Vaikean ja väistämättömän äärellä – Kati-Annika Ansas: Päätöstili

Kansi: Emmi Kyytsönen.

Kuolema ei ole helppo aihe. Sitä eivät useimmat halua ajatella ennen kuin on pakko. En minä ainakaan halunnut.

Kun iskäni kuoli syksyllä, olin ehtinyt valmistautua kuolemaan muutaman kuukauden ajan. Silti menetys sai minut tolaltani ja kaipasin surun tueksi myös kirjoja. Eiväthän järjestelyt voi olla näin vaikeita, käyvätkö muutkin surutyönsä keskellä samaa paperisotaa? Kuolema nimittäin tutustuttaa aivan uuteen sanastoon, ja byrokratiaan.

Kati-Annika Ansaksen Päätöstili oli minulle tukikirja, itkukirja, lohtukirja. Joku muukin on käynyt läpi samoja vaiheita, tunteita ja järjettömyyksiä oman surunsa keskellä. Ja vielä sanoittanut kaiken koskettavaksi teokseksi.

Ansas oli isoäitinsä edunvalvoja tämän eläessä, ja kuoleman jälkeen hän toimi pesänhoitajana. Järjestelyjen ja asioiden hoitamisen rinnalla Ansas pohtii kuolemaa kirjoissa ja taiteessa. Hän myös muistelee yhteisiä hetkiä isoäidin kanssa ja kertaa suvun vaiheita.

Samastun loputtomiin selvittelyihin ja ristiriitaisten ohjeiden mukaan toimimiseen, vaikka meillä suurimman taakan on kantanut toinen isosiskoni. Kuolemaan liittyviä papereita on kassillinen, ja aina jotakin puuttuu.

Ansas kysyy ”Onko tässä mitään järkeä?”, ja usein ei tunnu olevan.

Kun tunteet ovat pinnassa, ei kärhämiltä vältytä. Ansas puhuu sukupuun oksasta, joka kyseenalaistaa hänen toimintansa. Missä ovat kuitit, et kai vaadi palkkiota työstäsi? Syytökset tuntuvat kohtuuttomilta, kun on toiminut vaikeassa tilanteessa parhaaksi katsomallaan tavalla.

Asioiden päätökseen saattamiseen menee aikaa, ja otan lohduttavana tietona, että se hetki koittaa.

Päätöstili ja viimeaikaiset kokemukseni ovat opettaneet, että vaikka omaa kuolemaansa ei haluaisi ajatella, onhan tässä vielä aikaa, olisi jäljelle jäävien kannalta reilua käydä vaikeaa kohti. Tehdä edunvalvontavaltuutus, hoitotahto, hautaustahto. Laittaa paperille ainakin jonkinlainen viimeinen sana. Puhua omista toiveista. Kaikilla meillä kun kuolema on edessä.

Helmet 2025: 30. Kirjassa on häät tai hautajaiset.

Kotimaan kirjakierros: Kymenlaakso.

Kati-Annika Ansas: Päätöstili. Avain 2024. 183 s. Kirjastolaina. Kansi: Emmi Kyytsönen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 24 – Tuija Takala: Alusta loppuun

Aattoaamun luukussa välkehtii kirkkaita selkorunoja. ✨ Tuija Takala käyttelee kieltä Alusta loppuun -kokoelmassaan oivaltavasti ja nokkelasti, mutta sellaisella selkeydellä, että runoista saa helposti kiinni.

Selkorunot sopivat esimerkiksi runoharrastuksen käynnistämiseen tai suomen kielen opiskeluun. Selkorunoissa on käytetty helppoa suomen kieltä, jonka sanasto on tavanomaista ja rakenteet selkeitä.

Helpotettu kieliasu ei tarkoita köyhää sisältöä. Kokoelman runoissa pohditaan esimerkiksi ajan kulumista ihmisen elämänkaaren ja luonnon kiertokulun kautta. Muistaminen ja unohtaminen sekä arjen pienet teot ja kauneus ovat myös esillä.

Päivän runo löytyy osiosta Aika kuluu:

Lasken lumen hiutaleita,
puiden lehtiä
ja rakkaani hiuksia.

Joka kerta sekoan laskussa.
En saa oikeaa tulosta.

Se ei haittaa.
Ei ole oikeaa määrää sille,
mikä on tärkeää.

Runo päästää lähelle, kun ensin ei tarvitse perata ja etsiä: alun arkiset tilanteet tunnistaa varmasti moni. Havainnoista runo kasvaa toteamaan, että merkityksellisissä asioissa määrä ei ole oleellinen mittari.

Runon mahdottomista laskutoimituksista sain kokemusta viimeksi eilen. Taivaalta maahan tömähteli niin suuria lumihiutaleita, että melkein pysyin laskuissa mukana.

Kirjan lopussa on kysymysliite, jota voi käyttää tukena runoista keskustellessa tai yksikseen pohdiskellessa. Päivän runoon liittyvät seuraavat kysymykset: "Mitkä asiat ovat sinulle nyt tärkeitä? Voiko niitä laskea tai mitata?" Oivallisia apuvälineitä runoanalyysiin tai virikkeitä oman runon kirjoittamiseen!

Selkorunouden siivittämänä päättyy jouluinen kalenterini. Luukuista paljastui enimmäkseen kotimaisia uudehkoja runokokoelmia, mutta mausteeksi ripottelin joukkoon aforismeja, käännettyä ja vähän jotakin vanhempaa.

Runokirjakalenteri on oma pieni sitoutumaton projektini, jonka myötä voin antaa runoille näkyvyyttä. Tilastot kertovat, että runosisältöni ovat tavoittaneet joulukuun aikana Instagramissa ja täällä blogissa yhteensä tuhansia silmäpareja. Runous ansaitsee kaiken mahdollisen huomion.

Löytöretkeily runojen maailmassa on antoisaa, se ravitsee ja herättää. Se ei vaadi ihmeitä, ei oikeastaan muuta kuin lukemista ja pysähtymistä.

Rauhallista joulunaikaa! ❤️


Tuija Takala: Alusta loppuun. Avain 2023. 94 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Jussi Jääskeläinen.

Paneutuvan lukemisen ylistys – Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista

Ville-Juhani Sutisen esseekokoelman Vaivan arvoista alaotsikko on Esseitä poikkeuskirjallisuudesta, ja mukaan mahtuu paljon herkullisia ajatuksia myös lukemisesta. 

Sutisen kokoelman alkusysäys oli korona. Poikkeusaika vapautti aikaa lukea paksuja ja pitkään kiinnostaneita romaaneja. Myös Sutisen käsittelemät kirjat ovat jollakin tapaa poikkeuksia, hieman sivussa perinteisestä kaanonista.

En ole lukenut yhtäkään aiheena olevaa kirjaa, en edes Dostojevskin Karamazovin veljeksiä, vaikka yrityksiä on ollut. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä Sutinen avaa kirjoja niin, että lukijasta tuntuu kuin olisi lukenut puheena olevat kirjat. Jotakin vastaavaa sanoi myös Hanna Nohynek, kun valitsi Sutisen esseekokoelman viime syksynä tietokirjallisuuden Finlandia-voittajaksi.

Sutinen korostaa, että hankaliksi koetuissa kirjoissa ei tyypillisesti ole mitään ihmeellistä, niiden selättäminen vaatii toki ”päätä ja persettä”. Mytologisointi vain karkottaa lukijoita. Ja molempia tarvitaan: sekä tarinavetoisia kirjoja että taidekirjallisuutta.

Esseiden lukeminen palautti mieleen omia haastavien kirjojen lukukokemuksiani. Kuvassa Sutisen kirjan taustalla kurkistelee Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä todella vaati istumalihaksia ja erityisesti lukupiirin tukea. Oliko sen lukeminen vaivan arvoista? Ehdottomasti.

Sutinen kertoo, miten hän on lukenut puolisolleen ääneen esimerkiksi Dostojevskiä. En usko, että saisin omaa puolisoani taivuteltua moiseen, mutta aloin haaveilla ääneenlukupiiristä, jossa yhdessä luettaisiin vaikka se Karamazovin veljekset. Kirjoista syntyy erilaisia muistoja, jos ne lukee itsekseen kuin jos niitä lukee yhdessä toisen kanssa. Myös lukupaikalla on merkitystä: 

Liikennevälineissä lukemisessa on jotain pyhää. Hyvin harvoin missään muualla tavoittaa sitä nuoruudesta hämärästi mieleen muistuvaa lukemisen flowtilaa, jossa mikään ei häiritse keskittymistä. On vain teksti itse.

Sutisen pohdinnat palauttivat mieleen ihania junakirjamuistoja ja sai odottamaan seuraavaa matkaa kirjan kera.

Helmet-lukuhaaste 2023: 30. Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista: esseitä poikkeuskirjallisuudesta. Avain 2022. 320 s. Lainasin kirjastosta.

Suvi Ahola: Ystäviä ja kirjoja (2015)

Kustantaja: Avain.

Sivumäärä: 214.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Suvi Ahola on Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja, joka on väitellyt tohtoriksi lukupiirejä käsittelevällä väitöskirjalla. Ystäviä ja kirjoja on Aholan toinen yleistajuinen tietokirja lukupiireistä, ensimmäinen Lukupiirien aika perustui enemmän väitöskirjaan.

Kirjassa esitellään oikeita, Suomessa toimivia lukupiirejä ja heidän käytäntöjään. Maamme on lukupiirejä täynnä, joten kirjojen ympärille kokoontuvia ryhmiä on monenlaisia: ne voivat olla esimerkiksi kirjaston tai jonkin yhdistyksen järjestämiä tai kaveruksista muodostuvia ryhmiä. Lukupiireissä on usein tapana syödä jotakin tai ainakin juoda kuppi kuumaa keskustelun lomassa. Lukuvinkkien lisäksi kirjassa esitelläänkin useita reseptejä, joiden avulla voi loihtia kesustelijoille aterioita.

Vedän töissä kahta eri lukupiiriä, mikä olikin suurin syy tarttua Aholan kirjaan. Toiveissa oli löytää uusia kirjavinkkejä ja ideoita käsitellä kirjoja. Kirjavinkkejä kirja tarjosi mukavasti, mutta ideoita kirjojen käsittelyyn ja keskusteluun olisin kaivannut enemmän. Aina välillä kun on kiva kokeilla tutun ryhmän kanssa jotakin aiemmasta poikkeavaa kirjan käsittelytapaa.

Kirja myös muistutti siitä, kuinka ihana ja antoisa harrastus lukupiiri voi osallistujilleen olla. Opiskeluaikoina pidimme muutaman kaverin kanssa lukupiiriä, mutta kokoontumiset kuivuivat kasaan, kun lukupiiriläiset valmistuivat, saivat perhettä tai muuttivat ulkomaille. Aloin kaivata lukupiirimme kokoontumisia, hauskoja iltoja hyvien ruokien äärellä. Nykyään kuulun kahteen lukupiiriin vetäjän roolissa, mutta olisi hienoa vielä joskus kuulua vähemmän muodolliseen lukupiiriin.

Aino-Maria Savolainen & Katja Jalkanen: Linnasta humisevalle harjulle: 50 parasta kirjaa (2014)

Kustantaja: Avain.

Sivumäärä: 260.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Linnasta humisevalle harjulle: 50 parasta kirjaa -kirjan taustalla on Kirjakantti-kirjallisuustapahtumaa varten syksyllä 2013 järjestetty äänestys, jossa kirjabloggaajat äänestivät mielestään kaikkien aikojen parasta kirjaa. Ensin lukijat ehdottivat kirjoja äänestykseen, ja sitten näistä yli 500 kirjasta äänestettiin voittajaa. Aino-Maria Savolainen ja Katja Jalkanen ovat koonneet äänestyksessä parhaiten pärjänneet kirjaksi. Kirjoittajat ovat kirjabloggaajia: Savolainen kirjoittaa Amman lukuhetki -blogia, Jalkanen on Lumiomena-blogin pitäjä.

Teos sisältää 50 lukuvinkkiä tai muistinvirkistyksenä toimivaa tekstiä riippuen siitä, paljon on ehtinyt näitä suosikkikirjoja lukea. Napakat kirja-artikkelit koostuvat ilmestymistiedoista, lainauksesta ja sisällön kuvailusta. Teksteissä esitellään myös tietoja kirjailijasta ja teoksen vastaanotosta. Jokaisessa artikkelissa on lisäksi annettu ehdotus, kenelle kirja voisi sopia. Esimerkiksi klassikko Pikku Prinssiä suositellaan "lapsille, aikuisille, lapsenmielisille aikuisille, aikuisenmielisille lapsille".

50 parhaan kirjan joukkoon on päässyt niin klassikoita kuin nykykirjallisuuttakin. Noin kolmannes esitellyistä kirjoista on kotimaisia, loput ovat käännöskirjallisuutta. Mukana on myös lastenkirjallisuutta, kuten Tove Janssonin ja Astrid Lindgrenin tuotantoa.

Listahullulle kirja on mannaa. Rakastan erilaisia kirjalistauksia, joten laitan pikapuoliin tämänkin listan blogini sivulle "Palkitut". Tähän mennessä olen lukenut kirjassa esitellyistä kirjoista noin puolet. Kirjan innoittamana olen lähiaikoina lukenut Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin ja Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin (vielä bloggaamatta). Lisäksi olen lainannut kirjastosta Astrid Lindgrenin kirjoja, jotka odottelevat lukuvuoroaan. Nuo kirjat ovat toki olleet lukulistallani jo aiemmin, mutta kirja antoi viimeisen sysäyksen tarttua niihin.

Luin kirjaa yhteensä parisen kuukautta; yhden kirjaesittelyn silloin, toisen tällöin. Usein luin varsinaisen iltalukemisen jälkeen vielä yhden lyhykäisen esittelytekstin ja nukahdinkin lukuisia kertoja ajatellen, miten monta hyvää kirjaa sitä onkaan vielä lukematta! Kirjan tarkoituksellisen hidas lukeminen toi mieleeni lapsuuden 365 iltasatua -nimisen kirjan, jossa oli lyhyehkö satu vuoden jokaiselle illalle. Yksi ei kyllä yleensä riittänyt, vaan halusin kuulla useamman.

Kirjaan oli jäänyt harmillisen monta oikolukuvirhettä, jotka pistivät silmään. Ehkä harras lukutapa teki minusta tässä suhteessa kriittisen. Mielestäni esiteltyjen kirjojen nimet olisi voitu aina kirjoittaa kursiivilla, se olisi selkeyttänyt tekstiä monissa kohdissa. Nyt teosten nimet on kirjoitettu kursiivilla vain ensimaininnoissa.

Lukemani kirja oli lainassa kirjastosta, mutta voisin hyvin hankkia tämän myös omaan hyllyyn. Näihin kirjaesittelyihin tulisi varmasti palattua myöhemmin.