Dekkariviikon vinkki – Patricia Cornwell: Post mortem

Kansi: Marjatta Saastamoinen.

Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan. Niin vain minäkin tartuin Patricia Cornwellin dekkariin – ja viihdyin sen parissa.

Post mortem aloittaa Kay Scarpettan tutkimuksia -sarjan. Se ilmestyi alkujaan vuonna 1990, ja suomennos saatiin 1994 Erkki Jukaraisen työnä. Tänä vuonna ilmestyi jo sarjan 27. kirja.

Post mortem esittelee poliisiylilääkäri Kay Scarpettan, joka asuu Richmondin kaupungissa ja toimii siellä johtavana oikeuspatologina. Hän on opiskellut sekä lääketieteellisessä että oikeustieteellisessä, mutta joutuu silti jatkuvasti todistelemaan pätevyyttään miehisessä maailmassa.

Minäkertoja Scarpetalla ei ole omia lapsia, mutta hänellä on läheiset välit sisarentyttäreensä Lucyyn. Lucy on noheva kymmenvuotias, joka tuntee tietokoneet paljon tätiään paremmin. Sarjaa pidemmälle lukenut mieheni kertoi, että Lucy pysyy mukana tulevissa osissa ja saa aina vain suuremman roolin. 

Tässä avausosassa Scarpetta hälytetään rikospaikalle yöaikaan, kun kaupunkia piinaava julkea murhaaja on taas iskenyt. Uhreikseen tämä valitsee naisia, jotka löytyvät kuolleina omista sängyistään, sidottuina ja raiskattuina.

Cornwell kuvaa patologien ja poliisien yhteistyötä, ja tapauksen selvittämisessä ruumiinavaukset ja rikospaikalta löytyneet todisteet ovat avainasemassa. Jotta mukaan saataisiin jännitystä ja jännitettä, päähenkilö tietenkin sekaantuu tapauksiin vähän liikaan ja joutuu henkilökohtaisesti vaaraan. Se on lajityypille ominaista, ja niin käy myös Scarpetalle.

Rikosetsivä Pete Marino on Scarpetan vastinpari: öykkäri, joka käyttäytyy sovinistisesti ja ennakkoluuloisesti. Marino on viskisieppo, jonka kasvoja ”eletty elämä oli järsinyt”. Scarpetalla ja Marinolla on kuitenkin yhteinen vihollinen, murhaaja, ja Marino pääsee todistamaan luotettavuutensa täpärässä paikassa.

Kirjat ovat aina aikansa tuotteita, ja se näkyy Post mortemissa. Tietokoneet, tietoliikenneyhteydet ja dna-tutkimukset näyttivät kolmekymmentä vuotta sitten aivan erilaisilta. Mietin, kuvailisiko kirjailija nykyään niin antaumuksella Scarpetan tupakointia tai sitä, miten 10-vuotiaalle Lucylle tarjotaan viiniä, eikä vain yhden kerran.

Post mortem on vetävä sarjan avaus, jonka jälkeen käsi hakeutuu kirjahyllyssä odottelevaa kakkososaa kohti. Jos maistuu, niin luettavaa tässä sarjassa tosiaan riittää. Meilläkin on mökin kirjahyllyssä parikymmentä osaa – siinäpä lukuprojektia tälle ja tuleville kesille!

Tällä postauksella osallistun kirjabloggaajien Dekkariviikoille. Bloggaajien juttuja voi seurata somessa tunnisteella #dekkariviikko. Kaikkien osallistuneiden juttuihin löydät linkit Tuulevin lukublogista 19.6.

Logo: Niina Tolonen.

Patricia Cornwell: Post mortem. Otava 1997 (1. painos 1994). 352 s. Suom. Erkki Jukarainen. Lainasin mieheltäni. Alkuteos Post mortem (1990). 

Helmet 2023: 36. Olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan.

Mentorin viimeiset hetket – Mitch Albom: Tiistaisin Morrien luona

 

Vielä sädehtii joulukuusi kuvassa ja olohuoneessa. Tänä vuonna kuusi sai jatkoaikaa Nuutin päivään saakka tavanomaisen loppiaisen sijaan, sillä se varistaa maltillisesti ja mielelläni pidän kiinni kaikesta vähänkään iloa ja valoa tuovasta. Tätä pyrkimystäni eivät kyllä heijastele alkuvuoden kirjavalintani, joissa on liikuttu synkissä tunnelmissa: viime viikolla bloggasin Paul Kalanithin kuolinvuoteellaan kirjoittamasta muistelmasta Henkäys on ilmaa vain, ja tänään vuoron saa kuolevan professorin tarina.

Mitch Albomin kirja Tiistaisin Morrien luona on kiinnostanut minua jo vuosia, koska se löytyy Rory Gilmore -lukuhaasteen listalta. Tuo lukuhaaste etenee minulla todella hitaasti ja taitaakin olla ikuisuusprojekti. Nyt se kuitenkin nytkähtää yhden kirjan verran eteenpäin, sillä uusi Helmet-haaste muistutti tästä Albomin takavuosien bestselleristä. Helmet-haasteessa sijoitan Albomin kirjan kohtaan 25. Kirjan nimessä on viikonpäivä tai kuukausi.

Eletään vuotta 1995, kun urheilutoimittaja Mitch Albom sattuu näkemään televisiossa vanhan sosiologian professorinsa Morrie Schwartzin haastattelun. Morrie sairastaa ALS-tautia, joka johtaa kuolemaan lyhyen ajan sisällä. 

Albom sopii tapaamisen Morrien kanssa, ja tiistaisista keskusteluista tulee traditio. Albom on ollut uraputkessa ja rehkinyt monessa työssä, mutta sanomalehtilakko vapauttaa miehelle aikaa kohdata mentorinsa eli valmentajansa, kuten hän Morrieta kutsuu.

Ajankuvaa luovat televisiossa pyörivä O. J. Simpsonin oikeudenkäynti ja se, että Albom nauhoittaa tapaamiset kasettinauhurilla. Kännykkä ei vielä ole käden jatke.

Morrie oli aikanaan radikaali opettaja, joka esimerkiksi antoi miespuolisille opiskelijoilleen pelkkiä kiitettäviä, jotta nämä eivät joutuisi Vietnamin sotaan, vaan voisivat jatkaa opiskeluaan. Hän kuunteli oppilaitaan, herätteli näitä ajattelemaan itse. Erilainen opetustyyli teki hänestä monelle merkityksellisen.

Tiistaituokioissaan miehet muistelevat menneitä ja keskustelevat elämästä. Avioliitosta, perheestä, rakkaudesta, sairastumisesta, kuolemasta. Albom tuo mukanaan aina kassillisen ruokaa, silloinkin, kun Morrie on jo liian huonossa kunnossa siitä nauttimaan.

Morrien ALS nimittäin etenee vääjäämättä. Alkuun Morrie vitsailee, miten vaivaannuttava on ajatus siitä, että joku toinen pyyhkisi hänen takapuolensa – ja pian se jo on arkea. 

"Se on kuin palaisi lapseksi jälleen. Joku kylvettää. Joku nostaa. Joku pyyhkii. Me kaikki osaamme olla lapsia. Se on tallella meissä kaikissa. Minun piti vain muistaa, miten siitä nautitaan. – –"

Morrie ei halua yrittää pidentää elämäänsä niin, että eläisi hengitysputken ja pyörätuolin varassa. Näin esimerkiksi ALS-potilas, tunnettu fyysikko Stephen Hawking eli vuosia. Morrie haluaa kyetä kommunikoimaan toisten kanssa kunnolla. Tahto mukailee hänen elämänfilosofiaansa: elämän tarkoitus ja merkityksellisyys syntyvät ystävyydestä, perheestä, ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Siitä, että antaa toisille huolenpitoa ja aikaansa.

"Tee asioita jotka tulevat sydämestä. Silloin et ole tyytymätön, et ole kateellinen, et haikaile kenenkään toisen tavaroita. Päinvastoin saat kaiken takaisin ylenpalttisesti."

Albom raportoi Morrien puheita, jotka vilisevät aforismeiksi tai huoneentauluiksi soveltuvia lausahduksia. Joidenkin mielestä ehkä ärsyttäviä itsestäänselvyyksiä, mutta kuoleman läheisyys palauttaa perusasioiden äärelle. Hyvin samankaltaisia kaikuja kuului myös Kalanithin kirjan sivuilta. 

Kuinka ollakaan, Morrie saa viimeisillä hetkillään ajatuksilleen miljoonayleisön, kun tv-ohjelma haluaa tehdä jatkohaastattelun. Tämä Morrien kirjallinen testamentti sen sijaan on Albomin kirjallinen läpimurto. Sen oli tarkoitus maksaa Morrien sairauskuluja, mutta kymmeniä miljoonia myynyt kirja ylsi paljon pidemmälle.

Suomennos on ilmestynyt alkujaan vuonna 1999 WSOY:n kustantamana, minä luin Saga Egmontin e-kirjaversion BookBeatista. Kirjaan on jäänyt harmillisen paljon kirjoitus- ja rivitysvirheitä; en tiedä, onko tämä vain e-version ongelma. Kirjasta on tehty myös elokuva.

Satuin lukemaan kirjan juuri sopivassa mielentilassa. En ärsyyntynyt siitä, että muistelma vilisi  elämäntaito-oppaille ominaisia "neuvoja", vaan kiinnostuin kirjan rakenteesta ja Morrien suhtautumisesta omaan kuolemaansa. Eikä ole huono kehotus ollenkaan, että tekisi asioita, jotka tulevat sydämestä.

Mitch Albom: Tiistaisin Morrien kanssa. Saga Egmont 2022. 195 s. Alkuteos: Tuesdays with Morrie (1997). Suom. Raija Viitanen. E-kirja BookBeatista.

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi (1997)

Alkuteos: Harry Potter and the Philosopher´s Stone.

Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta (1998).

Kustantaja: Tammi.

Kesto: 10 t 28 min.

Lukija: Vesa Vierikko.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Mika Launis.

Harry Potter -sarja ja sen hahmot ovat niin laajasti tunnettuja, että vähintään aloitusosan lukemisen voisi sanoa jo kuuluvan yleissivistykseen. Maailman kenties tunnetuin lastenkirjasarja ei paljon esittelyjä kaipaa, joten keskityn tässä jutussa lähinnä lukukokemukseni ruotimiseen. Alkuun kuitenkin kerron kirjan tapahtumista ja henkilöistä lyhyesti, sillä Kirjakimaran lukijoissa saattaa hyvinkin olla sellaisia, joille maailman kuuluisin velho ja hänen tarinansa ovat vielä vieraita.

Harry Potter saa 11-vuotissyntymäpäivänsä lähestyessä tietää, että hän on velho ja hänen vauvana menettämänsä vanhemmat olivat velho ja noita. Harry on asunut koko lapsuutensa "tavallisten" sukulaisten hoteissa, eikä häntä ole kohdeltu hyvin. Nyt Harry kutsutaan opiskelemaan Tylypahkaan, joka on velhojen ja noitien sisäoppilaitos. Taikominen ja velhona eläminen ovat Harrylle uutta, kuten myös se, että hän on velhomaailmassa kuuluisa. Koulussa hän ystävystyy muun muassa Ronin ja Hermionen kanssa, ja he kaikki asuvat Rohkelikko-nimisessä tuvassa. Koulussa Harry oppii pelaamaan huispausta, joka on velhojen ja noitien ilmassa luudanvarsilla pelattava joukkuepeli. Oppiaineina koulussa ovat esimerkiksi taikajuomat, muodonmuutokset ja velhojen historia. Harry ajautuu koulussa kavereineen seikkailuun, jossa keskeisenä on hyvän ja pahan taistelu.

Luin kirjan alkukielellä yläasteella lähemmäs parikymmentä vuotta sitten. Muistikuvani tuosta lukukerrasta olivat haalistuneet niin, että tarina oli minulle nyt kuin uusi. Aloin kuunnella äänikirjaa suomeksi  tänä syksynä useammasta syystä. Ensinnäkin Jaana Kapari-Jatan kehuttu suomennos kiinnosti. Halusin kokea, miten hänen tekemänsä ratkaisut toimivat. Kuunnellessani vaikutuin Kapari-Jatan luomista kekseliäistä nimistä ja velhomaailman termeistä. Muutenkin teksti soljuu kauniisti.

Toiseksi olin utelias tietämään, mistä Potterin vetovoima syntyy. Olin kyllä aluksi hieman skeptinen: miten mahtaisin jaksaa lasten fantasiakirjaa, kun en yleensäkään piittaa fantasiasta? Olin kuitenkin nopeasti koukussa. Henkilöhahmot ovat sopivan ihastuttavia ja vihastuttavia, ja juoni kutkuttavan jännä. Ihastuin Rowlingin luomaan maailmaan ja aloin arvostaa kirjailijan mielikuvitusta. En enää yhtään hämmästele Potterin suosiota.

Oikeastaan kuuntelemiselle on vielä kolmaskin syy: kaipasin kipeästi mielenkiintoista kuunneltavaa työmatkoille. Voin hetkeksi unohtaa sopivien äänikirjojen metsästyksen, sillä kirjalla on jatko-osia kuusi, ja kaikista on tehty äänikirjat. Harrysta hullaantuneena aion kuunnella ne kaikki. Laskeskelin, että koko kirjasarjan yhteiskesto äänikirjoina on huimat 140 tuntia, eli minulla on vielä noin 130 tuntia Potteria jäljellä! Tämä tuntuu lohdulliselta, sillä kirjan päättyessä olisin halunnut jäädä velhomaailmaan. Vielä kun äänikirjat lukee sellainen taituri kuin Vesa Vierikko, niin kuuntelu on elämys.

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous (1997)

Alkuteos: Tšernobylskaja molitva. Hronika buduštšego.

Suomentaja: Marja-Leena Jaakkola (2000/2015).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 398.

Oma arvio: 4

Mistä minulle: sain lahjaksi.

Kansi: Markko Taina.

Svetlana Aleksijevitš on vuoden 2015 kirjallisuuden nobelisti, jonka teos Tšernobylista nousee rukous julkaistiin alun perin vuonna 1997, ja Marja-Leena Jaakkolan suomennoksena vuonna 2000. Heti Nobelin myöntämisen jälkeen Tammi lupaili kirjasta uutta painosta, ja laajennettu ja uudistettu painos ilmestyikin joulun kynnyksellä Keltaisessa kirjastossa. Joulupukki oli kuullut toiveeni, sillä löysin kirjan kääreistä jouluaattona.

Tšernobylista nousee rukous on dokumenttiromaani. Se on koostettu haastatteluista: kirjailija on kuunnellut satojen ihmisten tarinoita ja työstänyt kuulemastaan kaunokirjallisen teoksen. Aleksijevitšin käyttämä tyylilaji välittää tavallisen ihmisen kokemukset ja tuskan aitoina lukijoille.

Kirjassa ääneen pääsevät Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden vaikutuspiirissä eläneet ihmiset. Kirjan sivuilla kuullaan lukuisia monologeja ja esimerkiksi sotilaiden tai lasten muodostamien ryhmien ajatuksia tapahtuneesta. Aleksijevitšin teos keskittyy onnettomuuden seurauksiin; onnettomuuden syistä voi lukea vaikkapa Wikipediasta.

Lyhyesti kuitenkin itse onnettomuudesta: Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus oli historian tähän mennessä tuhoisin ydinvoimalaonnettomuus. Se tapahtui 26. huhtikuuta 1986 silloisessa Neuvostoliitossa, nykyisen Ukrainan alueella. Voimala sijaitsee Pripjatin kaupungissa, aivan Valko-Venäjän rajan tuntumassa. Onnettomuuden vakavimmat seuraukset väkyvät kolmen nykyisen valtion alueella: Ukrainassa, Valko-Venäjällä ja Venäjällä. Pripjat on tätä nykyä aavekaupunki, jonka asukkaat evakuoitiin onnettomuudet seurauksena. Voimalan ympärillä on kolmenkymmenen kilometrin suojavyöhyke, jonne on pääsy kielletty.

Heti räjähdyksen tapahduttua paikalle komennettiin miehiä sammutustöihin. Kaikki työ tehtiin pääasiassa ilman suojavarusteita, ilman mitään turvatoimia. Neuvostoliitto myönsi tapahtuneen vasta kaksi päivää onnettomuuden jälkeen, joten lähialueiden evakuointi ja muut toimet aloitettiin aivan liian myöhään. Lähialueiden ihmiset ja pelastustoimissa mukana olleet ehtivät altistua säteilylle. Tuhannet miehet raivasivat lähialueilta saastunutta maata pakotettuina vapaahtoisina.

Muistan, kuinka koulussa katsoimme videon, jolla vanhat mummot kuokkivat pölyisiä perunamaita lähellä Tšernobyliä. Alueen kylät olivat pääasiassa tyhjiä, asukkaat oli evakuoitu, eikä siellä olisi saanut asua. Vanhukset eivät suostuneet jättämään kotiaan. Sama ajattelutapa toistuu myös tämän kirjan tarinoissa: Miten vesi voi olla vaarallista, kun siinä ei näyttäisi olevan mitään vikaa? Ainahan oman maan perunoita on syöty, miksi ne nyt olisivat myrkyllisiä? Sato on loistava, eihän kurkkuja ja tomaatteja maahan voi jättää?

Ihmisten ratkaisuja ja reaktioita voi olla vaikea ymmärtää, mutta Aleksijevitš antaa siihen mahdollisuuden. Ihmiset olivat eläneet koko elämänsä neuvostopropagandan keskellä. Koska lehdissä oli aina kirjoitettu, että neuvostovoimalat ovat absoluuttisen turvallisia, vaarattomampia kuin samovaari, niin näinhän asian täytyi olla.

En voinut ymmärtää sitä järjellä... Joka paikassa puhuttiin onnettomuudesta: kotona, koulussa, bussissa, kadulla. Sitä verrattiin Hiroshimaan. Silti kukaan ei uskonut. Kuinka voi uskoa sellaista mitä ei ymmärrä? Vaikka kuinka yrittää, vaikka kuinka ponnistelee ymmärtääkseen, ei vain ymmärrä. 

Ihmiset uskoivat Neuvostosysteemiin sokeasti. Jopa alan asiantuntijat toimivat vastoin omia tietojaan, koska ylhäältä päin tiedotettiin kaiken olevan hyvin. Sinnikkäimmät yrittivät todistaa kantansa oikeaksi, mutta se kävi lopulta mahdottomaksi. Puhelut katkaistiin, mapit hävisivät, kurjalla tulevaisuudella uhkailtiin.

Mutta jos olisimme kertoneet avoimesti tutkimustuloksista... Se olisi merkinnyt oppiarvon menetystä, ja ehkä puoluekirjankin. (Hermostuu.) Mutta ei siinä pelosta ollut kysymys... Ei syynä ollut pelko, vaikka kyllä tietysti sekin... Me vain olimme oman aikamme, oman neuvostomaamme lapsia. Me uskoimme siihen, kaikki johtui uskosta. Meidän uskostamme... (Sytyttää hermostuneena tupakan.) Uskokaa pois, ei se johtunut pelosta... Ei pelkästä pelosta...

Salailuyritysten jälkeen tieto onnettomuudesta leviää. Tiedot säteilystä ja sen vaikutuksista ovat kuitenkin sen verran vajavaisia, että syntyy kaikenlaisia huhupuheita, muun muassa legendoja monipäisistä eläimistä. Onnettomuusalueen lähistöltä kotoisin olevia kartetaan, pienet lapsetkin alkavat uskoa pian kuolevansa. Syntyy epämuodostuneita lapsia, eräälläkin on kaikki ruumiinaukot ummessa. Vaimot hoitavat säteilyn sairastuttamia miehiään ja sairastuvat siinä samalla itsekin.

Kirja on sujuvaa luettavaa, mutta aiheensa vuoksi varsin raskas. Kirjaa ei voi vain "lukaista", sillä se herättää niin paljon tunteita ja ajatuksia. Lohduttomat kohtalot nostavat palan kurkkuun ja jäävät mieleen pyörimään. Tämä kirja todella jättää itsestään jäljen lukijaan.

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Ulla ja Jokke. Kirjan pohjalta tehty kuunnelma oli kuunneltavissa Yle Areenassa Nobel-palkinnon saajan julkistamisen jälkeen. Siitä ovat bloganneet Kirjakaapin kummitus ja Erja.

Jo Nesbø: Lepakkomies (1997)

Alkuteos: Flaggermusmannen.

Suomentaja: Outi Menna (2001).

Kustantaja: Johnny Kniga.

Sivumäärä: 489.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Martti Ruokonen.

Olen ollut tietoinen Jo Nesbø -nimisestä norjalaiskirjailijasta jo vuosia, sillä hänen kirjansa kiertävät kirjastossa hurjaa vauhtia ja asiakkaat kyselevät niitä todella usein. Tänä syksynä ilmestyivät uudet painokset näistä suomalaisia vuodesta toiseen kiinnostavista dekkareista. Saapuipa kirjailija itsekin Suomeen markkinoimaan uusinta Isänsä poika -teosta, ja some täyttyi Nesbø-pöhinästä.

Luen harvoin dekkareita, mutta utelias kun olen, niin pakkohan minun oli ottaa selvää, mistä tässä Nesbø-huumassa oikein on kyse ja kuka Harry Hole on miehiään. Heikon genretuntemukseni vuoksi en osaa verrata Lepakkomiestä syvällisesti muihin dekkareihin, vaan keskityn siihen, miten peruskaunon parissa viihtyvä lukija kirjan koki.

Lepakkomiehessä Harry Hole on saanut komennuksen Australiaan tutkimaan norjalaistytön kuolemaa. Harry alkaa tutkia tapausta, ja saa parikseen aboriginaalitaustaisen Andrew Kensingtonin. Yhdessä he setvivät aina vain kimurantimmaksi muuttuvaa tapahtumavyyhteä. Huumeet, prostituutio ja molempien tutkijoiden menneisyyden haamut värittävät tarinaa.

Andrew avaa Harrylle Australian kulttuurista ja poliittista tilannetta:

Aboriginaalit suorastaan loistavat poissaolollaan Australian yhteiskuntaelämässä, lukuun ottamatta niitä poliittisia seikkoja, jotka liittyvät aboriginaalien erityisiin mielenkiinnon kohteisiin ja heidän omaan kulttuuriinsa. Australialaiset hoitavat osuutensa pitämällä aboriginaalien taidetta roikkumassa talojensa seinällä. Aboriginaalit ovat sitä vastoin hyvinkin edustettuina sosiaaliavustusjonoissa, itsemurhatilastoissa ja vankiloissa. Aboriginaali joutuu vankilaan 26 kertaa todennäköisemmin kuin muut australialaiset.

Kulttuurinen ulottuvuus, Harryn henkilöhistoria ja rakkausseikkailut tekivät kirjasta mielenkiintoisen kokonaisuuden. Dekkarinoviisi tykkäsi, kun tarinassa oli jännittävien tapahtumien, yllättävien juonenkäänteiden ja väkivallan lisäksi paljon muitakin aineksia. Tämä ensimmäinen Hole-dekkari on julkaistu alun perin jo 1990-luvulla, joten nykytekniikkaa ei rikosten ratkaisussa käytetä. Harryn valtteina ovatkin tarkka havainnointi- ja päättelykyky.

Nesbø kirjoittaa rennosti ja samalla asiallisesti. Luvut eivät ole liian pitkiä ja ne on nimetty hauskasti (esim. Eräs äiti, suurehko hämähäkki ja Bubbur tai Jättiläismeduusa, Mr. Bean ja vielä yksi potilas). Tämä johti siihen, että kirjaa oli vaikea laskea käsistään: päädyin seuraavan luvun otsikon houkuttelemana lukemaan vielä yhden luvun ja senkin jälkeen vielä yhden. Kirjan käännös- ja toimitustyö ansaitsevat kiitokset, sillä kieliasu ei häirinnyt lukemista, mitä nyt kalapaliikin ja piisin kirjoitusasut hieman hämmästyttivät.

Nyt Nesbøhön tutustuttuani on pakko kysyä: mistä näitä loistavia norjalaisia mieskirjailijoita oikein riittää? Joskus yli kymmenen vuotta sitten menetin sydämeni Erlend Loelle, sitten tuli jalat alta vienyt Karl Ove Knausgård, ja nyt lankesin Jo Nesbøhön minäkin. Viimeksi mainitusta on kohkattu ties kuinka kauan, joten kenellekään hänen kirjojensa kehuminen tuskin tulee yllätyksenä. Mutta silti olen lapsenomaisen innostunut ja riemuissani siitä, että löysin Nesbøn!

Lepakkomiehen puolivälissä varasin sarjan seuraavan osan. Lisää Nesbø-tesktejä on siis luvassa.

Vinkkinä muillekin norjalaisesta kirjallisuudesta kiinnostuneille: Reetan Les! Lue! -kirjablogissa esitellään suomalaista kirjallisuutta norjaksi ja norjalaista kirjallisuutta suomeksi. Kannattaa piipahtaa!

Lepakkomies vei kirjallisen maailmanmatkani
kirjailijan synnyinmaahan Norjaan,
vaikka tapahtumat sijoittuvatkin Australiaan.