Tunteella ruoasta ja syömisestä – Karolina Ramqvist: Leipää ja maitoa

Kansi: Sara R. Acedo.

Karolina Ramqvistin Karhunainen oli kirjallinen iloni joulunaikaan, ja nyt kevään tehdessä tuloaan nautiskelin reilut parisataa sivua Leipää ja maitoa. Se on helppolukuinen, rehelliseltä maistuva kuvaus niin arkisesta ja samalla monelle niin vaikeasta aiheesta, ruoasta ja syömisestä.

Kirja on kirjastossa luokiteltu romaaniksi, mutta kustantajan luettelossa kirjailijan omaan elämään pohjautuva teos löytyy tietokirjoista. Muistelmaksi tämän lukiessani koko ajan mielsin. 

Minäkertoja on kirjailijanainen, joka ruotii omaa ruokasuhdettaan aina lapsuudesta nuoruuteen ja edelleen yksinhuoltajaksi ja sitten monilapsisen perheen äidiksi. Kertojalla on läpi elämänsä ollut ambivalentti suhde ruokaan ja syömiseen. Ja mitä kaikkea ruoka onkaan? Se on paitsi ravitsemusta, se on huolenpitoa, se on sosiaalisten suhteiden hoitoa, estetiikkaa, nautinto, opettelua. Ruoka voi olla rakkaudenosoitus, ja romaani alkaakin virkkeellä "Ruoka on rakkautta."

Ruoan rinnalla toinen vahva teema on äiti-lapsisuhde. Ensin kertoja on ollut suhteessa lapsiosapuoli, sittemmin äiti. Yksinhuoltajan ainokaisena kertoja oli lapsena paljon yksin, ja noihin yksinolon hetkiin littyi usein syöminen. Hän sulatti mummon pakastimeen varaamaa pullaa tai valmisti hyvin nuorena toimeliaasti itse aterioita. Lettupino lohdutti, kun äiti oli poissa.

Lapsuudessa pitkät kesät isovanhempien hoteissa jättivät monia ruokamuistoja, joista keskeisin liittyy riisivanukkaaseen. Mutta miten käy, kun kertoja valmistaa perinneherkkua lapselleen? Maistuuko se omassakaan suussa enää samalta kuin mummon valmistama?

Ramqvist kirjoittaa elävästi lapsen näkökulmasta, kehollisista tuntemuksista. Nälkään ja syömiseen kiertyy vaikeita tunteita ja kokemuksia. Mikä on tarpeeksi, milloin on syönyt liikaa? Lukija ei ylläty, että kertojan ruokamuistoista ja tunteiden vuoristoradasta seuraa syömishäiriökäyttäytymistä. 

Kertojan kokemuksissa on paljon samastuttavaa. Hankalia ja tunteikkaita ruokamuistoja on varmasti lähes jokaisella, ainakin omaan mieleeni alkoi piirtyä muistoja lapsuudesta ja myöhemmistä vaiheista. 

Merkitsin muistiin virkkeen, joka on kuin oman päättyvän talveni kuvaus:

Ryhdyin usein leipomaan, kun en saanut mitään aikaiseksi tai kun sisimpäni valtasi tyhjyys, jonka halusin saada täytettyä.

Kun elämässä myllertää, taikinan kohoamisessa ja käsillä muovaamisessa on jotakin tuttua ja turvallista. Työnhaun tulos on täynnä tyhjää, mutta taikinaterapian seurauksena pakastin on täynnä pullaa. 

Helmet 2024: 44. Tietokirja, jonka on kirjoittanut nainen.

Karolina Ramqvist: Leipää ja maitoa. Alkuteos: Bröd och mjölk. (2022). Suom. Laura Kulmala. Gummeurs 2024. 267 s. 

Olga Temonen: Olgan joulu (2016)

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 145.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Näyttelijänäkin tunnettu Olga Temonen asuu perheensä kanssa Iitissä, missä hänellä on hevostila. Hän myös pyörittää miehensä Tuukka Temosen kanssa tuotantoyhtiötä ja kirjoittaa suosittua Olgan kotona -lifestyleblogia. Aiemmin häneltä on julkaistu Emäntänä Olga ja Olgan pullakirja -teokset.

Olen selaillut töissä jos jonkinlaisia joulukirjoja, mutta harvoista innostun kuten tästä kirjasta. Olgan joulu on kaunis ja selkeä kirja. Siinä pysytellään perinteisten jouluisten herkkujen äärellä eikä kikkailla turhia. Ruokaohjeet ovat yksinkertaisia, eivätkä ne vaadi kovin kummoisia kokkaustaitoja.

Yksinkertaisuus houkutteli myös minut kokeilemaan kirjan ohjeita. Ensimmäiseksi otin kokeiluun Annen piparkakut. Taikina on helppo valmistaa ohjeen mukaan, ja sen annetaan odottaa jääkaapissa seuraavaan päivään. Taikina pehmenee nopeasti huoneenlämmössä, joten jauhoissa ei kannata kaulimisvaiheessa säästellä. Piparit on hyvä jättää melko paksuiksi, jotta niiden siirtäminen pellille ei olisi ihan mahdotonta: ohjeessa puhutaan jopa puolen sentin paksuisista pipareista.

Innostuin pipareiden leipomisesta niin paljon, että luin ohjeen esittelytekstin huolimattomasti. Siinä kerrotaan näiden pehmeänsitkeiden piparkakkujen olevan peräisin Olgan lapsuudenaikaiselta hoitajalta. Öh, meillä tykätään enemmän rapeista pipareista, joten lopputulos ei aivan miellyttänyt, vaikka varmasti ohjeenmukainen olikin. Vielä ennen aattoa on suunnitelmissa leipoa joulutorttuja ja valmistaa imellettyä perunalaatikkoa kirjan ohjeilla. 

Kaikki kolme kirjasta poimimaani ohjetta ovat sellaisia, etten olisi koskaan aiemmin uskonut tekeväni niitä alusta asti itse! Kirja rohkaisee kokeilemaan ja purkaa myyttejä ”vaikeiden jouluruokien” ympäriltä.

Aikaa perinteisten jouluherkkujen valmistaminen toki vie, mutta lopputulos palkitsee. Pidän Temosen työtä pelkäämättömästä asenteesta. Hän myös uskoo omaan visioonsa. Tällainen mielikuva minulle ainakin on syntynyt satunnaisten blogitekstien, lehtijuttujen ja tämän kirjan perusteella.

Kirjaa lukiessani hieman hämmästelin kyllä sitä, miksi Temonen on ottanut kirjaan mukaan liharuokien ohjeita, vaikka hänen perheessään ollaan kasvisyöjiä. Ehkä tällä ratkaisulla on kosiskeltu sekasyöjälukijoita, joille joulu ei ole joulu ilman kinkkua?

Kirjan kuvituksesta huokuu rento ja leikkisä joulumieli. Jouluna puuhastellaan, mutta myös pysähdytään nauttimaan läheisten seurasta ja ajatuksella valmistetuista ruoista ja leivonnaisista.

Tämän joulukirjan arvion myötä toivotan hyvää joulua kaikille lukijoilleni! 

Herman Koch: Illallinen (2009)

Alkuteos: Het diner.

Suomentaja: Sanna van Leeuwen (2012).

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 340.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Vilma Pimenoff

Illallisen kertoja on Paul Lohman, joka on kutsuttu ravintolaillalliselle vaimonsa Clairen kanssa. Illalliskutsun takana on Paulin veli Serge. Serge Lohman on menestyvä ja tunnettu poliitikko, kenties jopamaan  seuraava pääministeri. Seurueeseen kuuluu myös Sergen vaimo Babette. 

Illallisen miljöönä toimii suosittu amsterdamilainen hienostoravintola, johon pöytävaraukset täytyy tehdä kuukausia etukäteen. Serge tosin saa hoidettua pöydän samana päivänä maineensa avulla. Henkilökunta mielistelee julkkisasiakasta, ja viereisissä pöydissä kyllä huomataan, kuka on paikalla.

Nelikon on tarkoitus keskustella ruoan äärellä heidän teini-ikäisten lastensa tekemisistä. Teinit ovat tehneet jotakin, jota ei voi vain sivuuttaa. Kuka tietää ja mitä ja miten tähän kaikkeen pitäisi suhtautua? Valintaan vaikuttavat Sergen poliittinen ura, lasten tulevaisuus ja moraalinen painolasti.

Perhesuhteiden ja poliittisen pelin lisäksi käsitellään ainakin adoptiota, asunnottomuutta ja väkivaltaa. Koch herättelee pohtimaan monia vaikeita kysymyksiä: Ovatko biologiset ja adoptoidut lapset yhtä tärkeitä? Ovatko asunnottomat toisen luokan kansalaisia? Onko väkivalta joskus oikeutettua? Entä mitä vanhemmat saavat tehdä lastensa eteen? Vastauksia ei anneta, aineksia niiden muodostamiseen kyllä.

Romaanin rakenne jäljittelee ravintolaillallisen kaavaa: luvut on nimetty ruokalajien mukaan, ja ne etenevät aperitiivistä aina juomarahaan saakka. Illallisen rinnalla henkilöitä ja perheen vaiheita taustoitetaan takaumilla.

Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä suuremmiksi kasvavat epäluulot kertojaa kohtaan. Viitteitä epäluotettavuudesta antaa esimerkiksi se, että kertoja selkeästi valitsee, mitä puolia tarinasta hän kertoo:

En kerro tässä mikä Clairea vaivasi, sillä se on mielestäni yksityisasia. Kenellekään ei kuulu mitä tautia kukakin kantaa, ja joka tapauksessa on Clairen oma asia haluaako hän kertoa siitä, ei minun.

Kertoja-Paulista paljastuu tarinan edetessä pimeitä puolia, jotka niin ikään vaikuttavat uskottavuuteen. 

Illallinen on kattaus piinaavaa tunnelmaa ja raadollista ihmismielen kuvausta. Koch virittää tarinaan alusta asti sellaisen jännitteen, että koukutuin pahemman kerran. Juonikin onnistui yllättämään useampaan kertaan. Tätä oli pakko lukea, vaikka sitten yöunien kustannuksella. Loppua kohden tiivis ote kylläkin hieman heltisi, sillä henkilöt muuttuvat sietämättömän vastenmielisiksi.

Matka Kochin kotimaahan Alankomaihin ei ollut edellisestä etapistani pitkä, sillä Alankomaat on Saksan naapurimaa. Nyt jätän keski-Euroopan toviksi rauhaan ja suuntaan reissullani Afrikkaan. Tutkailin vähän maailmaa numeroina ja opin, että maanosista Afrikassa on eniten valtioita: 54. Eurooppa tulee hyvänä kakkosena 50 valtiolla. Lukemista siis riittää!

Alankomaat kartalla: musta neula Amsterdamin kohdalla.