunut viitisentoista vuotta.

Kirotusta kauneudesta ovat kirjottaneet ainakin Kirjaluotsin Tiina ja Kirjasähkökäyrän Mai.

Kuubalaissyntyisen Samartinin romaani edistää pitkästä aikaa myös Lukemalla maailman ympäri -haastettani.

Laura Manninen: Kaikki anteeksi

Kansi: Satu Kontinen.

WSOY 2018. 322 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Laura Mannisen Kaikki anteeksi on omaelämäkerrallinen esikoisromaani perheväkivallasta ja siihen liittyvästä häpeästä ja vallankäytöstä. Manninen kuvaa riipaisevan realistisesti, millaista on, kun onnellisen uusperheen elämä muuttuu painajaiseksi.

Eräänä maanantaina helsinkiläisen Lauran elämässä alkaa uusi vaihe, kun hän tapaa Mikon. Mikko on viehättävä, komea, huomaavainen, sosiaalinen. Hän hurmaa ystävät ja perheenjäsenet. Lauralla on taustalla muutama epäonninen liitto, joten tämän miehen kanssa hän päättää onnistua. Kaikki on Mikossa kohdallaan, eikä esteeksi tule edes miehen kolme lasta tai asuinpaikkakunta satojen kilometrien päässä. Ensin eletään reissuelämää Helsingin ja Seinäjoen välillä, sitten Mikko lapsineen jo muuttaa Helsinkiin. Nopea eteneminen hieman arveluttaa Lauraa, mutta miksi jarrutella, kun vierellä on näin täydellinen mies. Laura solahtaa helposti bonusäidin rooliin.

Ulospäin näyttää siltä, että Laura elää onnellista uusperheen arkea unelmien miehen rinnalla. Vaaleanvihreän rintamamiestalon ruokapöydässä on aina tilaa lasten kavereille. Kulissien takana kuitenkin jylisee, sillä Mikon käytös on alkanut muuttua uhkaavaksi ja väkivaltaiseksi.

Minulla oli kaksi elämää: se josta puhuin ja se josta en puhunut. En kokenut varsinaisesti valehtelevani. Minä vain jätin jotain kertomatta.

Arjesta aluksi niin hurmaavan miehen rinnalla tuleekin hengenvaarallista, henkisen ja fyysisen väkivallan uhan alla selviytymistä. Aivan kuin olisi kaksi Mikkoa: se aurinkoinen ja huomaavainen puoliso ja toinen arvaamaton, pelottava mies. Mikon mielen horjuminen vertautuu painostavaan säähän. Kun Mikon mieli mustuu, rajuilma tulee huoneeseen, on ukkosta ilmassa ja salamoi. Makuuhuone täyttyy myrskytuulesta ja kaatosateesta. Myrskyn jälkeen on vuorossa poutaa, ja väkivaltaisia purkauksia seuraa aina kuherruskausi hemmotteluineen. Parhaiten Mikon mielialoja aistii perheen koira Sopu, jonka käytökseen isännän mielialat heijastuvat heti. Vähitellen Laurakin oppii mestariksi mielialojen tulkinnassa. Kuinka kauan voi antaa kaiken anteeksi?

Mannisen romaani antaa yhden naisen tarinan kokoisen selityksen sille, miksi puoliso jää väkivaltaiseen suhteeseen. Useinhan ihmetellään, miksi uhri ei lähde heti ensimmäisen väkivallanteon jälkeen. Syitä voi olla monia, kuten yhteinen koti, lapset ja ihanat onnenhetket, joihin vielä kenties palataan. Laura myös haluaa vimmaisesti onnistua, ja ero tuntuu epäonnistumiselta. Tilanteeseen liittyy myös valtavasti häpeää.

Tarinan edetessä tunnelma tihenee ja käy ahdistavaksi. Manninen kuvaa pelon ilmapiiriä sekä Lauran mielenliikkeitä taidokkaasti. Lukijaa lohduttaa se, että alusta asti on selvää, että Laura selviää puolison kiihtyvästä aggressiosta huolimatta, onhan hän kertomassa tarinaansa. Helmet-lukuhaasteessa Kaikki anteeksi meneekin minulla kohtaan 33. Selviytymistarina. Osallistun kirjalla myös Naisen tie -lukuhaasteeseen, johon sopivat naisten elämäkertojen lisäksi autofiktiiviset romaanit.

Aihepiirin vuoksi mieleeni nousivat Rosa Liksomin Everstinna, Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina ja ennen blogiaikaa lukemani Maria Jotunin Huojuva talo, jotka kaikki kuvaavat parisuhdeväkivaltaa, henkistä tai fyysistä. Mannisen romaani on lisälenkki tähän surullisten tarinoiden ketjuun. Monista muista perheväkivaltakuvauksista poiketen Mannisen romaanissa alkoholi ei ole suuressa roolissa.

Manninen on kirjoittanut kirjansa katkaistakseen väkivallan kierteen. Kirja päättyy näin: Jotta kierre voisi katketa, tarvitsemme tavallisten ihmisten tavallisia ääniä siitä, miksi niin tapahtuu. Ja tämä on yksi niistä. Epilogissa Manninen avaa aiheen omakohtaisuutta, väkivaltatilastoja ja ottaa painokkaasti kantaa siihen, miten väkivallan uhrin avuntarve pitäisi huomioida paremmin.

Kiinnitin Mannisen esikoisteokseen huomiota WSOY:n kevätkatalogissa, mutta arkailin hieman tarttua parisuhdeväkivallasta kertovaan kirjaan. Ei ehkä minun juttuni, en kenties jaksaisi jälleen tällaista aihetta. Liksomin Everstinna on niin tuoreessa muistissa. Kuitenkin "varuiksi" varasin kirjan kirjastosta, voisihan sitä kokeilla. Noudettuani varauksen huomasin pian ahmivani kirjaa. Tälle kävi samoin kuin viime kesänä Ben Kallandin esikoiselle Vien sinut kotiin: hieman epäröiden aloitin, mutta nopeasti jäin koukkuun omaelämäkerrallisista aineksista koottuun tarinaan.

Miranda July: Avokämmen (2015)

Alkuteos: The First Bad Man.

Suomentaja: Hilkka Pekkanen (2016).

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 344.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Aleksi Salokannel.

Amerikkalaisen Miranda Julyn esikoisromaani karamellisine kansineen oli livahtanut huomioni ohitse uutuuskirjojen joukossa. Työkaverini kertoi Julyn absurdiin taipuvasta kirjasta kehujen saattelemana, ja jälleen kerran päädyin lukemaan minulle tuntematonta kirjaa kollegan suosituksesta. Enkä taaskaan joutunut pettymään.

Nelikymppinen Cheryl työskentelee itsepuolustusvideoita ja -kursseja kauppaavassa yhdistyksessä nimeltään Avokämmen. Hän asuu yksin ja pitää elämänsä järjestyksessä. Mutta on Cherylissäkin heikko kohta: hän on kiinnostunut itseään reilusti vanhemmasta kollegastaan Phillipistä, mutta ei saa tunteilleen vastakaikua. Cheryl purkaa ahdistustaan terapiassa.

Cherylin millintarkka järjestelmä romahtaa, kun hänen luokseen muuttaa puolipakolla asumaan Clee, työkaverin parikymppinen tytär. Vetelä ja saamaton Clee jalkasienineen on kuin suttuinen tahra, josta Cheryl ei pääse eroon. Cherylin ja Cleen välille kehkeytyy eriskummallinen seksuaalinen ja väkivaltainen suhde.

July koettelee lukijan sietokykyä. Teksti nimittäin pursuaa fyysisyyttä. July myös heilauttelee tarinan palasia kesken kaiken, eikä lukijan kannata tuudittautua siihen uskoon, että tietäisi, kuka kukin on. Tarina on samaan aikaan hauska ja surullinen.

Varsinkin teoksen alkupuolella olin aivan Julyn kerronnan lumoissa. Välillä July taipuu niin omintakeisiin ilmaisuihin, että lukeminen riemastuttaa. Ja vähän hihityttää. Kerronta on niin erilaista, raikasta ja sekoa. Parhaimmillaan kirja on kuin monivärinen, kieppuva spiraali, joka vie lukijan toisenlaiseen todellisuuteen. Loppua kohden kertomuksen ote minusta hölleni ja putosin taikaspiraalin reunamille. Pääosin lukukokemus jää kuitenkin reilusti positiivisen puolelle omalaatuisuuden ja mieleenpainuvuuden ansiosta.

Elena Ferrante: Loistava ystäväni (2011)

Alkuteos: L'amica geniale.

Suomentaja: Helinä Kangas (2016).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 362.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Martti Ruokonen.

Elena Ferranten hittikirja sai kunnian avata kesälomani lukuputken. Raahasin mökille perinteitä kunnioittaen kassikaupalla luettavaa. Mukana on omia ja kirjaston kirjoja, ja näistä olisi tarkoitus poimia luettavaa fiiliksen mukaan. Kiinnostavimmat pääsevät luettaviksi, loput kiikutan vähin äänin syksyllä takaisin kotihyllyyn ja kirjastoon. 

Ferranten kirjan saama julkisuus herätti kiinnostukseni ja varasin kirjan kirjastosta, mutta kovinkaan kummoisia odotuksia minulla ei Loistavaa ystävääni kohtaan ollut. Muiden bloggaajien arviotkin ohitin ennen kirjan lukemista, mitä nyt Facebookin lyhyet kommentit olivat osuneet silmiini. Pääsin siis selvittämään Ferranten romaanin suosion salaisuutta melko tyhjin mielin.

Loistava ystäväni on Elenan ja Raffaellan eli Lenún ja Lilan tarinan alkusoitto. Nykyajassa Lilan poika ilmoittaa Lenúlle, että hänen äitinsä on kadonnut. Lenú on aavistanut jotakin tällaista ja alkaa kirjoittaa ystävysten tarinaa muistiin. Pidin erityisesti Lenún äänellä tarinaa kuljettavasta kertojasta.  Kirjassa käydään läpi tyttöjen lapsuus ja nuoruus, jatko-osissa edetään oletettavasti pidemmälle.

Lenú ja Lila asuvat 1900-luvun puolivälin tienoilla köyhässä työläiskorttelissa Napolissa. Lila on syntynyt suutariperheeseen, Lenún isä puolestaan elättää perheensä työllään kaupungintalon vahtimestarina. Naapuruston runsaslukuiset perheet tuntuvat aluksi hankalilta hahmottaa, mutta pikkuhiljaa henkilöhahmot tulevat tutuiksi.

Koulunkäynti ei ole 1950-luvun Napolissa tytöille itsestään selvää. Muutama vuosi kansakoulua saa yleensä riittää, sitten on aika siirtyä auttamaan perheen elatuksessa. Monille tytöille on myös sulhanen katsottu valmiiksi teini-iässä. Isät ja pojat vahtivat perheensä tytärten kunniaa eivätkä kaihda voimakeinoja. Väkivalta ja sen uhka ovat läsnä koko ajan. Käsirysyjä ja vakavampia nujakoita sattuu tämän tästä.

Lenú ja Lila ovat lahjakkaita koulussa, mutta vain Lenú saa jatkaa lukioon asti. Lenún opiskelun kuvaus hengästyttää: tyttö lukee yömyöhään ja herää taas aamuvarhain pänttäämään menestyäkseen. Lilan kohtalona taas on siirtyä työskentelemään perheen yrityksessä ja avioitua nuorena. Tytöt ovat toistensa uskottuja ja kirittäjiä. Ystävyys rakoilee aina välillä erilaisten elämäntilanteiden vuoksi, mutta koko ajan tytöt peilaavat valintojaan ja tuntojaan toisiinsa.

Nautin lukumatkastani menneisyyden Napoliin. Luin kirjaa välillä sadesäällä, välillä auringonpaahteessa. Kuuma keskipäivän aurinko on tälle kirjalle paras mahdollinen lukumiljöö, sillä  tarinassa Lenún iho paahtuu merenrannalla Ischian saarella ja kesäinen kaupunki hohkaa. Viihdyin napolilaiskorttelin tunnelmissa niin, etten pitänyt lukemisen kanssa kiirettä: mainiosta tarinasta riitti näin iloa useaksi lomapäiväksi.

Suhtaudun kirjaan lempeästi ja innokkaasti, mutta jossakin toisessa hetkessä voisin olla kohukirjasta eri mieltä. Kirjaan on jäänyt jonkin verran oikolukuvirheitä ja tarinassa on varsinkin loppua kohden joutokäyntiä, mutta lomatunnelmissa tällaiset annetaan anteeksi. Parasta on uppoutua hienosti luotuun toiseen maailmaan niin, ettei sieltä haluaisi pois. 

Elena Ferrante on salanimi; kirjailijan todellisen henkilöyden tietää vain hänen kustantajansa.  Ferrante on antanut muutamia sähköpostihaastatteluja, mutta pysyttelee muuten poissa julkisuudesta — kuulemma mahdollistaakseen kirjoilleen suurimman mahdollisen näkyvyyden. Tässä hän on onnistunut, sillä mystiset kirjailijapersoonat kiehtovat. Loistava ystäväni oli viihdyttävää lomalukemista ja uskoisin lukevani napolilaissarjan kolme muutakin osaa, kunhan ne suomennetaan.

Elfriede Jelinek: Halu (1989)

Alkuteos: Lust.

Suomentaja: Jukka-Pekka Pajunen (2005).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 228.

Oma arvio: 1/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Olen jo vuosia aikonut lukea Elfriede Jelinekin romaanin Pianonsoittaja, joka löytyy omasta hyllystäni. Sopivaa hetkeä kirjalle ei ole vielä tullut, vaikka Jelinek kiinnostaa kovasti. Kirjailijan kotimaa Itävalta on minulta vielä valloittamatta kirjallisella maailmanmatkallani ja toisekseen Jelinek on nobelisti — pikkuhiljaa haluan lukea jotakin jokaiselta naisnobelistilta. Syitä lukea Jelinekiä siis riitti, ja viimeinen sysäys tarttua hänen kirjaansa tuli toukokuisessa Helsinki Litissä: Sara Stridsberg mainitsi Jelinekin yhdeksi häneen vaikuttaneista kirjailijoista.

Halu sijoittuu pieneen Alppi-kylään. Tehtaanjohtajana työskentelevä mies alistaa ja käyttää vaimoaan seksuaalisesti hyväksi, koska ei uskalla enää käyttää prostituoituja aids-tartunnan pelossa. Miehen halu on ylitsepursuavaa, hallitsematonta. Mies lämpenee, nuolee, puree, survoo, imeee ja painaa läpi tarinan kyltymättömästi. Lukijalle tulee jo parin ensimmäisen luvun aikana piesty olo: sivuilla kuvattu seksuaalinen alistaminen ja väkivalta hyppäävät päälle.

Takakannen mukaan "romaani paljastaa eurooppalaisen yhteiskunnan puistattavan rappion", mutta mielestäni yhteiskuntakritiikki ja muu sanoma jäävät mässäilevän, brutaalin halun tyydyttämisen jalkoihin. Vähemmän olisi enemmän. Tulee sellainen olo, että Jelinek ei luota lukijaansa, kun ei jätä tämän mielikuvituksen varaan mitään. Nobelistilta voisi odottaa jotakin tyylikästä, vihjailevaa ja kuvitelmia ruokkivaa, mutta Jelinek on valinnut toisen taktiikan. Hän tuo elimet ja eritteet ylikorostetusti lukijan eteen.

Halussa henkilöillä on nimet, mutta ne mainitaan vain silloin tällöin: mies on mies ja nainen on nainen. Jelinekin ihmiskuva on brutaali. Ihminen on fyysisten, lähes eläimellisten vaistojensa ohjattavissa. Mies on patukkaa, paisuvaista, halkoa. Nainen on koloja, rakoja, vakoja ja reikiä.Ylikorostuneen seksuaalisuuden kuvaaminen tekee ihmisestä ruman ja likaisen.

Tarinan mies on selvästi jollakin tapaa sairas, mutta mitä nainen ajattelee? Miksi hän alistuu? Yksi syy hänen käytökseensä on varmasti miljöö ja sosiaalinen asema: pienessä Alppi-kylässä paperitehtaan johtajan vaimoa kadehditaan, hänellä on aina hienoimmat vaatteet, aina uusi mekko. Mies ostaa vaimoaan hiljaiseksi vaatteilla, koruilla ja rahalla. Kirja on kirjoitettu lähes 30 vuotta sitten. Johtajan vaimon mahdollisuudet olivat ehkä vähäiset, eikä pienestä piiristä noin vain lähdetty. Alistettu nainen etsii lohtua alkoholista ja nuoremman miehen sylistä. Toisen miehen kohtelu ei ole sen parempaa.

Kirjassa korostuu miehen ja naisen fyysisyys. Sosiaalisesti he ovat myös äiti ja isä, joilla on pieni poika. Tarinan lapsen kohtalo onkin kaikista kurjinta luettavaa. Lapsi eli se on sivustaseuraaja, tiellä oleva este, häiriötekijä. Pojan osa on väistellä vanhempiaan ja paeta harrastustensa tai kavereiden pariin kodin ahdistavia tapahtumia.

Jelinekin kerrontatapa on kiemurainen, teksi on paikoin kaoottista. Vertauskuvien vyöry melkein tukehduttaa, enkä aina edes jaksa yrittää ymmärtää. Toisaalta olen helpottunut, etten ymmärrä kaikkea. Etäännyttäminen on lukijan toinen pelastus. Mies ja nainen jäävät etäisiksi, heidän toimiaan seuraa ikään kuin välimatkan päästä. En usko että olisin voinut lukea kirjaa loppuun asti, jos nainen olisi tullut kovin läheiseksi.

Halu on kirja, jota en olisi halunnut lukea. En jättänyt sitä kesken, koska halusin nähdä, onko lopussa jokin pelastus tai ratkaisu. Jelinek onnistuu välittämään vääristyneen parisuhteen henkiset ja fyysiset kauhut lukijalle niin tehokkaasti, että ainakaan kirja ei ole yhdentekevä.  Uskoisin sen herättävän tunteita paatuneimmassakin lukijassa. Kirjasta tuli minulle todella paha olo.

Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet (2010)

Tammen äänikirja.

Kesto: 11 t 11 min.

Lukija: Henna Hyttinen.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Minne tytöt kadonneet on Leena Lehtolaisen 11. Maria Kallio -dekkari. Espoon Kilossa sijaitseva  Maria Kallion poliisiyksikkö alkaa selvittää kadonneiden maahanmuuttajatyttöjen tapausta. Yksi kadonneista tytöistä löytyy kuolleena, joten huoli muidenkin kohtalosta kasvaa. Kaikki kadonneet tytöt ovat käyneet joskus Tapiolassa sijaitsevassa Tyttökerhossa, jota rahoittaa varakas tapiolalainen rouva Sandelin. Liittyvätkö tyttöjen tapaukset toisiinsa? Vai onko kaikki vain onnetonta sattumaa?

Kirjassa käsitellään kulttuurieroja ja  maahanmuuttajien kotoutumista yhteiskuntaan tyttöjen tarinoiden avulla.  Kirja on aiheeltaan varsin ajankohtainen: viimeisen vuoden aikana turvapaikanhakijoiden määrä eri puolilla Eurooppaa on kasvanut huimasti, ja maahanmuuttajakeskustelu käy kiivaana. Onko maahanmuuttajatytön kuoleman takana rasistinen motiivi? Vai onko kyse perheen sisäisistä erimielisyyksistä?

Tapauksen selvittämisen aikaan Mariaa painaa edelleen Afganistanissa sattunut tapaus, jossa hän menetti saksalaisen kollegan ja ystävän. He olivat perustamassa myös naisia kouluttavaa poliisikoulua, kun heidän autosaattueensa joutui tienvarsipommin yllättämäksi.

Lehtolainen kuvailee rikosjutun selvittämisen ohella myös komisario Kallion kotielämää, suhdetta mieheensä Anttiin ja heidän kahteen lapseensa. Tarinassa on tällä kertaa vahvasti mukana myös Marian isä, joka on tullut perheen kotikonnuilta Arpikylästä etelään luokkakokoukseen ja majoittuu sen aikaa tyttärensä luona. 

Välillä tuntuu, että olen kuunnellut jo kaikki kirjaston mielenkiintoisilta vaikuttavat äänikirjat. No, eihän asia ihan näin ole, vaan onneksi välillä mukaan tarttuu helmi. Taas kerran puhisin turhautuneena äänikirjahyllyllä etsien viihdykettä työmatkoille, kun silmiini osui tämä Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet. Miten olinkaan unohtanut Lehtolaisen!

Aloin kuunnella äänikirjaa työmatkoilla ja eräänä perjantaina otin viimeiset levyt autosta kotiin kuunneltaviksi, sillä en malttanut odottaa loppuratkaisua viikonlopun yli. Lehtolainen punoo arvoituksellisen juonen ja kuljettaa dialogia luontevasti. Kieli on hiottua. Siinä on myös jotakin kiehtovaa, kun tarina sijoittuu omille kotikulmille. Kerran kävi jopa niin, että ajoin äänikirjaa kuunnellessani samaa tietä, jolla tarinassa liikuttiin.

Olen kirjoittanut blogissa aiemmin vain uusimmasta Maria Kallio -kirjasta Surunpotku (2015) ja ennen blogia olen lukenut muutaman sarjan alkupään kirjan. Nyt alankin metsästää muita osia äänikirjoina. Mielenkiintoista kuunneltavaa riittää, sillä osia on kymmenkunta.

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut (1939)

Alkuteos: And Then There Were None.

Suomentaja: Helka Varho (1940).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 299.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Syksyn uutuuskirjojen keskellä iskee välillä klassikonnälkä. Silloin ei auta kuin etsiä käsiinsä vanhempaa kirjallisuutta — joko omaa kirjahyllyä penkomalla tai kirjastosta lainaamalla. Tällä kertaa tyydytin klassikonnälkäni hotkaisemalla Agatha Christien kenties tunnetuimman dekkarin Eikä yksikään pelastunut.

Tarina sijoittuu 1930-luvun Englantiin. Kaikki alkaa siitä, kun kymmenen toisilleen vierasta ihmistä on saanut kutsun saapua Neekerisaarelle. Kutsun takana on salaperäinen Owens. Käy ilmi, että jokaisella saarella olevalla henkilöllä on jotakin omallatunnollaan, vaikka heitä ei ole tuomittu rikoksista. Jokaisen saaren vieraan huoneessa on sama huoneentaulu, jossa on loru kymmenestä neekeripojasta. Yksi toisensa jälkeen vieraat kuolevat, ja samaan tahtiin vähenevät ruokasalin pöydällä olevan pikkupatsaat. Tunnelma on tiivis, jopa ahdistava, sillä hyvin pian käy ilmi, että yksi vieraista on häikäilemätön murhaaja...

Saaressa oli jotakin maagillista. Sen pelkkä nimikin sai mielikuvituksen toimimaan. Yhteys ulkomaailmaan katosi —saari muodosti oman maailmansa. Maailman, josta ei ehkä voisi koskaan palata.

Tämän lähes kolmesataasivuisen jännärin ahmaisee hetkessä: teksti on nopealukuista, luvut lyhyitä ja juoni jännittävä. Muistelen lukeneeni kirjan ainakin kerran aiemmin. Lukukerrasta on vierähtänyt hyvinkin viisitoista vuotta, joten aivan tuoreessa muistissa tarina ei ollut. Jännitys siis säilyi loppuun asti, vaikka hämärästi muistelin, millä tavalla juoni oli rakennettu. Syyllistä en muistanut enkä taaskaan arvannut.

Agatha Christie on säilyttänyt asemansa yhtenä luetuimmista dekkaristeista vuosikymmenestä toiseen. Rikosten kuningatar on nyt erityisen ajankohtainen, sillä hänen syntymästään tuli kuluneeksi syyskuun 15. päivä 125 vuotta.

Nyt lukemani kirja suomennettin vuonna 1940 ja sai nimekseen Eikä yksikään pelastunut. Teos tunnettiin välillä nimellä Kymmenen pientä neekeripoikaa, kunnes jälleen 2000-luvun alussa teoksen alkuperäinen nimi otettiin käyttöön neekeri-sanan rasistisen sävyn vuoksi. Sinänsä ratkaisu on ymmärrettävä, mutta hieman hämmentävä: tarinassa esiintyy esimerkiksi Neekerisaari, eikä sen nimelle ole tehty mitään.

Nimestä viis: Christien klassikko todella kestää aikaa ja useita lukukertoja.

Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata (1975)

Alkuteos: Män kan inte våldtas.

Suomentaja: Kyllikki Villa (1976).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 183.

Oma arvio: 4/5

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Tova Randers on kirjastovirkailija ja kahden lapsen yksinhuoltaja. 40-vuotispäivänsä kunniaksi hän lähtee ravintolaan tanssimaan ja päätyy sieltä jatkoille Martti Westerin luokse. Mies raiskaa Tovan. Tova ei tee rikoksesta ilmoitusta. Onhan hän kunnanvirkailija ja olihan hän juonut. Hän pelkää julkisuutta ja tietenkin lastensa puolesta.

Naisten naisellisuutta voidaan halventaa tuhansilla tavoilla. Niin että naiset kieltävät sen ja torjuvat sen, väheksyvät sitä ja yrittävät olla miehiä, puhua miesten kieltä, pitkiä vaikeita sanoja ja tärkeyksiä joiden tarkoituksena on vain tyhjyyden salaaminen.

Tova päättää kostaa ja tekee miehelle saman, mitä tämä teki hänelle. Tekonsa jälkeen Tova ilmoittautuu poliisille, joka tulee kyllä paikalle, mutta hymähtelee tilanteelle. Perheasia, jokin pikku rouvan leikki.

Miehiä voidaan rangaista mutta ei raiskata.

Tikkanen osoittaakin melkoisen epäkohdan silloisessa yhteiskunnassa: 1970-luvulla miestä ei todella voinut raiskata, sellaista ei ollut olemassa. Kirjan kirjoittamisen jälkeen raiskauslainsäädäntö on muuttunut, ja nykyisin lain silmissä myös mies voi olla seksuaalisen väkivallan uhri.

Kun aloin lukea kirjaa, hämmennyin. Se on kirjoitettu neljäkymmentä vuotta sitten, mutta tuntuu kovin ajankohtaiselta. Edelleen on tarpeen keskustella naisen asemasta ja seksuaalisesta väkivallasta ja vallankäytöstä. Mieleen nousevat raiskauskeskustelut, jotka takertuvat lyhyisiin hameisiin ja juotuihin siidereihin. Miten edelleen rikoksen syytä etsitään sen uhrista. 

Tikkanen kirjoittaa ajattomasti. Tarina voisi tapahtua nyt, koska tahansa. Toki kirjassa eletään 1970-lukua, jolloin ei ollut kännyköitä tai nettiä ja maailma oli monin tavoin erilainen. Itse ongelma ei kuitenkaan ole hävinnyt mihinkään, ehkä vain muuttanut muotoaan.

Sain kipinän teoksen lukemiseen toukokuisilla Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla. Siellä Märta Tikkanen keskusteli Juha Itkosen kanssa, ja havahduin siihen, että Tikkasen tuotanto on minulle täysin vieras. Nyt lukujonossa odottelevat muistelmaromaani Kaksi ja Henrik Tikkasen osoitetrilogia. 

Kirjasta ovat bloganneet esimerkiksi Hanna, Mari A ja Suketus. 

Jo Nesbø: Verta lumella (2015)

Alkuteos: Blod på snø.

Suomentaja: Outi Menna (2015).

Kustantaja: Johnny Kniga.

Lukija: Paavo Kerosuo.

Kesto 4 t 10 min. 

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Päähenkilö Olav työskentelee alamaailman asiainhoitajana eli palkkamurhaajana. 1970-luvun Oslossa huumebisnes on kahden kauppa, ja Olav taiteilee näiden organisaatioiden välillä. Joulun alla Olav saa poikkeuksellisen toimeksiannon, joka ei hoidukaan aivan rutiinilla. Olav improvisoi, eikä lopputulos ole toivottu. Olav sotkee tilanteeseen vielä omat tunteensa, joten hänellä on selvitettävänään melkoinen sotku.

Kuuntelin kirjan äänikirjana miehen kanssa muutamalla mökkimatkalla. Mies ei ollut kuunnellut äänikirjoja aiemmin ja epäili, voiko keskittyä tarinaan samalla kun ajaa autoa. Tarinan kuunteleminen ei kuitenkaan häirinnyt ajamista, ja aloimme jo miettiä, mitä seuraavaksi kuuntelisimme. Matka sujuu joutuisammin, ja kirjasta on kiva keskustella, kun se on yhdessä kuunneltu.

Verta lumella on melko lyhyt eikä sen juoni ole järin monimutkainen, minkä vuoksi se oli miehelle ikään kuin pehmeä lasku äänikirjojen maailmaan. Lisäksi lukija on tässä sieltä paremmasta päästä. Paavo Kerosuota on miellyttävä kuunnella: hän lukee selkeästi vahvalla äänellään.

Verta lumella ei tarjoa yhtä syviä henkilöhahmoja tai yhtä monimutkaisia juonikuvioita kuin Nesbøn Harry Hole -kirjat, mutta viihdyimme sen parissa. Kepeämpi teos toimii äänikirjana, koska esimerkiksi autoillessa huomio tarinasta herpaantuu välillä. Verta lumella loppuu sen verran kutkuttavasti, että kakkososa oli heti laitettava varaukseen kirjastosta. Verta lumella 2: lisää verta ilmestyy syksyllä, jolloin jatkamme Nesbøn kuuntelua.