Rakastetun kirjasarjan kolmas lukukierros – Pirkko Saisio: Helsinki-trilogia

Kannet: Tiina Makkonen.

Joulun välipäivinä toteutin koko vuoden hauduttelemani lukuhaaveen: luin uudelleen Pirkko Saision Helsinki-trilogian.

Vahingossa olin ajassa kiinni. Olin edennyt kolmanteen osaan eli Punaiseen erokirjaan yön pikkutunteina, kun seuraavana aamuna luin Hesarista, että se on valittu 2000-luvun parhaaksi kirjaksi.

Niin rakastan tällaisia sattumia, kun järjetön maailmamme vinkkaa silmää!

Vuosi vaihtui tiiviisti Saision seurassa, kun Hesari tarjoili kirjailijapuheenvuoron ja Yle tv-haastattelun (löytyy Areenasta!).

Muistaakseni tämä oli kolmas kerta, kun luin autofiktiivisen trilogian. Ensimmäisen kerran luin kirjat suurin piirtein ilmestymistensä aikoihin; Pienin yhteinen jaettava julkaistiin 1998, Vastavalo 2000 ja Punainen erokirja 2003. Toiselle kierrokselle kolmikko pääsi kokonaisuutena 2009. Sittemmin olen lukenut kirjoista palasia, mutta läpiluvussa oli taukoa 15 vuotta.

Elin jälleen päähenkilö Pirkon rinnalla lapsuudenkodin tunnelmat, ensirakkauden sekä kirjoittajaksi ja äidiksi kasvamisen. Vaelsin Helsingin kaduilla, lorvin Vanhan kuppilassa ja maanalaisissa bileissä.

Pienin yhteinen jaettava nosti mieleeni lukumuiston. Palasin mustaan säkkituoliin lapsuudenkotini huoneeseen, missä retkotin hiostavalla tuolilla, lattialla pino kirjastolainoja. Luin kirjan kannesta kanteen. Yläasteikäinen minä hämmästeli ja ihasteli. Ai näinkin voi kirjoittaa? Seuraavalla kirjastoreissulla lainasin lisää Saisiota.

Vastavalo oli jossakin vaiheessa vastaukseni, kun minulta tiedusteltiin lempikirjaani. Tällä hetkellä Punainen erokirja nousee trilogian suosikiksi.

Saisio oli pitkään kirjailijaidolini, myöhemmin hänestä on tullut myös kirjoittajaidolini. Uudistuva, rohkea, tuottelias. Lauseissa ei ole tyhjäkäyntiä, vaan Saisio osaa tiivistää sanottavansa aforistisen harkittuun muotoon.

Kappaleeksi voi riittää yksi virke.

Trilogian kirjat ovat minulle niitä läheisiä lukukokemuksia, joita en osaa enkä ehkä haluakaan perata sen tarkemmin. Niissä on niin paljon sävyjä, ulottuvuuksia, historiaa ja mitä vielä, että pintaraapaisu jääköön tekemättä. Jos kaipaat syväanalyysia, vinkkaan Päivi Koiviston väitöskirjaa Elämästä autofiktioksi.

Lisään alkaneen vuoden lukulistalle Passion ja Sulikon.


Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava (1998), Vastavalo (2000), Punainen erokirja (2003). WSOY. Ostin käytettyinä.

Naistenviikon täysosuma – Miranda July: Nelinkontin

Kansi: Jenni Saari.

Naistenviikon terveiset saaresta! Miranda Julyn Nelinkontin osui mielenlaatuuni juuri nyt, tänä poikkeustilaksi muuttuneena kesänä (läheiset sairastavat), kun olen alkanut miettiä omaa lähestyvää keski-ikää (nelikymppisiin aikaa alle vuosi).

Nelinkontin alkaa siitä, kun 45-vuotias amerikkalainen taiteilijanainen raaskii juuri ja juuri jättää Sam-poikansa ja miehensä kotiin pariksi viikoksi ja lähtee ajamaan kohti New Yorkia. Se tarkoittaa koko laajan mantereen läpimatkaamista, tuhansia kilometrejä. Ehkä road trip olisi elämän käännekohta?

Kuvittelin jonkinlaista initaatioriitin tapaista etsikkomatkaa, johon liittyi luola, kalliojyrkänne, kristallikide ja ehkä labyrintti ja kultainen sormus.

Monenlaisten sattumien kautta nainen päätyy kuitenkin viettämään seuraavat viikot suurkaupungin sijaan läheisen pikkukaupungin motellissa.

Seuraa hulvattomia ja outoja juonenkäänteitä ja kohtaamisia. Yhdistelmästä Hertzin autovuokraamon nuori untuvaviiksinen mies ja motellihuone ei synny aivan sellaista keitosta kuin voisi kuvitella, vaan jotakin vielä kierteisempää.

Viikoilla motellissa on seurauksensa. Naisen elämästä tulee jonkinlainen tutkielma halusta, ystävyydestä, rakkaudesta, parisuhteista. Eikä vähiten (esi)vaihdevuosista ja naisen ikääntymisestä. Keski-ikä ja vaihdevuodet tuntuvat halkaisevan elämänjanan kahtia: ”Nyt himoni oli yhtäkkiä karkeaa ja sopimatonta.”

Nelinkontin yllätti ja ravisteli. Se herätti reaktioita, sai naurahtelemaan ääneen. Jonakin toisena hetkenä se olisi voinut olla minulle liikaa. July tuntuu kirjoittavan ilman jarruja, kehollisuus ja seksuaalisuus eivät jää rivien väleihin. Paikoitellen teksti on roisia.

Julyn lukemisen riemu perustuu siihen, että saa hätkähtää ja tunnistaa.

Naistenviikko päättyy tänään, ja näin kalkkiviivoilla osallistun Julyn kirjalla Tuijan järjestämään Naistenviikko-haasteeseen.

Miranda July: Nelinkontin. Alkuteos: All Fours. Suom. Hilkka Pekkarinen. Siltala 202. 429 s. Kansi: Jenni Saari.

Kirjailijan vallassa – Vanessa Springora: Suostumus

Kansi: Anna Makkonen.

WSOY 2021. 175 s.

Alkuteos: Le Consentement.

Suom. Lotta Toivanen.

Oma arvioni: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Pariisissa asuva tyttö nimeltä V. on 13-vuotias, kun hän tutustuu keski-ikäiseen kirjailijaan. 14-vuotiaana hänestä tulee miehen rakastajatar. Miehen huomio imartelee; tällaista on kylpeä rakkaudessa. Tytön vanhemmat tietävät suhteesta, mutta alkujärkytyksen jälkeen he sopeutuvat tilanteeseen. Liian helposti.

Suhde on julkinen salaisuus. Lopulta joku ilmiantaa miehen poliisille, mutta mies ratkaisee ongelman vuokraamalle tapaamisille hotellihuoneen. Suhde jatkuu. Mies kontrolloi tytön tekemisiä ja esimerkiksi kieltää V.:tä lukemasta hänen kirjoittamiaan kirjoja. 

Kerran houkutus käy V.:lle liian suureksi, ja miehen kirjan lukeminen on lopun alku. V.:lle selviää, että miehen himolle on muitakin nuoria kohteita, kuten teinipoikia Manilassa. Hän alkaa irrottautua miehestä, mikä ei ole helppoa.

Miten suhde sai alkunsa, miksi tyttö hullaantui niin paljon vanhempaan mieheen? Syitä haetaan isän lähtemisestä, seksuaalisesta varhaiskypsyydestä, tarpeesta tulla nähdyksi. V. on pienestä pitäen ollut kova lukija, mikä tietenkin edesauttaa kiinnostumista kirjailijamiehestä:

Jotkut lapset viettävät päivänsä puissa. Minä vietän omani kirjoissa. Hukutan niihin sen lohduttoman surun, johon olen vaipunut isän hylättyä minut. Intohimo täyttää mielikuvitukseni. Luen liian varhain romaaneja, joista en ymmärrä paljon muuta kuin sen, että rakkaus tekee kipeää. Miksi ihminen haluaa jo niin varhain tulla ahmituksi?

Miehen vallankäyttö jatkuu pitkään varsinaisen suhteen päättymisen jälkeen. Kirjailija kun on, ja häikäilemätön sellainen, mies kirjoittaa tytöstä ja heidän suhteestaan useissa teoksissaan:

Luettuani hänen päiväkirjansa minusta tuntuu, että elämäni on pilalla jo ennen kuin olen ehtinyt elää sitä. Oma tarinani on tuolla tekstillä yliviivattu ja huolellisesti pois pyyhitty. Se on kirjoitettu uusiksi paperille, ja sitä on painettu tuhansina kappaleina.  – –  G. on tehnyt minusta fiktiivisen hahmon, vaikka aikuiselämäni ei ole vielä edes muotoutunut, siten hän estää minua levittämästä siipiäni ja sulkee minut sanojen vankilaan.

V. joutuu sietämään ahdistelun jatkumista vuodesta toiseen uusien teosten ilmestyessä kauppojen hyllyille. Hän on voimaton, eikä kukaan opasta, miten hän voisi penätä oikeuksiaan. Lopulta V. eli Vanessa Springora alkaa kirjoittaa ajatuksiaan muistikirjaan – ja vastaa miehelle samalla mitalla, kirjan muodossa.

Springoran kirjan päähenkilö on nimeltään V. ja mies G. Tämä on Springoran näpäytys kirjailijamiehelle, joka on kirjoittanut lukuisia kirjoja hänestä V.:nä. Nimen mainitsematta jättäminen ei paljon auta, kun kaikki tietävät, kenestä on kyse. 

Nykyisin kustannusjohtajana työskentelevän Vanessa Springoran esikoisteos on varmaotteinen ja pysäyttävä omaelämäkerta. Se on vahva todistajanlausunto ja myös aikuisten vastuuta painottava kannanotto.

Helmet 2021: 49. Kirja on julkaistu vuonna 2021.

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia

Kansi: Jussi Karjalainen.

Teos 2019. 240 s.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Finlandia-palkitun Laura Lindstedtin uusin teos Ystäväni Natalia lukeutuu listauksissani kevään odotetuimpiin kirjoihin. Se kertoo Nataliasta, joka hakeutuu psykoterapiaan, koska ajattelee koko ajan seksiä. Kirja kuvaa Natalian kymmenen viikkoa kestävää terapiapolkua. Tarina risteilee kirjan nimihenkilön seksuaalielämän saloissa, ja tutkiskelua johdattelee Natalian terapeutti, kirjan minä-kertoja.

Terapeutti on kehitellyt väitöstutkimuksessaan kerrostusterapian, metodin, jonka avulla päästään nopeammin tuloksiin kuin tavallisessa terapiassa. Kerrostusterapian aikana terapeutti teettää potilaallaan monenlaisia kirjoitusharjoituksia. Näitä tuotoksia ja niiden herättämiä tunteita terapeutti ja Natalia ruotivat joka tiistai.

Me emme jäljitä ensisijaisesti muistojasi terapiassa. Muistoja tulee, se on selvä, ja ne saavat tulla. Mikään ei ole täällä kiellettyä. Mutta muistot ovat meille vain raakamateriaalia, me emme luota yksin niiden todistusvoimaan. Sinä kirjoitat. Johdattelet ajatuksiasi kirjoittavalla kädelläsi niin kuin kapellimestari johtaa orkesteriaan tahtipuikollaan. Annat mielelle muodon. – – Kaivamme esiin erilaisia kerrostumia ja kerrostamme lisää. Kerrostamme niin kauan ja niin hartaasti, että se mikä sinua jäytää ja satuttaa kadottaa voimansa, muuttuu lopulta toiseksi.

Kaikki todella tuntuu vain kerrostuvan ja kerrostuvan: kertojan havainnot, Natalian kertomukset sisäkertomuksineen, intertekstuaaliset viittaukset, eri tekstilajit. Kaiken tämän monitahoisuuden pitää koossa rajattu tila: viikoittaiset, minuutilleen mitoitetut tapaamiset. Terapian edetessä tosin perinteiset terapeutti–potilas-suhteen rajat venyvät. Rajoja rikkovaa on oikeastaan jo kirjan lähtöasetelma: terapeutti kutsuu potilasta ystäväkseen ja ylipäätään kertoo tämän tarinan.

Koska Natalian ongelmat kietoutuvat seksuaalisuuden ympärille, vilisee tekstissä vittuja, vulvia, kiveksiä, peniksiä. Myös kuvina. Yhtäkkiä kaiken tekstimassan keskellä on esimerkiksi sivun kokoinen fallos-piirros. Tämä saattaa hätkähdyttää lukijaa, ja niin kai on tarkoituskin.

Natalian ja terapeutin tarina on keitos, jossa leikitellään jatkuvasti uskottavuudella. Miksi Natalia oikeastaan on hakeutunut terapiaan? Kuka tarinaa kertookaan? Natalia tuntuu olevan terapeutille "unelmien potilas", sellainen jonka ongelmia hän on aina halunnut ratkoa. Pystyykö terapeutti toimimaan eettisesti kutkuttavassa tilanteessa? Sitä mukaa kun kerroksia tulee tarinaan lisää ja kertojan epäluotettavuus kasvaa, alkavat tulkintavaihtoehdot sinkoilla lukijan mielessä.

Lindstedt kirjoittaa tyylikkään suorapuheisesti ja viisaasti naisen halusta ja seksuaalisuudesta ilman tirkistelyn tai mässäilyn sivumakuja. Nautin taidokkaan ja moniulotteisen tekstin lukemisesta, vaikka aivan en osannut antautua Natalia-kieputuksen vietäväksi. Lukiessani monet kielelliset valinnat tekivät vaikutuksen. Kielikorvaani hellivät etenkin oivaltavat uudissanat, kuten surupähkylät, ja värikäs verbien käyttö: esimerkiksi Natalia saa terapeutiltaan kotiin pohdittavakseen muutamia tukisanoja, jotka sitten siementyvät, kun ne liittyvät toisiin käsitteisiin assosiaation avulla.

Vaan jokin korvaani tekstissä myös särähtää – se on runsas vieraskielisten sanojen käyttö. Esimerkiksi erikielisten käsitteiden merkityserojen pohdinnot ovat mielenkiintoisia, ja ymmärrän toki myös, että aina suomenkielistä vastinetta ei ole, mutta silti haluaisin haastaa taitavaa sanankäyttäjää keksimään ja kehittelemään.

Helmet-lukuhaaste 2019: 40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia.

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö

Otava 2001. 366 s.
Alkuteos: Amy and Isabelle (1998).
Suom. Marja Haapio.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Viime kuussa luin Elizabeth Stroutin Tammen Keltaisessa kirjastossa tänä keväänä ilmestyneen Nimeni on Lucy Barton -romaanin, jonka tunnelma, arvoituksellisuus ja ytimekkyys tekivät minuun vaikutuksen. Koska minun oli heti pakko saada lukea lisää Stroutia, varasin Pikkukaupungin tytön kirjastosta ‒ se on toistaiseksi ainoa suomennettu teos Stroutilta uutuuskirjan lisäksi. Pikkukaupungin tyttö on Stroutin alkujaan vuonna 1998 ilmestynyt esikoisteos, joka on ilmestynyt Otavalta suomeksi 2001.

Pikkukaupungin tyttö kertoo eräästä helteisestä kesästä 1970-luvulla. Shirley Fallsin pikkukaupunkia halkoo haiseva joki, ja joen paremmalla puolella asuvat teinityttö Amy ja hänen äitinsä Isabelle. 16-vuotias Amy elää melko eristäytynyttä elämää äitinsä kanssa. Äiti on töissä tehtaan konttorissa, ja siellä myös Amyn on määrä työskennellä kesäapulaisena. Toimiston naiset muodostavat tiiviin yhteisön, johon yksinhuoltaja-Isabellen on vaikea tuntea kuuluvansa. Ulkopuolisuus johtuu hänen varautuneisuudestaan ja siitä, että hän on pomon yksityissihteeri. Myös äidin ja tyttären suhde vaikuttaa erityisen jännitteiseltä, ja syy tähän selviää lukijalle tarinan edetessä.

Äidin taustassa on jotakin hämärää ja ristiriitaista, ja hän valvoo Amyn menemisiä tarkkaan. Amy tykkää piiloutua koulussa valtavan hiuspehkonsa suojiin ja on otollista maaperää karismaattisen matematiikanopettajan huomiolle. Seuraa salaisia kohtaamisia luokkahuoneessa tuntien jälkeen ja autoretkiä sivuteille.

Suomennoksen nimi vie huomion Amyyn, kun taas alkuteoksen nimi Amy and Isabelle kuvaavasti äitiin ja tyttäreen, heidän suhteeseensa. Kyseessä on heidän tarinansa. Kertoja tarkentaa tosin heidän lisäkseen moniin pikkukaupungin henkilöihin ja tekee heistä deodoranttikokkareineen ja hengityksen hajuineen tarkkasilmäisiä huomioita. Tunnelma on painostava, ja sitä tukee historiallisen painostava helle. Kesän aikana muurit murtuvat niin äidin ja tyttären kuin Isabellen ja konttorin muiden naisten väliltä.

Nimeni on Lucy Barton on minulla vielä melko tuoreessa muistissa, joten näin paljon yhtäläisyyksiä näiden teosten välillä. Ainakin vihjaileva kirjoitustyyli sekä äidin ja tyttären monimutkainen suhde ovat keskeisiä molemmissa. Pikkukaupungin tyttö on Lucy Bartoniin verrattuna varsinainen runsaudensarvi. Kielletyn suhteen, naisten välisen ystävyyden kuvauksen ja lukuisien salaisuuksien lisäksi tarinaan mahtuvat kaverin teiniraskaus, lapsen kidnappaus ja kuohuttavat ufohavainnot. Viihdyin tämän Stroutin varhaisemmankin teoksen parissa mainiosti, mutta siitä huolimatta on pakko todeta, että Lucy Barton on monella tapaa hiotumpi versio tästä.

Elizabeth Strout on näiden kahden kirjan perusteella rynnistänyt seurattavien kirjailijoiden joukkoon. Miten mahtavaa olikaan saada Twitterissä vihiä siitä, että Stroutin suomentaminen jatkuu! Jään odottelemaan!

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan.

Yhdysvallat-lukuhaasteessa kuittaan kirjalla kohdan 1. Pikkukaupunkiin sijoittuva kirja.

Kirjankansibingossa ruksitan kirjalla kohdan nostalgia, koska suomenkielisen painoksen kannessa on henkilöauton oven lukitustappi, joka vie ajatukset vanhempiin autoihin.

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen (1992)

Kansi: Jussi Kaakinen.

Alkuteos: Kokkyō no minami, taiyō no nishi.
Suomentaja: Juha Mylläri (2017).
Kustantaja: Tammi.
Sivumäärä: 230.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Haruki Murakamin ystävät ovat viime vuosina saaneet nauttia uusista suomennoksista vuosittain, vaikka kirjailijan julkaisutahti ei näin tiheä olekaan. Tämä selittyy sillä, että Tammen Keltaisessa kirjastossa on ilmestynyt sekä uudempaa että vanhempaa, aiemmin suomentamatonta Murakamia. Tänä vuonna suomeksi saatiin Rajasta etelään, auringosta länteen, joka on alkujaan ilmestynyt japaniksi jo 1992.

Rajasta etelään, auringosta länteen on tunnelmaltaan kaihoisa ja nostalginen. Päähenkilö Hajime on keski-ikäinen, hyvin elämässä pärjännyt mies. Hajimella on perhe ja menestyvä yritys, mutta kaikki ei tunnu olevan kohdillaan. Jonkinlainen keski-iän kriisi saa miehen muistelemaan menneitä ja kyseenalaistamaan omia valintojaan. Hän muistelee nuoruusvuosiaan, rakkauksiaan ja sitä, miten elämä on häntä kuljettanut. Ja eräänä päivänä Hajimen jazz-klubille saapuu Shimamoto, nuoruuden rakastettu, josta hän on ajautunut etäälle kauan sitten.

Arvelin, etten tapaisi Shimamotoa enää koskaan. Hän ei ollut enää olemassa minun maailmassani missään muualla kuin muistoissani. Hän oli kadonnut minulta. Hän oli ollut luonani, mutta sitten hän oli kadonnut. Ei ollut mitään välimuotoa. Ja siellä, missä ei ole välimuotoja, ei ole välitiloja. Luultavasti on ehkä olemassa siinä paikassa, joka sijaitsee rajasta etelään. Mutta ei siinä paikassa, joka sijaitsee auringosta länteen. 

Hajime ajautuu puristuksiin oman menneisyytensä ja nykyisen elämäntilanteensa väliin. Hän joutuu kohtaamaan omat elämänvalintansa, hyvä ja huonot päätökset. Päähenkilön pohdinnat ovat ajattomia, mutta kirjan julkaisuajankohtaan sitovaa ajankuvaa luovat esimerkiksi lankapuhelimet ja nykyteknologian puuttuminen.

Murakamin tyylille ominaisesti mukana on paljon jazz-musiikkia, seksiä, juomaa ja jokin arkisesta elämästä etäännyttävä elementti. Tällä kertaa tarina on hyvin realistinen, poikkeuksen tekevät vain unenkaltaiset kerrontajaksot. Niin paljon kuin Murakamin kirjoitustyyliä ja kirjallista maailmaa ihailen, on minun silti myönnettävä, ettei tämä tuorein suomennos ollut lukukokemuksena aivan napakymppi. Se on vahvaa, tuttua Murakamia, eikä kirjailijaa tunteva joudu pettymään. Vau-efekti jäi silti puuttumaan.

Mielenkiinnolla odotan, mitä Murakamilta seuraavaksi suomennetaan. Ilmeisesti häneltä on tänä vuonna ilmestynyt japaniksi uusi teos, joten toivoa on päästä lukemaan uudempaa tuotantoa suomeksi lähivuosina. Varsinkin kun Murakamia suomennetaan nykyään suoraan japanista, eikä enää englannin kautta kuten aiemmin.

Mahdollista uutta suomennosta odotellessani ajattelin lukea Murakamilta seuraavaksi Miehiä ilman naisia -novellikokoelman, joka odottelee omassa hyllyssä lukemattomana. Tai sitten otan uusintakierrokselle Kafka rannalla -järkäleen, jonka ostin vihdoin omakseni Helsingin kirjamessuilta. Sillä vaikka en kaikista kirjailijan teoksista olekaan aina yhtä innoissani, ei Murakami-rakkauteni ole sammumaan päin.


Muita Murakameja Kirjakimarassa:

Mistä puhun kun puhun juoksemisesta
Norwegian Wood
Suuri lammasseikkailu
Kafka rannalla
1Q84
Sputnik-rakastettuni
Värittömän miehen vaellusvuodet
Maailmanloppu ja ihmemaa

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa (2017)

Kansi: Jenni Noponen.

Kustantaja: Gummerus

Sivumäärä: 229.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.

Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa on omaelämäkerrallinen romaani menettämisestä, avioliitosta ja identiteetistä. Päähenkilön elämä nyrjähtää sijoiltaan, kun aviomies eräänä päivänä ilmoittaa haluavansa korjata sukupuolensa:

- Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen. 

Päähenkilö ajautuu kriisiin. Tuska, viha ja ahdistus vyöryvät päälle. Hän kokee, että on menettämässä puolisonsa, rakastettunsa ja elämänkumppaninsa. Hän alkaa epäillä muistoja, tunteiden aitoutta. Jos mies on aina tiennyt haluavansa olla nainen, miksi he olivat yhdessä? Oliko hän sittenkin miehelle vain naiseuden esikuva, tutkielman kohde? Ahava kuvaa koskettavasti minä-kertojan tunteiden myrskyä ja epätoivon tiloja.

Aviomies alkaa pukeutua hameeseen, käy kampaajalla, poistattaa karvoitusta. Hän ostaa jopa samanlaisen takin kuin vaimolla. Asiasta kerrotaan tuttaville. Vaimo joutuu huomaamaan, että tilanne on hänelle liikaa. Tulee ero, mutta naiselle se on kaiken keskellä vain pieni sivupolku. Hänen ajatuksensa pyörivät sen ympärillä, että on kadottamassa miehensä. Näkökulma on koko ajan tiukasti vaimon: miehen muutosta ja sen seurauksia kuvataan vain hänen kokemusmaailmastaan käsin. Tämä on ymmärrettävä rajaus, varsinkin kun kyse on autofiktiosta. Kaikesta huolimatta huomasin lukiessani kaipaavani miehen näkökulmaa. 

Ahava tuo vaimon ja miehen tarinan rinnalle Kolumbuksen löytöretkeilyn, mikä houkuttelee pohtimaan löytämisen, etsimisen ja katoamisen kysymyksiä. Maailman muotojen ja maanosien sijainnin epäselvyys rinnastuvat kaikista lähimmän ihmisen identiteetin muutoksen kanssa. Naisen näkökulmasta mies on katoamassa, kuten kirjan nimikin kertoo, vaikka mies onkin löytämässä oman sukupuoli-identiteettinsä. Nainen joutuu etsimään uusia sanoja, miettimään vieraiden kielten pronomineja ja harkitsemaan osuvia verbejä, jotta pystyy sanallistamaan tapahtunutta. Vie kaksi vuotta ennen kuin hän pystyy sanomaan entisen miehensä uuden nimen. Viime vuonna lukemassani David Ebershoffin Tanskalaisessa tytössä vaimon suhtautuminen on aivan toisenlaista.

Luonnehdin kirjaa alussa omaelämäkerralliseksi, mutta oikeastaan se ei tule romaanista ilmi. Sitä ei mainita esimerkiksi takakansitekstissä, liepeissä eikä itse tarinassa. Sen sijaan omakohtaisuus on tuotu esiin kirjan markkinoinnissa: Ahava oli elokuun HS:n Kuukausiliitteen kansijutussa ja ilmestymisen jälkeen on ilmestynyt muitakin lehtijuttuja. Hesarin haastattelussa Ahava kertoo, miten hänen miehensä eräänä päivänä ilmoitti haluavansa korjata sukupuolensa naiseksi, mitä siitä seurasi ja miten aiheesta syntyi kirja. Luin jutun ennen kuin sain kirjan käsiini - tosin olisin lukenut kirjan joka tapauksessa, koska Ahavan aiempi romaani Taivaalta tippuvat asiat teki minuun suuren vaikutuksen pari vuotta sitten.

Ajatukseni kirjasta ovat jollakin tapaa ristiriitaiset. Ennen kuin mieheni katoaa on epäilemättä ansiokas romaani. Erityisesti päähenkilön henkilökohtainen tragedia kuvataan niin riipaisevasti, että rintakehää puristaa. Ahavan kaunis ja lyyrinen kieli sekä teoksen ilmava rakenne onneksi helpottavat lukijan työtä. Jokin teoksessa kuitenkin hiersi lukiessani. Vaikka minulla ei Knausgård-fanina ole mitään autofiktiota vastaan, jäin miettimään, millainen omaelämäkerrallinen muistelmateos aiheesta olisi syntynyt. Tai mitä jos kerrontaa olisi viety enemmän fiktion suuntaan ja otettu mukaan muitakin ääniä? Entä jos tarinan omakohtaisuutta ei olisi paljastettu, millainen vastaanotto olisi ollut?

Kirja muistutti siitä, että olisikin mielenkiintoista lukea lisää Kolumbuksen tai Marco Polon matkoista. Ja jonakin päivänä ehdottomasti Ahavan esikoinen Eksyneen muistikirja.

Kuukausi sitten julkaistu kirja on saanut huikean paljon blogihuomiota. Kannattaa vilkaista vaikkapa Ompun, Katjan, Helmi Kekkosen tai Maijan juttu. 

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö (2017)

Alkuteos: The Ministry of Utmost Happiness.

Suomentaja: Hanna Tarkka (2017).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 478.

Oma arvioni: 2½/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.


Lähes vuosi sitten julkisuuteen tuli tieto, että intialaiselta Arundhati Roylta on tulossa uusi kirja. Paljastus herätti kirjaihmisissä luonnollisesti mielenkiintoa ja suuria odotuksia: Royn vuonna 1997 julkaistu esikoisteos ja tähän mennessä ainoa romaani Joutavuuksien jumala hurmasi lukijat ympäri maailmaa ja voitti Booker-palkinnon. Pitkä odotus palkittiin tänä kesänä, ja suomennoskin ilmestyi nopeasti.

Roy on esikoiskirjansa julkaisun jälkeen toiminut muun muassa ihmisoikeusaktivistina ja esseistinä, mikä näkyy Äärimmäisen onnen ministeriön teemoissa ja paikoin hyvin kantaaottavana, tulisena kerrontana. Parinkymmenen vuoden hauduttelun tuloksena syntynyt kirja on nimittäin ladattu täyteen politiikkaa, terrorismia, sotaa, väkivaltaa, seksuaalivähemmistöjen kokemuksia, uskonnollisia kiistoja ja Intian ja Kashimirin alueen konfliktia. Toki mukana on myös rakkaustarina sekä ystävyys- ja perhesuhteita. Kirjassa ei ole yhtenäistä juonta, vaan se on toisiinsa kytkeytyvien ja irrallisten tarinanpätkien verkosto.

Henkilökaarti on pökerryttävä. Keskushahmojen lisäksi tarinassa piipahtaa kymmeniä ja kymmeniä muita, joista suurin osa vain hyvin pienessä roolissa. Keskushenkilöinä ovat Anjum ja Tilottama, paljon kokenut transsukupuolinen henkilö ja arkkitehti, joiden elämäntarinat risteävät. Näistä erityisesti Anjum muodostui tukikohdakseni kirjassa. Hermafrodiitti Anjum elää lapsuutensa poikana nimeltä Aftab, mutta hän tuntee aina vain vahvemmin olevansa tyttö. Teininä hän muuttaa taloon, jossa asuu hänen kaltaisiaan, hijroja. Näin syntyy Anjum, josta tulee lopulta Delhin kuuluisin hijra. Myöhemmin hän muuttaa hautausmaalle asumaan ja perustaa sinne "täysihoitolan", jonka asukkaina on kirjava joukko ihmisiä ja eläimiä.

Hän eli hautausmaalla kuin puu. Aamun sarastaessa hän saatteli varikset tiehensä ja toivotti lepakot tervetulleiksi kotiin. Illan hämyssä hän teki päinvastoin. Siinä välissä hän keskusteli yläoksilla häälyvien korppikotkanhaamujen kanssa. Hän tunsi niiden kynsien hellän otteen kuin aavesäryn amputoidussa raajassa. Ilmeisesti ne eivät olleet läpeensä onnettomia poistuttuaan anteeksi pyydellen kertomuksesta.

Jo tämä kirjan ensimmäinen kappale lupailee paljon. Läpi kirjan teksti on kuvailevaa, värikylläistä, vivahteikasta. Hanna Tarkka on tehnyt mielettömän hienoa työtä suomentaessaan Royn polveilevia lauseita ja omintakeisia ilmaisuja. Royn kauniista kielestä ja ihmisten ja miljöiden kuvauksista sain puhtia lukemiseen, joka muuten takkusi.

Olin kuullut huhuja kirjan haastavuudesta etukäteen ja teoksen alkupuolella olin noista puheista jopa hämilläni. Alku rullasi mielestäni hyvin, pysyin kärryillä ja Anjumin tarina herätti mielenkiinnon. En ehtinyt kauaa näistä tuntemuksista iloita ja lopulta olin eksyksissä suurimman osan kirjasta. Rakenne on fragmentaarinen, ja tarina hyppii ajassa, paikassa ja vyöryttää jatkuvasti uusia henkilöitä. Välillä olin suoraan sanottuna ihan pihalla.

Kirjan loppupuolella sain jälleen jotenkin tekstistä otteen, mikä pelasti paljon. Kirjassa on paljon kiehtovaa, mutta samaan aikaan luotaantyöntävää. En vieroksu vaikeita kirjoja, mutta joskus liika on liikaa. Lukukokemukseni oli yhtä kaoottinen kuin mielikuvani Intiasta.

Kannattaa kuunnella viimeisin Sivumennen-kirjapodcast, jossa Jonna Tapanainen ja Johanna Laitinen jakson loppupuolella keskustelevat tästä kirjasta. He summaavat, että Äärimmäisen onnen ministeriö on romaani siitä, miten tuhoavaa on nationalismi. Ja he rakastavat Royn uutukaista paljon enemmän kuin minä. Kirjablogeissa Äärimmäisen onnen ministeriöstä ovat bloganneet esimerkiksi Omppu ja Mila. 

Roxane Gay: Bad feminist (2014)

Alkuteos: Bad Feminist.
Suomentaja: Koko Hubara ja Anu Partanen (2017).
Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 331.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: Arvostelukappale.

Roxane Gay on yhdysvaltalainen kirjailija, mielipidevaikuttaja ja professori, jonka feministinen esseekokoelma nousi myyntimenestykseksi kirjailijan kotimaassa. Kirjaa on myös käännetty ahkerasti. Esseekokoelmassaan Gay ruotii paitsi feminismiä myös rotua, seksuaalisuutta, sukupuolta ja popkulttuuria. Monesti Gayn tarkastelussa nämä linkittyvät yhteen. Kirja on jaoteltu osioihin aiheittain: kokoavina otsikoina ovat "Minä", "Sukupuoli ja seksuaalisuus", "Rotu ja viihde" ja "Politiikka, sukupuoli ja rotu" ja "Takaisin minuun".

Gay kutsuu itseään huonoksi feministiksi, koska hänen suhtautumisensa feministiliikkeeseen on hänen omien sanojensa mukaan epäjohdonmukaista:

Otan vastaan huonon feministin leiman koska olen ihminen. Olen ristiriitainen. En yritä toimia esimerkkinä. En yritä olla täydellinen. En väitä, että minulla olisi vastaus kaikkeen. En yritä väittää olevani oikeassa. - - Olen huono feministi, koska en halua ikinä tulla nostetuksi Feminismin jalustalle. Jalustalle nostettujen ihmisten odotetaan poseeraavan täydellisinä, ja kun he sitten munaavat, heidät tönäistään alas. Minä munaan koko ajan. Minuun kannattaakin suhtautua jo valmiiksi jalustalta suistettuna.

Feminismillään ja kirjoittamisellaan Gay haluaa kiinnittää huomion tasa-arvoon liittyviin ongelmiin ja nostaa epäkohtia keskusteluun. Gayn luupin alle pääsevät niin raiskaushuumori, naisten lisääntymisoikeudet kuin homovihan ilmentymät nyky-Amerikassa.

Gay kirjoittaa persoonallisella tyylillä ja tuo teksteihin myös paljon omakohtaisia kokemuksiaan mustana, naisena, maahanmuuttajien lapsena, queerina, feministinä ja ylipainoisena. Gay on samaan aikaan suora, räväkkä ja pohjattoman kärsivällinen.

Gay käsittelee aihepiiriään usein monimuotoisten pop-kulttuurista poimittujen esimerkkien avulla. Silloin kun esimerkkien kulttuurituotteet ovat lukijalle tuttuja, saa lukija kirjoittajan ajatuksista enemmän irti. Pysyn ajatuskuluissa hyvin mukana, kun Gay kirjoittaa esimerkiksi Sweet Valley High -teinikirjasarjasta, joka alleviivaa ahtaita kauneusihanteita ja pitää yllä illuusiota periamerikkalaisesta ihanneyhteiskunnasta. Enpä ollut pitkään aikaan muistellut Jessicaa, Elizabethia ja cheerleader-elämää! Minäkin ahmin kirjoja esiteininä, vaikka niiden epäaitouden tunnisti lapsikin.

Läheskään kaikki populaarikulttuuriviittaukset eivät minulle aivan auenneet, koska en ole seurannut Girlsiä tai nähnyt Gayn mainitsemia elokuvia 12 Years a Slave, Django Unchained ja Piiat. Mikään suuri ongelma tämä ei ollut, sillä Gay selostaa aina analyysinsa kohdetta. Erityisen silmiä avaavaa oli lukea Gayn ajatuksia Kathryn Stockettin Piiat-kirjasta ja siitä tehdystä elokuvasta, vaikka ne eivät olekaan minulle tuttuja. Piiat-romaani kertoo mustista piioista, ja sen on kirjoittanut valkoinen kirjailija - ja elokuvan kirjasta on ohjannut valkoinen ohjaaja. Gay perustelee, miksi tämä yhtälö ei toimi, vaan lopputulos on rasistinen ja stereotypioita pönkittävä, paikoin jopa loukkaava. Erilaisuudesta voi Gaynkin mukaan toki kirjoittaa, mutta se pitää tehdä taiten.

Gayn kirja on hyvä muistutus siitä, että ei ole olemassa vain yhdenlaista feminismiä tai yhdenlaista oikeaa tapaa olla feministi. Epätäydelliset ihmiset voivat ajaa feminismin asiaa. Ei ole väliä, ajeleeko karvojaan tai mikä on kenenkin lempiväri, sillä kaikkien panosta tarvitaan tasa-arvon eteen työskentelyyn.

Kirjan luettuani jäin pohtimaan, miksi kirjan nimeä ei ole suomennettu. Varmaan alkuteoksen nimen säilyttämistä on perusteltu sillä, että "bad feminist" on käsite ja raflaavan kuuloinen. Tai enhän voi tietää, mutta yritän ymmärtää kummallista ratkaisua. Sillä mitään vikaa ei mielestäni olisi nimessä "Huono feministi". Pikaisen Goodreads-vilkaisun perusteella eri maissa on tehty erilaisia ratkaisuja: esimerkiksi Ruotsissa nimi on säilytetty englanninkielisenä, Espanjassa nimi on käännetty ("Mala feminista").

Kirjan teksteissä käsite on kuitenkin suomennettu: esseissä puhutaan huonosta feminististä. Olen sitä mieltä, että suomea pitäisi käyttää aina kun voidaan. Tässä olisi ollut tuhannen taalan paikka tehdä termityötä, kääntää mahdollisesti elämään jäävä käsite suomeksi. Erikoista on myös se, ettei englanninkielistä nimeä perustella esipuheessa, jossa suomentajat kyllä perustelevat muita tekemiään suomennosvalintoja. Toinen nurinan kohteeni on kirjan kieliasu. Gayn tyyli on toki jutusteleva, mutta silti kaipasin pilkkuja ja hiotumpia lauserakenteita.

Sivumennen-podcastia on kiittäminen siitä, että löysin Roxane Gayn. Tietyt kirjailijat toistuvat kirjallisuusohjelmassa jaksosta toiseen, ja yksi usein mainituista kirjailijoista on Roxane Gay, josta on puhuttu todella mielenkiintoisesti. Eikä tämä teksti jää Kirjakimarankaan ainoaksi Gay-maininnaksi, sillä Bad feministin lukemisen jälkeen olen kuunnellut Gayn tuoreen muistelman Hunger, josta kirjoitan lähiaikoina.

Bad feminististä ovat hienosti kirjoittaneet Erja Kirjamuistikirjassaan ja Omppu.

Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu (2016)

Kansi: Marjaana Virta.

Alkuteos: What Belongs to You.
Suomentaja: Juhani Lindholm (2017).
Kustantaja: Nemo.
Sivumäärä: 216.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Yhdysvaltalainen esikoiskirjailija Garth Greenwell esiintyi Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla tämän kuun alkupuolella. Hänen romaaninsa Kaikki mikä sinulle kuuluu kertoo nimettömäksi jäävästä amerikkalaisesta opettajasta, joka asuu ja opettaa Sofiassa, Bulgariassa. Opettaja ostaa seksiä bulgarialaiselta prostituoidulta, Mitkolta. Ensikohtaamisesta lähtien miesten tapaamiset ovat sähköisiä, opettajan Mitkoa kohtaan tuntemat kiihko ja halu elävästi kuvattuja.

Opettaja ja Mitko tapaavat useamman kerran, ja heidän välilleen kehittyy mutkikas suhde. Suhteeseen liittyy kahtalainen valta-asetelma, jossa seksuaalisesti ylempänä on Mitko, taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti opettaja. Opettajan mielenmaisemaa taustoitetaan kipeillä muistoilla lapsuudenkodista, josta isä on heittänyt poikansa ulos teini-ikäisenä tämän seksuaalisuuden vuoksi.

Greenwell on itsekin työskennellyt Sofiassa opettajana, ja esimerkiksi kohtaus, jossa tarinan pojan isälle selviää poikansa homoseksuaalisuus ja mistä seuraa välirikko, pohjautuu Greenwellin omiin kokemuksiin. Tämä nimenomainen kohtaus on yksi kirjan koskettavimmista. Ja sydäntäsärkevä. Isä hylkää poikansa tämän seksuaalisuuden vuoksi, yksioikoisesti ja ehdottomasti. Siinä ei ole mitään anteeksiannettavaa.

Olen törmännyt tämän kirjan yhteydessä usein määritelmään "vuosisadan homoromaani", joka kalskahtaa mielestäni turhan yksinkertaistavalta. Toki kirja kertoo homoseksuaalisesta suhteesta, mutta lisäisin luonnehdintaan kyllä jotakin kirjan kauneudesta tai runollisuudesta. Pakottavan halun ja hullaannuttavan kiihkon kuvaamisen lisäksi Greenwell sanallistaa oivallisesti herkkyyden, itsensä etsimisen ja kaipuun tuntemuksia. Myös miljöiden kuvailu on onnistunutta. Sofian kadut ja muuan yleinen käymälä piirtyvät lukijan mieleen vahvasti.

Persoonallisempien mainoslauseiden lisäksi kaipaan kieltämättä myös omaperäisempiä kirjojen nimiä. Innokkainkin kirjanystävä tahtoo mennä näissä kaikki-alkuisissa nykyromaaneissa sekaisin (Kaikki se mitä en muista, Kaikki se valo jota emme näe, Kaikki laulavat linnut, Kaikki pysyväinen haihtuu pois jne.) - kuten moni muukin bloggaaja on todennut. Helsinki Litin keskustelussa myös kävi ilmi, että suomennoksessa häviää kirjan nimen kysyvä merkitys alkuperäiseen (What Belongs to You) verrattuna.

Kirjan nimi ja markkinointitekstit siis eivät olisi vieneet minua kirjan luo, vaan saan kiittää Helsinki Lit -festaria tästä lukukokemuksesta. Greenwell oli festareilla sujuvasanainen esiintyjä, ja haastattelijana toiminut Jari Tervo yllätti ainakin minut positiivisesti tarkkasilmäisillä kysymyksillään. Miten nautinnollista ja palkitsevaa onkaan se, kun lukijana tulee työnnetyksi pois mukavuusalueeltaan ja löytää sen seurauksena jotakin uutta ja ajatuksia herättävää.

Muualla Blogistaniassa: Kirsin Book Club, Tuijata, Lukupino, Reader, why did I marry him?, Tekstiluola.

Virginie Despentes: King Kong -tyttö (2006)

Alkuteos: King Kong théorie.

Suomentaja: Lotta Toivanen.

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 155.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Eliza Karmasalo.

Päädyin lukemaan ranskalaisen Virginie Despentesin kirjan King Kong -tyttö, kun syynäsin Eveliina Talvitien Miten helvetissä minusta tuli feministi? -kirjan lähdeluetteloa. Ranskalainen Despentes on feministi ja kirjailija ja taustaltaan vasemmistopunkkari. Hänen esikoisteoksensa Pane mua ja siitä tehty elokuva kohahduttivat 1990-luvulla. Elokuvaa sensuroitiin monissa maissa ja olen kuullut, että kirja jätettiin aluksi hankkimatta joihinkin kirjastoihin sen suorasukaisen nimen vuoksi. 

Kieltämättä hieman hätkähdin King Kong -tytön kansikuvaa, kun hain kirjan kirjastosta. Raju kansi sopii rujolla tavalla tälle Despentesin teokselle, joka on suorapuheinen ja provokatiivinen kirja feminismistä. Kirjassaan Despentes esittää feministisen teoriansa, eräänlaisen omakohtaisiin kokemuksiin pohjaavan manifestin. Paitsi räväkkä, Despentes on myös rohkea, sillä hän kertoo muun muassa nuorena kokemastaan joukkoraiskauksesta ja työstään prostituoituna. 

Despentes pyrkii ravistelemaan perinteisiä tapoja suhtautua prostituutioon, pornoon ja raiskauksiin. Mitä jos prostituoitu kokee ammatinvalinnan tuovan vapautta? Miksi porno nähdään lähes aina negatiivisessa valossa? Despentes kyseenalaistaa myös avioliittoinstituution mielekkyyden ja perinteiset moraalikäsitykset.

Aivan kaikkia Despentesin ajatuksia en pystynyt seuraamaan. Joissakin miehen ja naisen asemien välisiä eroja käsittelevissä huomioissa näkyi se, että Ranskan ja Suomen välillä tuntuu olevan kulttuurieroja. En myöskään voi sanoa olevani samaa mieltä kirjailijan kanssa kaikista hänen ajatuksistaan, mutta niin tuskin on tarkoituskaan: tulkitsen jotkin ääri-ilmaisut provokaatioksi. Lukijaa ärsytetään miettimään, ja niin kävi myös minulle.

Aloin mielessäni väittää vastaan esimerkiksi silloin, kun Despentes kirjoittaa, että hänen mielestään porno korostaa naisten valtaa mieheen ja miehet ovat elokuvissa vain toisarvoisia suorittajia. Voihan joissakin tapauksissa olla näinkin, mutta asialla on vahvasti myös toinen, nurjempi puoli.

Monille huomioille pystyin kuitenkin nyökyttämään. Despentes kirjoittaa osuvasti esimerkiksi länsimaisen kulttuurin kaksinaismoralismista. Pornon esittämistä ja sen sisältöjä rajoitetaan samalla, kun mainokset ovat avoimen seksuaalisia. Katukuva on täynnä seksuaalisia vihjeitä, ja pop-kulttuuri on monesti seksuaalisesti virittynyttä.

Antoisimpia pohdintoja Despentes tarjosi minulle kirjoittaessaan naisesta eräänlaisena julkisena omaisuutena ja katseen kohteena. Varmasti useimmilla naisilla on kokemusta katseen kohteena olemisesta, hyvässä ja pahassa.

Voin suositella kirjaa feminismistä kiinnostuneille lukijoille, jotka eivät arastele lukea paikoin alatyylistä tekstiä. Kirja antaa kimmokkeita pohtimaan naisen asemaa ja kyseenalaistamaan urautuneita ajatusmalleja. Se rohkaisee tyttöjä ja naisia kulkemaan omaa polkuaan välittämättä odotuksista tai muiden suhteutumisesta.

Miranda July: Avokämmen (2015)

Alkuteos: The First Bad Man.

Suomentaja: Hilkka Pekkanen (2016).

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 344.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Aleksi Salokannel.

Amerikkalaisen Miranda Julyn esikoisromaani karamellisine kansineen oli livahtanut huomioni ohitse uutuuskirjojen joukossa. Työkaverini kertoi Julyn absurdiin taipuvasta kirjasta kehujen saattelemana, ja jälleen kerran päädyin lukemaan minulle tuntematonta kirjaa kollegan suosituksesta. Enkä taaskaan joutunut pettymään.

Nelikymppinen Cheryl työskentelee itsepuolustusvideoita ja -kursseja kauppaavassa yhdistyksessä nimeltään Avokämmen. Hän asuu yksin ja pitää elämänsä järjestyksessä. Mutta on Cherylissäkin heikko kohta: hän on kiinnostunut itseään reilusti vanhemmasta kollegastaan Phillipistä, mutta ei saa tunteilleen vastakaikua. Cheryl purkaa ahdistustaan terapiassa.

Cherylin millintarkka järjestelmä romahtaa, kun hänen luokseen muuttaa puolipakolla asumaan Clee, työkaverin parikymppinen tytär. Vetelä ja saamaton Clee jalkasienineen on kuin suttuinen tahra, josta Cheryl ei pääse eroon. Cherylin ja Cleen välille kehkeytyy eriskummallinen seksuaalinen ja väkivaltainen suhde.

July koettelee lukijan sietokykyä. Teksti nimittäin pursuaa fyysisyyttä. July myös heilauttelee tarinan palasia kesken kaiken, eikä lukijan kannata tuudittautua siihen uskoon, että tietäisi, kuka kukin on. Tarina on samaan aikaan hauska ja surullinen.

Varsinkin teoksen alkupuolella olin aivan Julyn kerronnan lumoissa. Välillä July taipuu niin omintakeisiin ilmaisuihin, että lukeminen riemastuttaa. Ja vähän hihityttää. Kerronta on niin erilaista, raikasta ja sekoa. Parhaimmillaan kirja on kuin monivärinen, kieppuva spiraali, joka vie lukijan toisenlaiseen todellisuuteen. Loppua kohden kertomuksen ote minusta hölleni ja putosin taikaspiraalin reunamille. Pääosin lukukokemus jää kuitenkin reilusti positiivisen puolelle omalaatuisuuden ja mieleenpainuvuuden ansiosta.

David Ebershoff: Tanskalainen tyttö (2000)

Alkuteos: The Danish Girl.

Kääntäjä: Markku Päkkilä (2000).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 414.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

David Ebershoffin vuonna 2000 ilmestynyt romaani Tanskalainen tyttö on jälleen ajankohtainen teos, sillä kirjaan pohjautuva elokuva ilmestyi alkuvuodesta. Kirja tuli minunkin tietoisuuteeni elokuvamainosten johdosta: tosipohjainen tarina alkoi kiinnostaa.

Tanskalainen tyttö kertoo Einar Wegeneristä, joka on yksi maailman ensimmäisistä sukupuolenkorjausleikkauksen läpikäyneistä ihmisistä. Einar on tanskalainen taiteilija, joka on naimisissa Gretan kanssa. Molemmat maalaavat, Einar kohtalokkaita maisemia ja Greta potretteja. Einar on heistä urallaan menestyneempi.

Pariskunnan avioelämä on vaisua, sillä Einar ei juuri halua ja Greta tuntuu aina ymmärtävän miehensä mielen. Elämä ottaa uuden suunnan, kun Greta pyytää miestään pukeutumaan naiseksi ja poseeraamaan hänelle mallina, jotta saisi taulunsa viimeisteltyä. Niin heidän elämäänsä ilmestyy Lili, hentorakenteinen ja herkkä nainen. Einar tuntee vetoa pukeutua Liliksi aina vain useammin.

Greta suhtautuu miehensä mielihaluun ymmärtäen ja kannustaen ja jopa pyytää usein Liliä tulemaan kylään. Einar ja Greta muuttavat Kööpenhaminasta Pariisiin vapaamman ilmapiirin perässä, ja Pariisissa Lili elääkin kuin vapaat pariisittaret: käy uimassa ja shoppailemassa. Aviopari puhuu Lilistä kuin tämä olisi ulkopuolinen henkilö, ja vieraille Lili esitellään Einarin serkkuna. Einar ja Lili tuntuvat menevät sekaisin, kunnes Einar alkaa olla ylimääräinen. Sattumalta löytyy lääkäri, joka on valmis tekemään muutosleikkauksen, ja Einar jää historiaan.

Kiehtovinta kirjassa on vaimon suhtautuminen miehensä identiteettiin. Se tekee vaikutuksen. Greta hyväksyy Einarin kaikkinensa ja kannustaa muutokseen ryhtymisessä.

Luin kirjaa todella kauan, sillä jaksoin sitä kerrallaan vain noin yhden luvun verran. Tarina kiinnosti minua alusta loppuun saakka, mutta Ebershoffin tyyli puudutti. Lukeminen oli takkuista. Mielenkiintoinen aihe ja ainutlaatuiset henkilöt olisivat mielestäni ansainneet vetävämpää kerrontaa.

Joyce Carol Oates: Blondi (2000)

Alkuteos: Blonde.

Suomentaja: Kristiina Drews (2001).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 943.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Blondi kertoo amerikkalaisen Norma Jeane Bakerin tiestä Marilyn Monroeksi, koko maailman tuntemaksi seksisymboliksi. Monilla henkilöillä ja tapahtumilla on vastineensa tosielämässä, mutta kirjan versiot näistä ovat kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Kyseessä on fiktiivinen tarina, jonka palasia Oates on koonnut eri lähteistä ja muokannut kaunokirjallisuudeksi.

Kirja alkaa Oatesin alkusanoilla, joissa hän painottaa kirjan fiktiivisyyttä. Kirja on Oatesin mukaan "fiktion muotoon puettu, rajusti suodatettu kertomus 'elämästä'". Se etenee kuitenkin elämäkertamaisen kronologisesti, joten aina välillä minun piti muistuttaa itseäni siitä, että luen fiktiota.

Norma Jeanen äiti oli henkisesti epävakaa eikä pystynyt aina huolehtimaan lapsesta, joten tyttö asui lapsuusvuosinaan isoäidillään, tuttavilla, lastenkodissa ja sijaisperheessä. Norma Jeane ei tiedä, kuka hänen isänsä on, vaan jatkaa tämän etsimistä koko elämänsä.

Lapsuuden kokemukset jättävät Norma Jeanelle jatkuvan rakkauden kaipuun, joka tuntuu kovin usein kietoutuvan turvattomuuden kokemukseen ja seksuaaliseen haluun:

Vaikka sinun äitisi ei sinua halunnut, sinua silti halutaan.
Vaikka sinun isäsi ei sinua halunnut, sinua silti halutaan.
Minun elämäni perustotuus - olipa se lopulta totta tai totuuden irvikuva - oli: kun mies haluaa sinua, sinä olet turvassa.

Norma Jeane näkee rakastajansa useimmiten isähahmoina ja kutsuukin näitä Isukeiksi. Norma Jeane rakastaa rakastumista, joten Isukit vaihtuvat.

Marilyn Monroe on Norma Jeanen Hollywood-kuori. Sen aikaansaaminen vaatii tuntikausien meikkaussessioita, päänahkaa kirveleviä vetyperoksidikäsittelyjä, päälleommeltuja cocktailasuja. Kuoren takana hapuilee änkyttävä ja ujo nainen, joka haaveilee omasta perheestä ja lukee kirjallisuutta. Tekstissä on Norma Jeanen runopätkiä seassa, sepitteellisiä nekin.

Marilynin näyttelijäntaidot ovat jatkuvan spekulaation kohteena: onko hän vain osaamaton bimbo, joka ei osaa näytellä vaan on kuvauksissa oma itsensä vai onko hän sittenkin ilmiömäinen luonnonlahjakkuus näyttelijänä? Tekstissä kertojiksi pääsevät kaikkitietävän kertojan rinnalla vuoroin Norma Jeanen elämän henkilöt ja hän itse.

Joko se nainen ei osaa ollenkaan näytellä, tai sitten hän  näyttelee kaiken aikaa. Hänen koko elämänsä on näyttelemistä, se on hänelle kuin hengitys.

Halut, epävarmuus ja ristiriidat. Näiden kolmen ympärille rakentuu Norma Jeane/Marilyn. Hän haluaa olla rakastettu ja haluttu nainen sekä arvostettu näyttelijä. Toinen asia on, mitä muut, erityisesti miehet, hänestä haluavat. Elokuvastudioiden kirstunvartijoista puhumattakaan.

En minä ollut huora enkä lutka. Mutta minut haluttiin nähdä sellaisena. Muulla tavoin minua ei kai saanut kaupaksi. Ja minä ymmärsin, että minut oli saatava kaupaksi. Sillä silloin minua haluttaisiin ja rakastettaisiin.

Naisen elämää varjostaa jatkuvasti epävarmuus: Ihastuvatko miehet todella häneen vai vain hänen ulkokuoreensa, Marilyniin? Pitäisikö ottaa vielä yksi otto, jossa hän saattaisi onnistua vielä paremmin? Tekisikö vielä yhden elokuvan vai keskittyisikö perheen perustamiseen?

Nousujohteinen näyttelijänura kääntyy syöksykierteeksi alkoholin, lääkkeiden ja huumeiden johdosta. Eri aineita Norma Jeane käyttää milloin pysyäkseen hereillä, milloin rentoutuakseen. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän Norma Jeanella menevät roolihenkilöiden elämä ja oma elämä sekaisin. Triangelin kulmina ovat Norma Jeane, Marilyn ja kulloinenkin roolihenkilö.

Joyce Carol Oates
Kuva: Marion Ettlinger

Oatesin tulkinta Marilynin elämästä painottuu uhritulkintaan, mutta se on tietenkin vain yksi mahdollinen. Jo pelkästään Norma Jeanen kuolemastakin on olemassa lukuisia eri teorioita. Fiktiivinen Marilyn nosti kiinnostusta tutustua myös historialliseen Marilyniin vaikka jonkin elämäkerran muodossa.

Minulle Blondi oli maaginen lukukokemus. Ei mikään helppo pala, sillä tummasävyinen tarina pakotti välillä laskemaan kirjan pois käsistä ja hengähtämään. Yhteensä luin opusta kuukauden, koska välillä piti lukea jotakin muuta. Raskaaksi lukukokemuksen tekivät myös kirjan reilut 900 sivua ja kovat kannet.

Tartuin järkälemäiseen Blondiin työkaverin suosituksesta. Tumma ja vaikuttava olivat muistaakseni adjektiivit, joilla kollegani tätä kuvasi. Nyt kirjan luettuani voin yhtyä hänen mielipiteeseensä ja samalla yhä tiukemmin Oates-fanien joukkoon.

Yhdysvallat kartalla, neula Hollywoodin tienoilla.

Marja Björk: Poika (2013)

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 215.

Oma arvio: 2½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Tommi Tukiainen.
Kannen kuva: Ville Juurikkala.

Makke on pienestä asti kokenut olevansa poika. Barbit eivät kiinnosta, tyttöjen vaatteet eivät tunnut omilta, poikien leikit kiehtovat enemmän. Makke on kuitenkin syntynyt tytöksi ja on oikealta nimeltään Marion, jolla on isoveli ja työstressistä kärsivä yksinhuoltajaäiti.

Makke ei sovi perinteiseen tytön rooliin, mistä seuraa kahnauksia kotona ja koulussa. Balettitunneilla käymisenkin ainoa motivaattori on Heidi, Maken ensirakkaus.

En vastustanut balettikouluun menoa, koska ajattelin, että näkisin siellä Heidiä. Kaikkea sitä lähtee tekemään tytön takia, kuten vääntelemään itseään vaaleanpunaisessa tutussa, tyttöjen voimistelupuvussa, jossa on pistelevä tylliröyhelö.

Teini-ikä on Makelle erityisen vaikeaa. Koulu on sivuseikka, ja päivät kuluvat tyypillisesti kavereiden kanssa kaupungilla. Vaikka veljen ja äidin kanssa on välillä vaikeaa, he ovat kuitenkin ne, jotka Makkea puolustavat ja lopulta ymmärtävät.

Suoraviivaisesti kerrottu tarina etenee ilman koukeroita lapsuudesta aikuisuuteen. Björk kirjoittaa konstailematta, välillä jopa tykittäen. Suorasanaisuutta on kutsuttu monissa arvioissa dokumentoivaksi tyyliksi, pohjautuuhan kirja Björkin lapsen kokemuksiin.

Olen iloinen, että luin tämän uutukaisen, sillä minusta aihe on ehdottoman tärkeä. Björkin näkökulma tuo kirjaan vielä lisämaustetta. Mutta silti: minusta minäkertoja ei ollut uskottava. Kertoja häiritsi minua läpi kirjan, joten lukukokemus jäi läpilukemisen tasolle. Huomasin jatkuvasti epäileväni, että ei nuori käyttäisi tällaista kieltä tai ajattelisi näin. Enhän tietenkään voi tietää toisten puolesta, mutta en vakuuttunut. 

Ihmettelin myös, miten tietämätön internetsukupolveen kuuluva Makke on transsukupuolisuuteen liittyvistä asioista. Googlekin sen voisi kertoa, mutta lopulta se on äiti, joka sanoo ensimmäisen kerran sanan transsukupuolinen. Ehkä tässä on kyse jonkinlaisesta defenssistä, siitä ettei näe niin lähelle. En tiedä.

(Hämmästelin myös kovasti, miksi tilapäisesti Otaniemessä asuva Makke lähtee Kilon poliisiasemalta junalla kotiin.)

Blogisavuja kirjasta löytyy esimerkiksi seuraavilta suunnilta: Linnea, Susa, Mimu, Tämän kylän homopoika, Sanna, Jori ja Hanna.

Katri Lipson: Kosmonautti (2008)

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 199.

Oma arvio: 2/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: tammi.fi
Kansi: Taina Markko

Tiivistetysti Kosmonautti kertoo murmanskilaisista kaveruksista Sašasta ja Serjošasta ja näiden musiikinopettajasta Svetlanasta 1980-luvulla. Serjoša unelmoi punatukkaisesta opettajasta ja kosmonautin ammatista. Keskeinen henkilö on myös Serjošan äiti Anna Ivanovna.  Anna Ivanovna on kuin äiti myös Sašalle, ja hänen maailmassaan suurimpia pelkoja ovat lännettyminen ja se, että pojasta tulee juoppo. Yllättävät totuudet ja teot saavat ihmiset raiteiltaan. Kosmonautti käsittelee sallittua ja kiellettyä, ihmismielen voimavaroja ja pimeitä sopukoita.

Olen halunnut lukea Kosmonautin jo sen ilmestymisestä lähtien. Nelisen vuotta ehti kulua ennen kuin oli sille otollinen hetki, ja odotukset olivat kavunneet korkealle. Kosmonautti voitti HS:n esikoiskirjapalkinnon vuonna 2008, ja lisäksi olin listannut sen Kuusi kovaa kotimaista - haasteeseeni. Halusin siis tykätä siitä, mutta monet seikat tekivät sen kovin vaikeaksi.

Ensinnä minua ärsytti takakansi. Siinä kerrotaan ja analysoidaan mielestäni liikaa; olisin halunnut luoda omat tulkintani ilman ohjausta. En halua ennen kirjan avaamista lukea, että tulen olemaan lukijana Neuvostomaisemissa kuin kotonani, häpeämään tapetteja ja saamaan lohdutuksen. Varsinkaan, kun näin ei lopulta edes käynyt.

Toiseksi tartuin Neuvostonostalgiaan. Rakastuin Liksomin teokseen Hytti nro 6, mutta Kosmonautissa sen sijaan neuvostokuvaus jäi jotenkin laimeaksi. Kaalisopan haju ja suolakurkunvärinen sohva jäivät hailakoiksi. Liksomista on kenties vaikea pistää paremmaksi (ainakaan minun mittareillani), joten kenties olisin eri mieltä, jos olisin lukenut Lipsonini ensin. Kenties.

Kolmanneksi kompastuin kieleen, erityisesti pilkkuihin. Tiedän, että kirjailijalla on taiteellinen vapautensa käyttää tai olla käyttämättä välimerkkejä, mutta epäjohdonmukainen pilkutus on vain ja ainoastaan rasittavaa.  Ihmettelin esimerkiksi sitä, että perättäisillä sivuilla on käytetty pilkkuja eri tavoin. Joskus on perusteltua jättää pilkut pois, jotta saadaan teksti soljumaan paremmin. Millintarkka pilkuttaminen tekisi tekstistä töksähtelevää. Näitä seikkoja yritin itselleni tolkuttaa, mutta ei auttanut. Pilkunviilaaja näki punaista.

Jäin myös usein lukiessani miettimään, miksi Serjošan unelma tulla kosmonautiksi saa niin suurta huomiota. Jos hän kerran kirjoitti halustaan tulla kosmonautiksi maanlaajuisessa kirjoituskilpailussa, niin kai vastaavanlaisia unelmia olisi tullut esiin useita? Kai Neuvosto-Venäjällä aika monikin pikkupoika ja nuori mies ihaili Gagarinia? Nyt kun kirjoitan tätä, mieleeni hiipii epäilys siitä, olenko hypännyt jonkin kohdan yli ajatuksissani...

Lukukokemukseni oli siis hyvin takelteleva. Sitä himmensi entisestään varmasti se, etten ymmärtänyt mahdollisia symbolisia merkityksiä, joita tarinaan tuotiin klassisen musiikin kautta. En myöskään tunne venäläistä kirjallisuusperinnettä niin, että olisin voinut nähdä Kosmonautissa yhtymäkohtia siihen HS:n Majanderin palkintopuheessa mainitsemin tavoin.

Löysin ilokseni Kosmonautista kaiken takkuilun jälkeen myös hyviä puolia. Viehätyin Lipsonin tavasta jättää kertomatta: jännitettä riitti loppusivuille asti. Myös näkökulmien vaihtelu on onnistunutta. Esimerkiksi Sašan mukaan nimetty luku on kirjoitettu pojan suulla puhekieltä jäljitellen, Svetlana-luvussa taas havainnoidaan kertojan kautta.

Kosmonautti on ihastuttanut ja kummastuttanut lukijoita. Kirjavinkeissä Elina kehuu rytmin ja tunnelmien onnistuneita vaihdoksia, kun taas Kirjantilan Jaakkoon Kosmonautti ei uponnut lainkaan. Kannattaa lukea myös Inan ja Valkoisen Kirahvin arviot kirjasta.

Kosmonautilla osallistun Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen.