Kolmesti perhesuhteista ja vanhemmuudesta – Salmenniemi, Nutti & Hashemzadeh Bonde

Alkuvuoden luetuista kirjoista hahmottui tämä perhesuhteisiin ja vanhemmuuteen sukeltava kolmikko.

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä

Harvoin itken kirjan äärellä, mutta Harry Salmenniemen Sydänhämärää lukiessa hanat aukesivat sivulla 35 ja aika monta kertaa sen jälkeenkin. Niinpä sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita.

Sydänhämärä jatkaa samoilla kerrontakeinoilla kuin viime vuonna ilmestynyt Varjotajunta. Autofiktiivisen romaanin päähenkilö on kirjailijan kaltainen mies, joka raportoi lakonisesti omaa elämäänsä. Kertoja on välillä minä, mutta vaihtuu tuon tuosta häneksi.

Siinä missä Varjotajunta kommentoi kirjailijan työtä ja siihen kuuluvaa esillä oloa, Sydänhämärä vie aivan toisenlaiseen aiheistoon kotiin ja perheen piiriin. Päähenkilö ei juuri ehdi kirjoittaa, sillä hänen kaikki aikansa ja energiansa menevät lapsen sairastumiseen.

 
Perheen taapero Joel sairastuu diabetekseen, ja edessä ovat raskaat viikot sairaalassa. Isä roijaa reppujaan päivystyksestä shokkihuoneeseen, sitten lastenosastolle. Hän yrittää pitää itsensä koossa ja langat käsissään, sillä vaimo Marian laskettu aika on käsillä. Kriisin keskelle olisi syntymässä vielä toinen lapsi. 

Elämänpiiri kapenee, keskiössä ovat vain läheisten ihmisten selviäminen ja paraneminen. On sairaala ja on koti. Väsymys ja huoli aiheuttavat paitsi fyysistä pahaa oloa, myös mieli ja ajatukset hämärtyvät, siitä varmasti juontuu kirjan nimi Sydänhämärä.

Salmenniemeä lukiessa mieleeni nousee lukumuistoja. Muistelen, että Juha Itkosen Ihmettä kaikki ja Knausgårdin Kevät kuvaavat kirjailijaisän huolta perheestään ja lapsistaan, sairastumisista ja syntymistä samankaltaisesti. Vaikka kirjat ovat fiktiota, ne pohjaavat oman elämän tositapahtumiin jollakin tavalla.

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä. Siltala 2024. 215 s. Lainasin kirjastosta. Graafinen suunnittelu: Mikko Branders.

* * *

Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana

Ella-Maria Nutin esikoisteoksesta Pohjoisessa kahvi on juotu mustana vahvimpana mieleen jää painostava tunnelma. Kirjassa kuvataan äidin ja tyttären suhdetta ja kohtaamista yhden viikon aikana. Äiti Agneta on sairastunut vakavasti, eikä saa kerrottua sitä tyttärelleen Tildalle, joka rakentaa elämäänsä eteläisessä kaupungissa.

Äiti ajattelee, että kun ei puhelimessa saa asiaansa kerrottua, hän matkustaa Tildan luo. Tildan pienessä opiskelukämpässä äiti sitten salailee lääkkeitään ja huonoa oloa. Lukija saa jännittää koko pitkän viikon kuvauksen ajan, miten tilanne purkautuu. Saako Tilda tietää? Jos totuus paljastuu, miten se tapahtuu?

Nutti rakentaa taitavasti tunnelmaa ja jännitettä. Äidin ja tyttären suhteessa hiertää, mutta eroja on myös pohjoisen ja etelän elämän välillä. Nutin sanoma tuntuu olevan, että teot eivät heijastele sitä, mitä ajattelee. Ja koska toisen ihmisen päähän ei voi nähdä, pitää puhua. Puhukaa ihmiset, Nutti tuntuu alleviivaavan, eikä ole huonon sanoman kanssa aloittamassa kirjailijanuraansa.

Helmet 2024: 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä.

Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana. Alkuteos: Kaffe med mjölk. Suom. Jaana Nikula. Johnny Kniga 2023. 206 s. Kansi: Sara R. Acedo.

* * *

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös

Yhden illan lukukokemus jättää pitkän jäljen. Pari vuotta sitten luin Golnaz Hashemzadeh Bonden edellisen suomennoksen Olimme kerran, ja tämä uutuus peittoaa edeltäjänsä väkevyydellään, jos mahdollista.

Kun Lily saa oman lapsen, hän ei voi enää paeta vaikeaa äitisuhdettaan. Hän on kertonut kaikille, että hänen äitinsä on kuollut kauan sitten, mutta totuus on toinen.

Vuoroluvuissa seurataan Lilyn ensimmäisiä hetkiä äitinä ja palataan Lilyn turvattomaan lapsuuteen.
Molemmat kerrokset ovat vahvoja. Lapsuuden kuvauksesta minulle tulee lukijana todella paha olo. Äiti jättää pienen Lilyn selviämään yksin ja syyllistää tätä työssä käynnistään. Pieni tyttö on yksinäinen, hän kokee liikaa, näkee liikaa. Ja lähes aina ilman turvallista aikuista.

Nykyhetken Lily puolestaan yrittää pakonomaisesti pitää huolta vastasyntyneestä. Jopa vaunut ovat liikaa, rintarepussa vauva on tarpeeksi lähellä. Puoliso Michael on jotenkin avuton tilanteessa, anoppi sen sijaan saa muuria murrettua. 

Turvattoman lapsuuden jälkeen Lilyn käyttäytyminen on luontaista. Ihmiselle ja muille eläimille luontainen käytös ei aina ole kaunista, jälkikasvua tukevaa tai rakastavaa.

 
Helmet 2024: 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä.

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös. Alkuteos: Naturliga beteenden (2022). Suom. Jaana Nikula. Otava 2024. 168 s. Lainasin kirjastosta.

Kokonaisuuden palasia – Ia Genberg: Yksityiskohdat

Kansi: Sara R. Acedo

Ilmassa on lupauksia keväästä. Puiden välistä pilkottava aurinko häikäisee, tulppaanit ovat ilmestyneet kauppojen hyllyille, toukokuisen Helsinki Litin ohjelmisto täydentyy hiljalleen.

Ia Genberg löytyi Litin esiintyjälistalta ensimmäisten joukossa, joten hänen tuore suomennoksensa Yksityiskohdat kiilasi luettavien kirjojen kärkeen. Alkuteos Detaljerna voitti viime vuoden August-palkinnon ja on Genbergin neljäs romaani.

Kirjan alussa kertoja makaa kuumeen kourissa – yleensähän kuumeisena mieli on jotenkin höttöinen, sumuinen. Kertojan mieleen kuumetila kuitenkin marssittaa neljä elämässä paljon merkinnyttä ihmistä, ja hän tarkentaa yksityiskohtiin. Juhliin, arkeen, eroihin, syvän ymmärryksen hetkiin. Palasista hahmottuu kokonaisuus.

Kirja jakautuu muisteltavien ihmisten mukaan neljään lukuun. Kerran he ovat olleet ystäviä, rakastettuja, läheisiä, kertojalle koko elämä, mutta eivät ole enää. Kohtaamisista on aikaa, toisista enemmän kuin toisista. Välimatka kirkastaa kertojalle suhteiden merkityksen ja omat valinnat. Yksityiskohdissa on elämä:

– – vain yksityiskohdilla on merkitystä, tiivistämisen asteella, kysymyksillä miten ja mikä ja kaikilla kuka-sanalla alkavilla kysymyksillä. Nuorena ajattelin, että pitäisi matkustella enemmän, kauemmas, pitäisi viipyä vierailla mailla ja olla jatkuvasti liikkeellä, jotta ikään kuin eläisin toden teolla, mutta myöhemmin huomasin, että etsimäni oli täällä, se sisältyi kaikkeen mitä minulla oli ympärilläni, sisimmässäni, niissä pätkätöissä joista tuli varsinainen työni, arjen vaivoissa, niiden silmissä joita kohtaan, jos jään katsomaan tarkasti.

Elämäntarinan sisälle mahtuu monia kertomuksia, joista osa jää ikään kuin kesken. Onneksi yksi on ja pysyy: ystävä Sally.

Helmet 2023: 29. Kirjassa on minä-kertoja.


Ia Genberg: Yksityiskohdat. Johnny Kniga 2023. 160 s. Suom. Jaana Nikula. Alkuteos: Detaljerna (2022). E-kirja BookBeatista.

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista (2015)

Alkuteos: Allt jag inte minns.

Suomentaja: Tarja Lipponen (2016).

Kustantaja: Johnny Kniga.

Sivumäärä: 292.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Jonas Hassen Khemirin vastikään suomennettu teos Kaikki se mitä en muista sai Ruotsin merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon, loppuvuodesta 2015. Kirja on mysteeriromaani, jossa mielenkiintoisen näkökulmatekniikan avulla valotetaan erään katoamisen mysteeriä ja siinä samalla aikamme ilmiöitä.

Samuel-niminen nuori mies on kuollut, ja kirjassa setvitään kuolemaa edeltäneitä tapahtumia.
Ääneen pääsee useita henkilöitä, joita puhuttaa nimettömäksi jäävä kirjailija. Muistikuvista kootaan Samuelin tarinaa kuin tilkkutäkkiä. Palasista kootussa tarinassa mielenkiintoisinta on, miten erilaisista kuvauksista Samuelin henkilökuva lopulta rakentuu.

Samuelin äiti on ruotsalainen ja isä afrikkalainen, ja monet muutkin kirjan henkilöt ovat maahanmuuttajataustaisia. Tapahtumat sijoittuvat Ruotsiin, mutta yhtä lailla kirjassa voitaisiin kuvata suomalaista yhteiskuntaa. Viimeaikaiset uutiset nousevat mieleen, kun Samuel majoittaa siirtolaisperheitä isoäidin tyhjentyneeseen kotiin.

Luin Samuelin tarinaa kuin jännityskertomusta, sillä kuoleman mysteeri nousee kirjassa keskeiseksi. Mysteerin lisäksi kirjasta tekee mielenkiintoisen se, miten se on kerrottu. Moniäänisyys on Khemirin kirjassa ehkä nopeatempoisinta, mihin olen koskaan törmännyt: näkökulmat vaihtelevat kappaleittain. Rakenne pitää lukijan valppaana.

Luin kirjaa aluksi innoissani, mutta jouduin välillä jättämään sen tauolle ja lukemaan yhden lukupiirikirjan välissä. Niinpä alussa tuntemani imu hieman lässähti loppua kohden. Suosittelenkin lukemaan tätä kirjaa pidemmissä pätkissä kerrallaan. Khemirin omalaatuinen kerronta on niin erilaista, että siihen totuttelu vie aina lukutauon jälkeen aikansa. Siksi lukutapani ei ehkä tehnyt kirjalle oikeutta.

Kirja herätti kiinnostuksen tutustua myös Khemirin aiemmin suomennettuun tuotantoon eli Ajatussulttaaniin tai Montecoreen. Kaikki se mitä en muista on ollut hyvin esillä mediassa ja myös kirjabloggaajat ovat löytäneet kirjan. Siitä ovat kirjoittaneet ainakin Krista, Lumiomenan Katja  ja Leena Lumi.

Jo Nesbø: Verta lumella (2015)

Alkuteos: Blod på snø.

Suomentaja: Outi Menna (2015).

Kustantaja: Johnny Kniga.

Lukija: Paavo Kerosuo.

Kesto 4 t 10 min. 

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Päähenkilö Olav työskentelee alamaailman asiainhoitajana eli palkkamurhaajana. 1970-luvun Oslossa huumebisnes on kahden kauppa, ja Olav taiteilee näiden organisaatioiden välillä. Joulun alla Olav saa poikkeuksellisen toimeksiannon, joka ei hoidukaan aivan rutiinilla. Olav improvisoi, eikä lopputulos ole toivottu. Olav sotkee tilanteeseen vielä omat tunteensa, joten hänellä on selvitettävänään melkoinen sotku.

Kuuntelin kirjan äänikirjana miehen kanssa muutamalla mökkimatkalla. Mies ei ollut kuunnellut äänikirjoja aiemmin ja epäili, voiko keskittyä tarinaan samalla kun ajaa autoa. Tarinan kuunteleminen ei kuitenkaan häirinnyt ajamista, ja aloimme jo miettiä, mitä seuraavaksi kuuntelisimme. Matka sujuu joutuisammin, ja kirjasta on kiva keskustella, kun se on yhdessä kuunneltu.

Verta lumella on melko lyhyt eikä sen juoni ole järin monimutkainen, minkä vuoksi se oli miehelle ikään kuin pehmeä lasku äänikirjojen maailmaan. Lisäksi lukija on tässä sieltä paremmasta päästä. Paavo Kerosuota on miellyttävä kuunnella: hän lukee selkeästi vahvalla äänellään.

Verta lumella ei tarjoa yhtä syviä henkilöhahmoja tai yhtä monimutkaisia juonikuvioita kuin Nesbøn Harry Hole -kirjat, mutta viihdyimme sen parissa. Kepeämpi teos toimii äänikirjana, koska esimerkiksi autoillessa huomio tarinasta herpaantuu välillä. Verta lumella loppuu sen verran kutkuttavasti, että kakkososa oli heti laitettava varaukseen kirjastosta. Verta lumella 2: lisää verta ilmestyy syksyllä, jolloin jatkamme Nesbøn kuuntelua.

Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa (2009)

Alkuteos: Stille dager i Mixing Part.

Suomentaja: Outi Menna (2011).

Kustantaja: Johnny Kniga.

Sivumäärä: 203.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Maria Mitrunen.

Erlend Loe on kirjoittanut monia minuun täysillä kolahtaneita kirjoja, mutta ensimmäistä kertaa kirjoitan hänen teoksestaan tänne Kirjakimaraan. Luin Loea erityisesti ennen blogia ja muutama hänen kirjansa on päässyt uusintalukuun bloginkin aikana, mutta kirjat ovat jääneet esittelemättä. Tilanne täytyy korjata!

Olen vieroksunut Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa -kirjaa, koska siinä on yksi rumimmista kansista, joita olen koskaan kirjoissa nähnyt. Kollega kehui kirjaa minulle ties kuinka monennen kerran juuri pääsiäisen alla, joten se päätyi pääsiäispinooni.

Norjalainen Telemannien perhe lähtee viettämään kesälomakuukautta Saksan Garmisch-Partenkircheniin. Perhe vuokraa loma-asunnon umpisaksalaiselta pariskunnalta, joka viestii Telemannien kanssa käännösohjelman avulla. Ennen matkaan vaihdetut hulvattomat viestit enteilevät matkan aikana sattuvia kommelluksia ja väärinymmärryksiä. Kohdekaupunki muun muassa taipuu automaattikäännöksessä muotoon Mixing Part Churches. 

Perheen isä Bror on dramaturgi, joka käyttää aikansa teatterin ajattelemiseen. Vaimo Nina hermoilee, kun mies ei tunnu saavan mitään konkreettista, eli tekstiä, aikaiseksi. Nina rakastaa kaikkea saksalaista ja Saksaa – Telemann näkee ympärillään vain viittauksia natsismiin.

Telemann käyttää aikansa paitsi teatterin ajattelemiseen, myös Nigella Lawson -pakkomielteensä kehittelyyn ja on lopulta varma, että hänen elämäntehtävänsä on pelastaa tv-kokki tämän omalta mieheltään. Telemann uppoutuu omiin juttuihinsa niin syvälle, ettei se voi olla vaikuttamatta avioliittoon.

Tarina keikahtaa absurdin puolelle, kun Telemannin aivoitukset ottavat kierroksia loppua kohden entistä enemmän. Kirja etenee pitkälti avioparin dialogina, jossa ei ole merkitty, kumpi puhuu. Loe tavoittaa pariskunnan dynamiikan loistavasti.  Tragikoomiset tilanteet ja erityisesti naseva, vähäeleinen dialogi saivat minut naureskelemaan ääneen. Mainiota lomalukemista!

Jo Nesbø: Isänsä poika (2014)

Alkuteos: Sønnen.

Suomentaja: Outi Menna (2014).
Lukija: Paavo Kerosuo.

Kustantaja: Johnny Kniga.

Kesto: 16 t 30 min.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuuntelin Isänsä pojan työmatkoilla äänikirjana, ja se oli matkakaverini reilut pari viikkoa. Noina viikkoina automatkat sujuivat Paavo Kerosuon äänen ja jännittävän tarinan pauloissa kuin huomaamatta. Aina en heti perille päästyäni malttanut nousta autosta, vaan kuuntelin vielä jokusen minuutin. Olen aina ihmetellyt, miksi ihmiset istuskelevat autoissaan, mutta enpä ole tullut ajatelleeksi, että heillä saattaa olla mehukas äänikirja kesken!

Nesbø sai minut koukkuun heti ensi yrittämällä: luin Harry Hole -sarja aloitusosan Lepakkomies loppusyksystä. Kyseisessä sarjassa osia riittää, mutta tuottelias dekkaristi on kynäillyt muitakin jännäreitä ja muun muassa lastenkirjoja. Isänsä poika on jännitysromaani, jolla ei ole mitään tekemistä Harry Holen kanssa.

Sonny Lofthus on viettänyt ison osan nuoruudestaan vankilassa sovittamassa toisten tekemiä rikoksia. Hänen isänsä oli arvostettu poliisi, joka teki itsemurhan ja jätti jälkeensä jäähyväiskirjeen. Vankilassa Sonny saa uutta tietoa tapahtumista, eikä voi antaa asian olla. Sonny karkaa vankilasta ja alkaa jakaa oikeutta omalla tavallaan.

Sonnyn perässä ovat poliisit Simon Kefas ja Kaari Adel. Simonilla on värikäs tausta peliongelmineen ja vaimon tila aiheuttaa jatkuvaa huolta. Kaari puolestaan on nuori naispoliisi, johon Simon ei aina suhtaudu ammatillisesti. Työparin välillä on skismaa.

Juoni toimii, ja jännitteet säilyvät viimemetreille; onnistuin jopa yllättymään lopussa. Pidin myös uskottavista henkilöhahmoista ja ajankuvasta. Poliisien ei ole helppo toimia järjestäytyneen rikollisuuden torjumiseksi astumatta itse lain toiselle puolelle. Nesbø nostaakin esiin mielenkiintoisia eettisia dilemmoja liittyen poliisin työhön.

Isänsä poika osoittaa, että kaikki ei ole mustavalkoista. Oikeusjärjestelmä on velvoitettu ja oikeutettu rankaisemaan ja tuomitsemaan, mutta siinäkin on aukkoja. Oma käden oikeus voi tuntua paremmalta ratkaisulta, mutta silloin tulee helposti virhearviointeja, jos kaikki faktat eivät olekaan selvillä.

Olen antanut jännityskirjallisuudelle Nesbøn myötä pikkusormen. En enää halua kategorisesti hylätä jännäreitä, vaan voin jo myöntää, että niidenkin joukosta löytyy helmiä. Nesbøltä ilmestyy tänä keväänä Verta lumella -niminen teos. Toivottavasti siitäkin tehdään pian äänikirja, niin työmatkat ovat kuin hupiajeluja.

Jo Nesbø: Lepakkomies (1997)

Alkuteos: Flaggermusmannen.

Suomentaja: Outi Menna (2001).

Kustantaja: Johnny Kniga.

Sivumäärä: 489.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Martti Ruokonen.

Olen ollut tietoinen Jo Nesbø -nimisestä norjalaiskirjailijasta jo vuosia, sillä hänen kirjansa kiertävät kirjastossa hurjaa vauhtia ja asiakkaat kyselevät niitä todella usein. Tänä syksynä ilmestyivät uudet painokset näistä suomalaisia vuodesta toiseen kiinnostavista dekkareista. Saapuipa kirjailija itsekin Suomeen markkinoimaan uusinta Isänsä poika -teosta, ja some täyttyi Nesbø-pöhinästä.

Luen harvoin dekkareita, mutta utelias kun olen, niin pakkohan minun oli ottaa selvää, mistä tässä Nesbø-huumassa oikein on kyse ja kuka Harry Hole on miehiään. Heikon genretuntemukseni vuoksi en osaa verrata Lepakkomiestä syvällisesti muihin dekkareihin, vaan keskityn siihen, miten peruskaunon parissa viihtyvä lukija kirjan koki.

Lepakkomiehessä Harry Hole on saanut komennuksen Australiaan tutkimaan norjalaistytön kuolemaa. Harry alkaa tutkia tapausta, ja saa parikseen aboriginaalitaustaisen Andrew Kensingtonin. Yhdessä he setvivät aina vain kimurantimmaksi muuttuvaa tapahtumavyyhteä. Huumeet, prostituutio ja molempien tutkijoiden menneisyyden haamut värittävät tarinaa.

Andrew avaa Harrylle Australian kulttuurista ja poliittista tilannetta:

Aboriginaalit suorastaan loistavat poissaolollaan Australian yhteiskuntaelämässä, lukuun ottamatta niitä poliittisia seikkoja, jotka liittyvät aboriginaalien erityisiin mielenkiinnon kohteisiin ja heidän omaan kulttuuriinsa. Australialaiset hoitavat osuutensa pitämällä aboriginaalien taidetta roikkumassa talojensa seinällä. Aboriginaalit ovat sitä vastoin hyvinkin edustettuina sosiaaliavustusjonoissa, itsemurhatilastoissa ja vankiloissa. Aboriginaali joutuu vankilaan 26 kertaa todennäköisemmin kuin muut australialaiset.

Kulttuurinen ulottuvuus, Harryn henkilöhistoria ja rakkausseikkailut tekivät kirjasta mielenkiintoisen kokonaisuuden. Dekkarinoviisi tykkäsi, kun tarinassa oli jännittävien tapahtumien, yllättävien juonenkäänteiden ja väkivallan lisäksi paljon muitakin aineksia. Tämä ensimmäinen Hole-dekkari on julkaistu alun perin jo 1990-luvulla, joten nykytekniikkaa ei rikosten ratkaisussa käytetä. Harryn valtteina ovatkin tarkka havainnointi- ja päättelykyky.

Nesbø kirjoittaa rennosti ja samalla asiallisesti. Luvut eivät ole liian pitkiä ja ne on nimetty hauskasti (esim. Eräs äiti, suurehko hämähäkki ja Bubbur tai Jättiläismeduusa, Mr. Bean ja vielä yksi potilas). Tämä johti siihen, että kirjaa oli vaikea laskea käsistään: päädyin seuraavan luvun otsikon houkuttelemana lukemaan vielä yhden luvun ja senkin jälkeen vielä yhden. Kirjan käännös- ja toimitustyö ansaitsevat kiitokset, sillä kieliasu ei häirinnyt lukemista, mitä nyt kalapaliikin ja piisin kirjoitusasut hieman hämmästyttivät.

Nyt Nesbøhön tutustuttuani on pakko kysyä: mistä näitä loistavia norjalaisia mieskirjailijoita oikein riittää? Joskus yli kymmenen vuotta sitten menetin sydämeni Erlend Loelle, sitten tuli jalat alta vienyt Karl Ove Knausgård, ja nyt lankesin Jo Nesbøhön minäkin. Viimeksi mainitusta on kohkattu ties kuinka kauan, joten kenellekään hänen kirjojensa kehuminen tuskin tulee yllätyksenä. Mutta silti olen lapsenomaisen innostunut ja riemuissani siitä, että löysin Nesbøn!

Lepakkomiehen puolivälissä varasin sarjan seuraavan osan. Lisää Nesbø-tesktejä on siis luvassa.

Vinkkinä muillekin norjalaisesta kirjallisuudesta kiinnostuneille: Reetan Les! Lue! -kirjablogissa esitellään suomalaista kirjallisuutta norjaksi ja norjalaista kirjallisuutta suomeksi. Kannattaa piipahtaa!

Lepakkomies vei kirjallisen maailmanmatkani
kirjailijan synnyinmaahan Norjaan,
vaikka tapahtumat sijoittuvatkin Australiaan.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin – 3. Kuolema (2013)

Alkuteos: Torka aldrig tårar utan handskar – 3. Döden.

Suom. Otto Lappalainen (2014).

Kustantaja: Johnny Kniga.

Sivumäärä: 304.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Pompe Hedengren
Kuva: www.johnnykniga.fi

Kirjasyksy on ollut värikäs ja antoisa, ja olen iloinnut sen sadosta, vaikka en tänne blogiin asti olekaan lukemastani aikoihin kirjoittanut. Päivätyön ohella vapaa-aikaa on rajatusti, ja välillä sen ajan täyttävät muutkin puuhat kuin kirjat ja kirjoittaminen, ihme kyllä! Ja mitä pidemmäksi blogitauko venähtää, sitä vaikeampi on jatkaa. Nyt sain Helsingin kirjamessuista ja tämänpäiväisestä työhön liittyvästä blogikoulutuksesta sen verran virtaa ja inspiraatiota, että herättelen Kirjakimaraa taas pikkuhiljaa. 

Päivälleen kuukausi sitten vietin vapaapäivää mökillä Gardellin huiman Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian päätösosan kanssa. Gardell on vakuuttanut minut sarjan kahdella edellisellä osalla: Ensimmäisessä osassa (Rakkaus) kuvataan elämänmakuisesti tukholmalaisen homoyhteisön vapautumista 1980-luvulla, etsitään itseä ja jotakuta, jota rakastaa. Toisessa kirjassa (Sairaus) homorutto eli HIV alkaa levitä nuorten miesten keskuudessa, ja samalla myös pelko valtaa alaa. Kuolema ei poikennut linjasta, vaan se on laadukas ja koskettava kuten edeltäjänsä.

Kuolema on nuorten miesten taistelun surullinen päätös. HIV oli vielä 1980-luvulla tartunnan saaneille kuolemantuomio, ja samalla sairastuneet kärsivät pelkojen ja ennakkoluulojen värittämistä asenteista. Taudin mekanismit eivät olleet tiedossa, joten siltä ei osattu suojautua. Rakastumisesta ei ollut kuolemaan pitkä matka.

Lohdutonta loppua ennakoidaan heti ensimmäisestä kirjasta lähtien, ja lisäksi olen nähnyt kirjaan perustuvan tv-sarjan ennen kuin luin yhtäkään kirjaa, joten juonen kannalta yllätyksiä ei ollut luvassa. Mikä sai tarinan kantamaan aina kolmanteen osaan saakka?

Gardell kirjoittaa läpi trilogian kaunistelematta ja tutustuttaa lukijan erilaisiin hahmoihin näiden hyvine ja huonoine puolineen. Gardell kuvaa lahjomattomasti arkista kamppailua taudin oireita vastaan, sitä miten valkosipulia löytyy kaikista ruumiinaukoista. Lopulta koittaa se hetki, kun sairastuneen aika on tullut. Yksi suunnittelee omat hautajaisensa kabaree-tyyliin, toinen päättää oman elämänsä ennen sairauden pahinta vaihetta. Monille sairauden loppuvaihe on kitumista ja kuihtumista.

Trilogian jokaisen osan lukeminen on ollut minulle tunteikasta. Tarina huokuu rakkautta ja lämpöä, ja loppua kohden suru kuristaa kurkkua yhä tiukemmin. Epäoikeudenmukaisuuden herättämä kiukku on kulkenut minulla mukana läpi kirjasarjan, ja se oli vahvimmillaan nyt lukiessani päätösosaa. Pitkäaikaiselta elämänkumppanilta kielletään pääsy rakkaansa hautajaisiin. Kuolleista homoseksuaaleista tehdään muistopuheissa heteroita. Miten ihminen osaakaan olla toiselle julma.  

Viimeisimmästä kirjasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Katri, Tämän kylän homopoika ja Krista.

Tämä Gardellin omakohtaisiin kokemuksiin perustuva trilogia toi yhden palan historiaa lähelle ja avarsi maailmankuvaani. Päätän nyt tekstini samaan lainaukseen, jolla aloitin reilu vuosi sitten sarjan ensimmäisestä osasta kertovan tekstin. Seuraava virke kiteyttää mielestäni hyvin kirjan keskeisen sanoman:

Minä haluan, että elämäni aikana saan rakastaa jotakuta, joka rakastaa minua.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin – 2. Sairaus (2013)

Alkuteos: Torka aldrig tårar utan handskar – 2. Sjukdomen.

Suom. Otto Lappalainen (2014).

Kustantaja: Johnny Kniga.

Sivumäärä: 300.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Pompe Hedengren.

Lukumatkani maailman ympäri on ollut pysähdyksissä useamman viikon ajan, mutta vihdoin sain siirryttyä Iranista Ruotsiin. Oikeastaan käväisin tässä välissä uudestaan Alankomaissa Kochin Lääkärin kanssa, koska en vain voinut odottaa kauempaa toisen Kochin kanssa, niin hyvin Illallinen minut vakuutti.

Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian toinen osa vie 1980-luvun Tukholmaan, missä ensimmäisestä osasta tutut nuoret miehet joutuvat silmätysten aidsin kanssa. Aids oli toki läsnä jo ensimmäisessä kirjassa, mutta Sairaus syventää tuntemattoman taudin aiheuttamia tuntemuksia.

Rasmus ja Benjamin ovat olleet yhdessä kolme ja puoli vuotta, joista asuneet yhdessä kaksi. Molemmat ovat silti edelleen tiukasti kaapissa perheilleen, mikä tekee tilanteesta tukalan ja kiristää rakastavaisten välejä. Rasmuksen vanhemmat asuvat pikkupaikkakunnalla, ja Benjaminin vanhemmat ovat hartaita Jehovan todistajia – molemmille kertominen tuntuu lähes mahdottomalta.

Kaapista ulos tulemisen rinnalla nuoret miehet joutuvat kamppailemaan uuden taudin, aidsin, kanssa. Positiivisia testituloksia alkaa saada yksi jos toinenkin Rasmuksen ja Benjaminin kaveripiirissä. Taudin leviäminen vaikuttaa koko homoyhteisöön; kaikki pelkäävät muiden ja itsensä puolesta. Nuoret miehet saavat kuolemantuomioon verrattavia uutisia. Samalla kun lehtilööpit kirkuvat homorutosta ja homojen syövästä, alkavat sairastuneet ja heidän läheisensä ymmärtää taudin lopullisuuden.

Kerronnan realistisuus teki minuun jälleen vaikutuksen. Gardell ei yritä tehdä henkilöistään säälittäviä uhreja, vaan tuo heidät tarinaan virheineen ja heikkouksineen. Mitään kaunistelematta.

Reine, vuoteessa makaava nuori mies, on kuihtunut ja pitkälle edenneen Kaposin sarkooman merkitsemä.  

Vuoteessa makaavan miehen käsivarret, iho ja kaula ovat tämän syöpälajin aiheuttamien suurten ruskeiden läiskien peitossa. 

Hänellä on koko takamuksen ja selän notkon kohdalla hirveitä makuuhaavoja. Itse haavojen ympärille on kiinnitetty vaahtomuovia suojaamaan ihoa niin, että se ei hankaudu suoraan patjaa vasten, mutta tästä on kovin vähän apua. 

Hänen vartalonsa on hento, lähes läpinäkyvä. Jatkuvasti toistuneet ripulikohtaukset ovat laihduttaneet hänet. Hän on ulostanut jopa omat suolensa. 

Ja hän on yksin.

Ei riitä, että nuoria ihmisiä kuolee ja riutuu, vaan heidät monesti myös hylätään. Jotkut jopa valitsevat eristäytymisen suojellakseen läheisiään. Uusi ja tuntematon ymmärrettävästi aiheuttaa pelkoja, mutta inhimillisyyden unohtuminen tuntuu lukiessa kaikkein karuimmalta.

Sairaus on vavisuttava ja tunteita herättävä aivan kuten ensimmäinenkin osa, jota äänestin jopa viime vuoden parhaaksi käännösromaaniksi. Loistavan ja tärkeän kirjakolmikon päätösosa ilmestyy kustantajan sivujen mukaan jo syyskuussa, joten laatutrilogia saadaan päätökseen vielä tämän vuoden puolella! Tästä kakkososasta on ehtinyt blogata ainakin Katri.

Musta neula Tukholman kohdalla.

Roman Schatz: Berliini: oppaana Roman Schatz (2012)

Kustantaja: Johnny Kniga.

Sivumäärä: 255.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Maria Mitrunen.
Kartta ei kuulu kirjaan.

Lainasin Roman Schatzin kirjoittaman Berliini-oppaan toistamiseen, sillä reilun viikon päässä siintää miniloma lempikaupungissani Berliinissä. Lukaisin opuksen ensimmäisen kerran noin vuosi sitten ennen edellistä Saksan-reissua. Kirja jäi mieleen omalaatuisena, erilaisena matkaoppaana. Aina ennen matkaa on kiva orientoitua matkakohteeseen ja nostattaa matkakuumetta lukemalla jotakin paikkaan liittyvää.

Kirja sopii mainiosti sekä Berliinin tuntijoille että sellaisille matkailijoille, joille Saksan pääkaupunki on vieraampi. Berliini-fani voi makustella kirjan kanssa sitä, mitä tällä kertaa haluaisi nähdä tai kokea kaupungissa. Vinkkejä nimittäin riittää. Berliiniin vasta tutustuva saa kirjasta kattavan yleiskuvan perusnähtävyyksistä, käymisen arvoisista paikoista, tapakulttuurista ja ostosmahdollisuuksista. Pidän erityisesti kirjan kompaktista historiaosuudesta, jonka avulla voi kerrata värikkään kaupungin vaiheita.

Schatz kirjoittaa viihdyttävästi, mutta silti asiallisesti. Samalla kun hän esittelee kaupunkia, hän tulee kertoneeksi itsestään. Faktan joukossa on anekdootteja, ja kielitaituri-Schatzin sarkasmi ja rento ote välittyvät tekstistä. Hupi ja hyöty yhdistyvät mielenkiintoiseksi paketiksi, ja kirja todella on kirjoittajansa näköinen. Omalaatuinen ote puri minuun, ja siksi tämä opas päätyi blogiin asti, vaikka yleensä en tule oppaista ja vastaavista kirjoittaneeksi.

Berliini-intoiluni sai minut lainaamaan kirjastosta myös pinon Berliini-elokuvia, Berliiniin sijoittuvan dekkarin ja pari muuta matkaopasta. Matkan odottaminen on aina yhtä kutkuttavaa!

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin – 1. Rakkaus (2012)

Alkuteos: Torka aldrig tårar utan handskar – 1. Kärleken.

Suom. Otto Lappalainen (2013).

Kustantaja: Johnny Kniga.

Sivumäärä: 294.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Pompe Hedengren
Kuva: www.johnnykniga.fi

Minä haluan, että elämäni aikana saan rakastaa jotakuta, joka rakastaa minua.

Gardellin romaani alkaa vuodesta 1982. Homoseksuaalisuus on poistettu Ruotsissa sairausluokituksesta muutama vuosi aiemmin, mutta homoutta leimaa edelleen vahvasti häpeä ja salailu. Kirjan keskiössä on rakkaustarina, jonka päähenkilöitä ovat parikymppiset Rasmus ja Benjamin. Kirjassa kuvataan myös miesten lapsuutta, homoyhteisöä ja sairastumista. Sillä samaan aikaan vapautumisen kanssa homoyhteisö joutui kohtaamaan tappavan sairauden, hivin.

Rasmus on kotoisin pikkukylästä, jossa hän on erilaisuutensa vuoksi ollut yksinäinen. Ikätoverit haukkuvat hintiksi, vanhemmat toitottavat poikansa normaaliutta, sisällä palaa halu päästä pois. Eikä koskaan tulla takaisin. Rasmus muuttaakin heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen Tukholmaan.

Benjamin puolestaan on Tukholmassa varttunut Jehovan todistaja, joka on ikänsä kiertänyt ovelta ovelle todistamassa ja jakamassa traktaatteja. Nuorempana vanhempien mukana, nykyään yksinään. Eräänä päivänä oven avaa Paul, sanavalmis ja boheemi mies, joka kutsuu Benjaminin sisälle. Paul sanoo ääneen sen, mistä Benjamin visusti vaikenee, ja toimii sittemmin linkkinä Benjaminin ja Rasmuksen välillä.

Kuinka paljon voikaan kaivata jotakin, vaikka sitä ei olisi vielä kokenutkaan. Tämä kaipuu yhdistää seksuaalista identiteettiään etsiviä. Vapauden huuma ja rakkauden nälkä johtavat siihen, että kokemuksia janotaan niin, että kumppaneiden määrässä on vaikea pysyä mukana. Nimistäkään ei ole tietoa, koska niitä ei kysytä. Kohtaaminen saattaa tapahtua rautatieaseman pisuaarilla, puiston pensaikoissa tai rappukäytävässä.

Kertoja tekee heti selväksi, että hän tietää, miten tarina päättyy. Kertoja väläyttelee palasia "loppuratkaisusta" ja tekee itsestään varsin näkyvän. Alusta asti on myös selvää, että hyvin tässä ei tule käymään.

Yhdessä luvussa ja jopa yhdessä kappaleessa voidaan hypätä eri aikatasolle tai käväistä eri paikoissa. Voi kuulostaa aika sekavalta, mutta sitä se ei mielestäni ole. Hyppely aikajanalla ja sen vaihtelu, ketä kuvataan, luovat tiiviin tunnelman ja koukuttavat lukijan. Lukemista on pakko vain jatkaa, koska herää halu rakentaa tarina kokoon.

Eri henkilöiden vuorottainen kuvaus ja välähdykset tulevasta tuovat lukemiseen ristitiidan: on syntymäisillään kaunis rakkaustarina, tarinan henkilöt löytävät itsensä ja vapautensa, mutta samalla tiedetään, että kaikki johtaa tuhoon. Kuka selviää, kuka ei – näiden kysymysten varaan rakentuu tarinan keskeisin jännite.

Takakannessa kerrotaan, että kirjailija Jonas Gardell on yksi heistä, jotka selvisivät. Gardell on ruotsalainen kirjailija, laulaja ja koomikko ja suomenruotsalaisen Mark Levengoodin puoliso. Tämä romaani on ensimmäinen osa Gardellin kolmiosaista romaania, jonka kaksi muuta osaa ilmestyvät kustantajan tietojen mukaan ensi vuonna.

Katsoin Gardellin kirjaan perustuvan tv-sarjan keväällä enkä tuolloin tiennyt sen perustuvan kirjaan. Kun kuulin kirjasta, ajattelin, etten halua pilata sarjan jättämää hyvää mielikuvaa kirjalla – koska sehän ei voisi olla yhtä hyvä. Lainasin kirjan kuitenkin työkaverin innoittamana. (Kiitos, S!) Yllätyin, että kirja oli jopa vielä parempi kuin tv-sarja. Sanoisin, että ne täydentävät toisiaan. Loppuratkaisun tietäminen ei haittaa lukemista, koska se ei ole tässä tärkeintä.

Koin monenlaisia tunteita kirjaa lukiessani: iloitsin, jännitin, ahdistuin, suutuin, tulin surulliseksi. Tunteikas lukukokemus jätti jälkeensä tiedonjanoa, vaikka kirjaan olikin ujutettu paljon faktaa fiktion sekaan. Haluan lukea lisää homojen historiasta ja Gardellista itsestään.