Runokirjajoulukalenteri: luukku 14 – Tuukka Pietarinen: Sitruunahappokierto

Tänään runokirjajoulukalenterissa pysähdytään ajatelmien äärelle. Tuukka Pietarisen kolmannessa kokoelmassa Sitruunahappokierto on aforistinen henki.

Ilmavasti taitettu kokoelma kohdistaa pieniin tapahtumiin ja saa pohtimaan syitä ja seurauksia. Runon puhuja liikkuu kaupungissa ja luonnossa, havainnoi esimerkiksi valon määrää tai miettii, minkälaista on astua saman kynnyksen yli päivästä toiseen.

Eri lukukerroilla luen kokoelmaa hyvin eri tahtiin. Joko virtaavana ajatusten ketjuna tai yksittäisiin sanoihin huomiota kiinnittäen.

Teoksesta hahmottuu tyhjien sivujen rajaamat neljä osiota, joista ensimmäisessä peräkkäiset säkeet ja säkeistöt tuntuvat usein liittyvän toisiinsa. Niin myös päivän poiminnassa:

Vesi ei jäätyessään muutu raskaammaksi, mutta laajetessaan se hajottaa astiat, jotka syksyllä antoivat sille muodon ja tarkoituksen.



Jäätä, niin kuin paperia tehdään, jotta siltä katoaisi sen alkuperäinen merkitys.



Pienikin kivi, miten tahansa vähäisestä mielijohteesta heitetty, viettää järven pohjassa loputtoman pitkän ajan.

Jäätyessään vesi rikkoo sille asetettuja rajoja. Monelle on tuttua, miten pesuvesi tai kasteluvesi vaihtaa olomuotoa ja samalla tarkoitusta. Jäällä ei voi pestä, ei kastella.

Ote saa miettimään tekemisen tahallisuutta, kun jään ja paperin tekeminen rinnastuvat. Jäätä voi tehdä, mutta vesi muuttuu jääksi myös ihan ilman ihmistä. Paperia ei vahingossa synny. Runoissa ihmisen tekemisen kohteesta tulee toimija: astioita rikkovaa jäätä, aikaa viettävä kivi. 

Pietarisen runojen äärellä mieli alkaa pukata kysymyksiä. Mikä on yhden kiven merkitys? Miten luonnonjärjestys muuttuu, kun heittelee leipiä järveen? Milloin olisi riittävästi pakkasta jäälyhdyn tekemiseen?


Tuukka Pietarinen: Sitruunahappokierto. WSOY 2024. 67 s. Sain lahjaksi. Kansi: Marjaana Virta.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 3 – Eeva Heilala: Yhä se kukkii

Runokirjajoulukalenterin kolmanteen luukkuun upotin Eeva Heilalan kokoomateoksen Yhä se kukkii. Lähes kuusisataasivuiseen opukseen on koottu Heilalan runotuotanto, jota julkaistiin vuosina 1976–2016.

Maatalon emäntänä Pohjanmaalla eläneen ja työskennelleen Heilalan runoissa on tarinallisuutta, itseironiaa ja ajankuvaa kulloisestakin kirjoitushetkestä. Luonto on runoissa toistuva aihe. Lehmät, navetat ja lypsyt ovat varsinkin alkupään runoissa esillä.

Runoissaan Heilala pysähtyy välillä pohtimaan tietään lyyrikoksi ja runoilua yleisesti, niin myös päivän runossa. Se on alkujaan julkaistu vuonna 2003 kokoelmassa Punaposkipuolukoita:


Runous on matka arkista tietä
sinä kuljet sitä
sinua taluttaa keiju
näetkö, talven sisältä
kesä katsoo
keiju taluttaa


Heilalan runoissa minua viehättää arkisuuden tuntu. Eletystä elämästä versoneiden runojen vahvuus on tarkka katse, asioiden yhdisteleminen ja oivaltavuus.

Runo voi syntyä vaikka lypsyjakkaralla, kun on runoilijan mieli. Riittää, että katsoo hetkeä ja tapahtumia ja näkee ainutlaatuisuuden.

Vaikka runous ankkuroituisi arkiseen, koettuun, runous myös kohottaa, leikkii, kokeilee. Runolla on runon lait. Mukana on se jokin selittämätön tekijä. Mahdottomat voivat kohdata, kuten kesä ja talvi. Syntyy runon taika.


Eeva Heilala: Yhä se kukkii: kootut runot. Tammi 2024. 582 s. Sain kirjan lahjaksi. Kansi: Mika Tuominen.

Yhteisöasumista ilmaston vuoksi – Jenni Räinä: Suo muistaa

Kansi: Jenni Noponen.

 

Nämä suot olivat aidointa, mitä täällä oli. Suo hänen edessään oli niellyt sekunteja, viikkoja, vuosia, tuhansia vuosia. Siihen verrattuna ihminen oli mitätön.

Juho haluaa tehdä osansa ilmastonmuutoksen torjunnassa ja perustaa ekoyhteisön pohjoiseen soiden keskelle. Tarkoituksena on elää omavaraisesti ja ennallistaa ojitettuja soita. Yksin työ on mahdotonta, mutta kunhan tilalle saadaan kerättyä joukko asialle omistautuneita henkilöitä, tavoitteet alkavat tuntua saavutettavilta.

Keskeinen teema kirjassa on ihmisen ja luonnon suhde. Ihmisellä on tarve suitsia luontoa sekä luontokappaleita, mikä tulee hyvin esiin paitsi soiden ojituksissa, myös yhteisön hevosen kohtalossa ja läheisen suurpetokeskuksen kuvauksissa.

Etälukupiirimme tarttui Räinän ensimmäiseen romaaniin ja pääsi lukumatkalle suomaastoon, yhteisöelämään ja tyhjenevälle maaseudulle. Lukupiireissä parasta on lukukokemuksen syveneminen monella tapaa. Tällä kertaa eräs lukupiiristämme kertoi omakohtaisia kokemuksia suo-ojien täyttämisestä ja keskusteluun saatiin aivan uusi taso.

Minulle kirjan mehukkainta antia olivat kuvaukset yhteisöasumisesta, siihen kun mahtuu iloja ja ongelmia. Räinä kuvaa hyvin henkilökemioita ja monenlaisten mieltymysten vaikutusta tunnelmaan.

Pieni rasittava piirre tekstissä oli toisto. Kovin usein henkilöt ”paaluttavat” ajatuksiaan ja monet kulkuväylät ovat ”sorastettuja”.

Suo muistaa jättää miettimään, miten pelkkä hyvä tahto ja oikeutettu päämäärä eivät riitä. Täytyy olla myös osaamista, taitoja ja rehellisyyttä.

Ehkä suo ei tarvinnut ihmistä. Ehkä se palaisi, kun sen olisi aika palata. Ehkä ajalle vain piti antaa mahdollisuus.


Helmet 2024: 33. Kirjassa muutetaan maalle.

Jenni Räinä: Suo muistaa. Gummerus 2022. 261 s. Sain lahjaksi.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 3 – Paul Celan: Lumen ääni

Runokirjajoulukalenterin kolmannesta luukusta paljastuu vaikeudestaan tuttu Paul Celan.

Celanin runot ovat kuin hieman liian vaikea ristisanatehtävä tai sudoku: välillä kokee ahaa-elämyksen, mutta pitkään saa sivua tuijotella.

Lumen äänen alussa on professori Christoph Parryn perusteellinen esipuhe, joka tutustuttaa lukijan 1920  Romaniassa syntyneen ja 1970 Seineen hukuttautuneen Celanin elämän pääkohtiin ja tuotannon erityispiirteisiin. 

Tässä 1971 postuumisti ilmestyneessä kokoelmassa Celan käyttää sanoja säästeliäästi. Runot vilisevät viittauksia poliittiseen tilanteeseen sekä eurooppalaiseen kulttuuriin ja kirjallisuuteen. Esipuhe ja suomentaja Uhligin jälkisanat viitoittavat lukijan tietä, mutta huomaan kaipaavani vieläkin tarkempia selityksiä.

Näin kuuluvat kokoelman nimirunon kaksi ensimmäistä säkeistöä:

Lumen ääni, viimeiseen asti,
kohotuuleen köytettynä
ikuisesti ikkunattomien töllien edustoilla:

laakeat unet liitävät
aaltojäätä pitkin
kuin leivät;

Suomalainen lukija tuntee lumen monet äänet, lumi voi narskua, kitistä, tömähtää, viuhua. Lumi toisaalta vaimentaa ääniä, muuttaa koko äänimaiseman. 

Lumella on sama häviävä olemus kuin unilla ja veden pintaan muodostuvilla leipäkivien rinkuloilla. Talvella leipiä ei voi jään pinnalta laskea, eikä unistakaan jää mitään konkreettista.

Uhlig avaa jälkisanoissaan, että Celanin käsitteen Schneepart olisi voinut suomentaa lumen äänen sijaan lumen osaksi. Mikä on lumen osa? Olla aina ulkopuolella, kuorruttaa maisemaa. Olla jälkien tallentaja. Tänään näin hangella Mintun ja minun eilisten jälkien poikki jolkottaneen peuran jäljet. Joku lintukin oli pomppinut merkkinsä lumiseen maahan.

Kokoelmassa alkukieliset runot ja suomennos ovat aukeamalla rinnakkain. Entiselle germanistille runojen vertailu on hauskaa puuhaa. En voi kuin ihailla suomentaja Uhligin työnjälkeä, miten hän on taivuttanut suomen kielelle kääntämistä vastustelevat runot. 

Arvoitukselliset runot vetävät puoleensa. Sain kokoelman vuosi sitten jouluna kummipojaltani lahjaksi ja olen palannut näiden runopähkinöiden ääreen pitkin vuotta. Teen niin jatkossakin.

Paul Celan: Lumen ääni. Alkuteos: Schneepart (1971). Suom. Riikka Johanna Uhlig. Parkko 2021. 190 s. Sain lahjaksi. Kansi: Terhi Adler.

Arkisen elämän suuruus – Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Kansi: Laura Lyytinen.

Tammi 2020. 380 s.
Alkuteos: Olive Kitteridge (2008).
Suom. Kristiina Rikman.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: sain lahjaksi.


Miten huikeaa oli saada kevään odotetuin kirja käteen suoraan sen ilmestymispäivänä! Pienen vihjailun tuloksena mieheni yllätti tulemalla töistä kotiin kirjakaupan kautta. Tuosta aurinkoisesta ilon päivästä on nyt kulunut reilu kuukausi, ja maailma on tänään hyvin erilainen kuin tuolloin. Korona on teljennyt meidät neljän seinän sisään, etätöistä on tullut miehellenikin pakon edessä arkea, eikä kotoa poistuta kuin kauppaan ja koiralenkeille. Mökille ei ole asiaa.

Uutiset ja arki ovat kuin dystopia-romaanista: ihmiset kulkevat maskit kasvoillaan, alueita eristetään, rajoja valvotaan, valtaosa ihmisistä on sulkeutunut koteihinsa vapaaehtoiseen tai pakolliseen karanteeniin. Vastassa on yhteinen vihollinen, jota ei voi paljain silmin nähdä.

Alkuvuoden olen etsinyt uutta työtä, mutta tässä maailmantilanteessa se on alkanut näyttää mahdottomalta. Poikkeusolot ja epävarmuus omasta työtulevaisuudesta ovat vaikuttaneet minuun niin, että keskittymiskykyni on ollut viime viikkoina olematon. Kirjoittamisesta ei ole tullut mitään, koko ajan eksyn vain uutissivustoille. Lukeminen on onnistunut joinain päivinä, joten bloggausjonoa on päässyt kertymään.

Vähitellen poikkeustilasta on tullut uusi normaali ja työkuvioissakin näkyy toivoa. Vakituisen työn saaminen tässä tilanteessa tuntuu lottovoitolta, mutta toki en huokaise ennen kuin nimet ovat paperissa. Maaginen paperi on jo postissa, joten lähellä ollaan.

Yritän saada purettua bloggausjonoa nyt kevään mittaan. Tämä Strout-teksti jää maaliskuun ainoaksi bloggaukseksi, huhtikuussa yritän saada useamman tekstin aikaan. Onhan pian myös aika käynnistää perinteinen merikirjahaaste!

Mutta nyt otsikon kirjaan.

Intoilin tästä tuoreesta Strout-suomennoksesta, koska hänen edelliset kirjansa Nimeni on Lucy Barton ja Kaikki on mahdollista olivat minulle ilmestymisvuosinaan käännöskirjojen huippuja. Pari vuotta sitten luin myös Stroutin esikoisromaanin Pikkukaupungin tyttö, joka sekin miellytti. Uuden suomennoksen nimihenkilö Olive Kitteridge on monille tuttu hahmo HBO:n minisarjasta. En ole sarjaa katsonut, joten pääsin lukemaan kirjaa ilman ennakko-odotuksia. Välttelin myös kirja-arvioita parhaani mukaan ennen kirjan lukemista.

Kirjassa on kahdesta edellisestä suomennoksesta tuttu novellikokoelman kaltainen rakenne. Tällä kertaa yhdistävä tekijä ei ole Lucy Barton vaan kipakka Olive Kitteridge. Olive asuu Crosbyn pikkukaupungissa Mainessa ja on eläkkeelle jäänyt matematiikan opettaja. Työvuosinaan hän oli koulun pelätyimpiä opettajia. Olive on tiukka, piikikäs ja häijykin. Suorasukainen nainen puhuu suunsa puhtaaksi ja laukoo totuuksia.

Olive ei ole kaikissa novelleissa päähenkilö, mutta jokaisessa on jokin linkki Oliveen tai hänen perheeseensä. Jokainen luku avaa jonkin uuden puolen Olivesta tai perustelee hänen käytöstään. Esimerkiksi avaustarina Apteekki kertoo tarkemmin Oliven miehestä Henrystä, joka teki uran lähikaupungin apteekkarina. Minkälaista on olla sapekkaan Oliven puoliso? 

Olivella ja Henryllä on poika Christopher, jolla on ollut omat haasteensa äitinsä kanssa. Luku nimeltä Pieni säväys kertoo Christopherin ja hänen vaimonsa hääpäivästä, joka meinaa olla Olivelle liikaa: vieraat, juhlavaatteet, se että pitää luopua pojasta. Hääjuhlan aikaan Olive livahtaa piiloon poikansa makuuhuoneeseen, pakoon juhlahumua.

Olive on iso nainen. Hän tietää sen itsekin, mutta ei hän ole aina ollut iso, eikä hän ole vieläkään oikein tottunut siihen. Pitkä hän on toki aina ollut ja tuntenut itsensä usein kömpelöksi, mutta isoksi hän muuttui vasta ikääntyessään. Hänen nilkkansa ovat turvoksissa, hartiat pyöristyneet, niska paksu, ja ranteet ja kädet näyttävät muuttuneen miehisiksi. Muutos vaivaa Olivea – totta kai se vaivaa, joskus kun hän on yksin, se vaivaa erityisen paljon. Mutta ei hän enää elämän tässä vaiheessa aio luopua ruoan suomasta lohdusta, ja juuri nyt se tarkoittaa että hän näyttää lihavalta, nukkuvalta hylkeeltä, joka on kiedottu jonkinlaiseen harsovaippaan.

Strout kuvailee tarkasti henkilöhahmojen luonteita ja piirteitä. Arkiset valinnat ja rutiinit ovat paljastavia. Kirjan teemoiksi hahmottuvat perhe, avioliitto, ihmissuhteet ja ikääntyminen. Erityisen herkullista on pikkukaupunkielämän kuvaus, se miten ihmisten suhteet kietoutuvat toisiinsa. Opettajalla on ollut vuosikymmenien ajan mahdollisuus havainnoida lukuisten perheiden elämää oppilaidensa kautta. Mitä kaikkea yhdessä pikkukaupungissa tapahtuukaan kulissien takana? Oliven asema kaupungissa osoittaa, että opettaja on auktoriteetti, jonka sanoilla ja teoilla on kauaskantoisia vaikutuksia.

Olive onnistuu melko varmasti ärsyttämään lukijaa, ja usein hänen käytöksensä hämmentää. Kolmentoista tarinan aikana Olive kuitenkin muuttuu ja lukijan mielikuva naisesta siinä mukana. Lukiessa oli mielenkiintoista tarkkailla oman suhtautumisen muutosta pitkin matkaa, miettiä mistä empatia kumpuaa.

Englanniksi on jo ilmestynyt jatko-osa Olive Again, joten on hyvin todennäköistä, että pääsemme nauttimaan Oliven seurasta lisää suomeksi lähiaikoina.

Helmet 2020: 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu.

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous (1997)

Alkuteos: Tšernobylskaja molitva. Hronika buduštšego.

Suomentaja: Marja-Leena Jaakkola (2000/2015).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 398.

Oma arvio: 4

Mistä minulle: sain lahjaksi.

Kansi: Markko Taina.

Svetlana Aleksijevitš on vuoden 2015 kirjallisuuden nobelisti, jonka teos Tšernobylista nousee rukous julkaistiin alun perin vuonna 1997, ja Marja-Leena Jaakkolan suomennoksena vuonna 2000. Heti Nobelin myöntämisen jälkeen Tammi lupaili kirjasta uutta painosta, ja laajennettu ja uudistettu painos ilmestyikin joulun kynnyksellä Keltaisessa kirjastossa. Joulupukki oli kuullut toiveeni, sillä löysin kirjan kääreistä jouluaattona.

Tšernobylista nousee rukous on dokumenttiromaani. Se on koostettu haastatteluista: kirjailija on kuunnellut satojen ihmisten tarinoita ja työstänyt kuulemastaan kaunokirjallisen teoksen. Aleksijevitšin käyttämä tyylilaji välittää tavallisen ihmisen kokemukset ja tuskan aitoina lukijoille.

Kirjassa ääneen pääsevät Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden vaikutuspiirissä eläneet ihmiset. Kirjan sivuilla kuullaan lukuisia monologeja ja esimerkiksi sotilaiden tai lasten muodostamien ryhmien ajatuksia tapahtuneesta. Aleksijevitšin teos keskittyy onnettomuuden seurauksiin; onnettomuuden syistä voi lukea vaikkapa Wikipediasta.

Lyhyesti kuitenkin itse onnettomuudesta: Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus oli historian tähän mennessä tuhoisin ydinvoimalaonnettomuus. Se tapahtui 26. huhtikuuta 1986 silloisessa Neuvostoliitossa, nykyisen Ukrainan alueella. Voimala sijaitsee Pripjatin kaupungissa, aivan Valko-Venäjän rajan tuntumassa. Onnettomuuden vakavimmat seuraukset väkyvät kolmen nykyisen valtion alueella: Ukrainassa, Valko-Venäjällä ja Venäjällä. Pripjat on tätä nykyä aavekaupunki, jonka asukkaat evakuoitiin onnettomuudet seurauksena. Voimalan ympärillä on kolmenkymmenen kilometrin suojavyöhyke, jonne on pääsy kielletty.

Heti räjähdyksen tapahduttua paikalle komennettiin miehiä sammutustöihin. Kaikki työ tehtiin pääasiassa ilman suojavarusteita, ilman mitään turvatoimia. Neuvostoliitto myönsi tapahtuneen vasta kaksi päivää onnettomuuden jälkeen, joten lähialueiden evakuointi ja muut toimet aloitettiin aivan liian myöhään. Lähialueiden ihmiset ja pelastustoimissa mukana olleet ehtivät altistua säteilylle. Tuhannet miehet raivasivat lähialueilta saastunutta maata pakotettuina vapaahtoisina.

Muistan, kuinka koulussa katsoimme videon, jolla vanhat mummot kuokkivat pölyisiä perunamaita lähellä Tšernobyliä. Alueen kylät olivat pääasiassa tyhjiä, asukkaat oli evakuoitu, eikä siellä olisi saanut asua. Vanhukset eivät suostuneet jättämään kotiaan. Sama ajattelutapa toistuu myös tämän kirjan tarinoissa: Miten vesi voi olla vaarallista, kun siinä ei näyttäisi olevan mitään vikaa? Ainahan oman maan perunoita on syöty, miksi ne nyt olisivat myrkyllisiä? Sato on loistava, eihän kurkkuja ja tomaatteja maahan voi jättää?

Ihmisten ratkaisuja ja reaktioita voi olla vaikea ymmärtää, mutta Aleksijevitš antaa siihen mahdollisuuden. Ihmiset olivat eläneet koko elämänsä neuvostopropagandan keskellä. Koska lehdissä oli aina kirjoitettu, että neuvostovoimalat ovat absoluuttisen turvallisia, vaarattomampia kuin samovaari, niin näinhän asian täytyi olla.

En voinut ymmärtää sitä järjellä... Joka paikassa puhuttiin onnettomuudesta: kotona, koulussa, bussissa, kadulla. Sitä verrattiin Hiroshimaan. Silti kukaan ei uskonut. Kuinka voi uskoa sellaista mitä ei ymmärrä? Vaikka kuinka yrittää, vaikka kuinka ponnistelee ymmärtääkseen, ei vain ymmärrä. 

Ihmiset uskoivat Neuvostosysteemiin sokeasti. Jopa alan asiantuntijat toimivat vastoin omia tietojaan, koska ylhäältä päin tiedotettiin kaiken olevan hyvin. Sinnikkäimmät yrittivät todistaa kantansa oikeaksi, mutta se kävi lopulta mahdottomaksi. Puhelut katkaistiin, mapit hävisivät, kurjalla tulevaisuudella uhkailtiin.

Mutta jos olisimme kertoneet avoimesti tutkimustuloksista... Se olisi merkinnyt oppiarvon menetystä, ja ehkä puoluekirjankin. (Hermostuu.) Mutta ei siinä pelosta ollut kysymys... Ei syynä ollut pelko, vaikka kyllä tietysti sekin... Me vain olimme oman aikamme, oman neuvostomaamme lapsia. Me uskoimme siihen, kaikki johtui uskosta. Meidän uskostamme... (Sytyttää hermostuneena tupakan.) Uskokaa pois, ei se johtunut pelosta... Ei pelkästä pelosta...

Salailuyritysten jälkeen tieto onnettomuudesta leviää. Tiedot säteilystä ja sen vaikutuksista ovat kuitenkin sen verran vajavaisia, että syntyy kaikenlaisia huhupuheita, muun muassa legendoja monipäisistä eläimistä. Onnettomuusalueen lähistöltä kotoisin olevia kartetaan, pienet lapsetkin alkavat uskoa pian kuolevansa. Syntyy epämuodostuneita lapsia, eräälläkin on kaikki ruumiinaukot ummessa. Vaimot hoitavat säteilyn sairastuttamia miehiään ja sairastuvat siinä samalla itsekin.

Kirja on sujuvaa luettavaa, mutta aiheensa vuoksi varsin raskas. Kirjaa ei voi vain "lukaista", sillä se herättää niin paljon tunteita ja ajatuksia. Lohduttomat kohtalot nostavat palan kurkkuun ja jäävät mieleen pyörimään. Tämä kirja todella jättää itsestään jäljen lukijaan.

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Ulla ja Jokke. Kirjan pohjalta tehty kuunnelma oli kuunneltavissa Yle Areenassa Nobel-palkinnon saajan julkistamisen jälkeen. Siitä ovat bloganneet Kirjakaapin kummitus ja Erja.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (2014)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 334.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: sain lahjaksi.

Kansi: Martti Ruokonen

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys oli yksi viime vuoden kuumimmista kirjatapauksista. Kohu alkoi Antti Majanderin ylistävästä kritiikistä Helsingin Sanomissa, teki kuusamolaissyntyisestä äidinkielen opettajasta julkkiksen ja johti lopulta siihen, että kirja oli ehdolla sekä Hesarin esikoispalkinnon että Finlandia-palkinnon saajaksi. Palkinnot menivät toisaalle, mutta mediamylläkän seurauksena moni löysi jouluna kääreistä tämän puhutun esikoisen. Niin minäkin.

Päällimmäisenä kirjasta jäi mieleen kertomisen helppous. Teksti etenee kuin itsestään, eikä mikään tunnu pakotetulta. Kirja ei todellakaan ole kepeä, siitä pitävät ahdistavat ja raskaat aiheet huolen, mutta Kinnunen käsittelee aiheitaan niin, että lukijalle jää tilaa hengittää.

Tapahtumat sijoittuvat Pohjois-Suomeen, paikkaan, jossa neljä tietä risteävät.  Myös kerronnallisesti ollaan neljäntienristeyksessä, sillä kirjassa on neljä kertojaa. Elämää selkosilla seurataan sadan vuoden ajan, 1800-luvun lopulta vuoteen 1996. Jokainen kertoja valottaa suvun vaiheita omasta näkökulmastaan.

Maria toimii kätilönä 1800-luvun lopulla ja on muutenkin aikaan nähden harvinaisen itsenäinen nainen. Hän saa lapsen, Lahjan, mutta ei huoli miestä riesakseen. Lahja saa myöskin aikanaan aviottoman lapsen, mutta toisin kuin äitinsä, hän haluaa ison perheen. Lahja nai Onnin, joka kohtelee Lahjan lasta kuin omaansa, ja he saavat yhteisiä lapsia. 

Kolmas kertoja on Kaarina, Lahjan ja Onnin miniä. Hän on moderni nainen, joka juo punaviiniä ja haluaa keittiöönsä jääkaapin. Viimeisenä ääneen pääsee Onni, tarinan avain. Jokin kaihertaa tätä tunnollista sotamiestä ja rakastavaa aviomiestä. 

Salailun ja puhumattomuuden kulttuuri vaikuttaa kirjan kaikkiin henkilöihin. Jokainen kertoja on kuitenkin vahvatahtoinen oman tiensä kulkija. Roolit määrittävät heistä jokaista, ja jokaiseen rooliin liittyvät toimintaohjeet: kätilöä ja sotamiestä velvoittaa vala, lottaa säännöt ja vaimoa avioliittolupaus. Kukaan ei voi loputtomasti paeta omaa luontoaan edes roolinsa varjoon, vaikka kuinka yrittäisi.

Aikajänne on pitkä ja kertojia monta, mutta rakenne toimii. Arvostan sitä, että lukijaa ei pidetä tyhmänä. Kaikkea ei tarvitse selittää juurta jaksain, vaan tarinaan voi jättää aukkoja lukijan täytettäväksi ja vihjeitä pääteltäväksi. 

Kinnunen onnistuu luomaan henkilöistä niin kokonaisia, että heidän ratkaisujaan ja tekojaan ymmärtää, vaikkei aina hyväksy. He alkavat tuntua tutuilta, piti heistä tai ei. Henkilökaarti herättää monenlaisia tunteita: vihaa, ärtymystä, sympatiaa, toiveikkuutta. Marian vaiheita kätilönä olisin seurannut mieluusti pidempäänkin. Onnin elämäntarina oli minulle nelikon koskettavin. 

En pelkää rujoakaan tekstiä, mutta oli kaivattua vaihtelua lukea raskaista ja rumista aiheista ilman että eritteet tirskuivat naamalle. Toki tässä niitäkin on, mutta maltillisesti.

Neljäntienristeys on rehellinen romaani. Siinä on samaa perisuomalaisuutta kuin vaikkapa Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa. Moniäänisyys ja fragmentaarisuus tuovat kerrontaan kuitenkin toivottuja tasoja, joilla lukija pääsee hyppimään ja oivaltamaan.

Neljäntienristeyksen kaltaiset teokset saavat minut rakastamaan kotimaista kirjallisuutta, vaikka viime vuodet lukemiseni onkin painottunut käännöskirjallisuuteen. Olen myyty.

// edit 6.1.: Kinnunen on kotoisin Kuusamosta ja asuu nykyisin Turussa

Ari Väntänen: Apulanta: Kaikki yhdestä pahasta (2014)

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 432.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: sain lahjaksi.

Kansi: Tex Hänninen.

Apulannan värikäs ja nousujohteinen ura on kestänyt reilut parikymmentä vuotta. Ari Väntäsen kirjoittama Apulanta-historiikki tarjoaa mielenkiintoista luettavaa bändin entisille ja nykyisille faneille sekä kaikille kotimaisesta rock-musiikista kiinnostuneille. Tietokirja on vetävä ja informatiivinen paketti yhden Suomen menestyneimmän rock-bändin alkuvaiheista tähän päivään. Väntänen nivoo yhtyeen vaiheet taiten kotimaisen musiikin lähihistoriaan.

Kirja etenee kronologisesti: luvut on pääasiassa nimetty levyjen mukaan. Vuosien vieriessä kokoonpano on vaihdellut ja musiikki hakenut suuntaansa. Kaksi on kuitenkin pysynyt: laulaja-kitaristi Toni Wirtanen ja rumpali Sipe Santapukki. Kaksikon lisäksi yhtyeessä ovat soittaneet ainakin Antti, Tuukka, Mandy, Parta-Sami ja lukuisat kiertuevahvistukset. Apulanta on aina kulminoitunut vahvasti Toniin ja Sipeen, joten kolmas jäsen on helposti tuntenut itsensä kolmanneksi pyöräksi. Bändin sisällä vallitsee puhumattomuuden kulttuuri, mikä ei ole tehnyt Apulannasta helppoa "työpaikkaa".

Bändille on leimallista ehdoton omapäisyys ja intohimoinen määrätietoisuus. Apulanta ponnisti punk-pohjalta, mutta kapinoi piakkoin myös punkkareiden konventioita vastaan. Kaikenlaiset säännöt ja normit ovat olleet bändille lähinnä pilojen inspiraatiomateriaalia. Yhtye onkin uskalias oman tiensä kulkija, joka on provosoinut vuoroin punkskeneä, levyteollisuutta ja mediaa.

Kirjassa Apulannan kehitysvaiheita on väritetty jäsenten haastetteluilla, hauskoilla ja traagisillakin anekdooteilla vuosien varrelta ja monipuolisella kuvituksella. Oli mielenkiintoista lukea bändin versio heidän historiastaan, koska keskivertodiggaajana tietoni bändistä ovat rajoittuneet satunnaisiin lehtijuttuihin. Ja kirja paljastaa, miten vääristyneitä mielikuvia Apulanta on tietoisesti itsestään antamissaan haastatteluissa luonut.

Minua ovat aina kiehtoneet Tonin ja Sipen persoonat. Bändi ei ole jäänyt heille vain nuoruusvuosien jutuksi, vaan työtä on tehty vuosikymmeniä. Koskettavimmillaan bänditarina on, kun se kertoo, miten intohimoinen työnteko ja julkisuuden paineet ovat sairastuttaneet ja väsyttäneet vuoroin Tonia, Sipeä sekä Levy-yhtiön perustaja Arskaa. Myös unelmaduuni voi viedä voimat.

Mielenkiintoisuudestaan huolimatta kirja tuntuu hieman lössähtävän loppua kohden. Tämä on väistämätöntä, koska bändi on edelleen aktiivinen: mitään "loppuratkaisua" ei olemassa, vaan tarina jää auki.

Löysin Apulannan musiikin joskus 2000-luvun taitteessa ja siitä lähtien olen kuunnellut bändiä välillä aktiivisemmin, välilllä passiivisemmin. Luin kirjaa pitkälti nostalgisissa tunnelmissa, sillä Apulanta ja Levy-yhtiön toinen bändi Tehosekoitin muodostivat parin muun bändin kanssa teini-ikäni soundtrackin. Toisin kuin niitä muita, Apulantaa kuuntelen edelleen.

Yllätyin positiivisesti, kun sain kirjan vanhemmiltani syntymäpäivälahjaksi. Lahjavalinnassa voi nähdä pientä ironiaa: Apulanta kun ei nuorena ollut sitä vanhempien parhaiten ymmärtämää musiikkia. Tietenkin provokatiivisella nimellä ja bändin itsestään luomalla julkisuuskuvalla oli osansa asiassa.

Lukiessa omat elämänvaiheet peilautuivat bändin kehitykseen. Olenhan itsekin muuttunut aika lailla niistä vuosista, kun Apulannan löysin. Yhtyeen kehityskaari on ollut melkoinen, kun koulupojista on kasvanut musiikkialan ammattilaisia.

Haruki Murakami: 1Q84: osat 1 ja 2 & osa 3 (2009 & 2010)

Japaninkielinen alkuteos: 1Q84.

Suomennettu englanninkielisestä käännöksestä 1Q84 Book 1, Book 2 & 1Q84 Book 3.

Suomentaja: Aleksi Milonoff (2013).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 783 + 446.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: sain lahjaksi + lainasin kirjastosta.

Päällys: Laura Lyytinen.

Päällys: Laura Lyytinen.

Tämän tekstin otsikkohirviö yrittää kertoa, että olen ahtamassa Haruki Murakamin suurteoksen kahta osaa yhteen tekstiin. Tarkemmin ajateltuna kyseessä on oikeastaan yksi teos, joka vain suomeksi on julkaistu kahtena niteenä. Ruotsiksi se esimerkiksi on jaettu kolmeen niteeseen. Näin se eroaa esimerkiksi Knausgårdin Taisteluni-kirjoista, jotka ovat jokainen itsenäisiä romaaneja ja jotka muodostavat sarjan.

1Q84 on minulle yksi viime vuoden kirjallisista kohokohdista. Luin osat 1 ja 2 jo kesälomalla ja kolmosenkin syksyllä, joten nyt on korkea aika saada blogiteksti julkaistua! Kirja oli niin intensiivinen lukukokemus, että siitä kirjoittaminen osoittautui melkein mahdottomaksi. Tekisi mieli sanoa vain, että lukekaa ja kokekaa tämä itse. Yritän kuitenkin kirjoittaa edes jotakin, koska hassuahan se olisi, jos jättäisin ne kaikista parhaimmat kirjat aivan huomiotta blogissa.

Viime vuoden heinäkuussa syntymäpäivälahjakääreistä kuoriutui Murakami-maniaan sairastuneen lukijan ja bloggaajan toivelahja: Murakamin 1Q84: osat 1 ja 2. Onnellisena luin järkälettäni mökkimaisemissa heinä-elokuun taitteessa. Syksyllä ilmestyi odotettu kolmososa, jonka lainasin kirjastosta.

Alusta asti kirja lumosi minut mielikuvituksellisella tarinallaan. Tarinan alkuasetelman voi lukea jo kansiliepeestä: liikunnanohjaajana työskentelevä Aomame murhaa miehiä sivutyönään ja ajautuu sattumalta rinnakkaismaailmaan. Toinen päähenkilö, Tengo, toimii matematiikanopettajana ja haaveilee kirjailijan ammatista. Hänelle tarjoutuu mahdollisuus haamukirjoittaa romaani, jonka "tekijä" on Fuka-Eri, omalaatuinen ja salaperäinen teinityttö. Värikkäät ovat siis ainekset, ja niiden sekoittuessa ei voi koskaan tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1984 ja rinnakkaismaailmaan 1Q84. Rinnakkaismaailman tunnistaa siitä, että taivaalla häilyy kaksi kuuta. 

1984 ja 1Q84 toimivat pohjimmiltaan samalla tavalla. Jos et usko maailmaan eikä maailmassa ole rakkautta, kaikki on täysin epäaitoa. Oltiinpa missä tai millaisessa maailmassa tahansa, tosiasian ja olettamuksen välistä rajaa ei näe paljain silmin. Sen näkee vain sielun silmin.

Juurikaan enempää juonesta en halua paljastaa, jotta oivaltaminen ja odottaminen säilyisivät tulevienkin 1Q84:n lukijoiden iloina. Tarinan jokaiseen henkilöön ja lähes joka käänteeseen liittyy paljon mystisiä piirteitä, joita Murakami pudottelee niin kutkuttavasti, ettei lukemista haluaisi keskeyttää. Henkilöhahmot ovat erikoisuudessaan lumoavia. Esimerkiksi Aomamen tiukka fyysisyys eli se, miten hän huoltaa omaa lihaksistoaan kurinalaisesti kestäen kivun ja tuskan, on jotenkin kiehtovaa.

Kirja jakautuu lukuihin, joissa kertojana on vuoroin Aomame ja vuoroin Tengo. Kolmosessa kertojakaartiin liittyy vielä Ushikawa, joka tuo tarinaan täysin vastakkaisen näkökulman. Alun kuvailu ja taustoitus muuttuu vähitellen  vauhdittomaksi kilpajuoksuksi aikaa ja vastavoimia vastaan.

Murakami tarjoaa aisteja kutkuttavia kurkistuksia japanilaiseen kulttuuriin:

Tengo pesi riisin, pani sen keittimeen ja kytki virran päälle. Riisin kypsyessä hän valmisti misokeittoa wakame-merilevän ja kevätsipulin kera, grillasi aurinkokuivattua barrakudaa, otti jääkaapista tofua ja maustoi sen inkiväärillä, raastoi palasen retikkaa ja lämmitti tähteeksi jääneitä keitettyjä vihanneksia. Riisin seuraksi hän kattoi säilöttyjä naurisviipaleita ja muutaman säilötyn luumun.

Tällaisia kokkailuja luonnehditaan vaatimattomiksi! Murakamimaisesti tekstissä on myös runsaasti viittauksia musiikkiin eikä seksiäkään puutu. 

Lopuksi myönnettäköön, että tarinan lumo hieman hiipui loppua kohden. Minun oli vaikea sulattaa uutta, kolmatta kertojaa kolmannessa osassa. Ushikawa on myös epäuskottavan nokkela ja etenee liian yksioikoisesti päätelmissään. Ärsyttävällä ja vastenmieliselläkin salapoliisilla on erikoinen rentoutumiskeino:

Aina kun Ushikawalta loppuivat ideat, hän meni haaleaan kylpyyn ja kylpi kaikessa rauhassa. – – – Maatessaan muoviammeessaan hän kuunteli radiosta Sibeliuksen viulukonserttoa. Hän ei varsinaisesti halunnut kuunnella Sibeliusta – eikä Sibeliuksen konsertto ollut ehkä parasta taustamusiikkia, kun lojui kylvyssä pitkän päivän päätteeksi. Ehkä suomalaiset kuuntelivat Sibeliusta saunoessaan pitkinä öinään, hän ajatteli.

Toinen "huono" puoli kirjassa, etenkin ykköskakkosessa, on sen paino: lähes 800 sivua ja kovat kannet tekevät siitä aikamoisen punnuksen. Lukijaystävällisempää olisi ollut painaa kaikki kolme kirjaa erillisinä niteinä, kuten alkuteos ja ruotsinkielinen käännös.

Olen saanut tartutettua Murakami-innostukseni ainakin yhteen työkaveriini, mistä olen todella iloinen! Lukukokemusten jakaminen, näin blogissa tai vaikka töissä kahvitauolla, on aivan loistava mahdollisuus poimia vinkkejä ja sitä kautta avartaa kirjallista kokemusmaailmaansa.

Ja lopuksi: lukekaa ja kokekaa tämä itse, sillä Murakamin maagiselle kerronnalle ja lukijan jatkuvasti yllättävälle mielikuvituksellisuudelle on vaikea tehdä oikeutta, varsinkaan puoli vuotta lukemisen jälkeen. Sanat menevät solmuun, kun varoo paljastamasta liikaa.

(1Q84 ei edistä Lukemalla maailman ympäri -projektiani, sillä se on luettu ennen kuin starttasin lukumatkalleni.)

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja (2009)

Alkuteos: Min Kamp. Andre bok.

Suomentaja: Katriina Huttunen (2012).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 639.

Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: sain lahjaksi.

Kansi: ?
Kuva: www.like.fi

Taisteluni. Toinen kirja on norjalaisen Karl Ove Knausgårdin kuusiosaisen omaelämäkerrallisen sarjan toinen osa. Kakkososassa Karl Oven ensimmäisen avioliitto hiipuu, hän muuttaa Tukholmaan, tapaa nykyisen vaimonsa Lindan ja saa tämän kanssa kolme lasta. Näin kuusisataasivuinen teos tiivistettynä. 

Luin kirjaa monta viikkoa. En pitänyt kirjan lukemisessa kiirettä, sillä halusin nauttia siitä mahdollisimman pitkään. Luin viipyillen, koska pidän Knausgårdin tavasta kirjoittaa. Rakastan sitä.

Knausgårdin tekstin vetovoimaa on hankala selittää. Miten jonkun ihmisen elämä ja ajatukset voivat kiinnostaa vielä sivulla 639? Miksi kirjan päättyminen saa surumieliseksi, miksi tekstiä janoaisi aina vain lisää?

Elämää on helppo ymmärtää, sitä määritteleviä tekijöitä on vähän. Minun elämässäni niitä oli kaksi. Isäni ja se etten kuulunut mihinkään.

Isäsuhteen kuvaus oli keskiössä ensimmäisessä kirjassa, nyt painottuu enemmän mihinkään kuulumattomuus. Karl Ove muuttaa Norjasta Tukholmaan, missä ei tunne juuri ketään ja missä häntä ei vaivatta ymmärretä. Knausgård kuvailee myös paljon kirjoittamistaan, arkeaan perheen parissa ja suhdetta vaimoonsa. Taiteilijaparin välillä räiskyy helposti, sillä näyttelijäksi opiskelevan Lindan mielenterveys horjuu eikä Karl Ovekaan ole helpoin kumppani.

Kirjailijan arvomaailmassa rakkaus ei mene kaiken edelle, eikä hän edes yritä peitellä sitä. Hän toteaa toistuvasti, että jos hänelle ei perhe-elämältä jää omaa aikaa kirjoittamiselle ja romaanien työstämiselle, hän jättää Lindan. Niin yksioikoisesti hän sen ilmaisee. Hän kärsii, jos joutuu uhraamaan liikaa kirjoitusaikaa vaikkapa lastenhoidolle. Niinpä perheen on sopeuduttava kirjailijan tahtoon.

Taiteilijaelämällä on siis kääntöpuolensa. Kirjoittamisen pakko ja hankaluus ovat raastavia. Arkinen toimeentulo on hoidettava, vaikka tilanne olisi toivoton:

Mutta kun romaanissa oli vain sandaaleja ja kameleita, siitä ei tullut mitään.

Vakuutuin Knausgårdin taituruudesta jo lukiessani sarjan ensimmäistä kirjaa. Rehellisyyden tuntu Knausgårdin kirjoittamisessa teki minuun nyt toistamiseen vaikutuksen. Knausgård näkee pienissä arkisissa asioissa kiinnostavia merkityksiä ja tekee jatkuvasti vähäeleisiä yleisinhimillisiä havaintoja.

Knausgårdin lukeminen on opettanut minulle, että hyvän kirjan merkki ei välttämättä olekaan se, että sen ahmii melkein yhdeltä istumalta. Loistavat lukukokemukset voivat olla keskenään kovin erilaisia. Kirjan tunnelmissa viipyily voi olla yhtä nautinnollisia kuin ahmiminen.

Yllätyin, kuinka vähän Knausgårdin kakkoskirjasta löytyy blogisavuja. Poplaari-blogin Pekka on kirjoittanut kakkososasta täällä, ja Anita Konkan perusteellinen teksti on luettavissa täältä. Pekka kutsuu Knausgårdia blogissaan leikkimielisesti Knasuksi – sama lempinimi on käytössä täälläkin!

Teuvo Pakkala: Elsa (1894)

Kustantaja: SKS.

Sivumäärä: 256.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: sain lahjaksi.

Ihastuin takavuosina Pakkalan Vaaralla-teokseen niin rajusti, että hamusin heti sen luettuani kirjahyllyyni kirjan sisarteoksen, Elsan. Sitten kävi kuin monesti ennenkin: innostuksesta huolimatta tämä jälkimmäinen jäi hyllyyn odottelemaan muutamiksi vuosiksi. Nyt olikin korkea aika tämän klassikon päästä lukuvuoroon.

Kirjan etukansi.

Elsa kuvaa edeltäjänsä tavoin elämää oululaisessa Vaara-nimisessä työläiskaupunginosassa. Vaaralla-romaani tutustutti lukijan kymmeniin vaaralaisiin, ja nyt Elsassa syvennytään nimihenkilön elämänvaiheisiin. Naisten elämään Vaaralla kuuluvat ahkera työnteko ja kodista ja jälkikasvusta huolehtiminen, kun miehet seilaavat merillä. Köyhyys äityy Vaaralla välillä sietämättömäksi: kun jostakusta ei ole enää varaa pitää huolta, saatetaan hänet kaupata köyhäishuutokaupassa.

Pakkalan teksti on mielestäni mukaansatempaavaa ja jopa koukuttavaa. Elsan lisäksi muidenkin henkilöiden kohtalot alkavat kiinnostaa, ja lukemista on vain pakko jatkaa, jotta tietäisi, miten käy. Melko ahdistavastihan tarina monien keskeisten henkilöiden kohdalla sitten päättyy, kuten jo takakansiteksti lupailee.

Kirjan johdannon on kirjoittanut Mervi Kantokorpi, joka kuvailee Elsaa kehitysromaaniksi. Realismille tyypilliseen tapaan kehityssuunta vain on tuhoisa, ja syynä turmelukselle on ympäröivä maailma. Elsan kannalta rakkaus Joriin koituu kohtalokkaaksi.

– – ja eilisiltainen tapaus selveni mieleen. Hän muisti kaikki, mitä Jori puheli, kun he menivät kaukavainiolle ja sieltä lähtivät ketojen poikki, kulkivat sitten kaunista metsäpolkua Joutsenlammille, jonne he istuivat.

Jori otti kädestä kiinni… »Elsa! Minä rakastan sinua!»… Jori suuteli ja hän peitti kasvonsa Jorin rintaa vasten…

Tuntui vieläkin huumaavalta, melkein kuin pyörrytti. Ja sitten peloitti taas, että jos äiti on nähnyt huulista, joita vielä aivan kuin poltteli.

Elsan elämänsuunta muuttuu tämän kauniin ja huumaavan hetken seurauksena: Elsa alkaa odottaa aviotonta lasta. Lapsi nyrjäyttää vaaralaisten ajatukset Elsasta päälaelleen. Yhteisön odotuksia ja painetta kuvaa oivasti myös Elsan lapsuudenystävän Latun Liisan kohtalo. Latun Liisa oli lapsena poikatyttö, raisu ja villi, eikä kukaan odottanut hänestä sen suurempia. Liisa kuitenkin avioituu ja elää ns. odotusten mukaista elämää, hän sopeutuu ja mukautuu.

Toinen Elsan ikätoveri, Ojaniemen Mari elää vaaralaisten yhteisön silmin huonon ihmisen elämää. Hän on kaunis ja suloinen nainen, joka kuitenkin harjoittaa tuomittua prostituoidun ammattia. Hän hyväksyy osansa ja tiedostaa maineensa, mutta ei nöyrry. Mari auttaa vielä huonompiosaisia eli Vimparin perhettä, sen minkä pystyy. Sen sijaan Vimparin köyhästä perheestä Vaaralla-romaanissa pois adoptoidulta Aapolta ei juuri myötätuntoa omalle perheelle edes opiskelleena kirkonmiehenä löydy. Niin unohtuvat periaatteet ja läheisten hätä, kun oma tulevaisuus on jokseenkin turvattu.

Kiinnostavien henkilötarinoiden lisäksi Elsasta saa jälleen yhden kuvauksen 1800-luvun arvomaailmasta ja asenteista. Ainakin minua raivostuttaa epäreiluus ja tuomitsevuus, jota monissa ajankuvauksissa on. Yllättäen se on aina nainen, joka kärsii vallinneessa kaksinaismoralistisessa ilmapiirissä. Pelkästä kävelyretkestä miehen kanssa voi mennä naisen maine ja kunnia, eikä niitä enää hevillä palauteta. Myös prostituutioon kytkeytyvät epäkohdat puistattavat: naiset luokitellaan huonoiksi ihmisiksi ja melkein maan matosten arvoisiksi, jos he tuota ammattia harjoittavat. Siinä samalla miehet kuitenkin käyttävät näitä palveluita ilman moraalisia ongelmia.

Samoin on aviottoman lapsen synnyttäneen naisen asema: hän joutuu yhteisössä erityisen tarkastelun kohteeksi ja käymään nöyryyttävässä kirkottelussa. Mikä on miehen rooli ja vastuu?

Kohdistin Elsaan Vaaralla-romaanin perusteella suuria odotuksia, jotka Pakkala kyllä kiitettävästi lunasti. Pidän Pakkalan säälimättömästä kerronnasta, ja varsinkin Elsassa naisten näkökulmasta. Etukannen kuvassa poseeraa jäykänoloinen Pakkala, mutta Elsa on notkea, elävä, rosoisen kauniskin. Reilut sata vuotta sitten ilmestynyt romaani käsittelee teemoja, jotka ovat hyvin ajankohtaisia vielä tänä päivänä: naisen asema, köyhien ja rikkaiden välinen kuilu ja suvaitsevaisuus.

Yksityiskohta etukannesta.

Rosa Liksom: Hytti nro 6 (2011)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 188.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: sain lahjaksi.

Rosa Liksomin Finlandia-palkinnon voittanut Hytti nro 6 on raameiltaan matkakirja: se kertoo hyttitovereiksi sattuvien tytön ja miehen junamatkasta Siperian halki Moskovasta Mongolian Ulan Batoriin. Junan puksuttaessa asemalta toiselle taakse jäävät vuorotellen Moskova, Omsk, Novosibirsk, Irkutsk, Ulan Ude ja monet muut. Joillekin asemille pysähdytään hetkeksi, toisille jäädään useammiksi päiviksi, jotta veturi saa hengähtää.

Matkalla syödään eväitä, kuivapeseydytään tuntien jonottamisen jälkeen haisevassa vessassa ja katsellaan Siperiaa junan ikkunoista. Liksomin maalauksellinen teksti luonnostelee lukijalle elävästi karun neuvostomaiseman.

Kirjan etulieve.

Matkasamovaarissa haudutetun teen höyrystämässä hytti-ilmassa löyhkäävät sipuli, votka ja miehen rivot jutut. Miehen puheissa toistuvat rivoudet muistuttavat, että Liksomiahan tässä ollaan lukemassa. On paljon suoraa puhetta ja sen vastapainona vaikenemista. Miehen puhetulva on välillä tytölle liikaa: joskus siltä säästyy sulkemalla korvat tai kuuntelemalla korvalappustereoita, mutta toisinaan tytön on pakko paeta käytävälle. Kunnes siihen samaan kopperoon on taas palattava.

Hytissä numero kuusi matkaa taittavien kuvaamisessa nimillä ei juuri ole väliä. Tyttö on tyttö ja mies on mies. Kaalikorvainen, karkeapuheinen mies punnertaa aamuisin ja juo votkaa kuin vettä. Tyttö kuuntelee, havainnoi, piirtää ja kuvittelee. Hän on opiskellut Moskovassa, ja tälle matkalle oli tarkoitus lähteä Mitkan kanssa, kunnes kaikki loksahti vinoon. Vaikka hän on nyt matkalla yksin, moni asia tuo mieleen Mitkan, tämän äidin Irinan, rakkauden ja muistoja.

Ennen lukemista minua ”varoiteltiin” siitä, että kirjan luettuani haluaisin itsekin vastaavalle matkalle. Matkakuvaus sai ennen kaikkea kaipaamaan itse matkustamista. Sitä tunnelmaa, kun on lähtöpaikan ja määränpään välissä ja kun pienistä asioista tulee tärkeitä. Tytöllekin hytin oma sänky alkaa tuntua rakkaalta ja miehen katse välillä kotoisalta. Matkalla myös monesti havaitsee, mikä on elämässä tärkeintä.

Kirjan takalieve.

Hytti nro 6 on lyhyehkö, mutta vahva kuvaus eteenpäin lonksuttavasta matkasta. Jos teos olisi ollut pidempi, sitä lukiessa olisi voinut tulla Liksom-ähky. Vaikka rivoudet hieman häiritsivät lukemistani, en voi kuin ihailla Liksomin sanataidetta. Toistot rytmittävät tiivistä kerrontaa, ja muoto on hiottua. Liksom kertookin viimeisimmässä Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä (Tammikuu 2012), että romaanin työstäminen alkoi viisi vuotta sitten: teksti syntyi kolmessa vuodessa, kaksi hän käytti hienosäätöön. Sen kyllä huomaa.