Karl Ove Knausgård: Kesä (2016)

Alkuteos: Om sommeren.
Suomentaja: Jonna Joskitt-Pöyry (2017).
Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 397.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale

Kesä on viimeinen osa Karl Ove Knausgårdin Vuodenajat-sarjassa, ja se on eräänlainen hybridi sarjan aiemmista osista. Mukana on niin Syksystä ja Talvesta tuttuja, maailmaa selittäviä sana-artikkeleita kuin Kevään tarkempaa omaelämäkerrallista pohdintaa, nyt päiväkirjamuodossa. Aiemmista poiketen
kirjoittamistyö on vahvemmin huomion kohteena, ja onpa Knausgård tällä kertaa ujuttanut autofiktionsa keskelle fiktiivisiäkin jaksoja.

Perheen kuopus, jolle Vuodenajat on omistettu ja jolle kirjailija sanansa osoittaa, oli edellisessä kirjassa vastasyntynyt. Nyt Anne on jo parivuotias taapero. Knausgård viettää paljon aikaa Annen kanssa, erityisesti autossa. Yhdessä he kuskaavat isompia lapsia kouluun, harrastuksiin, kavereille. Isä on haltioissaan tyttären puheen kehityksestä, siitä miten tämä pikkuhiljaa ottaa ympäröivää maailmaa haltuun.

Huomiota kirjassa saa myös John, perheen ainoa poika. Isän ja pojan yhteinen pyöräretki ei suju suunnitellusti, kun taas Brasilian-matka on molemmille huikea elämys. Näistä yhteisistä hetkistä syntyy muistoja, ehkä jopa pojan vahvimmat lapsuusmuistot, mistä kirjailija on hyvin tietoinen. On selvää, että kirjailijan oma isäsuhde kummittelee taustalla. Tässä kirjassa kaukaisemmiksi jäävät perheen kaksi vanhinta tytärtä ja vaimo Linda.

Vuodenajan mukaisesti useimmat tässä kirjassa selitettävät käsitteet liittyvät kesään: esimerkiksi kesäyö, herukat, lepakot, banaanikärpäset, hyttyset ja kastemadot pääsevät tarkastelun kohteiksi. Muutaman sivun mittaiset novellit ovat ajatusleikkejä, joissa kirjoittaja antaa mielikuvituksen lentää ja muistojen nousta pintaan. Useat sanat herättävätkin muistoja lapsuudesta tai nuoruudesta.

Knausgård myös analysoi omaa intoverttiä luonnettaan ja yksinäisyyttään. Häpeä on tutusti mukana.

Olen taistellut häpeää vastaan kolmetoistavuotiaasta. ‒ ‒ Ainoa ajatus, jolla minä pystyn murtamaan häpeän täydellisen ylivoiman, on se, että häpeä menee ohi ja jonakin päivänä se näyttäytyy oikeassa koossaan, joka on lähes aina pieni. 

Häpeän tunne painaa kirjailijaa esimerkiksi silloin, kun hän on kirjoittanut omasta sukupuolielimestään eräässä tekstissä. Hän menee lääkäriin verisen ulosteen vuoksi vaimon ja äidin patistamana, sillä läheiset ovat lukeneet tästä kirjailijan potemasta vaivasta edellisestä kirjasta. Nyt hän selostaa lääkärikäyntiään ja kirjoittaa ajattelevansa tutkimuksen aikana elimensä olevan pieni. Hän ei häpeä ulosteen tai rektaalitutkimuksen kuvausta, vaan tuota ohikiitävää ajatustaan, jonka kirjoitti päiväkirjaansa (ja kaikkien luettavaksi). Se oli hänen mielestään latteaa, lapsellista ja sopimatonta, ja nyt ihmiset ajattelevat asian olevan niin ja että sillä on hänelle merkitystä. Enää ei auta vain poistaa tekstikohtaa, sillä Knausgård lähettää aina kirjoittamansa tekstit nopeassa tahdissa kustannustoimittajalleen. Hetkellinen häpeäntunne on lähes musertava.

En ole koskaan hävennyt ajatuksiani enkä pääni sisäistä maailmaa, vain sitä mitä olen sanonut, tehnyt tai kirjoittanut, toisin sanoen sitä, mitä olen paljastanut itsestäni muille. Siinä on jotain outoa, jotain kaksinaismoralistista, ihan kuin millään ei olisi mitään väliä, kunhan se pysyy salassa ja piilossa. Kirjoittaminen on hyvä keino vapautua siitä, koska kirjoittamisen perusidea on ilmaista omaa sisintä sellaisena kuin se on, mutta se on mahdollista vain jos unohtaa kirjoittavansa ‒ ‒ Vain unohtamalla, että kirjoittaa, voi kirjoittaa ja tuoda sisintään julki ilman, että häpeä vaikuttaa ilmaisuun tai suitsii sitä, kuten se tekee kaikelle muulle itseilmaisulle.

Knausgård on tehnyt muistoistaan ja ajatuksistaan julkisia ja joutuu myös tilanteisiin, joissa ihmiset luulevat tuntevansa hänet, koska ovat lukeneet hänen kirjojaan. Ymmärrän tällaisen illuusion synnyn, sillä niin syvälle ja avoimesti hän teksteissään menee. Se on kuitenkin vain illuusio.

Kesää kirjoittaessaan Knausgårdin kirjoittamisen rytmi on erilainen kuin aiemmin. Nyt hän kirjoittaa päiväkirjatekstejään pääasiassa myöhään illalla lasten mentyä nukkumaan. Hän kuitenkin kaipaa sitä aikaa, jolloin nousi neljän tai viiden maissa kirjoittamaan yöunien jälkeen.

Sarjan ulkoasu on kaunis, omaperäinen ja erottuva.

Vuodenajat tarjoaa rehellisen ja koskettavan kurkistuksen norjalaisen miehen elämään ja ajatuksiin. Miehen, joka on tehnyt kaunokirjallisesti jotakin omalaatuista ja luonut itsestään ilmiön. Miehen, joka on perheelleen omistautuva ja huolehtivainen isä. Knausgård on samanaikaisesti yleisinhimillinen ja intiimi.

Vuodenajat yltää Taisteluni-sarjan tasolle mielestäni vain Kevään kohdalla, tosin tämä Kesä on kyllä aivan kannoilla. Sarja on kuitenkin omalaatuinen kokonaisuus, jonka lukeminen kannattaa.



Voin vain sormet ristissä toivoa, että Knausgård jatkaa kirjoittamista. Onneksi en usko, että hän edes voisi lopettaa.

Tämä postaus päättää Kirjakimaran Knausgård-teemaviikon, jonka aikana olen esitellyt Vuodenajat-sarjan kirjat. Aiemmat tekstit löydät täältä: Syksy, Talvi ja Kevät.

Karl Ove Knausgård: Kevät (2016)

Alkuteos: Om våren.
Suomentaja: Jonna Joskitt-Pöyry (2017).
Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 201.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Kevätaurinko on kirkkaudessaan armoton. Talven jäljiltä luonto on lehdetön, paljas ja karu. Ilmassa on kuitenkin lupaus paremmasta: kesän vehreys on ihan pian täällä. Myös Knausgårdin Keväässä eletään lisääntyvän valon aikaa. Takana on talvi ja perhettä koetellut pimeä kausi. Tässä romaanissaan kirjailija kertoo yhden kevätpäivän aikana kolmikuiselle tyttärelleen edeltävästä kesästä, joka oli perheen elämässä raskas. Valot ja varjot, kirkkaus ja pimeys vuorottelevat.

Keväässä kirjailijaisä myös avaa tyttärelleen Vuodenajat-sarjan taustoja:

Olin alkanut kirjoittaa sinulle eräänlaista päiväkirjaa tai pitkää kirjettä, siitä keitä me olemme ja mitä meille tapahtui kun odotimme sinua. En tarkkaan tiedä, miksi ryhdyin siihen, mutta kai minä ajattelin, että muut lapsemme olisivat jo aika isoja kun sinä saapuisit, kymmenen, kahdeksan ja kuusi vuotta, ja he olisivat jo hitsautuneet yhteen ja heillä olisi yhteinen historia, enkä halunnut että sinä tulisit vain häntänä perässä, jos ymmärrät. Tiesin, että sinusta olisi kirjoitusteni lukijaksi aikaisintaan kuusitoistavuotiaana, tein sen siis loppujen lopuksi lähinnä itseni vuoksi, yritin kai sillä tavalla valmistautua tulevaan, nähdä elämämme sinun silmilläsi. Tehdä sinulle tilaa.

Knausgård muistelee, miten syntyi päätös hankkia neljäs lapsi, miten sinä päädyit tähän maailmaan. Vaimo Linda on juuri toipunut siihen mennessä vaikeimmasta masennusjaksostaan ja elämässä on muutenkin tyventä. On uusi talo, vakaampi taloudellinen tilanne. Ajatus neljännestä lapsesta kytee vanhempien mielessä tovin, ja lopulta Australian-matkalta tuliaisena on ihmisen alku.

Raskausaika tekee Lindan vähäpuheiseksi, saa hänet jälleen vetäytymään.

Pimeys oli hiipinyt häneen hiljalleen ja ottanut hänet valtaansa. Sen näki hänen liikkeistään, jotka hidastuivat hidastumistaan, ja liikkuma-alueestaan, joka pieneni pienenemistään, ja puheesta, joka lakkasi melkein kokonaan. 

Knausgård kuvailee, millaista on seurata puolison sairastumista vierestä. Hän vakuuttelee Lindalle, tai lähinnä itselleen, että pian se menee taas ohi. Edessä on kuitenkin vaimon synkin masennuskausi:

Vastakaiku yhdistää meidät maailmaan, ja sinun äidissäsi maailma lakkasi herättämästä vastakaikua.
     ---
Yhteys oli katkennut, hän oli kytkeytynyt irti.
     Pimeydessä, jossa hän eli, oli vain hän ja hänen kärsimyksensä. Tiedän sen, lapseni, koska näin sen. Näin että hänestä oli sietämätöntä olla edes olemassa.

Knausgård kuvaa rakkaan ihmisen kärsimyksen seuraamista koskettavasti. Luin kirjaa pala kurkussa. On raastavaa lukea huolesta, jota hän tuntee syntymättömästä lapsestaan ja raskaana olevasta vaimostaan. Lukijalle myös kuvataan ne kauhunhetket, joiden seurauksena perheestä tuli lastensuojelun asiakas.

Knausgårdilla on siis taakkansa, päällimmäisinä vaimon sairaus ja muisto itsensä hengiltä juoneesta isästä, mutta hän ei valita. Hän hoitaa kotia ja lapsiaan tunnollisesti. Joskus hänkin kokee voimattomuuden tunteita, mutta ne ovat ohimeneviä. Tukiverkko auttaa.

Vuodenajat-sarjan kirjoista kaksi ensimmäistä, Syksy ja Talvi, olivat tietosanakirjoista rakenteensa lainanneita novellikokelmia. Kevät on vuorostaan tutumpaa Knausgårdia: kirjassa ei ole väkinäisiä otsikoita tai muita jaotteluita, vaan teksti etenee jouhevasti ja keskiössä on kirjailijan oma elämä.

Jotakin yhteistä Keväällä toki on edeltäjiensä kanssa. Myös Keväässä ollaan elämän peruskysymysten äärellä.

     Ja ehkä tämäkin, mitä seuraavaksi sanon, on pelkkää itsepetosta: helppoa elämää ei kannata tavoitella, helppous ei ole koskaan pätevä ratkaisu, sillä täysipainoinen, arvokas elämä on aina vaikeaa.
     En tiedä onko näin. Mutta uskon niin.

Muunlaista elämänohjetta Taisteluni-nimisen kirjasarjan kirjoittajalta tuskin voisi odottaa.

Kevät on kirkastettua Knausgårdia. Se on muodoltaan tiiviimpää kuin Taisteluni-kirjat, ja toimii rakenteensa vuoksi mainiosti itsenäisenä romaanina. Siinä ei ole mitään ylimääräistä tai teennäistä kuten Syksyssä ja Talvessa, vaan kirjailija keskittyy siihen, mikä hänelle on ominta: katsomaan maailmaa ja omaa elämäänsä tarkasti ja näkemään niissä merkityksiä. Jos luet vain yhden Knausgårdin kirjan, lue Kevät.

Keväästä ovat bloganneet esimerkiksi Marjatta ja Kirjasta kirjaan -blogin Hannele.

Tämä postaus on osa Kirjakimaran Knausgård-viikkoa, jonka aikana esittelen Vuodenajat-sarjan kirjat. Tekstit Syksystä ja Talvesta ilmestyivät aiemmin tällä viikolla, ja viikonloppuna teemaviikon päättää Kesä.

Karl Ove Knausgård: Talvi (2015)

Alkuteos: Om vinteren.
Suomentaja: Jonna Joskitt-Pöyry (2016).
Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 238.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Talvi on Karl Ove Knausgårdin Vuodenajat-sarjan toinen osa. Talvessa kirjailija jatkaa Syksystä tutulla kaavalla: hän selittää maailman ilmiöitä, asioita ja olentoja syntymättömälle tyttärelleen novellien muodossa. Teos jakautuu talvikuukausien mukaan kolmeen osaan, joulu-, tammi- ja helmikuuhun. Jokaisessa osassa on parikymmentä tekstiä ja tyttärelle osoitettu kirje. Tytär syntyy talven aikana, joten helmikuussa puhutellaan vastasyntynyttä.

Talven 2013‒2014 aikana kirjailija täyttää 45 vuotta, elää lapsiperhearkea, odottaa neljännen lapsensa syntymää ja tulee lopulta isäksi neljännen kerran. Novelleissa fokus on mitä ihmeellisimmissä, kirjailijaa sillä hetkellä kiinnostavissa asioissa, mutta perhe-elämä kulkee siinä rinnalla. Välillä pysähdytään määrittämään ja analysoimaan jokin asia tai esine, sitten taas selostetaan arkista eloa. Ruotsissa asuvan lapsiperheen talvikuukausiin mahtuvat niin ensilumen riemu, joululahjoihin ja joulupukkiin liittyvä salamyhkäisyys kuin uudenvuoden raketit.

Pohjimmiltaan Knausgårdin novellit pyrkivät vastaamaan eksistentiaalisiin kysymyksiin elämästä ja ihmisyydestä. Ne ovat niin laajoja kysymyksiä, että vastaushan voi olla mitä vain, ja niin se usein onkin. Novellien aiheina on kaikkea mahdollista maailmassa ihmetyttävää, kuten ihmisen ruumiinosia (nenä, aivot), kulkuvälineitä (junat, bussit), konkreettisia esineitä (tuoli, hammasharjat) ja abstrakteja käsitteitä (minuus, elämäntunne). Myös koko joukko novelleista käsittelee kirjailijalle jollakin tapaa tuttuja ihmisiä.

Neljännen lapsen lähestyvä syntymä saa kirjailijan pohtimaan paljon elämää ja kuolemaa ja elottoman ja elävän eroja. Näin kokoelman avausnovellissa Kuu:

- - - kuussa vallitsee pysähtyneisyys, liikkumattomuus, se on kuin pysäytyskuva maailmasta ennen elämän syntyä tai elämän häviämisen jälkeen. Sellaistako kuoleman jälkeen on? Sekö meitä odottaa? Luultavasti. Maan päällä, kaiken rehottavan, vipeltävän ja lentävän elämän keskellä kuolema saa lempeämmät kasvot, tuntuu että kuolemakin on osa kaikkea tätä versovaa ja kasvavaa ja että siihen me kuollessamme katoamme. Mutta se on illuusiota, fantasiaa, unta. Tähtienvälinen tyhjyys meitä odottaa, täydellinen mitättömyys ja mustuus ja niihin olennaisesti liittyvä ikuinen, päättymätön yksinäisyys, joista kuu maan kaltaisena antaa jonkinmoisen käsityksen. Kuu on kuoleman silmä, sokeana se tuijottaa taivaalta piittaamatta meistä ja puuhistamme, elämän aalloista jotka nousevat ja laskevat maapallolla kaukana sen alapuolella.

Usein aiheet laajenevat ja filosofinen pohdinta voi viedä kauaskin tietosanakirjamaisesta otsikosta. Kaiken eksistentiaalisen raskauden vastapainona novelleissa on veijarimaista leikittelyä:

Talven itsetunto on pohjalukemissa kesän voittokulun ja syksyn tarmokkaan suursiivouksen jälkeen, koska mikä muukaan talvi on kuin pahainen temppumaakari? Eihän talvi osaa mitään muuta kuin muuttaa sateen lumeksi ja veden jääksi, ja se on aika mitätöntä, koska muutos ei ole pysyvä eikä merkittävä vaan näennäinen.

Talvi on mielestäni astetta yhtenäisempi teos kuin edeltäjänsä Syksy. Jotkin novellit tässäkin kokoelmassa ovat sormiharjoitusmaisia viritelmiä, mutta useimmiten tekstit tarjoavat lukemisen nautintoa, kiitos kirjailijan tarkkasilmäisen havainnoinnin. Talvi tuntuu myös Syksyä tutummalta Taisteluni-sarjaa lukeneelle: kirjailija kuvaa esimerkiksi Linda-vaimon raskauden loppuvaiheet ja vauvan syntymän tuttuun tapaansa intiimisti mutta tyylillä. Alan pikkuhiljaa hahmottaa Vuodenajat-kirjat jatkumoksi Taisteluille, vaikka aluksi ne tuntuivat olevan jotakin ihan muuta.

Tämä postaus on osa Kirjakimaran Knausgård-viikkoa, jonka aikana esittelen Vuodenajat-sarjan kirjat. Syksystä voi lukea täältä, ja tekstit Keväästä ja Kesästä ilmestyvät myöhemmin tällä viikolla.

Karl Ove Knausgård: Syksy (2015)

Alkuteos: Om høsten.
Suomentaja: Jonna Joskitt-Pöyry (2016).
Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 217.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Norjalainen Karl Ove Knausgård uhkasi lopettaa kirjoittamisen kuusiosaiseen Taisteluni-sarjaan, jossa kirjailija avasi omaa ja läheistensä elämää tarkan raportoivasti ja jolla mies nousi maailmanmaineeseen. Kaikkien Knausgård-fanien iloksi näin ei käynytkään, vaan nelisen vuotta Taisteluni-sarjan päätösosan ilmestymisen jälkeen Knasu julkaisi jälleen: nyt vuorossa oli neliosainen Vuodenajat-sarja, joka on omistettu hänen neljännelle, sarjan alussa vielä syntymättömälle tyttärelleen.

Löysin Knausgårdin Helsingin kirjamessuilla 2012 ja ensimmäisestä luetusta kirjasta lähtien olen ollut kirjailijan pauloissa. Mitenkään sokeasti en Knasua fanita, eivätkä kaikki Taisteluni-sarjan osat ole saaneet minulta varauksetonta suitsutusta. (Itse asiassa se kuudes on vieläkin kesken, enkä ihan lähiaikoina saa sitä luettua, koska 1200 sivua. Ja koska 400-sivuinen Hitler-essee siellä keskellä.) Välillä kertoja ja hänen toilailunsa ärsyttävät ja rasittavat, ja teksti oli melkoista äijähorinaa. Jotakin nerokasta Taisteluni-sarjassa kuitenkin on.

Vuodenajat-sarjasta kuultuani toki ilahduin siitä, että lempikirjailijani ei jäänytkään lepäämään laakereilleen, mutta jokin pisti kovasti vastaan näissä kirjoissa. Selailin Syksyä kirjastossa suomennoksen ilmestyttyä enkä kiinnostunut tarpeeksi lukeakseni. Nyt olen kuullut niin paljon hyvää kolmannesta osasta, Keväästä, että ajattelin pohjustaa sen lukemista Syksyllä ja Talvella.

Syksy on novellikokoelma, joka koostuu lyhyistä tietosanakirjamaisista artikkeleista. Kirja jakautuu kolmeen osaan, syyskuuhun, lokakuuhun ja marraskuuhun. Jokaisessa osiossa on kaksikymmentä artikkelia ja kirje syntymättömälle tyttärelle.

Asetelma on siis se, että isä kirjoittaa lapselleen mutkikasta maailmaa selventäviä juttuja. Tyyli on melko naivistinen, ymmärrettävästi. Oman artikkelinsa saavat esimerkiksi monenlaiset eläimet (ampiaiset, sammakot, kyykäärmeet, meduusat, mäyrät ja kärpäset), ihmisruumiin eritteet (pissa, oksennus, veri) ja arkielämän esineet (muovipussit, purukumi ja savupiiput). Knausgård perkaa myös abstrakteja käsitteitä, kuten kokemus, yksinäisyys ja hiljaisuus.

Knausgårdin maailmanselitys ja hänelle tyypilliseen tapaan tehdyt huomiot ovat paikoin hykerryttäviä ja kekseliäitä. Leikillisyys yhdistyy vakavaan selittämiseen. Esimerkiksi wc-istuin on "on pelkkä väylä, kauttakulkupaikka, vähän kuin ulosteiden transithalli". Kyseinen artikkeli päättyy lakoniseen toteamukseen "Niin toimii wc-istuin, tuo kylpyhuoneen joutsen."

Ongelmallista tekstikokoelmassa on mielestäni sen epäjohdonmukaisuus. Monet tekstit selittävät maailmaa niin kuin sitä nyt voi syntymättömälle lapselle selittää. Hauskasti, oivaltavasti, edes jotenkin lapsen tasolla pysytellen. Sitten linja rikkoutuu, kun jotkin tekstit nousevat hyvinkin filosofisiksi, korkealentoisiksi. Tekstin kohdehenkilö on selvästi vaihtunut, enää ei puhutella lasta. Fokus on kateissa myös esimerkiksi Häpyhuulet-artikkelissa, jossa kirjoittaja pohtii ensin käsitettä häpeän ja huulten yhdistelmänä, kunnes yhtäkkiä jo hekumoi, miltä tuntuu antaa suuseksiä. Arvaan ja melkein tiedän, että Knausgård ravistelee lukijaa tahallaan, mutta jotenkin se ei nyt toimi.

Syksy on epätasaisuudestaan huolimatta oiva välipalakirja kaikille Knausgårdista pitäville lukijoille. Se on selvästi ollut myös kirjailijalle välityö, sormiharjoitus. Voin hyvin kuvitella, miten hän on istahtanut työpöytänsä ääreen ja tuuminut: "Mistäs tänään kirjoittaisin? No, raapaisempa kasaan muutaman rivin säilyketölkeistä." Tästä asetelmasta ei ehkä synny suurta maailmankirjallisuutta, mutta Knausgårdin katse, leikkisä ajatuksenjuoksu ja rohkeus tuoda itsensä tekstiin saavat aikaan mukiinmeneviä novelleja, ovat aiheena sitten täit tai napit.

Luin Vuodenajat-sarjan kesän aikana, mutta postaukset kirjoista ovat jääneet pyörimään luonnoksiin. Viimeistä osaa lukiessani syntyi ajatus Knausgård-viikosta: sarjan osat tulisi esiteltyä kivasti kokonaisuutena, ja kirjailijalle omistettu viikko toisi tarvittavaa painetta saattaa luonnokset valmiiksi postauksiksi. Niinpä tämä kirjoitus aloittaa Kirjakimaran Knausgård-viikon, ja jutut Talvesta, Keväästä ja Kesästä ilmestyvät myöhemmin tällä viikolla.