Alkuvuoden haasteita – Hanna Lantto: Bilbao & Harry Salmenniemi: Valohammas

Bilbaon kansi: Markko Taina.
Valohampaan kansi: Mikko Branders.

Paritan kaksi alkukevään kotimaista uutuutta, koska perättäin luettuina niiden erot ja yhtäläisyydet korostuvat.

Ensin näkyvät erot. Haaleissa kansissa päättyy Salmenniemen arkitrilogia, kun taas Lanton esikoinen räiskyy kansistaan ulos. Vaunulenkkien monotoninen rytmi törmää eteläeurooppalaiseen, kovaääniseen elämänmenoon.

Valohammas on hillitty yhdenpäivänromaani lapsiperhearjesta, jossa ei näennäisesti tapahdu mitään. Se on arkea, jota ei jaksa ja jaksaa juuri rakkaittensa vuoksi. Siksi siitä on kirjoitettava, kaiverrettava. Yhdessä päivässä on läsnä kaikki, hitaasti ja dialogivetoisesti. 

Minua ei melkein ole. Olen niin rentoutunut, että olen löystynyt. Työnnän vaunuja taivaalla. Lävistän ilmaa kuin neulanen, joka putoaa hämmästyttävän hitaasti. Lähestyn maata, leijun, putoan, en osu: maa väistää minua.

Bilbao taas on sykkivä ja vaiheikas monen vuoden kuvaus Elinasta, josta kasvaa Bilbaon-vaihdon jälkeen Baskimaan ja baskin kielen asiantuntija. Kodinpiiristä syöksytään kaduille, syntyy oma kaveripiiri, juhlat kestävät usein aamuun asti. Nousee kysymyksiä itsemääräämisoikeudesta ja rakenteellisesta väkivallasta.

Jos Salmenniemeltä ajatusten helmet löytyvät tylsyyden keskeltä, Lantolta ne saa poimia vyörytyksen alta:

Koska olen jatkuvasti liikaa, on jonkun pienennettävä minut, näytettävä minulle paikkani, otettava luulot pois. Siksi paikkani on kenen tahansa alla, joka keksii sitä vaatia.

Sekä Bilbao että Valohammas olivat minulle haastavia lukukokemuksia. Olen oppinut, että aina ei kannata uskoa ensimmäistä mielijohdetta jättää kirja kesken, joten sinnittelin. 

Kirjat luettuani taika tapahtuu: alan hahmottaa yhdistäviä tekijöitä näistä niin erilaisista teoksista. Näen säikeitä ja rihmoja, jotka puhuvat elämän merkityksestä, omista rajoista, siitä mikä on tärkeää. Rakkaudesta, ihmissuhteista, oman itsensä tuntemisesta. Kirjoihin palaaminen ja selailu avaavat niiden taidokkuuden. Ne todella onnistuvat välittämään lukijalle ne hiertävät ja puristavat tuntemukset, joita ne kuvaavat. Aina ei tarvitse päästä helpolla.

Valohampaasta ei sisältövaroitusta tarvinne antaa, toki vauvankakan värianalyysi voi olla jollekulle liikaa. Lanton lukemista harkitsevan kannattaa tietää se, että romaanissa naisen keho vertautuu Baskimaahan, jota joku toinen pyrkii kontrolloimaan, myös väkivalloin. Bilbaossa on ehkä häiritsevin repliikki, jonka olen koskaan lukenut. Siitä toipuminen vie huomattavasti kauemmin kuin Salmenniemen laahaavasta arkidialogista.



Hanna Lantto: Bilbao. Tammi 2025. 324 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Markko Taina.
Helmet 2025: 24. Kirjassa tehdään laittomuuksia.

Harry Salmenniemi: Valohammas. Siltala 2025. 205 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Mikko Branders.
Helmet 2025: 29. Kirjailijan viimeisin teos.

Kotimaan kirjakierros: Keski-Suomi.

Yhteisöasumista ilmaston vuoksi – Jenni Räinä: Suo muistaa

Kansi: Jenni Noponen.

 

Nämä suot olivat aidointa, mitä täällä oli. Suo hänen edessään oli niellyt sekunteja, viikkoja, vuosia, tuhansia vuosia. Siihen verrattuna ihminen oli mitätön.

Juho haluaa tehdä osansa ilmastonmuutoksen torjunnassa ja perustaa ekoyhteisön pohjoiseen soiden keskelle. Tarkoituksena on elää omavaraisesti ja ennallistaa ojitettuja soita. Yksin työ on mahdotonta, mutta kunhan tilalle saadaan kerättyä joukko asialle omistautuneita henkilöitä, tavoitteet alkavat tuntua saavutettavilta.

Keskeinen teema kirjassa on ihmisen ja luonnon suhde. Ihmisellä on tarve suitsia luontoa sekä luontokappaleita, mikä tulee hyvin esiin paitsi soiden ojituksissa, myös yhteisön hevosen kohtalossa ja läheisen suurpetokeskuksen kuvauksissa.

Etälukupiirimme tarttui Räinän ensimmäiseen romaaniin ja pääsi lukumatkalle suomaastoon, yhteisöelämään ja tyhjenevälle maaseudulle. Lukupiireissä parasta on lukukokemuksen syveneminen monella tapaa. Tällä kertaa eräs lukupiiristämme kertoi omakohtaisia kokemuksia suo-ojien täyttämisestä ja keskusteluun saatiin aivan uusi taso.

Minulle kirjan mehukkainta antia olivat kuvaukset yhteisöasumisesta, siihen kun mahtuu iloja ja ongelmia. Räinä kuvaa hyvin henkilökemioita ja monenlaisten mieltymysten vaikutusta tunnelmaan.

Pieni rasittava piirre tekstissä oli toisto. Kovin usein henkilöt ”paaluttavat” ajatuksiaan ja monet kulkuväylät ovat ”sorastettuja”.

Suo muistaa jättää miettimään, miten pelkkä hyvä tahto ja oikeutettu päämäärä eivät riitä. Täytyy olla myös osaamista, taitoja ja rehellisyyttä.

Ehkä suo ei tarvinnut ihmistä. Ehkä se palaisi, kun sen olisi aika palata. Ehkä ajalle vain piti antaa mahdollisuus.


Helmet 2024: 33. Kirjassa muutetaan maalle.

Jenni Räinä: Suo muistaa. Gummerus 2022. 261 s. Sain lahjaksi.

Yhdenpäivänromaani someajastamme – Maisku Myllymäki: Valvoja

Kansi: Anna Makkonen. 

Valvoja-romaanin päähenkilö Maia vahtii työkseen taidemuseossa näyttelyn veistoksia. Yhdenpäivänromaani kertoo eräästä joulukuisesta sunnuntaista, jonka nainen päivystää näyttelyn viimeisenä aukiolopäivänä museon eri saleissa vuoroin kollegoidensa kanssa.

Päivän kulkua rytmittävät salin vaihdot ja takaumat, jotka valottavat edeltävien kuukausien tapahtumia. Maialla on ollut suhde etäiseen ja epäilyttävään Peteriin.

Maia on valvoja myös toisella tapaa: hän valvoo useimmat yönsä. Työsunnuntaita edeltää kahdeksan vuorokauden totaalinen unettomuus. Hän on ollut valvella lähes kaksisataa tuntia yhteen menoon.

Tällaiselle supernukkujalle on mahdottomuus edes kuvitella toistuvia valvottuja öitä. Mikä mahtaa olla aivosumun määrä, mikä toimintakyvyn taso?

Valvoessaan patsaita Maia havainnoi näyttelyn kävijöitä, usein tarkemmin kuin kävijät taideteoksia. Vierailijoille tärkeämpää on raportoida näkemästään someen – toisten katseltavaksi. Some tuo tarinaan jälleen yhden valvomisen tason: algoritmit valvovat meitä, ja moni yrittää somen välityksellä valvoa muita.

Sivut kääntyvät, ja hiljalleen lukijan mieleen alkaakin hiipiä epäilyksiä kertojana toimivaa Maiaa kohtaan.

Ajattelin, että elämäni oli nyt yhtä hyvää kuin valittu kuva elämästäni.

Mitä kaikkea valvoneen mieli sumentaa, korostaa, rajaa?

Maisku Myllymäki: Valvoja. WSOY 2024. 302 sivua. Lainasin kirjastosta. Kansi: Anna Makkonen.

Runokirjajoulukalenterin kuumat etkot – Kaija Rantakari: Kertosäe

Kansi: Elina Warsta.

Viime vuoden tapaan Kirjakimaran joulunodotus saa Runokirjajoulukalenterin muodon. Huomenna aukeaa ensimmäinen luukku täällä blogissa ja Instagramissa, tänään etkoillaan. Runokirjan kanssa, totta kai!

Kaija Rantakarin neljäs runoteos Kertosäe on aistivoimainen ja niukkaeleinen. Sen runoilla ei ole nimiä: sivuilla on muutamia säkeistöjä, jotka seuraavat toisiaan jatkumona. Toisinaan sivulla on vain yksi säe.

Kesällä luin Rantakarin Koko meren laajuus -kokoelman, jossa oli samankaltainen rakenne. Säkeistöt seuraavat toisiaan, runo liukuu kansien välissä. Sitä alkaa lukea kuin tarinaa.

Aiemman kaikuja löytyy myös aiheesta: jälleen on kyse kahden ihmisen kohtaamisesta, vetovoimasta. Ja värisevistä reisistä. On ilta, pariutuvia ihmisiä, kemiaa. Rappukäytävä. Huokauksia.

Kertosäkeessä tuo yksi kohtaaminen on perattu, purettu, palasteltu huolella. Koska ilmaisu on vähäeleistä, yhdellä sanalla on painoarvoa. Vähäiset sanat korostavat tilanteen intiimiyttä.

kertosäe sylissäsi
en muista mitään muuta

Kahden ihmisen yhteys on ainutkertainen ja samalla universaali. Se on biologiaa, lajityypillistä käyttäytymistä, mistä muistuttavat sellaiset sanavalinnat kuin elimet ja sylki.

Kertosäe väreilee eroottisesti. Se on hekumoiva muistelu, pieni kiihkeä runotarina.

kumarrut puhaltamaan minua kuin kynttilöitä
liekkejä syttyy ei sammu

Kannen kimaltelevat kädet heijastavat intiimin ja kehollisen runokokoelman tunnelmia. Kertosäe on esineenä kaunis, ja olen iloinen, että se löytyy nyt omasta hyllystäni.


Kaija Rantakari: Kertosäe. WSOY 2023. 54 s. Sain teoksen kirjailijalta.

Kohtaamisten kudelma – Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja

Kannen suunnittelu: Elina Warsta.

Elina Hirvosen Rakkauksien lokikirja alkaa vuodesta 2019, kun minäkertoja kamppailee mielen synkkyyttä vastaan: masennus on tuttu seuralainen jo nuoruusvuosilta, ja nyt sen uhka leijuu jälleen ilmassa. Niinpä hän alkaa koota eräänlaista rakkauskertomuksien mosaiikkia lohduksi itselleen. 

Rakkaustarinat ovat kertojan turvapaikka ja "heikko kohta", ja lukijaakin monenlaisiin rakkaudellisiin kohtaamisiin ja muisteluihin mukaan pääsy lämmittää. 

Rakkautta ei lokikirjassa pakoteta vain romanttiseen muotoon. On rakkautta lapsiin, ystäviin, etäisempiinkin ihmisiin. On myös intohimoista suhtautumista vieraisiin kulttuureihin, tarinoihin, kirjoihin, matkustamiseen. Rakkaudellisuus ulottuu kauas ja moniin, se on perusinhimillinen tunne.

Kertoja-päähenkilö muistuttaa Hirvosta itseään ja romaani on saanut innoituksensa tosielämästä – mutta silti kokonaisuus on kaunokirjallisuutta. Kertojan (ainakin näennäiseen) avoimuuteen yhdistyy dokumentaristi-Hirvosen tapa raportoida maailmaa ja kirjailija-Hirvosen mieltymys hyvään tarinaan.

Kerronnassa on jotakin fragmentaarista. Laivan lokikirjan tavoin se koostuu lyhyistä huomioista, vaikka tarinoita hahmottuu. Kaikesta muodostuu yhtenäinen kudelma, tai sellaiseksi lukijana kaiken päässäni yhdistän.

Tavoitteena oli, että sisällössä ja rakenteessa näkyisi elämän huokoisuus, avoimuus ja hengittävyys, kertoi Elina Hirvonen Helsingin kirjamessuilla haastattelussa, jota seurasin tänään striimin välityksellä. Kirjamessuilen tänä vuonna toipilaana kotoa käsin, mikä ei tietenkään korvaa syksyn kohokohtaa messuhalleissa koettuna, mutta onneksi pisaroita messutunnelmasta tihkuu tänne kotisohvallekin.

Rakkauksien lokikirja saa uskomaan hyvään, vaikka se kuvaakin monia epäreiluja ja kohtuuttomia tilanteita. Sen luvataan olevan trilogian avausosa, mikä saa odottamaan lisää. Lisää lämpöä, läsnäoloa ja kohtaamisia tähän kiireiseen ja sotien runtelemaan maailmaamme.

Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja. WSOY 2023. 229 s. Lainasin kirjastosta.

Helmet 2023: 43. Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa.

Runoa suven päivään – Kaija Rantakari: Koko meren laajuus

Kansi: Mikko Branders.

Hyvää runon ja suven päivää! Eino Leinon päivänäkin tunnetun teemapäivän kunniaksi kirjabloggaajat kirjoittavat tänään runokirjoista. Ankin kirjablogi organisoi haasteen, koska runot saavat nykyisellään harmillisen vähän huomiota blogeissa. Tänään tilanne on toinen!

Kesä ja meriaiheiset kirjat kuuluvat monen mielestä yhteen, ja aiempina kesinä järjestinkin Kirjoja ulapalta -lukuhaastetta. Tänä vuonna siihen eivät rahkeet riitä, mutta voihan merikirjoja ilman haastettakin lukea. 

Kaija Rantakarin Koko meren laajuus on huokoinen runokokoelma, jonka runoja ei ole nimetty. Teksti velloo säkeestä ja säkeistöstä toiseen kuin meren avaa, josta ei voi erottaa alkuja ja loppuja. Kokoelmassa meren mahti vertautuu ihmisten välisiin suhteisiin. Luin runoista intohimoa, etsimistä ja löytämistä, jonkin kartoittamattoman herättämää uteliaisuutta. 

Mitä kaikkea on meren pinnan alla? Samaa kysytään, kun tutustutaan toiseen ihmiseen. Entä mitä tarkoittaa se, kun tuntee toisen läpikohtaisin, joka sopukan? Onko se edes mahdollista? Kuin meressä, toisessa ihmisessä taitaa aina olla ne pimeät syvänteet, joihin ei ole pääsyä.

Kahden ihmisen välinen vetovoima on luonnonlain kaltainen ilmiö, vaikka sitä ei voikaan kaavoiksi purkaa. Siihen liittyy aina mystinen ja selittämätön puoli: /halu ei ole koskaan yksinkertaista/. Runoissa toistuvat yhteen painetut, levittyvät ja värisevät reidet. 

Kokoelma tulvii puhuttelevia ja ajattelemaan herätteleviä säkeistöjä, tässä niistä yksi:

vuorovedettömän maan käsitys vuorovesistä
on romanttinen
tasapaino on väärinkäsitys, kulutus kuluttaa

Vuorovesi-ilmiö on minun silmissäni kiehtova, koska sitä ei voi Suomessa juuri havaita. Kuivalla maalla nököttävät veneet ovat täällä tuttuja vain kuvista tai ulkomaanmatkoilta. Jos sen kanssa joutuisi elämään, ei siinä välttämättä olisi mitään kutkuttavaa, herättelevää, vaan se olisi elämää ohjaava tekijä siinä missä suomalaisille lumiset talvet. Vaikkapa australialaiselle ne taas ovat eksoottisia, romanttisiakin ehkä, mutta lumen kolaaminen hiki päässä aamuvarhaisella ennen töihin lähtöä ei aina ole yhtä juhlaa.

Viimeinen säe väittää, että tasapaino on väärinkäsitys. Jos ajatellaan vuorovettä, sen nousu- ja laskuvesi eli kaksi ääripäätä ei siis tarkoita harmoniaa. Onko jatkuva liike kuluttavaa? Säkeen voisi ajatella viittaavan myös ihmisen mielen sopusointuun, sillä kuluttamiseen perustuva elämäntapa voi rasittaa pankkitilin lisäksi mieltä.  

Koko meren laajuus on jaettu viiteen osaan, joista toisella ja neljännellä ei ole edes numeraalista nimeä. On siis ensimmäinen, kolmas ja viimeinen osa, ja kaksi nimetöntä jaksoa niiden välissä. Merillä ei ole rajoja, ei loppuja, mutta silti runokokoelmalla voi olla viimeinen osa.

Helmet 2023: 12. Kirjan nimi liittyy veteen.

Kaija Rantakari: Koko meren laajuus. Poesia 2018. 71 s. Lainasin kirjastosta.

Kokonaisuuden palasia – Ia Genberg: Yksityiskohdat

Kansi: Sara R. Acedo

Ilmassa on lupauksia keväästä. Puiden välistä pilkottava aurinko häikäisee, tulppaanit ovat ilmestyneet kauppojen hyllyille, toukokuisen Helsinki Litin ohjelmisto täydentyy hiljalleen.

Ia Genberg löytyi Litin esiintyjälistalta ensimmäisten joukossa, joten hänen tuore suomennoksensa Yksityiskohdat kiilasi luettavien kirjojen kärkeen. Alkuteos Detaljerna voitti viime vuoden August-palkinnon ja on Genbergin neljäs romaani.

Kirjan alussa kertoja makaa kuumeen kourissa – yleensähän kuumeisena mieli on jotenkin höttöinen, sumuinen. Kertojan mieleen kuumetila kuitenkin marssittaa neljä elämässä paljon merkinnyttä ihmistä, ja hän tarkentaa yksityiskohtiin. Juhliin, arkeen, eroihin, syvän ymmärryksen hetkiin. Palasista hahmottuu kokonaisuus.

Kirja jakautuu muisteltavien ihmisten mukaan neljään lukuun. Kerran he ovat olleet ystäviä, rakastettuja, läheisiä, kertojalle koko elämä, mutta eivät ole enää. Kohtaamisista on aikaa, toisista enemmän kuin toisista. Välimatka kirkastaa kertojalle suhteiden merkityksen ja omat valinnat. Yksityiskohdissa on elämä:

– – vain yksityiskohdilla on merkitystä, tiivistämisen asteella, kysymyksillä miten ja mikä ja kaikilla kuka-sanalla alkavilla kysymyksillä. Nuorena ajattelin, että pitäisi matkustella enemmän, kauemmas, pitäisi viipyä vierailla mailla ja olla jatkuvasti liikkeellä, jotta ikään kuin eläisin toden teolla, mutta myöhemmin huomasin, että etsimäni oli täällä, se sisältyi kaikkeen mitä minulla oli ympärilläni, sisimmässäni, niissä pätkätöissä joista tuli varsinainen työni, arjen vaivoissa, niiden silmissä joita kohtaan, jos jään katsomaan tarkasti.

Elämäntarinan sisälle mahtuu monia kertomuksia, joista osa jää ikään kuin kesken. Onneksi yksi on ja pysyy: ystävä Sally.

Helmet 2023: 29. Kirjassa on minä-kertoja.


Ia Genberg: Yksityiskohdat. Johnny Kniga 2023. 160 s. Suom. Jaana Nikula. Alkuteos: Detaljerna (2022). E-kirja BookBeatista.

Lapin taikaa ja kirouksia – Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

Kannen kuva: Arla Kanerva. Graafinen suunnittelu: Safa Hovinen.

Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys on mielikuvituksen juhlaa. Karila ammentaa tarinaansa aineksia kansanperinteestä, mytologiasta ja legendoista. Melkoinen soppa siitä syntyykin. Reaalimaailman lait eivät päde, tai ainakin niitä taivutellaan vahvasti fantasian ja maagisen realismin keinoin.

Asiat ovat sellaisella tolalla, että Lappiin menijöitä vastassa ovat puomit ja rajatarkastus. Eteenpäin ei kannattaisi jatkaa. Se, joka uskaltautuu rajan tuolle puolen, kohtaa melkoisen joukkion omituisia otuksia, kuten näkin, hattaran ja peijoonin. Metelit mellastavat, mutta raitajalat ovat käyneet harvinaisiksi. Ilmassa on henkiä, kirouksia – ja tietenkin sääskiä.

Joka kesä Elina palaa kotiseudulleen pohjoiseen. Lapissa häntä odottavat hauki lammessa ja nuoruudenrakastettu, jota hän ei tosin välittäisi nähdä. Tällä kertaa perinteinen hauen kalastus saa entistä maanisempia piirteitä ja polkaisee käyntiin kutkuttavan tapahtumasarjan. Rikosjuonnekin saadaan juoneen mukaan, sillä Elinalla on perässään poliisi.

Murteella höystetty dialogi pulppuaa letkeää huumoria:

– Tiesikkö, että sulla on peijooni takapenkillä?

– Tiedän.

– Mennään sitte.

Karilan haukiseikkailu vaatii lukijalta heittäytymistä eikä sitä voi totiselle lukijalle suositella. Tähän päädyimme kirjaston lukupiirissä, jossa keskustelimme kirjasta kuluneella viikolla. Lukupiirissä kirja jakoi mielipiteitä: enemmistö ihastui, mutta kaikkiin kirjan huumori ja runsaus eivät uponneet. Yhden mielestä siinä oli aivan liikaa kaikkea, toinen taas ei olisi ottanut siitä mitään pois. Keskustelumme osoitti elävästi, miten eri tavoin kirjan voi kokea.

Minuun Karilan mielikuvituksellinen maailma ja sujuva tarinaniskentä tekivät vaikutuksen. Ja mitä dialogia! Ehkä jotakin olisi ollut varaa karsia, mutta hyvin romaani toimi näinkin.

Pienen hauen pyydystys on toimittajana tunnetun Karilan ensimmäinen romaani, aiemmin häneltä on julkaistu kaksi novellikokoelmaa. Seuraava romaani on ilmeisesti jo työn alla: tämä tiedonmurunen ilahduttaa monia lukupiiriläisiä sekä työkaveriani ja minua, lukupiirin vetäjiä. Pohjoiseen teemoittuvan keväämme aloitti Kerttu Vuolabin Valon airut, seuraavaksi tutustumme Pekka Juntin Lapissa juoksevaan Villikoiraan.

Helmet 2023: 38. Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan.

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys. 280 s. Siltala 2019. Lainasin kirjastosta.

Ihmiselämä aamusta iltaan – Virginia Woolf: Aallot

Luin kansipaperittoman kappaleen.

Kirjayhtymä 1979. 213 s.
Alkuteos The Waves (1931). Suom. Kai Kaila. 

Oma arvioni: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.



Virginia Woolf -lukupiirimme käynnisti tällä viikolla syyskautensa Aallot-romaanilla. Kerrankin aloitin kirjan lukemisen ajoissa, mikä selittää kesäisen kuvan. Hyvästä startista huolimatta viimeiseen yöhönkin piti jotakin jättää.

Aallot koostuu yhdeksästä jaksosta, joista jokaisen aloittaa eläväinen kuvaus meren aalloista. Toinen jakso alkaa näin:

Aurinko kohosi korkeammalle. Siniset aallot, vihreät aallot levittivät rannalle nopean viuhkan, kiersivät piikkiputken töyhdön ja jättivät matalia valolätäköitä sinne tänne hietikolle. Niiden takana erottui heikko musta reunus. Kivet jotka olivat olleet utuisia ja pehmeitä kovettuivat ja niihin ilmestyi punaisia uurteita.

Aalto-osion jälkeen on aina vuorossa kirjan kuuden henkilöhahmon vuorottelevaa yksinpuhelua. Bernard, Louis, Neville, Rhoda, Jinny ja Susan varttuvat kirjan mittaan lapsista keski-ikäisiksi – heidän kasvunsa tahdisssa aamu vaihtuu päiväksi ja kääntyy jälleen iltaan.

Ihmisen elämänkaari vertautuu vuorokaudenkiertoon ja tuppaa noudattamaan tiettyä kaavaa. Ihminen on yksi luonnon organismi siinä missä kasvit ja eläimet. On joukkoja, kuten ihmismassoja, parvia tai lehtipyörteitä, joista voi kuitenkin erottaa yksilön. Kaikki kuusi henkilöhahmoakin rakentuvat jokainen persooniksi, vaikka aluksi sekoittuvat lukijan mielessä yhdeksi joukoksi.

Eniten äänessä on Bernard, jonka suulla usein kommentoidaan tarinoiden olemusta ja kirjoittamista. Kuten näin: Miten kyllästynyt olenkaan tarinoihin, lauseisiin, jotka etenevät sirosti, kaikki jalat maassa! Aallot ei tosiaan etene sirosti tai jalat maassa, se vyöryy kuin hyökyaalto voimalla eteenpäin. Mutta aaltokin murtuu lopulta, kohtaa loppunsa. 

Jonkinlaista esipuhetta olisin lukemisen tukemiseksi kaivannut, mutta alun takkuilun jälkeen aloin hahmottaa rakennetta. Minulle kirja näyttäytyi pienoismaailmana, jonka tapahtumia henkilöt selostavat vuoronperään. Kaikki tapahtuu kuin jonkinlaisen lasikuvun alla, ja jokainen vuorollaan sanallistaa tekemisiään ikään kuin ulkopuolelta. Vähän kuin seurattaisiin tapahtumia nukkekodissa tai filmillä.

Lukupiiriä varten kahlailin Woolfin päiväkirjoja III ja IV, joissa kirjailija kuvaa Aaltojen syntyä ja monia versioita. Ensimmäinen viittaus vuonna 1931 ilmestyneeseen kirjaan on marraskuulta 1926:

Kaikesta huolimatta minua riivaa välillä jokin puoliksi mystinen, hyvin syvällinen naisen elämäntarina, joka tulee kerrottua kokonaan sopivana ajankohtana. Ajankulu häviää siitä täysin, tulevaisuus kukoistaa jotenkin menneisyydestä. Yksi tapahtuma – sanotaan vaikka kukan putoaminen – voisi sulkea kaiken sisäänsä. Teoriani on, ettei todellisia tapahtumia ole periaatteessa edes olemassa – eikä myöskään aikaa. Mutta en halua pakottaa tarinaa esiin. Minun on nyt hahmoteltava esseekirjaani.

 

Woolfille itselleen monet henkilöhahmot edustivat ihmisen eri puolia, sitä miten olemme kaikki yhtä emmekä niin erillisiä kuin luulemme. Päiväkirjoista muun muassa selviää, että kirjan nimi oli aluksi Koit ja että Woolf kuunteli Beethovenia sitä kirjoittaessaan. Hän kutsui kirjaa näytelmärunoksi ja sarjaksi dramaattisia yksinpuheluita. Hän halusi välttää lukuja ja taukoja, saada veren virtaamaan hyökynä alusta loppuun saakka.

Minun makuuni Aallot oli liian menetelmällinen. Vaikka jäin kiinni suunnitelmalliseen rakenteeseen ja sen tarkkailuun, ihailin sitä samalla. Woolf on ladannut suhteellisen ohueen kirjaan niin monia tasoja, ettei ihmekään, että tulkintoja ja analyysia on netti pullollaan. Symboleista voisi kirjoittaa tutkielman  – ja on kirjoitettukin.

Lukupiiriläisiäkin kirja jakoi. Oli kesken jättäneitä, kahdesti lukeneita, kuvailujaksoihin tuskastuneita, sanoilla maalailuun ihastuneita. Tekstistä löydettiin erilaisia elämänohjeita, kuten se, että erillisyys ja yksinäisyys voi olla positiivinen asia tai että elämän vilistäessä ohi olisi tärkeä ottaa hetkestä kiinni. Ihmetystä herätti se, miten joku on voinut kirjoittaa näin, kun itselle jo lukeminen tuottaa vaikeuksia. Kirja todettiin klassikoksi, ja siitä löytyi tarttumapintaa – vaikka yhteyksiä omaan salaojaremonttiin!

* * *

Nyt kun olemme lukupiirikollegani kanssa perehtyneet Woolfin kirjoittamiseen ja tuotantoon paremmin, olemme huomanneet, että rakensimme lukupiirimme rakenteen vähän väärin. Emme käsittele lukupiirissä teoksia niiden ilmestymisjärjestyksessä, vaikka se olisi Woolfin kohdalla ollut ehdottoman tärkeää. Woolf kehittää ilmaisuaan ja romaanimuotoaan tarkoituksellisesti, minkä kronologinen lukemisjärjestys olisi tuonut paremmin esiin. Esimerkiksi Majakka on meillä vuorossa vasta ensi tammikuussa, vaikka Aallot on tulkittavissa sen jatko-osaksi.

Kirjoittajan matka minuuteen – Hanna Brotherus: Ainoa kotini

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2021. 329 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Jälleen elin todeksi kirjamessut porttina kirjallisuuteen -teorian. Kuuntelin reilu viikko sitten Turun kirjamessuilla Hanna Brotheruksen haastattelua, vaikutuin kuulemastani ja poikkesin haastattelun jälkeen ostoksille Brotheruksen kustantajan osastolle. Nyt ei ollut aikaa odotella kirjastovarausta, halusin kirjan omakseni. Pian kirja jo keikkui paperikassissa käsivarrellani, ja illalla hotellissa pääsin nauttimaan ostoksestani. Ainoa kotini veti puoleensa viimeiseen sivuun saakka.

Brotherus kuvaa esikoisteoksessaan avoimesti äitien ja tyttärien suhteita ja naiseuden kipupisteitä minäkertojan elämäntarinan kautta. Kirja on erilaisten tekstilajien yhdistelmä: proosajaksojen lomasta löytyy otteita päiväkirjasta, aforisminkaltaisia ajatuksia, listauksia ja perheenjäsenten kirjeitä toisilleen.

Kertojanainen on keski-ikäinen neljän lapsen äiti, joka kertaa siihenastista elämäänsä lapsuudesta tähän hetkeen. Tanssijana ja koreografina työskentelevä kertoja on hyvin esikoiskirjailija Brotheruksen kaltainen. Messuhaastattelun perusteella tiedän, että kirja on omakohtainen, mutta tietenkin vain tiettyyn rajaan saakka.

Tiedän, että muisti on epäluotettava kertoja. Jokainen on oman elämänsä päähenkilö, ja jonkun toisen näkökulma tarinaani on toinen. Näistä huolimatta haluan lisätä, että jos joku toivoo, että kirjoittaisin hänestä lämpimämmin, hänen olisi pitänyt miettiä sitä jo kauan sitten.

Lapsuuden rakkaasta tanssiharrastuksesta tulee naiselle ammatti, vaikka vanhemmat eivät annakaan hänen aloittaa balettikoulua. Perfektionismi ja itsensä kanssa kilvoittelu ovat kaikessa läsnä, myös äitiydessä. Lasten kipuilu on rankkaa, kun nainen eroaa lastensa isästä. Lapset aikuistuvat ja muuttavat omilleen, mutta tukeutuvat edelleen vahvasti äitiinsä. Onni on uusi rakas ja oma aika toukokuisessa Pariisissa.

Ruumiillisuus ja kehoyhteyden pohtiminen läpäisevät kirjaa. Kirjan nimi viittaa kertojan kehoon, se on hänen ainoa kotinsa. Jokainen elää vain kerran ja jokaisella on vain yksi keho, jonka kanssa pitäisi tulla toimeen koko matka. 

Oma ja muiden kehot sekä niiden painot ovat aina olleet naisen elämässä huomion kohteena. Lapsuudenperheessä isä tapasi kommentoida ihmisten painoa, ja naisen sisko sairastui vakavaan syömishäiriöön. Keho on tanssijalle työväline, joten nainen havainnoi kaikki muutokset tarkasti ja syömisen rajoittamisella hän pyrkii pitämään kehon hallussaan. 

Myöhemmin kun myös naisen oma tytär sairastuu anoreksiaan, alkaa herätä epämiellyttäviä kysymyksiä. Onko naisen kehosuhde sittenkään terve? Missä menee sairauden ja terveyden raja, mikä on normaalia?

Kertoja kuvaa sisällään kasvavaa juurakkoa, joka on eräänlainen kaikkien ikävien asioiden möykky. Se sai alkunsa lapsuudenkodissa istutetusta tavasta tuntea häpeää tekemisistään, olemisestaan. Kirjoittaminen ja asioiden halki puhuminen on kertojan yritys riuhtaista itsensä vapaaksi tuosta juurakosta. Kertoja reflektoi kirjoittamistaan ja liittää myös siihen fyysisyyden:

Minulle ajatus on kirjoittamisessa tärkeämpää kuin muoto. En elä enkä koe asioita määrämittaisina vaan enemmän jatkuvana virtana. Siksi ajattelen kirjoittamisen usein liikkeen kautta.

Ja toisaalla: 

Minulle kirjoittaminen on ollut aina myös osa kehollista olemassaoloa. 
       Olen kirjoittanut peukalollani etusormen kylkeen, kielellä kitalakeen, tussilla kämmeneen ja jalkaterällä hiekkaan. Nyt kirjoitan ensimmäistä kertaa tietoisena siitä, että sanat jäävät muiden luettavaksi.

Brotherus on löytänyt kirjoittajana oman äänensä, joka on konstailematon. Teksti etenee suoraviivaisesti, siinä on vaivattomuuden tuntua. Toistoa tehokeinona on hyödynnetty juuri sopivasti. Lukija voi löytää kirjasta samastuttavaa ja tunnistettavaa, vaikka omalla elämänpolulla olisi ollut hyvin erinäköisiä mutkia ja risteyksiä kuin kertojalla.

Julkisuudenhenkilöiden kirjoittamat esikoisromaanit ovat päässeet yllättämään minut positiivisesti tänä syksynä. Laura Malmivaaran Vaiti oli hieno lukukokemus, samoin tämä Brotheruksen romaani oli ajatuksia herättävä lukunautinto.

Helmet 2021: 1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa.

Muutosten viikko lintusaarella – Maisku Myllymäki: Holly

Kansi: Anna Makkonen.

WSOY 2021. 255 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Kirjasyksyn uutuuksista tartuin ensimmäisenä Maisku Myllymäen esikoisromaaniin Holly. Siinä luontotoimittaja Eva matkustaa kaukaiselle saarelle tapaamaan Hollya, saarta asuttavaa naista, joka on havainnut saarellaan harvinaisen linnun, vihermehiläissyöjän. Eva viipyy saarella viikon ja tarkoituksena on saada aikaan lehtijuttu: lukijoita kiinnostaa toimittajaäidin ohjeiden mukaisesti jopa enemmän Hollyn tarina kuin lintu.

Eva katselee ympäristöään biologin silmin. Hänen  silmissään Holly kukoistaa kuin pallohortensia. Teksti vilisee erityisesti lintusanastoa, ja Hollyn talossa, jossa Evakin majoittuu, on jotakin viidakkomaista. Mutta missä luuraa se lintu, joka toi Evan saarelle?

Holly ja Eva ovat kaksi erilaista naista suljetussa miljöössä. Holly on viisissäkymmenissä, Eva 35. Toinen on vaalea, ulottuvainen kuin haikara, toinen taas tumma ja fasaanimaisen pyöreä. Holly on koko ajan jotenkin valtoimenaan, kaftaani liehuu ja kainaloissa on tuuheat pöheiköt. Hollyn nauru on rehevää, häpeilemätöntä, se on yhtä aikaa kaiken paljastavaa ja torjuvaa. Eva on sulkeutuneempi ja varautunut asiallisesti leikatussa polkkatukassaan, kompleksinenkin.

Hollyn aviomies on kuollut nuorena, minkä jälkeen hän erakoitui saarelleen seikkailuvaiheen jälkeen. Evan vierailun aikana saaressa piipahtaa Hollyn entisestä elämästä Roberto, joka avaa Evalle Hollyn taustoja. 

Hollyn tähti teatteritaivaalla on himmennyt, mutta nyt hän työstää artikkelia ohjaajan ja näyttelijän välisestä dynamiikasta. Hollyn suulla kommentoidaan kirjoittamista:

Olen kirjoittanut jo sivutolkulla, kuten näet, mutta en ole löytänyt vielä ydintä, sitä mitä oikeasti haluan sanoa. Minä kirjoitan aina näin, järkyttäviä määriä, kokonaisia romaaneja, ennen kuin tajuan, mistä minun pitäisi oikeasti kirjoittaa, ja ehkä juuri siksi minä vihaan kirjoittamista, se on niin laajaa ja avaraa, se vaatii koko maailman haltuun ottamista, vaikka lopullisessa tekstissä olisikin vain pieni viipale siitä kaikesta.

Saari muuttaa Evaa, jolle himo ja halu olivat saarelle tultaessa vieraita. Tai oikeastaan se on Holly, joka häntä muuttaa, ja osansa on myös jokailtaisilla viinipulloilla. Viikon aikana Evan muodonmuutos etenee ja samalla tunnelma tihenee. 

Myllymäen kirjalliset esikuvat vilahtelevat näkyvinä ja rivien väleissä. Omalaatuinen nainen lintujen keskellä – täytettyjen, elävien, printeissä kukertavien – tuo mieleen Marja-Liisa Vartion Hänen olivat linnut. Teoksen motto ”Minusta on vastenmielistä ajatella että minä olen syyllinen ja olen varma että en ole" on peräisin Iris Murdochin Meri, meri -romaanista. Murdochin kirjan kohdalle Holly myös asettaa viinipullon kirjahyllyssä naisten ensimmäisenä iltana. Murdochin romaani nousee myöhemmin keskeiseksi, se on Hollylle eräänlainen peili elämään.

Holly on joka sivullaan nautinnollista ja palkitsevaa luettavaa, siinä ei ole mitään ylimääräistä ja samalla siinä on kaikki, mitä tarvitaan. Kirjassa yhdistyvät monet minua kiehtovat elementit: on meri, saari, värikästä henkilökuvausta, kirjallisia viittauksia ja arvoituksellinen tunnelma. Kerronta on yhtä aikaa täyteläistä ja kuulasta, lukijan havaittavaksi on jätetty tasoja ja koukkuja. 

Kirjan lopussa on kirjailijaa inspiroineen kirjallisuuden lähdeluettelo – rakastan tällaisia listauksia, on ihana antaa kirjojen johdattaa toisten kirjojen luo!

Meri on niin vahvasti läsnä, että kirja sopii Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen. Helmet-haasteessa ujutan Hollyn kohtaan 17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi, vaikka keskeisiä henkilöitä on kaksi.

Naisia sodan varjossa – Sarah Waters: Yövartio

Kansi: Tuula Kuusela.

Tammi 2007. 509 s.
Alkuteos: The Night Watch (2006).
Suom. Helene Bützow.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.


Naistenviikko-lukuhaaste jatkuu! Yksi tapa osallistua teemaviikkoon on postata kirjasta, jonka kirjailija tai henkilöhahmo on kyseisen päivän nimipäiväsankari. Tänään nimipäiväänsä viettävät Sari, Saara, Sara, Salla, Salli ja Sarita – joten hieman venyttäen kytken päivään brittiläisen Sarah Watersin.

Yövartio lähtee liikkeelle vuodesta 1947. Toinen maailmansota on päättynyt ja Lontoossa eletään kiivasta jälleenrakennuksen aikaa. Waters tutustuttaa lukijansa joukkoon nuoria aikuisia, jotka yrittävät selvitä sodan jälkimainingeissa.

Helen ja Viv ovat töissä avioliittotoimistossa, Vivin veli Duncan työskentelee tehtaassa. Helen asuu yhdessä puolisonsa Julian kanssa ja on epäileväinen tämän liikkeistä. Mickey on töissä huoltoasemalla, koska se on yksi harvoista työpaikoista, missä nainen saa pukeutua housuihin. Vivillä on salainen suhde naimisissa olevaan mieheen, kun taas Kay huomaa jääneensä yksin.

Waters kertoo henkilöistään arvoituksellisesti ja säästellen, niin että lukijan mielenkiinto ja uteliaisuus taatusti heräävät. Erityisesti Duncanin asumisjärjestely mystisen herra Mundyn luona herättää kysymyksiä, samoin työpaikka. Miksi mies tyytyy tehdastyöhön, mikä on hänen suhteensa herra Mundyyn? Entä kuka on kuollut Alec, mitä on tapahtunut? Miksi Helen on sairaalloisen mustasukkainen kirjailijapuolisostaan?

Yllättävää kyllä, seuraava aikataso vie vuoteen 1944 ja viimeinen sodan alkuvaiheisiin 1941. Vastauksia ihmissuhteiden kiemuroihin ja henkilöhahmojen käytökseen haetaan menneisyydestä.

Kirjan nimi Yövartio viittaa ainakin siihen, miten Kay ja Mickey työskentelevät sodan aikana öisin ambulanssisisarina. He menevät ensimmäisinä paikan päälle, kun ilmahyökkäys on osunut rakennukseen. Öiset ilmahyökkäykset muuttavat Lontoon painekattilaksi, ja naisilla on usein vastassaan lohdutonta tuhoa ja kärsimystä. Kun pommikoneet ovat jo kaikonneet, jäljelle jää tuhkaa ja tomua, romahtaneita rakennuksia ja paljon surua. Erityisen viheliäisiä ovat palopommit, jotka porautuvat kattojen läpi asuntoihin.

Waters tuo tarinaansa sota-ajan lieveilmiöitä. Tupakka palaa aina ja kaikkialla. Laittomat abortit ovat hengenvaarallisia, itsemurha on rikos, samoin aseista kieltäytyminen. Sodan päättymisen jälkeen avioliittotoimistot yrittävät yhdistää nuoria.

Waters kirjoittaa kuvailevasti, ja Lontoon kadut tulevat eläväksi, samoin naisten arki ja näkökulma sodassa. Sodan vaikutukset ympäristöön ja yhteiskuntaan ovat konkreettisia ja selkeitä verrattuna siihen, miten sota vaikuttaa nuoriin ihmisiin. Miten järkyttävistä tapahtumista voi selvitä?

Romaanin aikarakenne on mielenkiintoinen, enkä saa mieleeni toista vastaavalla tavalla etenevää kirjaa. Ensimmäistä aikajaksoa lukiessani hieman ihmettelin, mahtavatko auki jäävät kysymykset saada vastauksen. Näin ilokseni kävi, sillä Waters palkitsee lukijansa: selitykset löytyvät menneisyydestä.

Helmet-lukuhaaste 2020: 25. Kirjassa ollaan saarella.

Arkisen elämän suuruus – Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Kansi: Laura Lyytinen.

Tammi 2020. 380 s.
Alkuteos: Olive Kitteridge (2008).
Suom. Kristiina Rikman.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: sain lahjaksi.


Miten huikeaa oli saada kevään odotetuin kirja käteen suoraan sen ilmestymispäivänä! Pienen vihjailun tuloksena mieheni yllätti tulemalla töistä kotiin kirjakaupan kautta. Tuosta aurinkoisesta ilon päivästä on nyt kulunut reilu kuukausi, ja maailma on tänään hyvin erilainen kuin tuolloin. Korona on teljennyt meidät neljän seinän sisään, etätöistä on tullut miehellenikin pakon edessä arkea, eikä kotoa poistuta kuin kauppaan ja koiralenkeille. Mökille ei ole asiaa.

Uutiset ja arki ovat kuin dystopia-romaanista: ihmiset kulkevat maskit kasvoillaan, alueita eristetään, rajoja valvotaan, valtaosa ihmisistä on sulkeutunut koteihinsa vapaaehtoiseen tai pakolliseen karanteeniin. Vastassa on yhteinen vihollinen, jota ei voi paljain silmin nähdä.

Alkuvuoden olen etsinyt uutta työtä, mutta tässä maailmantilanteessa se on alkanut näyttää mahdottomalta. Poikkeusolot ja epävarmuus omasta työtulevaisuudesta ovat vaikuttaneet minuun niin, että keskittymiskykyni on ollut viime viikkoina olematon. Kirjoittamisesta ei ole tullut mitään, koko ajan eksyn vain uutissivustoille. Lukeminen on onnistunut joinain päivinä, joten bloggausjonoa on päässyt kertymään.

Vähitellen poikkeustilasta on tullut uusi normaali ja työkuvioissakin näkyy toivoa. Vakituisen työn saaminen tässä tilanteessa tuntuu lottovoitolta, mutta toki en huokaise ennen kuin nimet ovat paperissa. Maaginen paperi on jo postissa, joten lähellä ollaan.

Yritän saada purettua bloggausjonoa nyt kevään mittaan. Tämä Strout-teksti jää maaliskuun ainoaksi bloggaukseksi, huhtikuussa yritän saada useamman tekstin aikaan. Onhan pian myös aika käynnistää perinteinen merikirjahaaste!

Mutta nyt otsikon kirjaan.

Intoilin tästä tuoreesta Strout-suomennoksesta, koska hänen edelliset kirjansa Nimeni on Lucy Barton ja Kaikki on mahdollista olivat minulle ilmestymisvuosinaan käännöskirjojen huippuja. Pari vuotta sitten luin myös Stroutin esikoisromaanin Pikkukaupungin tyttö, joka sekin miellytti. Uuden suomennoksen nimihenkilö Olive Kitteridge on monille tuttu hahmo HBO:n minisarjasta. En ole sarjaa katsonut, joten pääsin lukemaan kirjaa ilman ennakko-odotuksia. Välttelin myös kirja-arvioita parhaani mukaan ennen kirjan lukemista.

Kirjassa on kahdesta edellisestä suomennoksesta tuttu novellikokoelman kaltainen rakenne. Tällä kertaa yhdistävä tekijä ei ole Lucy Barton vaan kipakka Olive Kitteridge. Olive asuu Crosbyn pikkukaupungissa Mainessa ja on eläkkeelle jäänyt matematiikan opettaja. Työvuosinaan hän oli koulun pelätyimpiä opettajia. Olive on tiukka, piikikäs ja häijykin. Suorasukainen nainen puhuu suunsa puhtaaksi ja laukoo totuuksia.

Olive ei ole kaikissa novelleissa päähenkilö, mutta jokaisessa on jokin linkki Oliveen tai hänen perheeseensä. Jokainen luku avaa jonkin uuden puolen Olivesta tai perustelee hänen käytöstään. Esimerkiksi avaustarina Apteekki kertoo tarkemmin Oliven miehestä Henrystä, joka teki uran lähikaupungin apteekkarina. Minkälaista on olla sapekkaan Oliven puoliso? 

Olivella ja Henryllä on poika Christopher, jolla on ollut omat haasteensa äitinsä kanssa. Luku nimeltä Pieni säväys kertoo Christopherin ja hänen vaimonsa hääpäivästä, joka meinaa olla Olivelle liikaa: vieraat, juhlavaatteet, se että pitää luopua pojasta. Hääjuhlan aikaan Olive livahtaa piiloon poikansa makuuhuoneeseen, pakoon juhlahumua.

Olive on iso nainen. Hän tietää sen itsekin, mutta ei hän ole aina ollut iso, eikä hän ole vieläkään oikein tottunut siihen. Pitkä hän on toki aina ollut ja tuntenut itsensä usein kömpelöksi, mutta isoksi hän muuttui vasta ikääntyessään. Hänen nilkkansa ovat turvoksissa, hartiat pyöristyneet, niska paksu, ja ranteet ja kädet näyttävät muuttuneen miehisiksi. Muutos vaivaa Olivea – totta kai se vaivaa, joskus kun hän on yksin, se vaivaa erityisen paljon. Mutta ei hän enää elämän tässä vaiheessa aio luopua ruoan suomasta lohdusta, ja juuri nyt se tarkoittaa että hän näyttää lihavalta, nukkuvalta hylkeeltä, joka on kiedottu jonkinlaiseen harsovaippaan.

Strout kuvailee tarkasti henkilöhahmojen luonteita ja piirteitä. Arkiset valinnat ja rutiinit ovat paljastavia. Kirjan teemoiksi hahmottuvat perhe, avioliitto, ihmissuhteet ja ikääntyminen. Erityisen herkullista on pikkukaupunkielämän kuvaus, se miten ihmisten suhteet kietoutuvat toisiinsa. Opettajalla on ollut vuosikymmenien ajan mahdollisuus havainnoida lukuisten perheiden elämää oppilaidensa kautta. Mitä kaikkea yhdessä pikkukaupungissa tapahtuukaan kulissien takana? Oliven asema kaupungissa osoittaa, että opettaja on auktoriteetti, jonka sanoilla ja teoilla on kauaskantoisia vaikutuksia.

Olive onnistuu melko varmasti ärsyttämään lukijaa, ja usein hänen käytöksensä hämmentää. Kolmentoista tarinan aikana Olive kuitenkin muuttuu ja lukijan mielikuva naisesta siinä mukana. Lukiessa oli mielenkiintoista tarkkailla oman suhtautumisen muutosta pitkin matkaa, miettiä mistä empatia kumpuaa.

Englanniksi on jo ilmestynyt jatko-osa Olive Again, joten on hyvin todennäköistä, että pääsemme nauttimaan Oliven seurasta lisää suomeksi lähiaikoina.

Helmet 2020: 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu.